Karkailevia mietteitä junista

Eilisen toverien tapaamisen - osaa näin ensimmäistä kertaa kesän jälkeen - kunniaksi minun piti kirjoittaa jotakin junista. Mutta karkauspäivänä ajatuksetkin karkailevat.

Sittenkin yksi asiaan liittyvä harha-ajatus. Suomalaisista junista puhuttaessa ajatus kääntyy lähes aina Valtionrautateihin. (Tai Suomen Valtion Rautateihin tai VR-konserniin tai miten laitoksen nimi kussakin historiansa vaiheessa kirjoitetaan. Harva tullee muuten ajatelleeksi, että nykyiseen nimeen VR jätettiin vain siksi, että se ehti vuosikymmenten kuluessa muodostua suomalaisille tutuksi. VR:llä ei enää ole nimenä mitään tekemistä Valtionrautateiden kanssa, vaikkakin emoyhtiö VR-konsernin osakkeet omistaa valtio).

Koko maan mittakaavassa valtio-omisteinen liikennöitsijä on aina ollut tunnetuin niin matkustaja- kuin tavaraliikenteessäkin. Valtion omistaman leveäraiteisen rataverkon ohella maassamme on ollut 13 yleiselle liikenteelle avattua kapearaiteista rautatietä (raideleveydeltään pääasiassa 600-750 mm) ja arviolta 400 kapearaiteista teollisuusrataa. Kapearaiteisten ratojen merkitys on ollut lähinnä paikallista tai seutukunnallista laatua. Kapearaiteisten yksityisomistuksessa olleiden ratojen lisäksi maassa on ollut kuusi leveäraiteista (1524 mm) yksityisrataa (ratalinjan mukaan nimettynä: Hamina-Inkeroinen, Porvoo, Kerava, Raahe-Lappi, Rauma-Peipohja & Kiukainen-Kauttua, Hanko-Hyvinkää ja Karhula-Sunila). Nämä päätyivät ennemmin tai myöhemmin valtion omistukseen viimeksi mainittua lukuunottamatta.

Rautateihin liittyvissä harrasteissa yksityisradat, varsinkin kapearaiteiset sellaiset, olivat tuolloin vielä pienen joukon suuren mielenkiinnon kohteena varsinkin 1970-luvulla päätellen esimerkiksi Resiina-lehden artikkelien aihejakaumasta. Nykyään suurinta osaa harrastajista kiinnostavat valtion rataverkko ja siihen liittyvät asiat, mikä on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että yhä harvemmalla on enää omakohtaisia muistikuvia yksityisistä rautateistä kun taas VR Osakeyhtiön (liikennettä harjoittava VR-konsernin yhtiö) liikenne tarjoaa vaikka päivittäistä seurattavaa. Tutkimuksellisesti, paljolti myös arkeologisesti ja museologisestikin, yksityisratojen menneisyys tarjoaa kiinnostuneille vielä yhtä paljon mielenkiinnon kohteita kuin valtion radatkin.

Karkailevia huomioita sunnuntaista

Sunnuntai on hyvä pyykkipäivä. Sääkin suosi tänään ulkona kuivattamista.

Hiihtokeli näytti lupaavalta, mutta petti pito-ongelmien muodossa. Ei niinkään itselläni, mutta minun on tunnustettava, että en kovin helposti onnistu saamaan puolisoni suksia pitämään. Hävettää. En kai osaa silmämääräisesti levittää pitoa oikealle alueelle kevyen hiihtäjän ollessa kyseessä. Pitäisi mitata ja merkata uudelleen voidepesät.

Hän harrastaa viikonlopputilastoja. Tilastoista ei näytä tulleen vielä mitään muumia, eikä tule tämänkään jälkeen, mutta tämän kommuunin viikonlopputilasto kertoo, että ihmisasukkaiden perunankulutus henkeä kohden oli noin kilo.

Neuvottelutuokio aikakoneessa

Vuosikokous pidettiin rautatieaseman neuvotteluhuoneessa. Takavuosikymmenten mahtirautatieaseman neuvotteluhuone ei tarkoita nykykäytännön mukaista pienelle tiimille kalustettua koppia, vaan tarvittaessa usealle kymmenelle osallistujalle kalustettavissa olevaa kaksoissalia. Läpi talon ulottuvassa toisen kerroksen tilassa suuret ikkunat avaavat näköalan toinen ratapihalle ja toinen kaupungin puolelle, asema-aukiolle päin. Asetelma on vallankäytön symboli, kauppala panopticonina "rautavaltion" hallinnassa.

Koko miljöö kertoo pienessä mittakaavassa menneen maailman suuruudesta. Monikymmenpäiselle virkamies- ja toimihenkilökunnalle varatuissa tiloissa työskentelee nykyään päivittäin kolme henkilöä. Suurin osa tiloista on tyhjänä. Vuokralaisia sinne ei löydy yrityksistä huolimatta.

1960-luvun alussa rakennetuissa tiloissa lyövät kättä funktionalismi ja modernismi kauniilla tavalla. Uskon kauniiseen, puhtaaseen tulevaisuuteen sekä tekniikan ja rationalismin voittoon voi melkein lukea runsaista, valoisista aulatiloista, seinien väristä, joka pilvisellä säällä uskottelee valojen palavan huoneessa, saniteettitilojen siisteistä kaakeleista ja yhä kirkasputkisista kaksihanaisista vedensekoittajista. Jos avarasta aulasta kulkisi portaat maan alle, päätyisi ovelle, jonka takaa vielä jokin aika sitten löytyi köyhän miehen Star Trek -tunnelmaa aidossa 1960-lukulaisessa hengessä: kriisiajan junaohjauskeskus lukuisine analogisine järjestelmineen.

Onkohan neuvotteluhuonettakaan käyttänyt kukaan sitten edellisen vuosikokouksemme viime talvena?

Itse kokous sujui tuttavallisessa ilmapiirissä, kuten aina. Tämän kommuunin keittiössä aamulla väsätyt sämpylät katosivat hyvällä ruokahalulla yhden jos toisenkin rautatieharrastajan henkilökohtaiseen tulipesään. Allekirjoittanut aloittaa 14. vuotensa yhdistyksen puheenjohtajana. Joskus 90-luvun lopulla toivoin voivani jättää homman, mutta nyt kuten jo parina edellisenä vuonnakin mieltä lämmitti kokousväen kannatus jatkamiselle. Kiitokset niille kenelle se kuuluu: Esko, Ilkka, Jarkko, Jukat, Marko, Ollit, Simo, Timo ja te kaikki, jotka teette yhdistyksestä toimivan yhdistyksen!

Luminen siivouspäivä

Tänään pääosa tämän kommuunin asukkaista vietti vapaapäivää. Yhdelle se ei sitä ollut, kun kissanpäivä keskeytyi milloin missäkin huoneessa huonekalujen siirtelyyn, pölynimurin huminaan ja muuhun hälinään.

Märkä lumi uhkasi kastella matot jo tamppaustelineellä. Lumitöitä sai tehdä pariin kertaan ja lisäksi avata muutaman kerran erikseen pihatien pään auran jäljiltä. Tämä taisi olla niitä päiviä, jolloin jokaisesta tienvarren asukkaasta tuntui, että aura onnistui heittämään lumet koko tien pituudelta juuri heidän pihatiensä päähän.

Illansuussa aurinko pilkahteli pilvien välistä. Lähdin katsomaan, löytyisikö latua. Jonkinlainen löytyikin, mutta melko huono tavallisille suksille hiihdettäväksi. Loppumatkasta latukelkka ohitti. Kaksitahtisen moottorin pakokaasun haju oli pieni hinta siitä, että sai hiihdellä neitseellistä latua loppuun saakka. Kiitokset kenttämestarille ja hänen joukolleen!

Kenraalien muistolle

Edesmennyt jalkaväenkenraali jäi itselleni melko etäiseksi julkisuuden hahmoksi. Varusmiespalvelusta suorittaessani muistini mukaan Panssariprikaatin vuosipäivän yhteydessä pidetyssä juhlatilaisuudessa kaksi Mannerheim-ristin ritaria kävi pitämässä puheen. Taavi Törmälehdon tyylittelemätön, lähes tyly, puhe kolahti nuoren miehen korviin paremmin kuin Adolf Ehrnroothin voimakas hengennostatus.

Jalkaväenkenraalin merkitystä Suomen itsenäisyyden säilyttäjänä yhtään väheksymättä luulen, että kunnioitettavaan ikään asti ehtineenä ja vanhaksi saakka aktiivisena hän sai osan siitäkin suurille sodan ajan johtajille yleensä lankeavasta kunniasta, joka jäi vaikeina aikoina antamatta sellaisille miehille kuin Siilasvuo tai Lagus.

Siltikin, merkittävä mies.

Lumi peittää koiran jätöksetkin

Lumentäyteinen lomapäivä tämäkin. Päivä kului paitsi lumitöissä, myös parturimatkalla kaljun hankinnassa ja rästissä olleiden harrastetoiminnan paperitöiden merkeissä. Hiihtolenkki oli yhtä raskas kuin eilinenkin. Paksu suojalumi jäätyi voidepesän alueella kiinni. Olisi pitänyt olla niitä havuja. Sikliä tarvittiin useaan otteeseen.

Ilta kului pitkän pöydän ääressä pelastamassa maailmaa. Uusia kasvoja oli tullut joukkoon harvinaisen järeillä maastokulkupeleillä.

Koirat ja niiden jätökset puhuttavat verkkopäiväkirjailijoita. Koiria ja koiraihmisiä vastaan minulla ei ole mitään, vaikka olenkin enemmän kissaihminen. Mutta joidenkin - korostan vain joidenkin - koiranulkoiluttajien käytös on välinpitämätöntä, kun koiran annetaan tehdä tarpeensa pientaloalueilla pihakäytävien portinpieleen tai muulle selvästi asuintonttiin kuuluvaksi havaittavalle alueelle. Vertaisin sitä samaan kuin roskien heittelyä toisten tontille. Sivistyneet koiraihmiset keräävät keskusta-alueiden ulkopuolellakin lemmikkinsä jätökset talteen, mistä heille hatunnosto.

Kuluttelen aikaa

Tänään oli talvilomanpätkäni ensimmäinen päivä. En oikein osannut käyttää sitä. Nukuin liian pitkään. Kun normaalisti nousee arkiaamuina viideltä, kokee muutaman tunnin pidempään nukkuneena päivän olevan jo puoliksi ohi.

Öinen lumisade tarjosi puuhaa toviksi. Postin tuoma paikallislehden viikoittainen ilmaisjakelunumero tuli luettua tarkkaan. Muina tuomisina oli laskut sähkön ja tiedonsiirtokaistan kuluttamisesta. Roska-auto haki jätesäkin. Kuorma-autoilija ripusti tapansa mukaan uuden säkin valmiiksi paikalleen telineeseensä. Ainoa kerta, kun hän ei näin tee, on viimeinen tyhjennyskerta ennen joulua, jotta säkin kylkeen painettu joulutervehdys päätyy asiakkaan nähtäville. Säkin ripustaminen on pieni vaiva asiakkaalle. Niin se on palvelun tuottajallekin, mutta vaikutus asiakkaan näkemykseen palvelun laadusta on suuri.

Ladulla oli raskas keli iltapäivän aikana hippuilleen puuterilumen vuoksi. Peninkulman matka tuntui kahdelta.

Henkeä, ravintoa ja hengenravintoa

Tänään oli myös tuhkakeskiviikko, kirkollisen perinteen mukaisen paaston ensimmäinen päivä. Rami Halosella on kunnioitettavan hengellinen näkemys paastoajan tarkoituksesta. Tässä kommuunissa olemme jo vuosia muistaneet paastonaikaa pidättäytymällä lihan syönnistä ja joistakin - järjellä ajatellen muutoinkin tarpeettomista - nautintoaineista. Kun seuraavan kerran aamukahvi höyryää kupissa tai saunan aiheuttamaa nestevajausta täydennetään kylmällä oluella, on kevät todennäköisesti jo melko pitkällä. Lihaa tulee muutoinkin syötyä melko harvoin, ja sen puuttumista paastoajan ruokavaliosta ei juuri huomaa. Tuollaisella paastolla ei ole juurikaan tekemistä hengellisyyden kanssa. Turhien, osin haitallistenkin, vatsan nautintojen pois jättäminen on viime kädessä ruumiin palvontaa. Tosin ainahan voidaan 1. Kor. 6:19:ää sopivasti tulkitsemalla löytää kannustetta kaikenlaiselle "temppelin" remontointitoiminnalle.

