Vaihteeksi koulutuspolitiikkaa

Olen sitä mieltä, että ammatillisen perustutkinnon tasolla yhden tai kahden lähiopetusopintoviikon laajuinen Linux-aiheinen jakso on aivan liian suppea. Ihmisille, joilla yleensä on pitkähkö kokemus eri Windowseista käyttäjän, monella myös järjestelmänvalvojan kannalta, lyhyt ja pintapuolinen jakso ei luo Linuxista kuvaa minkäänlaisena haastajana Windowsille. Erityisesti kun otetaan huomioon Linuxin ehdoton kotikenttä palvelinjärjestelmät (en oikein vieläkään jaksa uskoa pingviinin syövän lähiaikoina Windowsia työpöydiltä, onhan Windows alunperin työpöytäjärjestelmiin rakennettu ja niihin arkkitehtuuriltaan laadittu, kun taas Linuxin juuret ovat monen käyttäjän järjestelmissä), pitäisi niihin tutustua samalla intensiteetillä kuin Windows-palvelimiin ja Active Directoryyn.

Palvelinjärjestelmän kaltaisen aiheen opiskelu - oli sitten kyseessä joku Unix-tyyppinen tai Windows - on lähiopetusriippuvaista. Hyvin harvalla opiskelijalla on omassa käytössään palvelinasennuksiin vaadittavaa lähiverkkoinfrastruktuuria. Työssäoppiminenkaan (jota aikaisemmin kutsuttiin työharjoitteluksi) ei juuri auta asiaa, kun tuotantojärjestelmillä ei ymmärrettävistä syistä sovi asioita enää opiskella. Ne pitäisi jo osata.

Tässä tullaan kouluoppimisen ja työssäoppimisen väliseen ristiriitaan. Koululaitos sysää mieluusti ammatillisen ydinosaamisen opiskelun työpaikoille, joissa se toki tapahtuu koulua aidommassa ympäristössä ja hyvä niin. Toisinaan vain unohtuu se tosiasia, että pohjimmiltaan elinkeinoelämän tehtävä ei ole koulutustoiminta vaan tuotannollinen toiminta. Jos koulu tarjoaa opiskelijalle vain ympäripyöreää yleissivistystä ja joitakin ylimalkaisia välineellisiä taitoja, voi työssäoppiminen osoittautua kaikille osapuolille pettymykseksi. Jos atk-alan ammattiin valmistuva saa työssäoppimispaikallaan toimia vain kahvinkeittäjänä ja levykkeiden alustajana, voi ongelman syitä alkaa minun puolestani jäljittää laajemmista kuvioista ja arvomaailmasta kuin yksinomaan työssäoppijasta, hänen työssäoppimispaikastaan tai ohjaajastaan.

Ammatillisen koulutusjärjestelmän olemassaolon ja sitä kautta suomalaisen käytännön osaamisen suurin vaara kätkeytyy ammattikoululaitoksen muuntumiseen oppimispaikasta epämääräiseksi oppimisen resurssikeskukseksi. Hienot uudet toimintamuodot ja nimet osoittautunevat jossakin vaiheessa keisarin uusiksi vaatteiksi. Ammattikoulu, joka muuntaa itsensä "oppimisen resurssikeskukseksi" vastaa kiitettävältä osaltaan paperin kotimarkkinakysynnän ylläpidosta, mutta tarjoaa opiskelijoilleen vain leikkiä, laulua ja suuria pettymyksiä (henkilökunnan ihmetellessä opiskelijoiden mahdollisia motivaatio-ongelmia). Sellainen ammattikoulu tekee itsensä tarpeettomaksi ja muuttuu vain yhdeksi hyvin helposti korvattavissa olevaksi pikkutoimijaksi maamme sankista sankimmassa koulutussuunnittelun ja muun oppimisen välineellisen toiminnan viidakossa.

Tällä nykytilanteeseen nähden kiistämättä vielä turhan kärjistetyllä tulevaisuuskuvalla en suinkaan tarkoita mitään yksittäistä ammatillista koulutusta toteuttavaa organisaatiota. Apokalyptinen sävy tule juuri siitä, että kyse on koko toisen asteen koulutusjärjestelmän ja siihen liittyvän asenneilmapiirin kattavasta ongelmasta.