Pukuhuoneen penkit jykevästä puusta

Aamun valaistus oli vaaleanpunainen, mutta siniset pilvet enteilivät lumisadetta. Päivän valjettua puolisoni ja minä päätimme hieman hassutella. Otimme hokkarit, mailat ja kiekon (kyllä, tasa-arvon aikakaudella myös jääprinsessat varustautuvat hokkarein ja mailoin) mukaan ja lähdimme urheilukentälle. Pitkästä, pitkästä aikaa se oli varsin hauskaa. Pystyssäkin pysyttiin, melkein. Nimittäin minä onnistuin päätymään turvalleni kerran. Mutta sitä ei lasketa, koska se tapahtui kaukalon ulkopuolella.

Lumisade sakeni, ja lähes ensi töiksemme saimme puhdistaa itsellemme luisteltavan alueen kaukalon toisesta päädystä. Lumentyöntimiä oli varattu kaukalon laidalla tähän tarkoitukseen. Jonkin ajan päästä kenttämestari tuli auraamaan kaukalon Hiidellään. (Valmet Hiisi -kiinteistötraktorista tulee nykyisin mieleeni muuan edelliskeväänä veturitallilla tehty epäonnistunut yritys samaisella Hiidellä. Oli tarkoitus siirtää kampiasetinlaite pihamaalta syrjemmälle ennen kesän avajaispäivää. Kaupungilta saatiin lainaksi Hiisi, mutta eihän se ressukka päässyt edes ensimmäisten kiskojen yli, kun pyörät jäivät kantamaan jonkinlaiseen ristiriipuntaan. Iso työ tehtiin, että Hiisi saatiin takaisin tasaiselle maalle. Asetinlaite jäi sinä päivänä paikalleen, mutta homman hoiteli hieman myöhemmin Jalonen Caterpillarillaan, mistä on tässä blogissakin kerrottu. Mutta jääkiekkokaukalon aurauksessa ketterä Hiisi oli kotonaan).

Lätkimme tunnin verran kiekkoa toisillemme syötellen. Kerran se päätyi kaukalon ulkopuolelle siellä lumitöitään jatkaneen Hiiden eteen. Tottuneesti kuljettaja pysäytti traktorinsa ja päästi noutamaan kiekon.

Kaukalo oli rauhallinen. Muutamia pikkupoikia lätki samaan tapaan kiekkojaan. Pelaamista ei tällaisella kokoonpanolla kukaan ehdottanut. Onneksi. Olisi ollut noloa jäädä pikkupoikien jalkoihin. Lumisateen jatkuva yltyminen houkutti lähtemään kotiin.

Joskus ennen, lapsena ja murrosikäisenä, peliin ei tarvittu montaa, kun vain joku keksi ehdottaa. Silloinkin mukana pyöri yksi selvästi vanhempi mies. Häntä kutsuttiin Höpiksi. Lempinimestään huolimatta hän oli kelpo pelaaja ja viihtyi hyvin nuorten kanssa. Oltiin jo siinä iässä, että tajuttiin aikuisten maailman vieroksuvan Höpiä ja kaltaisiaan, mutta osattiin olla riittävän hienotunteisia. Oletko vielä hengissä?

Minulla on muuten punainen Titan-merkkinen maila. Se on aika retro.

Tämä kaupunki ei ole enää sama

Eilen ostamani Valkeakosken historia on ollut ahkerasti luettavana. Kaupungin pitäisi periaatteessa olla tuttu, mutta en ole sitä ehkä ennen kuitenkaan täysin ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt myöskään Valkeakosken naapurikaupunki Toijalassa monien lähes neuroottista pelkoa Valkeakoskea kohtaan, mikä näkyi taannoisissa kuntaliitoskeskusteluissa. Arkipäivän kulttuuri näillä kahdella paikkakunnalla on minusta lähes identtinen, vaikka on puhuttu nimenomaan suurista kulttuurieroista. Kirja toi hieman valoa asioihin.

Ennen toista maailmansotaa paikkakunnalla Walkiakoski Ab oli ainoa merkittävä työnantaja. 1930-luvulla se liitettiin Yhtyneisiin Paperitehtaisiin. Kauppala oli sisällissodan jäljiltä ankarasti kahtia jakautunut, kuten moni muukin hämäläinen paikkakunta. Mutta väkilukuun suhteutettuna Valkeakoski kärsi Suomen paikkakunnista suurimmat ihmishenkien menetykset sodassa. Kenraali Rudolf Waldenin johtaman konsernin tehtaat kärjistivät yhteiskunnallista jakoa henkilöstöpolitiikallaan. Suojeluskuntaan kuuluminen oli meriitti työnsaantia ajatellen, ja siihen saatettiin maksaa parempaa palkkaa kuin muille. Irtisanomisen uhalla tehdas vaati useita urheilua harrastaneita työntekijöitään siirtymään vasemmalle päin kallellaan olleesta Koskenpojista tehtaan johdon suosimaan Hakaan (molemmat seurat muuten vaikuttavat edelleen).

Toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttui paitsi yleisten poliittisten olojen muutoksen, myös Yhtyneiden johdon vaihtumisen vuoksi. Nuorempi Walden paitsi asui itse paikkakunnalla oli myös isäänsä moniarvoisempi johtaja ja siten päätyi kotikaupungissaan legendaariseksi hahmoksi. (Tätä Waldenia, etunimikaimaani, minun on kiittäminen siitä itse ansaitsemattomastani edusta, josta pääsen nauttimaan joskus esittäytyessäni keski-ikäiselle tai varttuneemmalle valkeakoskelaiselle, kun tämän kasvoille syttyy hymy muistellessaan kutsumanimeni mieleen tuomia vanhoja asioita.)

Suuren muutoksen väestön vanhaan ahtaaseen ilmapiiriin toivat karjalaisevakot, joiden voimin käynnistettiin toinen prosessiteollisuuden iso laitos, Säteri Oy. Nyt paikkakunnalla asui paljon ihmisiä, joiden historiaan eivät kuuluneet punaisen terrorin verityöt Metsäkansassa tai valkoinen terrori Paviljonginmäessä.

1950- ja 1960-luvut olivat Valkeakosken rajun kasvun aikaa. Kaupunki eli jonkinlaisessa hybriksessä milloin vaatien rautatiehallitukselta pikajunavuoroja, milloin suunnitellen omaa liikennelentokenttää. Paikkakunnalla vierailivat oman maan ja vieraiden maiden päämiehet. Mikojanin sanotaan tunnustaneen (tätä ei kirjassa taidettu kertoa vaan kyse on paikallisesta lehtitiedosta), että heidän Neuvostoliitossa tulee ottaa oppia Yhtyneiden politiikasta, joka tarjosi työläisille edullista omakotiasumista.

Vaikka vauhti hidastui 1970-luvulla leppoisaksi työn hedelmistä nauttimiseksi, ja Valkeakoski on ollut muuttotappiokunta vuodesta 1984 aina viime vuosiin saakka, ilmeisesti juuri tuo 1950-1960-lukujen ekspansiovaihe on se, joka monia Toijalan vallanpitäjiä vieläkin pelottaa. Se on ollut jotakin, mikä oli tavatonta maalaiskylälle, joka koki oman hybriksensä jo 1800-luvulla rautatien tulon myötä. Ehkä mukana on pieni annos perihämäläistä kateuttakin? Kokihan Toijalakin huomattavan kasvojen kohotuksen erityisesti 1960-luvulla, mutta Valkeakosken mittakaava oli toinen.