Puolisoni kertoi taannoin, miten naapuriseurakunnan kirkkoherra, innokas suunnistaja, oli jonakin keväänä pohdiskellut, millaista olisi hänen elämässään oikea paasto, jossa todella kokisi luopuvansa jostakin. Hänelle luopuminen päivittäisistä juoksulenkeistä olisi ollut sitä. Henki tosin on altis, mutta liha on heikko, ja seurakunta sai nähdä paimenensa entiseen tapaan juoksemassa kevättalvisia teitä.

Ilta kului paikallisen kirjakaupan alennushyllystä kotihyllyyn siirtyneen Esa Saarisen kirjoittaman länsimaisen filosofian historian parissa. Tuo alunperin jo 1980-luvun puolivälissä ilmestynyt kansanomainen yleisesitys lienee ainakin joskus kuulunut "lukioälykköjen" suosikkeihin. Aikanaan auskultoinnin päättötyössäni erehdyin viittaamaan jossakin muistaakseni Berkeleyn ideoita sivunneessa maininnassa - älkää suotta kysykö, mitä tekemistä piispa Berkeleyllä on ammattikoulupedagogiikan kanssa - kyseiseen opukseen, mikä toi työn opponoijalta hieman huvittuneissävyisen kommentin. Hänen käyttämänsä termi oli minusta vielä kuvaavampi kuin "lukioälykkö", mutta harmikseni en tarkkaa muotoa enää muista.

Dat Galenus opes, dat Iustinianus honores

Nimimerkki "Isosiskon" viimeisin kirjoitus on sarkasmiyrityksestään(?) huolimatta hieman hämmentävä. Reaalimaailmassa ymmärtämäni perusteella olen käsittänyt feminismiaatteen - joka muutoin näyttää olevan kyseisen kirjoittajan tekstien kantava voima - hyvin laaja-alaiseksi tasa-arvon aatteeksi. Silti kirjoitus näyttäytyy yhteiskunnallisesti epätasa-arvoisen - ja rivien välistä kenties elitistisenkin - näkemyksen äänitorvelta. Tahallista tai ei, tässä yhteydessä sellaiset käsitteet kuin "korkea luokka-asema tai "hyvä maku" uusintavat enemmän tai vähemmän pelkkien mielikuvien varassa olevaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta.

Joidenkin tiedekorkeakouluja käyneiden norsunluutorneista (vai saapasnahka-sellaisista ;-) katsoen sellaiset ominaisuudet kuin varallisuus, suhteet tai verkostot näyttäytyvät ikään kuin annettuina joko perhetaustan tai elämänkaaren alkuvaiheissa suoritetun koulutuksen kautta. Luonnollisesti joissakin tapauksissa niin on, mutta ei suinkaan aina. Inhimillisesti katsoen aina ei ole vaikea ymmärtää niitäkään Galenoksen tai kumppanien seuraajia, jotka jopa paikallislehtien palstoilla puhkuvat pyhää vihaa, jos paperikoneenhoitaja, veturinkuljettaja tai sähköasentaja rakentaa viereiselle tontille vielä komeamman linnan.

Samaa aihepiiriä sivuten saatoin todeta olevani samaa mieltä Minna Hapulin kanssa mitä tulee tavallisessa peruskoulussa menestymiseen ja asemaan kyseisen koulun oppilaiden sosiaalisessa yhteisössä. Henkilökohtaisia kokemuksia ei tietenkään pidä yleistää ja siksi toiseksi oma tuolloinen asemani peruskoulun(kin) keskiverto-oppilaana oli monessa mielessä helppo sivustaseuraajan osa, mutta Hapulin tapaan uskallan väittää, että näissä pikkukaupungin kouluissa hyvin pärjänneet pojat eivät suinkaan joutuneet toveripiirin kielteisen huomion kohteeksi. Useimmiten päinvastoin. He pelasivat - yleensä hyvin tai vielä paremmin - jääkiekkoa (joka silloin ei ollut mikään eliittilaji, vaan hyvin epämuodollinen vapaa-ajan harraste) samassa joukossa meidän tavallisten kanssa, saattoivatpa ajella mopollakin. Ja sen lisäksi pärjäsivät hyvin koulussa. Siinä se. Kärsivän neron tragedia taitaa olla jonkinlainen kollektiivinen myytti kiistämättä lainkaan sitä tosiasiaa, että yksittäistapauksissa syrjintää voi tapahtua sellaisissakin sosiaalisissa yhteyksissä, joissa minkään järjen mukaan sitä ei pitäisi tapahtua. Ehkä tässäkin suhteessa 1990-luku oli 1980-lukua ja sitä varhaisempia aikoja armottomampi.

Pauper Aristoteles cogitur ire pedes

Toveri Vygotski tai Vysotski - kuitenkin tovereista se, jonka nimiin ei mene harmaan kuulakkaassa vapunpäivän aamupäivässä torilla pulisonkit ja paksusankaiset silmälasit omistavan juontajan ja kiusaantumistaan poplarin pystyssä oleviin kauluksiin peittelevän Vasemmistoliiton tai SDP:n kansanedustajan johdolla yhteislauluna hoilattava Ystävän laulu - näki kielen ajattelua edeltävänä seikkana. Tämän ei-laulajatoverin hengessä(?) suomalaisen weblog-maailman Lännen Lokari kaipaili taannoin kirvestä luonnollisten kielten kimppuun idealla, että luonnollisen kielen monimutkaisuus on kielteinen asia rationaalisen elämän kannalta.

Tiedemiesten, kuten alkuperäisen tekstin kirjoittajan ja häntä kritisoineen kielitieteilijän sananvaihtoon en varsinaisen substanssin osalta pysty ottamaan kantaa, mutta jos haetaan edustajaa ei-luonnollista kieltä reaalimaailmassa käyttävälle ihmiselle, eikö mieleen tule jonkin tyyppinen dysfaatikko? Hänen kielensä rakenne on hänelle itselleen varmasti mitä loogisin, mutta onko se hänen kanssaihmisilleen? Miten tavoiteltavaa olisi siirtää valtakulttuuri kielellisesti dysfaattiseksi? Säästyisikö kansantaloudessa kielitieteilijöiden palkka vai kuluisiko se moninkertaisena uuden kielen opettajien palkkoihin?

Entä jos toveri Levin käsityksiä vastoin onkin niin, että kieli ei muovaa ajattelua, vaan ajattelu muokkaa kieltä? Vaikka sukupolvessa tai parissa muutettaisiinkin ihmisten kielellinen käyttäytyminen formaaliksi, tarvittaisiinko silti leegio ajatuspoliiseja estämään liian monivivahteinen ajattelu formaalin kielen tieltä?

Liukastelua Hämeenlinnassa

Työpäivä meni Hämeenlinnassa kokoustaessa ja mietiskellessä, miten toisenlaista olisi osallistua neuvotteluun, jos omista neuvotteluvaltuuksista olisi edes kohtuullinen selvyys. Muutenkin tähän projektiin vasta tulleena asia meni pariin otteeseen improvisoinnin puolelle. Onneksi normaali ihminen on poikkeustilainteiden käsittelyssä yleensä tietokonetta parempi. Peruuttamattomia poikkeuksia tapahtuu harvemmin.

Kaupungin kadut olivat kummallisen liukkaat huolimatta ahkerasta hiekoittamisesta. Kotikylässä polkupyöränkään alla ei tuntunut olevan liian liukasta. Neuvottelupaikka Punaportti sijaitsi rautatieasemaan nähden toisella puolella keskusta-aluetta. Sinne kävellessä huomasi taas moneen kertaan, miten suuri kaupungin kokonaiskuvan kannalta on Puolustusvoimien rakennuskannan merkitys. Varsinkin 1800-1900-luvun taitteen ja itsenäisyyden ajan alkuvuosien sotaväen rakennuksia on paljon. Kaupunki oli kumman hiljainen aamun kääntyessä aamupäiväksi. Hiihtoloman jälkeisen maanantain kankeutta? Iltapäivällä liikenne oli jo tutun vilkasta. Hämeenlinnan kokoisen kaupungin liikenteen kutsuminen vilkkaaksi kuulostaa varmasti oudolta pääkaupunkiseudulla - suuren maailman metropoleista puhumattakaan - eläville, mutta Hämeenlinnakin on vilkas paikka vanajanhämäläiseen pikkukaupunki- ja kylämaisemaan tottuneelle.

Kotiin päin vei vielä modernisoimaton Sm2-sähkömoottorijuna. Kovin montaa vuotta tuotakaan 1970-luvun henkistä matkustustunnelmaa ei enää päässe kokemaan. Junaa odotellessa oli aikaa nauttia cola asemakahvilassa.

Kotona odottivat lumityöt ja sen jälkeen sukset. Lunta hippuili vielä, mutta sateen laantuessa alkoi liikkeellä olla yhä useampi suksipari aukaisemassa latua.

A Programming Language

Lovelacen testi -verkkopäivän kirjoittaja (joka Rovaniemen peruskallioperään kaivetun komentokeskuksen käskyn mukaan jättää kutsumatta itseään nimeltä?) kirjoitti menneellä viikolla tietokoneohjelmointikielistä.

Atk-alalla toimivilla on usein vahvat näkemykset siitä, millaiset tekniikat ovat "hyviä" ja mitkä "huonoja" tai peräti "pahoja" (sanat lainausmerkeissä siksi, että näkemysten taustalla ei suinkaan aina ole ehdotonta moraalista jaottelua, mihin sanojen on helppo katsoa viittaavan). Joskus näkemykset perustuvat myös todelliseen käytännön kokemukseen.

Viitetekstissä APL-niminen ohjelmointiväline määritettiin vitsiksi useiden muiden vastaavaan joukkoon liitettyjen ohella. Oman vaatimattoman tietämykseni perusteella en voi puhua kuin APL-välineestä ja siitäkin heikolla käytännön kokemuksella, mutta väitän että kyseistä tekniikkaa ei edes tulisi verrata varsinaisiin ohjelmointikieliin nimestään huolimatta.

APL kehitettiin 1950-1960-lukujen taitteessa työvälineeksi numeerisen aineiston käsittelyyn sellaisille tahoille, jotka tarvitsivat tietokoneen laskentakapasiteettia, mutta eivät olleet ohjelmoijia. Aikana, jolloin MathLabit, SPSS:t tai Excelit olivat kaukana reaalimaailmasta, vaikkapa käänteismatriisin laskeminen oli ei-atk-ammattilaiselle yksinkertaisempaa APL:n kaltaisella välineellä kuin esimerkiksi Fortranilla. Kyseessä on siis lähtökohtaisesti "esihistoriallinen" sovelluskehitin eikä niinkään ohjelmointikieli. Siksi vertaaminen varsinaisiin ohjelmointikieliin on hieman kyseenalainen. Kun kyseessä on ei-ohjelmointikieli, mielikuvat johtuvat helposti käsittämättömällä tavalla eräässä tietotekniikan merkittävässä kehitysvaiheessa nimettyyn JavaScriptiin tai muihin eri syistä pahamaineisiin tekniikoihin.

Nykyään APL näyttäytyy helposti Windows-yhteensopivien lukuisten skriptikielten jatkeena. Kehitystyössä on panostettu paljon Windowsin rajapintoihin (onkohan kunnolla kuitenkaan .NET-konseptiin?), ja esimerkiksi välineen suomalaisen pää-äänenkannattajan julkaisu tuntuu joskus olevan täynnä erilaista käyttöliittymän viilausta.

Pedagogisesti APL:n kaltaisen sovelluskehittimen käyttäminen tietokone"ohjelmoinnin" alkeisopetusvälineenä on toki melkoinen - miten sen nyt kauniisti sanoisi - erikoisuus. Vähäisen tietokoneohjelmointisivistykseni alkuvaiheen yhtenä oppikirjana käytettiin International Business Machines Corporation -nimellä paiskatun firman vuonna 1976 painettua APL-opusta. Gott sei dank, jotain sivistystä oli jäänyt päähän teini-iän kesätyörahoilla hankitun Spectravideo 328 Mk I -nimisen ihmelaitteen ohjelmistosta, joka käänsi "aloittelijan kaikkivaltiasta kuvainnollista komentokoodia" (vai miten se meni?) tietokoneen ymmärtämälle kielelle.

Huonot suksivoitelukirjoitukset kuulemma karkottavat loputkin lukijat. Mutta vielä tänään pikkupakkasessa eilisen Salpausselän nousuihin ja laskuihin viritetty voitelu toimi kuin unelma vanajanhämäläisessä ei-niin-mäkisessä maastossa. Se oli siis luistona Startexin SG6 ja pitona kuumana levitetty Redoxin pohjavoide ja Startexin tervakakkonen ;-)

Urheilujuhlan tuntua

Lauantaipäivä meni laturetkellä Lahdessa. Sunnuntaihiihtäjän kannalta kustun tapahtumaa laturetkeksi, vaikka joillekin se on kilpailukin. Enemmistölle noin viidestä tuhannesta osallistujasta varmasti kuitenkaan ei. Varsinaisen kisan voitti tänäkin vuonna Mika Myllylä. Ei hän taida mitään isompaa Lahti-allergiaa potea.

Hiihdin nyt kuten muulloinkin, kun tapahtumaan on tullut osallistuttua, lyhyen matkan eli niin sanotun mustikkasoppasarjan. Se lähtee matkaan viimeisenä (takavuosina, kun pitkä matka starttasi Hämeenlinnasta ja lyhyt Lammilta, mustikkasoppasarjalaiset tosin "kiilasivat" pitkänmatkan kiitäjien väliin) ja pysyy pois kovien menijöiden jaloista, mikä on aivan oikein. Lyhyt lenkki on vaihdellut pääreitin pituuden ja säätilan mukaan 25 ja 42 kilometrin välillä niinä vuosina, kun itse olen ollut ladun tukkona. Nyt se oli 30 km.

Lahteen oli ennustettu päiväksi lämpöasteita, mutta lumi pysyi pakkasen puolella. Ensimmäinen puolikas matkasta meni hiihtosuunnistuksen merkeissä sikäli, että latua sai tosissaan hakea. Edellä hiihtäjät olivat tallanneet ladut pöhryisiksi tai paikoin jäisiksi uriksi. Sellainen meno on yllättävän raskasta.

Järjestelyt olivat loistavat, kuten tavallista. Huolto pelaa ja hiihtäjät voivat keskittyä kilpailemiseen, aikatavoitteeseen, matkasta tai seurasta nauttimiseen tai kuka mihinkin. Missähän muualla muuten maistuvat yhtä hyvältä suolakurkut tarjoiltuna samasta kulhosta, johon juuri laittoi kätensä nenäänsä niistänyt edellähiihtäjä ;-). Vanha vitsi, tiedetään. Tosin mielestäni tänä vuonna tapahtui järjestäjien toimesta pieni etikettimoka. Meillä lyhyen matkan menijöillä oli keltapohjaiset osallistujanumerot, muilla valkopohjaiset. Hieman sama, jos armeijassa korpraalin arvomerkiksi yhtäkkiä määrättäisiin vaakunaleijona.

Jos ei oteta huomioon alkumatkan lähes laduttomia taipaleita (joilla paras "voitelutekninen" kikka olisi kai ollut vapaan tyylin käyttö, jos se olisi sallittu), oma voiteluni onnistui hyvin. Luisto oli olosuhteisiin nähden paperilla liian kovaa (ei luisto-ongelmia missään) ja sitä tasapainotti kuumana levitetyn pohjavoiteen ja Startexin "tervakakkosen" yhdistelmä. Ei juuri lipsunut.

Moni varmasti asettaa kyseenalaiseksi laturetkeilyn tämänkaltaisessa massatapahtumassa. Niin noloa kuin se onkin, on pakko myöntää, että viimeisessä laskussa jo lapsuudesta saakka joukkoviestimien kautta tajuntaan taotulle kuuluisalle hiihtostadionille on sitä jotakin :-)

Pari valokuvaakin tuli reissussa otettua.

Oli kiva ajaa autolla pitkästä aikaa vähän pidempää matkaa, vaikka loskaiset maantiet enteilivätkin jo kevättä. Takaisinpäin tullessa oli aikaa kiertää pikkuteitä.

Peruspessimismiä

Tänään Qlogger, huomenna kenties Blogger.

Olen mietiskellyt uudelleen jo kesällä pohtimaani asiaa, riittäisikö oma motivaationi weblogin ylläpitoon, jos julkaisemisen eteen pitäisi nähdä enemmän vaivaa kuin esimerkiksi Bloggerissa. En tarkoita mitään varsinaista teknistä taitoa vaativaa PHP-koodausta tai vastaavaa "julkaisuinfran" rakentamista vaan sitä, jos tämä harrastus olisi jotain muuta kuin Bloggerin mahdollistamaa äärimmäisen yksinkertaista OpenOffice Writerilla naputtelua, tekstin kopiointia Bloggerin kenttään ja Publish-napin klikkausta.

Hyvin subjektiivinen kysymys on, mihin suuntaan tekstien taso muuttuisi nykyisestä, jos weblogistin "ammattitaitovaatimuksiin" alkaisi kuulua perus-HTML:ää ja -CSS:ää vaativampia teknillisiä aiheita. Entä muuttuisivatko tekstien painopistealueet? Millainen paikka teknologiameritokraattinen weblog-maailma olisi? Minusta se olisi monessa suhteessa samantyyppinen kuin yhteiskunta, jos palattaisiin katoliseen sydänkeskiaikaan, jossa luku- ja kirjoitustaito oli paljolti yhden - ei kuitenkaan suljetun - säädyn monopoli.

Työpäivä pihalla
	Työmaalla pidettiin henkilökunnan virkistäytymisiltapäivä. Parempaa tapaa sellaisen toteutukseen tuskin olisi kuin ulkoilu kevättalvisessa säässä. Olisi ollut tilaisuus työmaan kustannuksella kokeilla laskettelua ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta jätin tilaisuuden käyttämättä. Rankassa maineessa olevat ladut houkuttivat kokeilemaan, ja maineensa veroisia ovatkin. Lähdin alkuun hieman omia latuja, ja yhytin kollegat mehu- ja teetauolta. Heidän oli tarkoitus taittaa matkaa rauhassa, mutta kun kärkeen lähti Hanna, joukon pirkatar, ei jälkipäätä näkynyt. Synteettinen pito loppui nopeasti. Esko suositteli tervavoidetta. Eihän nyt pakkaskelillä ja kovalla ladulla mitään tervaa, pullikoin mutta kokeilin silti. Ja toimihan se. Matka tuntui opasteiden näyttämää lyhyemmältä.
Koululaiselämää
	Huomaan viettäväni nykyisin paljon aikaa kouluissa. Tarkoitan koulua paitsi opiskelu- ja opetusinstituutiona myös puhtaasti tilana. Koulutilaan yhdistyy kollektiivisessa tajunnassa tiettyjä enemmän tai vähemmän perusteltuja piirteitä, joista nykyarkkitehtuurissa joskus tietoisestikin pyritään eroon. Yksi tällainen mielikuva on tiukkaa ryhmäytymistä korostava luokkien (ryhmien "yksityisen" tilan) erottaminen käytävistä ja saleista (yleinen tila). Ero ei ole yksilön ja yhteisön välinen. Yksilö sulautuu ryhmään. Ero on ryhmien välinen. Arkkitehtuuri palvelee luokkajakoa. Maanantaina päättynyttä ensiapukurssia käytiin vanhassa kansakoulussa. Samaisessa 1880-luvulla rakennetussa rakennuksessa aloitin oman tähän asti päättymättömän koulutieni elokuussa 1976. Työmaalla huomattava osa ajasta tulee vietettyä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa rakennetun ammattikoulun jykevien kiviseinien sisällä. Koulutie jatkuu lähinnä harrasteluonteisten opiskelujen merkeissä nyt varsin postmodernissa rakennelmassa. Kolme koulurakennusta ja kolme aikakautta. Esiteollinen, teollinen ja jälkiteollinen. Eivätkö nuo kuvissa esiintyvät 1880-luvun, 1950-luvun ja 2000-luvun koulurakennukset jollakin tavalla kuvasta sellaista, mitä mielessämme liitämme noihin - sinänsä melko epämääräisiin ja epähistoriallisiin - määrityksiin? Jotakin yhteistä silti on. Se ei välttämättä näy ulkopäin otetuissa kuvissa, mutta kaikkien noiden rakennusten sisällä vaikuttaa lukuisista muutostöistä huolimatta yhä ero ryhmän tilan ja yleisen tilan välillä ja jako eri ryhmien tiloihin. Tilojen käytön suunnittelun kannalta muutoin ei kai käytännössä voisi ollakaan. Ellei opiskelu niin ainakin opetus tapahtuu paljolti ryhmissä ja hyvä niin, ja ryhmät tarvitsevat opiskelurauhan. Pitääkö koulu yllä ryhmittelyä ja luokkajakoa muussakin kuin arkkitehtonisessa mielessä?

Ai ratapenkka? En mä vaan huomannut.

Hän on valinnut hyvän osan, jota älköön otettako häneltä pois. Toivottavasti mies on paikanpäällä ja avuliaalla mielellä silloin, kun radiomainosten "Honda CRV - neliveto" on mahastaan kiinni siellä, jossa aurat oikeasti liikkuvat harvemmin. "Kuutio" on kertakaikkisen sympaattinen laite (ja sopii neidinkin käsiin, lohkolämmittimellä tai ilman). Sydämetön se, joka kutsuu kärryä rumaksi ;-) Kai onnellisella omistajalla on jo puolueen jäsenkirja?

Windows väsyttää?

Päivä kului Windows XP:n automaattiasennuksen vastaustiedoston parissa. Käyttöjärjestelmän asennuslevyltä löytyy deploy.cab-niminen paketti, joka sisältää muun muassa näppärän Setup Manager -ohjelman, jolla voi käden käänteessä luoda automaattiasennuksen edellyttämän niin sanotun vastaustiedoston. Asennusohjelma lukee asennuksen aikana käyttäjältä kysyttävät asiat vastaustiedostosta, joten parhaimmillaan - kun vastaustiedosto on huolella tehty - asentajan ei tarvitse kuin "bootata" asennettava kone käyntiin, ja automatiikka hoitaa loput. Homma käy vähintään yhtä helposti kuin vanhassa kunnon NT:ssä vastaavalla työkalulla. XP:n järjestelmä on sikäli fiksumpi, että se tukee asennuksen käynnistämistä suoraan CD:ltä, jos ei haluta suorittaa asennusta verkosta RIS-palvelimelta (kunhan vain vastaustiedosto on nimetty winnt.sif:ksi oletusarvon unattend.txt:n sijasta, mikä on taas kerran käsittämättömän huonosti dokumentoitu piirre). NT:ssä piti usein pelata vielä käynnistyslevyke-nimisen reliikin kanssa.

Mutta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Pitkälle automatisoitu Sepup Manager ei osaa ottaa huomioon esimerkiksi sitä, jos kiintolevyllä on pieni FAT-osio, ja se halutaan muuntaa XP:lle paljon paremmin sopivaksi suureksi NTFS-osioksi. Omat lisätyötä vaativat ongelmansa syntyvät myös siitä, jos vastaustiedoston yrittää luoda muulla kuin XP:llä varustetulla koneella. Muita vastaavia pieniä, mutta käytännössä varsin kiusallisia puutteita on aika paljon, mikä pakottaa viimeistelemään vastaustiedoston komennot manuaalisesti. Automaattiasennus, josta Windows-maailma NT:n esiinmarssin aikana mielellään ylpeili, on tainnut jäädä Microsoftin tuotekehityksessä hieman lapsipuolen asemaan. Se on ymmärrettävää, koska sama ja paljon enemmän voidaan hoitaa Symantec Ghostin kaltaisilla kolmannen osapuolen ohjelmilla.

Loppujen lopuksi XP:t asentuivat kyllä sinne, mihin piti.

Tylsän nörtteilyn vastapainoksi opin tänään, että muun muassa tätä runsaasti jäljittelijöitä kerännyttä lasitavaraa valmistetaan edelleen perinteiseen tapaan puhaltamalla.

Työpäivän jälkeen olin merkillisen väsynyt. Päivän aikana synkän pilvinen taivas oli tarjoillut ulkoilumotivaatiota kotipihaan saakka, mutta lumityötkään eivät oikein piristäneet. Lumi oli kosteaa ja raskasta.

Rauhallinen hiihtolenkki osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kun räntäsade lakkasi, keli jäähtyi illan aikana yllättävän hyväksi.

Nyt väsyttää terveemmällä tavalla. Kunhan saan pyykit ripusteltua kuivumaan, taidan painua pehkuihin. Saisinkohan houkuteltua jomman kumman kommuunin söpöliineistä seuraksi.

Ystäviä ja vihollisia

Päivän säätila oli kuukauden verran edellä aikataulusta. Illalla tuoksui keväälle.

Ilta kului ensiapu 2:n viimeisen kurssikerran merkeissä. Henkinen ensiapu oli illan pääosassa. Se on vähän tunnettu, mutta mitä tärkein asia. Kun yhteisöllisyys murenee yksilöllisyyden tieltä niin hyvässä kuin pahassa, ei yksilöllä ole oman elämänsä henkisissä kriiseissä yhteisön tarjoamia porkkanoita ja keppejä - kuten läheisverkostoja ja tiukkoja käyttäytymiskoodeja - tukenaan. Yhteiskunta tarjoaa ammattiapua, mikä resurssien puutteesta johtuen on liian usein kemiallista. Tietenkin on tilanteita, jolloin farmakologian keinot tulevat tarpeeseen, mutta on myös tilanteita, joissa ne ovat oireiden häivyttämistä syihin puuttumatta tai ovat verrattavissa pintanaarmun hoitamiseen teho-osastolla.

Asiaa sivuten, lieneekö ollut Claes Andersson taannoisessa paneelikeskustelussa vai joku muu kun sanoi, että ihmisellä tulisi olla ainakin kahdeksan sellaista läheistä, joita hän voi kutsua ystäviksi ystävä-sanan suomalaiskansallisen syvällisessä merkityksessä. Miten monella tavoite mahtaa täyttyä? Minulla ei täyty. Entä millä tavoin tietoverkkoviestintä muokkaa kuvaa yhteisöllisyydestä ja ihmisten välisistä suhteista?

Toiseen aihepiiriin liittyvänä kurssilla katsottu videofilmi "Väkivallan todelliset kasvot" muistutti taas siitä, miksi suuri osa uudesta ja vanhemmastakin elokuvaviihteestä on liian suurelta osin täyttä roskaa. Hyväkin filmi-idea kun voidaan pilata liittämällä toteutukseen täysin tarpeetonta, epäuskottavaa väkivaltaa. Mahtaisiko saaste-elokuvan suosio olla lainkaan nykyisen kaltaista, jos temppuilun seuraukset mallinnettaisiin todenmukaisen rumalla tavalla?

Pohjimmainen kysymys on, miksi sivistyneenä itseään pitävän yhteiskunnan kulttuuri-elämässä väkivallan esittämistä voidaan pitää viihteenä. Tämänkaltainen toiminta sitävastoin on mitä kunnioitettavinta.

Tuo mainittu väkivallan vastainen videofilmi oli tehty vuonna 1991. Yllätin itseni ajattelemasta, miten erilaisilta ihmiset näyttivätkään silloin nykyiseen katukuvaan verrattuna.

Se E-kirjaimella alkava nimi

Tänään tässä sekalaisessa kirjoituskokoelmassani on käynyt normaaliin eloon verrattuna melkoinen määrä turisteja, kertoo kävijälaskuri. Laskuri tietää kertoa myös, että suurin osa on etsinyt Echelonia. En ainakaan tunnusta, että sellaisen solu täällä väijyisi, mutta taisipa tuo surullisenkuuluisaksi tulleeseen Soneran sähköpostijärjestelmän virheilmoitukseen liittyvä nimi tulla kirjoitettua muutama päivä sitten.

Soneran virallisluonteisen tiedotteen rivien välistä juttu on luettavissa samankaltaiseksi hieman harkitsemattoman nörttihuumorin ilmentäjäksi kuin olivat aikanaan MTV3:n soittosarja-asiakkaiden DNS-nimipalveluun määritetyt ROT-13:lla "salakirjoitetut" työasemien nimet tai hiljattain esiintynyt H & M -vaatekaupan web-palvelun virheilmoitus.

Echelon-nimeen tuntuu liittyvän mystiikkaa hipovia mielikuvia. Minusta järkiperäisintä suhtautumista tuon tyyppisiin järjestelmiin kuvaavat Puolustusvoimien ja sitä kautta myös vapaaehtoisen maanpuolustustyön puitteissa aina toisinaan esiin nousevat tietoturvallisuuteen liittyvät selonteot, joiden mukaan elektroninen tiedustelu tulee ottaa huomioon kaikessa rauhan ajankin viestiliikenteessä. Ei tarvitse edes ajatella ison pahan suden/karhun/kotkan (yliviivaa tarpeeton) kyttäävän tiedon valtatiellä kulkijaa jonkun linkin takana. Esimerkiksi salaamaton sähköposti sinällään on kuin avoin kirjekuori siitä kiinnostuneelle pikkukiusan tekijälle. Kun sähköisessä viestinnässä käyttää maalaisjärkeä, ei tarvitse olla aina niin ryppyotsaisen huolissaan yksityisyyden suojasta. Ei toki niin, että kaikki olisi moraalisesti hyväksyttävää, mutta pragmaattisella suhtautumistavalla pärjää myös ei-niin-täydellisessä toimintaympäristössä.

Näkymä rannalta

Anteeksi, Khilou. Oli ihan pakko. Ethän haasta raastupaan tuotemerkkirikkomuksesta :-)

Ei se voitelu sitten oikein onnistunut. Lähinnä pitopuolta puuttui. Kova luistovoidevalinta oli suhteeton päivän lämpötiloihin. Onneksi jatkossa on lupailtu taas pakkasia. Näkymä Vanajan lahdelle oli kaunis, kuten sen kuuluukin olla tällaisina päivinä. Maisemaa on vaikea ajatella ilman Tervasaaren piippuja. Onneksi kamera tuli mukaan vyölaukkuun. Kuvassa näkyvä aita on rakennettu estämään niin hirvieläinten kuin hiihtäjienkin putoilu jyrkältä kallionleikkaukselta alla kulkevalle Helsinki-Tampere-moottoritielle. Raukeana pyhäiltapäivänä tien melu ei juuri kuulu ladulle, mutta maisemaan se vaikuttaa paljon enemmän kuin järven vastarannan teollisuus.

Verkkopäiväkirjailusta

Weblogien lopettelu on noussut puheenaiheeksi monin paikoin. Oma näkemykseni asiasta on se, että verkkopäiväkirjailu on harraste muiden joukossa, ja sitä jatketaan niin kauan kuin se tuntuu antavan tekijälleen jotakin enemmän kuin ottavan häneltä. Sen vakavammin en ole valmis asiaan suhtautumaan. Janne Jääskeläinen ennustaa verkkopäiväkirjailuaktiivisuutensa vähentämisilmoituksen yhteydessä uuden nuoren kirjoittajasukupolven ottavan genren haltuunsa ja "haluavan kyseenalaistaa vanhat tavat."

Luulen, että laajasti katsottuna nykyisen weblog-maailman olemukseen ei tekisi kovinkaan syvällistä muutosta se, että kirjoittajiksi ryhtyisi entistä enemmän nuoria. Nykyinenkään kirjoittajien valtaenemmistö ei ole kovin varttunutta. Lisäksi niin nykyisellä kirjoittajaenemmistöllä kuin luultavasti nuoremmallakin polvella on vankka omaa ajatusmaailmaa muokannut kokemuksellinen sidos tietoverkkoviestimisen muotoihin. Monen nykyisen kärkipään kirjoittajan tausta on viime vuosikymmenen uutisryhmissä (niin kutsuttu Erektus-ryhmä taitaa olla kokonaan sieltä kotoisin?). Uusilla lupauksilla tausta voi sen sijaan olla irc- tai chat-kanavilla, mutta yhtä kaikki en usko, että Jääskeläisen ennakoima teiniryntäys muuttaisi weblog-maailmaa kovinkaan oleellisesti.

Sen sijaan luulen, että paljon suuremman muutoksen nykyiseen tekisi se, jos kirjoittajiksi ryhtyisi yhä enemmän varttuneen sukupolven edustajia, joiden oma kokemus tietoverkkoviestinnästä ei ole ehtinyt elämänkaaren alkupään kehitysvaiheissa vaikuttamaan niin perustavanlaatuisesti tietoverkkoviestintää koskevaan ajatteluun kuin "kolkyt ja risat" -sukupolvella (olemmehan mekin toki ikäloppuja, mutta nyt ei puhuttu siitä ;-) ja sitä nuoremmilla ikäluokilla. Ainakin Jukka Melaranta on esittänyt mielenkiintoisia ja hyvin perusteltuja näkemyksiä varttuneemman kirjoittajapolven mahdollisuuksista weblog-kulttuurissa.

Minusta olisi mielenkiintoista, jos weblogeista tulisi nykyistä suuremmassa määrin läpileikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta. Nyt tuntuu painottuvan varhaiskeski-ikäisten ja sitä nuorempien, korkeakoulutettujen ja ICT-sektorilla työskentelevien osuus.

Rasvaisia puuhia

Iltapäiväpuhteeksi laitoin suksiin uudet luistovoiteet. Startexin sininen SG6 on aika hurja valinta näin lämpöisille keleille, mutta pitäisi ainakin luistaa. Kovan luistopinnan vastineeksi voidepesän alue sai pari tuhtia tervakakkoskerrosta. Kylän ainoalla takuuvarmasti kunnossa olevalla ladulla on hiihdetty tänään pieni kansallisen tason kisa. Näihin aikoihin kisa taitaa olla jo käyty, ja ladulle ovat taas sunnuntaihiihtäjätkin tervetulleita. Lähdemme nautiskelemaan mitä kauneimmasta kevättalven pyhäpäivästä. Toivottavasti voitelu onnistui.

Lauantaisin on vaikea keksiä sopivia otsikoita

Varasimme aamupäivän puolisoni työhuoneen uuden komero-hylly-laatikosto-yhdistelmän rakentelua varten. Aikaa meni hieman toista tuntia. Kokonaisuus oli käsittämättömän hyvin tuotteistettu. Weblogeissa ei oikein sopisi mainostaa, mutta lastulevy-melamiinitusinatavaran hinnasta ja massiivipuujärjestelmän laadusta pitävälle voi suositella hämäläistä tuotetta. Tämän tyyppiset kalusteet kun on totuttu liittämään erääseen arvonsa varsin hyvin tuntevaan tuotemerkkiin.

Saunalenkillä Startexin "Tervakakkonen" osoittautui sopivaksi valinnaksi (mitä siitä mainostamisesta juuri sanottiin?). Jäätymisen ja rännän kastelemisen välimaastossa monikaan sunnuntaihiihtäjän purkkivoidevaihtoehto ei taida olla kovin hyvä. Tämä toimi tasamaalla, laskuissa ja pienissä ylämäissä, mutta esti tehokkaasti lintsaamisen yhtään jyrkemmissä ylämäissä: jos ei potkinut kunnolla, suksi ei pitänyt lainkaan.

Jos rapun olisi halunnut pitää tänään puhtaana, olisi ollut suoraan sanoen petkeleellinen päivä.

Bloggeria ei jätetä, mutta pitäisiköhän pian hurjan kahdeksan kuukauden verkkopäiväkirjurin uran merkkipaaluksi muuttaa alaotsikkoa? Miltä kuulostaisi vaikkapa "Ammattikoulu, tyyppitalo, Lada, ruutupaita, perinteinen tyyli"? Onko kirjoittajan sopivaa webloginsa alaotsikolla kategorisoida itseään, kun hän kuitenkin tekee sen teksteissään?

Vain pari linkkiä

Erilaisia nettitestejä harrastetaan silloin tällöin, ja joistakin tulee weblogien keskuudessa oikein muumi ;-)

Tässä pari virallisemman oloista:

A) Varaa tulostin, paperia ja hieman perusopetuksen ala-asteen päässälasku- ja koordinaatistonpiirtotaitoa, niin saat tietää, oletko konkreettinen satunnainen ajattelija vai abstrakti sekvenssimäinen ajattelija vai jotain muuta.

B) Oletko aktivisti, teoreetikko, pragmatisti vai pohdiskelija? Selvitys onnistuu ilman atk:ta monimutkaisempia apuvälineitä.

Nörttihuumoria ja muuta nörttiasiaa

Sain sähköpostinvälitysjärjestelmältä seuraavan virheilmoituksen yrittäessäni lähettää viestiä. Isoveli valvoo ;-)
This Message was undeliverable due to the following reason:
Viestiä ei kyetty toimittamaan perille seuraavasta syystä johtuen:
The user(s) account is temporarily over quota.
<echelon@sonera.inet.fi>

Leijonanosa työpäivästä meni ison firman paikallisedustajien tykityksessä. Tosin datatykistöä enemmän tilaisuuden daamiani Helmiä ja minua kiinnostivat tulostin- ja kopiojärjestelmät. Ei ole ihme, että varsinkin pienten painotalojen kuulee joskus valittelevan markkinoiden kutistumista. Yhä pienemmillä firmoilla alkaa olla realistiset mahdollisuudet hankkia riittävän hyvälaatuisia DTP-tulostusjärjestelmiä omaksi. Pienen painotalon ja markkinointiin panostavan yrityksen järjestelmissä ei ole enää suurtakaan eroa. Graafisen alan tietotaitoakin on tarjolla yllin kyllin myös kirjapainoalan ulkopuolella, kun yhä useampaa nuorta ihmistä viehättävät vaikkapa tämän firman tuotteet tämän tuotteita enemmän.

Ilta meni rästissä olevien harrastehommien merkeissä. Paperi- ja atk-työt harrastusten puitteissa ovat usein tylsiä, mutta ne vain on tehtävä. Yhden poppoon vuosikokouspaikkaa kysellessä törmäsin katoavaan kansanperinteeseen: "Tulkaa vain... Ei se mitään maksa, kun silloin on lauantaikin".

Atk-lehden välissä tuli tänään CD-romppu. Niitä harrastettiin kylkiäisinä ahkerasti ennen vuosituhannen vaihdetta. Sen jälkeen kai katsottiin, että enemmistö lukijoista hakee ohjelmat verkosta ja säästettiin hieman kustannuksiakin. Nyt niitä on alkanut taas näkyä kylkiäisinä. Se tuntuu jossain määrin epätoivoiselta kiristyneen markkinatilanteen myyntikikalta ajatellen sitä, että nyt (toisin kuin vielä nelisen vuotta sitten, kun kylkiäisromput vähenivät) monilla on nopeat ja edulliset Internet-yhteydet, ja lisäksi nopea ohjelmistojen kehitystyö tekee CD:llä julkaistavista ohjelmista usein vanhentuneita jo siinä vaiheessa, kun levy on kuluttajalla. Levy ei ilahduttanut siinä määrin kuin joskus ennen. Mutta oli se lämmin ele lehtifirmalta. Laitan levyn samaan kunnianarvoiseen pinoon, johon huolella tallensin aikanaan vastaavat aarteet.

Huomaan kirjoittavani nykyään liikaa tietokoneista. Se luultavasti on vähiten kiinnostavia asioita tällaisella julkaisufoorumilla. Päivän IT-viikkokaan ei juuri tee atk:ta sen kiinnostavammaksi aiheeksi.

Turvallisuuspolitiikkaa

Vilkaistuani herätyskellon pärinän (onnistuin sekä kullan että omaksi harmikseni löytämään harvinaisen pahaäänisen herätyskellon vanhan sivistyneesti piipittäneen mutta rikki menneen tilalle pari vuotta sitten) jälkeen aamuviideltä lämpömittariin viritin päivän alkajaisiksi uuniin tulen. Varhainen lintu jne., mutta yhdessä suhteessa se oli vikatikki. Luontainen mukavuudenhaluni heitti kantajansa sohvalle pitkäkseen kuuntelemaan tulen rätinää, ja tarpeeksi kauan siinä viivyteltyäni jouduin ottamaan polkupyörän ehtiäkseni ajoissa linja-autoon ja töihin. Työpäivän jälkeen suuntasin suoraan Tampereelle opintielle, ja illalla pakkanen oli ehtinyt jäähdyttää polkupyörän laakerit raskaiksi.

Ennen omaa töihin lähtöään kulta oli ehtinyt pitää tulta yllä vielä hyvän kotvasen, joten ei ollut yllätys, mistä Vilma-neiti raukeasti nousi tervehtimään, kun ehdin kotiin hieman ennen liikunnallisista harrasteistaan palaavaa rouva Groovea. Oli selvästikin viettänyt kissanpäivää, ja mikäs sen oikeampaa.

Olen käynyt viime viikkoina - muiden velvoitteiden johdosta hieman turhan satunnaisesti - Tampereen avoimen yliopiston atk-kurssilla, joka käsittelee tietoturvallisuutta. Tätä ei voi pitää samantapaisena sanaristikoiden ratkomiseen verrattavana harrasteena kuin niitä paria ohjelmointiaiheista kurssia, joilla tuli vietettyä aikaa viime keväänä ja syksynä, mutta ympäristö ainakin on hieno. Yliopiston uudisrakennuksen alakerran iso luentosali on onnistuttu rakentamaan koostaan huolimatta minun silmääni viihtyisäksi. Runsas luonnonvärisen puumateriaalin käyttö tekee mielestäni paikasta kodikkaan. Luennot näyttävät olevan yhteiset tiedekunnan opiskelijoiden kanssa päätellen nuorten miesten huomattavasta määrästä. Tänään käytiin läpi ammattikouluasiaa, lähinnä TCP/IP-pinon eri kerrosten tietoturvariskejä. Yllättävän monen nuokkuvaltakin näyttäneen luennon kuuntelijan kynä alkoi sauhuta ja muistiinpanolehtiö rapista, kun luennoitsija otti esiin ikivanhan IP-paketin fragmentointiongelmaan liittyvän "ping of death" -aukon. Edes hieman ajantasalla pidetyissä järjestelmissä tuota ei kyllä pääse edes kokeilemaan.

Minusta on oikein hyvä, että yliopisto-opinnoissakin kiinnitetään huomiota tällaisiin käytännön asioihin edes pintapuolisesti. Työelämässä tietokoneasentajan ja tietohallintopäällikön tai datanomin ja projektinasettajan on helpompi kommunikoida keskenään, kun on yhteinen kieli aiheesta, joka koskettaa molempien työnkuvaa.

Viereisen ison salin ovella kerrottiin, että siellä oli tarjolla maailmanhistoriaa. Mietin hetkisen, kumman oven avaisin, mutta tyydyin lähettämään lämpimiä ajatuksia Kleiolle.

Tänään vietettiin 112-turvapäivän ohella kansallista tietoturvapäivää. Vaikka rivikansalainen ei tietoturvallisuuden laiminlyömisellä yleensä voikaan aiheuttaa samanlaisia henkilöriskitilanteita kuin vaikkapa liikenneturvallisuutta laiminlyömällä, ei tietoliikenteen sujumista sopisi häiritä välinpitämättömyyden vuoksi. Liikennevalistusta tiedon valtateillä kulkemiseen tarjoaa vaikkapa hiljattain julkistettu Tietoturvaopas. Oppaan kiistämättä aivan asiallisissa käytönnön ohjeissa voi nähdä hieman Windows-vaikutusta jo muodonkin puolesta. Jäin ihmettelemään, miksi edelleen varsin suosittua ZoneAlarm-palomuuriohjelmistoa ei oltu sisällytetty oppaan linkkeihin. Vaikka se onkin ilmainen ja siten ominaisuuksiltaan monia kaupallisia tuotteita rajoitetumpi, se on tyhjää parempi ja juuri ilmaisversiona monelle käyttäjälle houkutteleva palomuurivaihtoehto.

Jos aikaisemmin julkaistuja tietoturvapäivityksiä on jäänyt asentamatta Windows XP:hen, tarjolla on tärkeiden päivitysten kokoelma Rollup Update 1, joka tosin ei paikkaa uusimpia aukkoja. Samaisen Windowsin tietoturvatason analysointiin tarjotaan Microsoft Baseline Security Analyzer -nimistä työkalua.

Vaihteeksi koulutuspolitiikkaa

Olen sitä mieltä, että ammatillisen perustutkinnon tasolla yhden tai kahden lähiopetusopintoviikon laajuinen Linux-aiheinen jakso on aivan liian suppea. Ihmisille, joilla yleensä on pitkähkö kokemus eri Windowseista käyttäjän, monella myös järjestelmänvalvojan kannalta, lyhyt ja pintapuolinen jakso ei luo Linuxista kuvaa minkäänlaisena haastajana Windowsille. Erityisesti kun otetaan huomioon Linuxin ehdoton kotikenttä palvelinjärjestelmät (en oikein vieläkään jaksa uskoa pingviinin syövän lähiaikoina Windowsia työpöydiltä, onhan Windows alunperin työpöytäjärjestelmiin rakennettu ja niihin arkkitehtuuriltaan laadittu, kun taas Linuxin juuret ovat monen käyttäjän järjestelmissä), pitäisi niihin tutustua samalla intensiteetillä kuin Windows-palvelimiin ja Active Directoryyn.

Palvelinjärjestelmän kaltaisen aiheen opiskelu - oli sitten kyseessä joku Unix-tyyppinen tai Windows - on lähiopetusriippuvaista. Hyvin harvalla opiskelijalla on omassa käytössään palvelinasennuksiin vaadittavaa lähiverkkoinfrastruktuuria. Työssäoppiminenkaan (jota aikaisemmin kutsuttiin työharjoitteluksi) ei juuri auta asiaa, kun tuotantojärjestelmillä ei ymmärrettävistä syistä sovi asioita enää opiskella. Ne pitäisi jo osata.

Tässä tullaan kouluoppimisen ja työssäoppimisen väliseen ristiriitaan. Koululaitos sysää mieluusti ammatillisen ydinosaamisen opiskelun työpaikoille, joissa se toki tapahtuu koulua aidommassa ympäristössä ja hyvä niin. Toisinaan vain unohtuu se tosiasia, että pohjimmiltaan elinkeinoelämän tehtävä ei ole koulutustoiminta vaan tuotannollinen toiminta. Jos koulu tarjoaa opiskelijalle vain ympäripyöreää yleissivistystä ja joitakin ylimalkaisia välineellisiä taitoja, voi työssäoppiminen osoittautua kaikille osapuolille pettymykseksi. Jos atk-alan ammattiin valmistuva saa työssäoppimispaikallaan toimia vain kahvinkeittäjänä ja levykkeiden alustajana, voi ongelman syitä alkaa minun puolestani jäljittää laajemmista kuvioista ja arvomaailmasta kuin yksinomaan työssäoppijasta, hänen työssäoppimispaikastaan tai ohjaajastaan.

Ammatillisen koulutusjärjestelmän olemassaolon ja sitä kautta suomalaisen käytännön osaamisen suurin vaara kätkeytyy ammattikoululaitoksen muuntumiseen oppimispaikasta epämääräiseksi oppimisen resurssikeskukseksi. Hienot uudet toimintamuodot ja nimet osoittautunevat jossakin vaiheessa keisarin uusiksi vaatteiksi. Ammattikoulu, joka muuntaa itsensä "oppimisen resurssikeskukseksi" vastaa kiitettävältä osaltaan paperin kotimarkkinakysynnän ylläpidosta, mutta tarjoaa opiskelijoilleen vain leikkiä, laulua ja suuria pettymyksiä (henkilökunnan ihmetellessä opiskelijoiden mahdollisia motivaatio-ongelmia). Sellainen ammattikoulu tekee itsensä tarpeettomaksi ja muuttuu vain yhdeksi hyvin helposti korvattavissa olevaksi pikkutoimijaksi maamme sankista sankimmassa koulutussuunnittelun ja muun oppimisen välineellisen toiminnan viidakossa.

Tällä nykytilanteeseen nähden kiistämättä vielä turhan kärjistetyllä tulevaisuuskuvalla en suinkaan tarkoita mitään yksittäistä ammatillista koulutusta toteuttavaa organisaatiota. Apokalyptinen sävy tule juuri siitä, että kyse on koko toisen asteen koulutusjärjestelmän ja siihen liittyvän asenneilmapiirin kattavasta ongelmasta.

Tänä iltana tarjolla vain pehmeitä aiheita

Illalla ensiapukurssilla käytiin läpi rastiharjoitus, jossa autettiin muiden muassa hypotermiapotilasta, käteensä avomurtuman kaatunutta ja muita paljolti talviseen toimintaan liittyviä potilaita. Rastiharjoituksen järjestäjät - kuten merkillepantava osa koulutettavistakin - olivat paikallisen SPR:n osaston ensiapuryhmäläisiä. Anne-nukke oli päättänyt päättää päivänsä lääkkeiden yliannostuksella, joten kalman morsiamen pussailukin kuului aiheeseen.

Vaikka kyseessä oli vain harjoitus, panimme merkille niin parini Pekka kuin minäkin, miten onnettomuustilanteen kohtaaminen tekee suuren muutoksen ihmisen toiminnan käytäntöihin. Meidän kaltaisemme maallikko ei toimi samalla varmuudella kuin ammattilainen tai kokenut ja koulutettu vapaaehtoisensiapuryhmän jäsen. Itse olen onneksi aniharvoin joutunut tositilanteisiin. Vaikka olen yrittänyt kursseille ja harjoituksiin osallistumalla pitää yllä edes välttävää rutiinia, on myönnettävä, että viime keväänäkin veturitallilla kädet tärisivät taitellessani haavasidosta ilkeän näköisesti itsensä loukanneen kaverin päähän. Tärkeintä on kuitenkin toimia.

Paikalla kävi myös aluepelastuslaitoksen paikallisen ensivasteyksikön päivystäjä kertomassa yksikön toiminnasta. Nykyäänhän tilanne on sellainen, että aluehälytyskeskus hälyttää saatavilla olevia yksiköitä tapahtumapaikalle etupainotteisesti, ja ensimmäinen paikalle saapuva voi sairaskohtaustapauksessakin olla ensivasteyksikön paloauto. Ainakin tällä seutukunnalla kuulemma suurin osa palokunnallekin tulevista hälytyksistä on ensivastetoiminnan vuoksi nykyisin erilaisia sairaskohtauksia. Yksikön henkilökunta on luonnollisesti koulutettu ja ajoneuvon kalustuksessa varauduttu myös tähän.

Harvoin kuulee edes niinsanottujen ihmistyöntekijöiden suusta niin lämpimän inhimillistä puhetta kuin kokeneelta palomieheltä. Heillä jos kenellä ihmisen arvostus on korkealla.

Joskus viime vuosikymmenellä muistan jossakin vastaavantyyppisessä tilaisuudessa toisen palo- ja pelastusviranomaisen hieman vähätelleen debriefing-toiminnan merkitystä heidän työssään. Alalla ei voi pitkään toimia, jos sellaista apua tarvitsee, hän sanoi. Asenteet ovat pehmentyneet, ja tämäniltainen esitelmöitsijä myönsi suoraan, että sellaistakin tarvitaan joskus. Korosti kavereiden ja erityisen kunnioittaen puolisoiden merkitystä, ei niinkään virallisia auttajatahoja. Niin se varmasti on ollut ennen koko hienon debriefing-sanan keksimistäkin.

Ajatusta voidaan kehitellä lähemmäs monien weblogien erästä mieliaihepiiriä. Kun kuunteli tuota miestä ja hänen ajatuksiaan rankassa työssä jaksamisesta, ei voinut olla tulematta mieleen, miten tähtitieteellisen kaukana sellainen ihmissuhdekäsitys on "netti-ihmisten" teoriankehittelyistä ja julistuksista. Asian voi nähdä laajasti yhtäältä kumppanuutta korostavan näkemyksen ja toisaalta ulkoisia arvoja - tarkoitan tässä ylipäätään kaikkea sellaista arvostusta, mitä on helppo mekaanisesti listata, en pelkkää estetiikkaa - ja nautintoja korostavan näkemyksen välisenä ristiriitana. MinUsta TUntuu (*tm), että jälkimmäisen ajattelutavan omaksuneet "markkina-arvoteoreetikot" ja vastaavat ovat tähän elämän osa-alueeseensa keskimäärin näistä kahdesta tyytymättömämpi ryhmä (sikäli kuin mistään ryhmistä on järkevää puhua tällaisessa mutu-pohjalta heitetyssä väitteessä), oli heidän tosiasiallinen ihmissuhdetilanteensa mikä tahansa.

Lisää heittolaukauksia asian tiimoilta. Enemmän tai vähemmän tosissaan olen kuullut joskus väitettävän, että palomies olisi melko korkealla naisihmisten arvostamissa miesten ammateissa. Jos niin on, syyt voivat olla paljon moninaisempia kuin päällepäin näyttäisi.

Takaisin asiaan. Kävin vastaavan ensiapukurssin ensimmäistä kertaa melko tarkalleen 10 vuotta sitten. Joitain tekniikoita varsinkin hätäensiavussa on tuona aikana virtaviivaistettu (aikuisen elvytysrytmi 2 puhallusta/15 painallusta riippumatta auttajien määrästä, tajuttoman potilaan kylkiasentoon kääntämisen uusi tekniikka, scifi-viihteestä viehättyneitä ehkä miellyttävän neuvovan defibrillaattorin vähittäinen yleistyminen jne.), mutta käytännössä kaikkein suurin myönteinen muutos 10 vuoden takaiseen tilanteeseen on minusta matkapuhelinten rajun yleistymisen aiheuttama hälyttämisen helppous. Tilastokeskus kertoo samaa selkein numeroin.

Matkapuhelin vaikuttaakin hämmästyttävällä tavalla turvallisuudentunteeseen. Olen omistanut sellaisen vasta pari vuotta, mutta vaikkapa autossa tien päällä olo on hieman ontto, jos huomaa puhelimen jääneen kotiin. On myös hyvä muistaa, että sokea luottamus turvallisuutta lisäävään teknologiaan on todellisen turvallisuuden vihollinen.

Lopuksi interblogismia. Nimimerkki "Kris" löytää hyväksymäänsä uskoa vain kolmesta weblogista. En halua olla tahditon, mutta ovatko tämän kaltaiset näkemykset aivan ongelmattomia vaikkapa Luuk. 18:9-14:n tai Matt. 6:5-6:n suhteen?

Pihalla kuin lumiukot

Iltapäivä oli mitä kaunein ja lumi luistavaa. Kulta innostui pitämään sellaista vauhtia, että parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kolme latujarmoa roikkui perässä, mutta eivät arvanneet lähteä ohi. Heistä ainakin toiset kyllä jatkoivat, kun me jo käännyimme takaisin parkkipaikalle.

Otimme harkintaan osallistumisen Haku-Veikon lyhyelle matkalle ensi sunnuntaina. Katsaus Suomen Ladun tapahtumakalenteriin mitätöi suunnitelmat. Laturetki hiihdettiinkin jo tänään. Kalenteria pitäisi näemmä lukea hieman säännöllisemmin eikä luottaa omaan muistiinsa. Sää ainakin suosi osallistujia. Lieneekö Veikko itse päässyt neuvottelemaan yläkerran väen kanssa mukavan kelin.

Outoja tietokoneongelmia

Illalla poikkesimme puolisoni ystävättären luona. Minä en tyttöjen asioista ymmärrä, joten sain tehtäväkseni avustaa oudossa tietokoneongelmassa. Yleensä hintaansa nähden asiallisesti toimiva ilmainen saksalaisen IT-insinööritaidonnäyte AntiVir-ohjelma oli onnistunut hukkaamaan päivitykseen käyttämänsä asetukset. Ohjelma kuvitteli puhelinmodeemilla varustetun tietokoneen käyttävän kiinteää Internet-yhteyttä eikä suostunut edes avaamaan puhelinverkkoyhteyttä päivitystä yritettäessä. Vika ei ollut itse käyttöjärjestelmän puhelinverkkoyhteysasetuksissa, koska Internet-yhteys toimi muuten. Erikoiseksi tilanne kävi, kun ohjelman poistaminen ja sen jälkeen kotoa käsin CD:lle verkosta haettu uuden version asentaminen esti Windows XP:ssä palveluna toimivan käytönaikaisen virussuojauksen käynnistymisen. Toinen uudelleenasentamisyritys näytti selvittäneen syyn: käytönaikainen suojaus ei halua käynnistyä palveluna, jos ohjelman asentamisen jälkeen ohittaa tiedostojen virusskannauksen.

Käytin kotitietokoneessani AntiViriä pitkään täysin ongelmitta, kunnes huomasin Posti- ja telelaitoksen perillisen asiakkaalle kaupanpäällisiksi kuuluvan F-Secure-edun, ja siirryin kotimaisen tuotteen käyttäjäksi. AntiVir oli kyllä tietokoneelle F-Securen tuotetta kevyempi vaihtoehto.

Kuten varmasti moni tietääkin, Windows XP:tä voi viritellä vaikkapa sitten F-Securen tuotteen kaltaisten ohjelmien kuormituksen alla hieman aikaisempaa nopeammaksi, jos laitteistoresurssit sen sallivat. XP:llä on hassu tapa pyrkiä lataamaan käyttöjärjestelmäydintä näennäismuistiin kiintolevylle. Sen käyttäminen kiintolevyltä on tietenkin hitaampaa kuin työmuistista. Järjestelmärekisteriä viilaamalla ytimen saa ladattua työmuistiin (muuttamalla Rekisterieditorilla järjestelmärekisterin kohdassa KEY_LOCAL_MACHINE\SYSTEM\CurrentControlSet\Control\Session Manager\Memory Management olevan avaimen LargeSystemCache arvo nollasta ykköseksi). Fyysistä työmuistia olisi hyvä löytyä vähintään 256 MB. Muuten hyvä, mutta ainakin Matrox Millennium G550 -näytönohjaimen laiteohjain haluaisi käyttöjärjestelmäytimen majailevan tutussa paikassaan eikä suostu käynnistymään, jos "kernel" on muuttanut muualle.

Olisiko tietokoneen "tuunaajilla" antaa hyviä vinkkejä? Pidetään karvanopat heilumassa!

Tule apuun, Anja!

Luulisi jo eläinsuojelijoidenkin heräävän, kun tätä atk-piirien nykyajan yksisarvista, puhtaan ja hyvän symbolia, näin, näin ja näin kiusataan (via Linko).

Ovatkohan nuo jälkimmäiset jonkin uuden ideologispainotteisen MCP-tutkinnon kokeita? Paljonko tarvitaan pisteitä läpi pääsemiseksi? ;-)

Kissanpäiviä

Via SchizoBlog

Lisää kissaeläimiä tähän kommuuniin. Raidat ovat kivoja :-) Talvesta pitävänä olisin kyllä mieluummin leppoisan ja pehmoisen oloinen amurintiikeri kuin hurja viidakkopeto.

Uusi matkapuhelin taitaa tulla kalliiksi. Olen tuhlannut itse asiassa mitä turhimpiin soittoääniin luvattoman monta euroa. Lapsettaa. SMS-viestit ilmoittavat itsestään sanomalaitteen tapaan. Eiköhän tähän leikkiin onneksi pian kyllästy.

Kansalla on oikeus tietää

Nimimerkkikirjoittajien paljastelu on taas noussut joltiseksikin puheenaiheeksi weblogeissa. Viime vuoden puolella lupasin kertoa Harryn ja minun tutkimusten kautta tietoomme päätyneen Kysyn vaan -nimistä tuotosta kirjoittavan tahon henkilöllisyyden. Silloin sisäpoliittinen tilanne ei ollut asialle otollinen. Myös ystävyyteen, yhteistyöhön ja avunantoon sekä aktiiviseen rauhantahtoiseen puolueettomuuspolitiikkaan perustuvat ulkoiset suhteetkin olisivat saattaneet jäähtyä. Nyt on tilanne toinen ja ilmapiiri vapaa.

Niin, hyvät ystävät. Muistammehan Charlien ja hänen enkelinsä. Nuo kolme huomiotaherättävää naista ja heidän salaperäisen taustahahmonsa.

Suoriksi taipuvien kysymysmerkkiensä takana piilotteleva henkilö ei ole Charlie. Mutta hänellä on paljon yhteistä Charlien kanssa. Hän itse pysyy piilossa, mutta hänellä on kolme työrukkasta. Jotta supersankarien sukupuolikiintiö täyttyisi myös tänä naisten emansipaation kulta-aikana, ovat Kysynvaanin palkkalistoilla olevat kolme sankaria komeita tehtävänmukaisiin asuihinsa sonnustautuneita miehiä. Nämä kolme miestä värvättiin jo nuorina kirkasotsaisina opiskelijapoikina Kysynvaanin palvelukseen tuomaan esiin hänen ideologiaansa kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Hyvät ystävät, kysyn vaan on Alivaltiosihteeri. Tuo Mannerheimin ja Kekkosen jälkeen merkittävin henkilö, joka johtaa piilotajuntaista yhteiskuntakäsitystämme salaisesta bunkkeristaan Helsingin pääpaloaseman alta (jotkut tiedustelutiedot tosin väittävät, että hän toimisi Tampereelta vanhalta tekulta tai Kauppakadun pankkitalosta käsin). Hän on juuri se taho, jonka kynän jälkeä on pian kirjahyllyn täyttävä sarja pehmeäkantisia klassikkoteoksia ja jonka ajatusten tonava on jo kauan radioaaltoillut koteihimme noiden mainitun kolmen miehen välityksellä.

Paljastuksen takana on tehokas uusi menetelmä nimeltä läppäanalyysi. Se perustuu vanhaan zeniläiskansalliseen viisauteen "kenen leipää syöt, sen tekstejä lausut" ja tieteen uusiin tutkimustuloksiin, jotka muun muassa osoittavat, että "jos heittää noloo läppää, on ihan spede". "Speden" on tässä nähtävä allegorisesti viittaavan yleisesti katsottuna ajankohtaisiin viihdemuotoihin.

Voitte itse todistaa asian kotonanne. Lukekaa nauhalle kirjakieltä tavoittelevalla tamperelaistuneella satakuntalaisintonaatiolla (Kysynvaanin ehkä tunnetuimman kätyrin puhetapa) joku hänen blogimerkinnöistään ja soittakaa se takaperin. Mikä järkyttävintä, voitte kuulla jopa sanat "kiss, kiss, kiss".

Ketään ei kiinnosta listan sadan kärjen tuolla puolen majailevien tuotosten kirjoittajien henkilöllisyys, mutta voin lisäksi paljastaa, että weblogia nimeltä "Juuso Hyvärinen" kirjoittaa yksi outo hemmo Hämeestä.

Hiljainen lauantai

Kevättalvi näyttää muuallakin olevan sisustushaaveiden aikaa. Käväisimme aamupäivällä kotikylän ja naapurikylän huonekaluliikkeissä, mutta asiallista massiivimäntyistä hyllystöä kullan työhuoneeseen emme löytäneet. Tarjous lahtelaisen firman modulaarisesta tuotteesta tarttui kyllä mukaan. Kulta on viettänyt iltaa millimetripaperin ääressä. CADia tässä kommuunissa kukaan ei oikein hallitse.

Autonpesu kylän tätä nykyä ainoassa pesukoneessa kustansi 11 euroa. Ilman kilpailua hinnat taitavat karata pilviin.

Nopeiden lämpötilanvaihteluiden aiheuttamien jäiden poistaminen ulkorappusilta tapahtuu vanhan kansan konstein joko petkeleellä hakkaamalla (työkalulle on kai eri murteissa eri nimiä) tai kompostiureaa levittämällä. Ensinmainittu on vanhalle betonille paljon hienovaraisempi tapa mekaanisen voiman käytöstä huolimatta. Mutta se vasta hyötyliikuntaa onkin. Huh! Hiihtokeli sen sijaan oli oikein hyvä. Saunalenkki ei ollut lenkki vaan nautiskelua. Perässähiihtäjän osa on muutenkin mukava ja helppo.

Kampaajaksi minusta ei olisi. Illalla käsien voitelun jälkeen kulta pyysi tekemään nutturan itselleen. Jos se oli huonoa hiustaidetta, se oli liian epäkäytännöllistä sellaiseksikin.

Epämääräisiä weblog-arkistojani selaillessa huomasin jättäneeni täyttämättä ainakin yhden lukijoille tekemäni lupauksen. Korjaan asian vielä tänään. Keep the frequency clear.

Hajoilemisia

Olen pitänyt Windows XP Professionalia asiallisena ja luotettavana käyttöjärjestelmänä. Sellainen on toiminut kotitietokoneessani ongelmitta yhtäjaksoisesti toukokuusta 2002 saakka. Perjantaiaamuna ennen Helsinkiin lähtöä ajattelin käyttää hieman tavanomaista pidemmän aamuhetken töiden tekemiseen. Minusta aika joskus aamukuuden kieppeillä on erityisen sopivaa varsinkin rutiininomaisiin kirjallisiin töihin, kun halu ja into kirjoittaa pitkiä tarpeettomia sanahelinöitä on vähäinen. Takaisin asiaan. Aamun kirjoittelurupeaman jälkeen tietokonetta sammuttaessani järjestelmän alasajoprosessi pysähtyi jonnekin Windowsin graafisen käyttöliittymän tuolle puolen. Uudelleen käynnistettäessä kiintolevymatriisin pääkäynnistystietueella oleva LILO-tyyppinen alkulatauksen hallintaohjelma käynnistyi kuten piti ja tarjoili Windowsiakin käynnistysvaihtoehdoksi. Mutta Windowsin valitseminen antoi tuloksena vain virheilmoituksen puuttuvista tiedostoista.

Windowsin uudelleen asentamisen sanotaan hieman halveksuen olevan paras keino pahasti kaatuneen järjestelmän uudelleen elvyttämiseen. Tässä tapauksessa tätä jälkivaikutuksiltaan usein melko epämiellyttävää toimenpidettä ei tarvittu. Windows-asennuksen uudelleen käynnistäminen alkuperäiseltä asennuslevyltä, levyohjaimen lataaminen levykkeeltä ja asennusproseduurin ohjaaminen korjaukseen, eli käytännössä Windowsin mainioon piirteeseen nimeltä Palautuskonsoli, pelasti tilanteen. Olen edelleen Windows XP:n ystävä.

Illansuussa käynti teleliikkeessä ei antanut yhtä mukavaa tulosta. Vanha kunnon GSM-halko oli huollossa todettu toivottomaksi tapaukseksi. Uutta samanlaista ei enää saanut. Ominaisuuksiltaan lähinnä vastaava, mutta olemukseltaan omaan makuuni hieman turhan nuorekas malli löytyi. Kotona huomasin ostaneeni GSM-verkon päätelaitteen ohella pakettiradioverkon päätelaitteen. Mitähän minä silläkin teen? No, tuleehan satunnainen, mutta silloin harvoin sitäkin tärkeämpi WAP-käyttö siirretyn datamäärän mukaan laskutettuna kai vähän entistä yhteysaikaperustaista laskutusta halvemmaksi.

Vihastelua ja ihastelua

Työpäivä meni jälleen Helsingissä. Intercity vei ja Intercity toi. Olen oppinut arvostamaan kovasti uudemmassa vaunukalustossa olevaa radionkuuntelumahdollisuutta. Matka sujuu mukavasti ilman erityisempää lukemistakin kuulokkeet korvilla.

Onnettomuudeksi menomatkalla ainoa ilman häiriöitä kuuluva kanava viidestä tarjolla olleesta oli Yleisradion rinnakkaisohjelman perillinen suoraan alenevassa polvessa. Perille päästyä piti oikein katsoa, ovatko Pasilassa keksineet, miten sontaa koodataan radioaalloille, mutta mitään erityistä likaista vanaa ei ainakaan näkynyt nousevan taivaalle YLEn mastoista, eikä edes tuoksu muistuttanut Valkeakosken tehtaanpiipuista. Kun vähemmän vakavamielisen radioaseman studioon rahdataan ohjelmaa juontamaan kaksi sivistystasoltaan metsäläisen asteelle jäänyttä äijää, kuulostaa lopputulos olevan keskinäisille typeryyksille ja "vitseille" hihittelyä, ylimielistä asennetta kuuntelijoita ja mahdollisia lähetykseen soittajia kohtaan ja muuta tarpeetonta mölyä musiikin seassa. Radiomafia, joka joitakin poikkeuksia lukuunottamatta oli mielestäni vielä aivan kelpo kanava, erehtyi jossain ohjelmassaan pitämään toimittajina joitakuita ääliöitä. Samanlaisia, mutta ilmeisesti kuitenkin eri henkilöitä, kuulostivat olevan tämän aamun juontajat. Samainen kanava valisti kuulijoitaan faktalla, että ihmisen aivot ovat keskimäärin hänen nyrkkinsä kokoiset. Ei kai toimittajan etiikkaan kuulu kertoa yleisinä faktoina oman henkilökohtaisen elämänsä asioita?

Se vihablogismista tällä kertaa. Pasilassa näkee vielä muun muassa Dv16-sarjojen vaihtovetureita. Näiden 1950-luvun veturitekniikkaan pohjautuvien kaunotarten Tampella-MAN-dieselmoottorissa on omanlaisensa käyntiääni, jota voisi varsinkin matalilla kierroksilla kuvailla hörsköttämiseksi. Se on erilainen kuin rataverkollamme paljon yleisemmän Dv12-dieselveturin Tampella-MGOn matala murina. Dv12:ssa (ja Dr13-linjaveturissa kaksin kappalein) käytetty 16-sylinterinen korkealla ahtopaineella ja välijäähdyttimellä varustettu V-moottori (MGO V 16 BSHR) käy tasaisemmin kuin Dv16:n "kasipyttyinen".

Dv16:ssa (kuten sen edeltäjissä Dv11:ssä ja Dv15:ssä) alunperin länsisaksalaisperäinen moottori on tyyppiä MAN W8V 22/30. Dv11:ssä ja Dv15:ssä tarkka tyyppimerkintä on MAN W8V 22/30 A.m.A., jossa W8V tarkoittaa W-tyypin kahdeksansylinteristä rivimoottoria, 22 on sylinterin halkaisija senttimetreinä, 30 on iskun pituus senttimetreinä ja A.m.A. ahtimella varustettua mallia. Aamun päätähdessä Dv16:ssa tyyppimerkintä on W8V 22/30 A.m.A.u.L., jossa lisäys u.L. tarkoittaa välijäähdytintä.

Edellä laverreltu älköön hukatko sitä, mikä äänimaisemassa oli tärkeintä: vanhan dieselveturin käyntiääni on todella kaunis. Sitä täydensi vielä pysähtymistä tarkoittavana vihellinopasteena annettu matalaäänisen viheltimen äänimerkki. Veturin kahdesta viheltimestä matalampaa kutsutaan joskus karkeaksi. Se on huono nimi kuvaamaan vanhan vihellintyypin lempeää, paineilman täyttämää henkäystä.

60 vuotta sitten

Tänä yönä tulee kuluneeksi 60 vuotta jatkosodan loppuvaiheisiin lukeutuneesta Neuvostoliiton epäonnistuneesta loppuratkaisun tekoyrityksestä eli Helsingin suurpommitusten alkamisesta. Suuret ilmahyökkäykset toteutettiin kolmessa aallossa (6.-7.2.1944, 16.-17.2.1944 ja 26.-27.2.1944). Neuvostoliitto pyrki murskaamaan Suomen sodankäyntikyvyn yhteiskunnan infrastruktuurille ja eheydelle tärkeitä siviilikohteita vastaan kohdistetuilla pommituksilla samaan tapaan kuin länsiliittoutuneet menettelivät Saksan ja Japanin suhteen. Tässä mielessä Venäjän Tsetseniassa tai NATOn Kosovossa käyttämä strategia ei ole ollut mitään uutta sotahistoriassa.

Helsingin ilmapuolustus perustui suurimmalta osin ilmatorjuntaan. Hävittäjätorjuntaan soveltuvia yksiköitä ei ollut ennen saksalaisten aseapuna antamaa 12 Messerschmitt Bf 109:n evoluutioversio G6 -hävittäjistä koostunutta yksikköä, joka kykeni avioniikkalaitteidensa puolesta yötorjuntaan.

Hyvin suuri merkitys oli myös vihollisen harhauttamisella. Kaupungin itäpuolelle rakennettu vale-Helsinki houkutti useat pommikonelautat pudottamaan pommikuormansa strategisesti toisarvoisille alueille. Harhautuksen tehoa lisättiin sytyttämällä roihuja vale-Helsinkiin kuvaamaan palavaa kaupunkia.

Suomen sotahistorian mielenkiintoisiin kysymyksiin kuuluu se, miksi Neuvostoliitto keskeytti Helsingin suurpommitukset kolmen hyökkäyksen jälkeen. Suurvallan resurssit tuskin olivat este. Sodanjälkeisistä ajoista saakka virallinen selitys on ollut se, että propagandan ja vastavakoilun keinoin Neuvostoliiton sodanjohdolle saatiin uskoteltua kaupungin tuhoutuneen hyökkäyksissä lähes täysin. Valvontakomission kerrotaan olleen yllättynyt Helsingin verraten hyvästä kunnosta saapuessaan kaupunkiin välirauhanteon jälkeen.

The poet meets the old man and the freestyler

Liput liehuivat sadepäivän jälkeen hieman kirkastuvaa taivasta vasten kirjallisuuden suurmiehen kunniaksi. Yksityiselämässään naisiin menevän runoniekan sanotaan olleen kaikkea muuta kuin sankarillinen hahmo. En erityisemmin pidä Runebergin tuotannostakaan. Tosin lapsena ollessani isä luki minulle Vänrikki Stoolin tarinoita, ja silloin ne viehättivät jo jännittävän vanhanaikaiselta kuulostavan cajanderilaisen runoasunsa vuoksi. Niihin aikoihin minulla oli sänkyni päädyssä jostain lehdestä leikattu kuva Edelfeltin tummasävyisestä maalauksesta. On mielenkiintoista, miten Schjerfbeckin maalaamassa samaisen sodan välähdyksessä on yksilön kannalta paljon lohduttomammasta tilanteesta huolimatta Edelfeltiä toiveikkaampi värimaisema.

Runeberginpäivä oli vuoteen 1950 saakka koululaitoksessa yleinen vapaapäivä. Ennen vanhaan oli idolien kunnioitus (ja muukin kuvainpalvonta) järeämpää kaliiperia kuin nykyisin. Niin, ehkä sittenkin mieluummin Runeberg kuin joku nykyajan runoilija. Hannu Mäkelää - ja tietenkin Aarre Savolaista - lukuunottamatta, jos tällainen subjektiivinen vuodatus sallitaan.

Kaukana olevaa kevättä jo hitusen enteilevää taivasta vasten hulmuavista lipuista huolimatta en osaa pitää Runeberginpäivään osuvaa vuotuisen vanhenemiseni muistopäivää erityisen iloisena asiana. Miten olen vuodet käyttänyt? Kehtaisinko katsoa silmiin vaikkapa 20 vuoden takaista itseäni, laillista mopoikää odottavaa teinipoikaa? Hus, tuollaiset ajatukset.

Iltalenkillä olisi ollut parempi varautua perinteiseen tyyliin vaikka sitten sinisellä liisterillä. Latu oli eilisen runsaista vesisateista huolimatta hyvässä kunnossa. Vapaan tyylin uran pinta sen sijaan oli kivikova. Vapaa tyylini on aina muutoinkin hyvin vapaa. Tänään se oli kertakaikkisen tyylitöntä räpiköintiä pystyssä pysymiseksi. Polvi muljahti pariin otteeseen ikävästi.

Oman hedonistis-kulttuurikielteisen näkemykseni mukainen kansallisrunoilijamme paras perintö jäi tänä vuonnakin nauttimatta. Päivän opetus on se, että nopeat syövät runebergintortut hitaiden nenän edestä. Kaupassa niitä ei enää iltapuolella ollut.

Annankatu 15 vähemmän kylmänä talviaamuna

Aamulla koettiin sellainenkin ihme, että Helsinkiin menevään Intercityyn myytiin enää käytäväpaikkoja. Tavanomaista useampi lienee lähtenyt junalla peläten lumituiskujen jälkivaikutuksia parkkipaikkojen löytymisiin.

Pääkaupungissa ohjelmassa oli opetusministeriön seminaari. Paikkana oli viehättävä Tekniska föreningen i Finlandin tila Yrjönkadulla kauniiden jugend-rakennusten koristamassa ympäristössä. Aikaa oli ennen alkamista sen verran sopivasti, että oli pakko käydä vilkaisemassa, miltä Annankatu 15 näyttää (vähemmän kylmänä) talviaamuna. Ei ihan tältä, mutta paikalla kaupiteltiin nykyisin ainakin taidetta, erävaellusvarusteita ja kampaamopalveluita.

Vastoin yleisiä tapoja tilaisuudessa esiteltiin valmisteluvaiheessa olevaa asiakirjaa, tänä vuonna päättyvän koulutuksen ja tutkimuksen tietostrategian seuraajaa, joka päällisin puolin toistaa edeltäjistään tuttuja fraaseja tasa-arvoisista tietoverkkojen käyttömahdollisuuksista, sähköisten aineistojen ja oppimateriaalien laajasta saatavuudesta ja muusta sellaisesta. Opetusministeriössä jaksetaan uskoa ICT-sektorin voimaan huolimatta joukkoirtisanomisista. Alan odotetaan muuntuvan voimakkaan pienyritysvetoiseksi, mutta säilyttävän merkityksensä talouskasvun veturina.

Varsinainen pääteema koski PK-yritysten atk-koulutustarpeita. Mielenkiintoista, mutta ei lainkaan yllättävää oli, että eri puolilla Suomea tehdyissä kartoituksissa yrittäjät kokivat suurimmaksi oppimistarpeekseen edelleen perinteisten toimisto-ohjelmistojen hallinnan. Toiminnanohjausjärjestelmää myydään pienyrityksiin jo radiomainonnallakin, vaan onko maaperä vielä otollinen sellaiseen, jos jo Microsoftin Accessin osaamisen nähdään avaavan hurjia kehitysnäkymiä monessa verstaassa?

Ruoka oli luvattoman hyvää ja kahvia sai liikaa. Arvokkaan oloinen jo ikään ehtinyt ruotsinkielinen herraseurue nautti lounasta klubihuoneen puolella. Kaikentietävät ihmistuntija-weblogistit, milloin insinöörin ideaalityyppi muuttui sivistyneestä herrasmiehestä "ATM-insinörtiksi"?

Asemalle päin kävellessä yksi jalkakäytävä oli suljettu. Kaksi kiinteistönhoitajaa lapioi korkean vanhan kivitalon katolta lunta alas. Ei sopisi allekirjoittaneen kaltaiselle akrofobikolle tuollainen työ. Lieneekö tuollainen näkymä kovinkin harvinainen Helsingissä, koska vastapäisellä jalkakäytävällä varsin moni seisoi ylöspäin katsellen ihmettelemässä miesten työtä.

Kotimatkalukemisiksi tarttui Dataclubin kirjakaupasta Windows Server 2003 -aiheinen paksu opus. Pidän tuollaisista sertifikaattitutkintoihin valmistavien koulutusten oppikirjoista (oltiin tutkinnoista muuten mitä mieltä hyvänsä), koska niissä väännetään asiat rautalangasta käytännöllisin esimerkein. Käytännön työn oppikirjoja parhaimmillaan, joskaan ei varmasti konstruktivistisimmillaan.

Intercity toi takaisinkin päin. Nyt se ei ollut kovin täynnä. Mutta radion kuuntelumahdollisuus puuttui näistä hieman vanhemman sukupolven vaunuista.

Illalla Startexin Tervakakkonen osoittautui hyväksi pitovoiteeksi. Alijäähtynyt tihku teki ladun kosteaksi. Aluksi se tuntui nopean liukkaalta pinnalta, mutta kävi vähitellen raskaaksi.

Nyt pitäisi olla paperit kunnossa seuraavaa pääkaupungin matkaa varten. Taitaa uni maittaa.

Päiväkirjailua

Työpäivän päälle olisi ollut ammattiosaston sääntömääräinen kokous. Ikävä kyllä jouduin muiden velvoitteiden takia jättämään se väliin, niin tärkeää kuin ammattiyhdistystoiminta onkin. Hieman nolotti kieltäytyä, kun oikein puhelimella vielä viime tipassa kutsuttiin. Ammattikouluissa opettajien järjestäytymisastetta pidetään joskus vähäisenä verrattuna moniin muihin oppilaitosmuotoihin, mutta tämä on osin näennäistä. Harha syntyy siitä, että järjestäytymistä ajatellaan vain Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n näkökulmasta. Ammatillisten oppilaitosten opettajista melko moni kuuluu oman substanssialansa liittoon, kuten Insinööriliittoon tai Tehyyn. Kaksoisjäsenyyksiäkin nykyisin tunnetaan.

Eilen sattuneen pienen mutta täysin turhan ja omasta tyhmyydestä aiheutuneen tapaturman johdosta sain paitsi pari naarmua naamatauluun, myös jouduin viemään iskunkestäväksi mainostetun matkapuhelimeni huoltoon. Lähiseudulla ei ole valtuutettua huoltoliikettä, joten se lähetetään johonkin kauemmas. Työn vastaanottanut liike antoi tilalle varapuhelimen. Hienoa palvelua. Toivottavasti vanha kunnon "halko" saadaan herätettyä henkiin. Vaikka en matkapuhelinta paljon käytäkään, pidin juuri tuosta kookkaasta ja hyvin käteen istuvasta mallista. Heräteostoksena liikkeestä tarttui matkaan kaksi edullista lankapuhelinta. Nyt on toimiva lankaverkon päätelaite kotona niihin huoneisiin, missä puhelinta tarvitaan.

Lankapuhelinliittymän merkitys meillä näyttää hieman kyseenalaiselta, kun laskutuksessa kuukausimaksut ovat aina korkeammat kuin liikennemaksut. Mutta teleliikennealueen sisäiset lankapuhelut ovat hyvin halpoja, ja puhumme paljon nimenomaan niitä, jolloin puhelinlasku ei kasva suureksi. Siksi toiseksi lankapuhelin on niin kotona kuin työpaikallakin minusta paljon matkapuhelinta miellyttävämpi kommunikaatioväline.

Illalla ensiapukurssilla käsiteltiin hätäensiavun jälkeisiä toimenpiteitä ja ensihoitoa. Opettaja käyttää todella hyvin keskustelevaa opetustyyliä. Välillä tuntuu kuin ei kurssilla olisikaan, vaan jossakin ensiapuasioita käsittelevässä työryhmässä. Mukana kurssilla on pätevyyksiään päivittämässä muutamia SPR:n ja VPK:n paikallisosastojen aktiiveita, joilla on myös tarjottavana mielenkiintoista kokemuspohjaista tietoa alan asioista.

Verkkopäiväkirjailua vai weblogistiikkaa?

Edellinen tekstini oli melko puhdasta verkkopäiväkirjailua. Weblogisteja tuntuu ärsyttävän joskus se, että julkisuudessa weblogit nähdään ensisijaisesti verkkopäiväkirjoina. Toisaalta eivätkö ne sellaisia olekin, nimestä huolimatta? Eihän perinteinen päiväkirjakaan välttämättä ole kuvaus päivän tapahtumista (sellaisena se on nimenomaan "loki"), vaan se voi olla omien ajatusten aukikirjoittamispaikka tai paikka sanoa niitä asioita, joita suullisesti ei tulisi sanottua. Päiväkirja ajatelmien koontipaikkana on jo varsin lähellä monia weblogeja.

Tuntuu siltä kuin verkkopäiväkirjaa pidettäisiin jotenkin halventavana terminä. Minusta se ei ole sitä, kun ajatellaan päiväkirja-sanaa oikeutta tekevässä laajassa merkityksessään.

Huomenna työmatka vie Helsinkiin. Pääsee istumaan vähäksi aikaa junaan.

Kylmä ja kivinen maa

Toissapäivänä (tai kelloajan mukaan vasta eilen) minun piti kirjoittaa lyhyistä yöunista. Uneton yö voi toisille olla sepeli 120 akselin edessä. Minulla on taipumus nenäverenvuotoon väsyneenä. Lapsena ja teininä sitä ei huomannut. Jos tuli turpaan, tuli reilusti. Noloa oli kertausharjoituksissa Niinisalon varuskunnan saunassa. Samoin ystävien kämpillä Annalassa.

Pyhäillan rauhaa

Puolisoni vietti iltapäivän Hämeenlinnan raatihuoneella Tapiola Sinfoniettan konsertissa. Olin kuvitellut taloa tai jotakin sen suoraan alenevan polven edeltäjää alunperin 1700-luvun tuotokseksi, mutta se onkin kivijalasta kattoon saakka 1880-luvun uusrenessanssia. Joka tapauksessa hyvin kaunis rakennus.

Toiset lumityöt osuivat valon ja hämärän rajalle. Itäiseltä taivaalta pilvet ohenivat. Outo palaneen katku osui nenään kesken töiden. Se ei tullut veturin ajojohtimen ja radan ajolankojen välisestä kosketuksesta. Ratapenkan viereen oli jumittunut moottorikelkka. Huviajelijan toveri kääntyi takaisinpäin, ja hetkisen huoltotöiden jälkeen molemmat kelkat jatkoivat matkaa. Kaksitahtisen moottorin pakokaasujen tuoksu on nostalginen.

Illan ääni on uunissa rätisevä liekki.

Luminen helmikuun alku

Ei ole yhtään hassumpi tapa viettää sunnuntaiaamupäivää raikkaassa joskin hieman kosteahkossa talvisäässä lumikolan varressa kuunnellen kylältä päin kaikuvia kirkonkelloja. Lumi pehmensi harvakseltaan ohi ajavien autojen äänet ja jopa lumitöihin värvättyjen maataloustraktorien lumiketjujen kolinan. Naapurin Jussi oli samoissa puuhissa, ja leikkimielisesti totesi aamulenkin tulleen kotipihaan tukevan lumikerroksen muodossa. Tavallisilla suksilla ei tänään taida laduille olla menemistä. Vähitellen saimme kolata kilpaa sään lauhtumisen kanssa. Suojalumen lykkiminen ei houkuta, vaikka tehokas hyötyliikuntamuoto onkin.

Lumituiskussa ohi jyrissyt kolmen Dv12:n vetämä tavarajuna olisi ollut kuvauksellinen kohde. Edes lumi ei ohentanut kolmen 1400-hevosvoimaisen MGO-dieselmoottorin majesteetillista kuminaa. Yhä enemmän alkaa tehdä mieli digitaalikameraa. Riittävän pienikokoista sellaista olisi helppo pitää mukana vaikka sitten lumitöissä. Pöytälaatikon kätköissä on kyllä lapsena hankittu edelleen toimintakuntoinen 126-koon filmille valottava "pak"-kamera, mutta sen käsittämätön laajakulmaobjektiivi(?) ei mahdollista yhtään kauempana olevien kohteiden kuvausta.

Tänään avataan vuotuinen Yhteisvastuukeräys. Keräys on vahvasti evankelisluterilaisen kansankirkkomme tempaus, ja on ilahduttavaa, miten kirkollisista käytännöistä jossain määrin irti sanoutumaan pyrkivä nykyinen tasavallan presidenttikin jatkaa yli 50-vuotiasta perinnettä suorittamalla keräyksen virallisen avauksen.

Keräyksen teema on tänä vuonna ihmiskunnan jatkuvuuden kannalta mitä keskeisin äitiyden instituutio. Ulkomainen pääkohde ovat Kambodzan (olin vähällä kirjoittaa vielä lapsuuden uutisista tutulla kirjoitusasulla Kamputsea) äidit, joiden elämää uhkaavat köyhyys, hurjasti leviävä AIDS ja monet muut menneisyyden hirmutöistä kärsivän ja yhä maailman kolmanneksi miinoitetuimman maan vaarat.

Toinen teema saattaa koetella kristillistä vakaumusta monen nykyajan farisealaisen ja lainopettajan kohdalla. Tukea kerätään myös kotimaan päihdeongelmaisille äideille.