Talkoohenkeä ilmassa

Ainakin radiomedia on koko päivän kertonut siitä laajasta yksimielisyydestä, millä Suomessa avustetaan Kaakkois-Aasian onnettomuuksien uhreja. Lääninhallitukset ovat peruneet uudenvuoden vastaanottojaan ja kunnat ilotulituksiaan. Myös yksityiset käyttänevät varojaan avustuksiin.

Juurikaan muuta ei täällä käsin tavallinen ihminen voi tehdä kuin avustaa rahallisesti, Ja jos omalle kohdalle tarvitsijoita sattuu ja itsellä siihen on eväitä, yrittää harjoittaa vaikeinta ensiavun osa-aluetta, henkistä ensiapua. (Ja arvattavasti Punaisen Ristin valmiuspäällikköjä häiritsee jokunen pelastustöihin halukas vapaaehtoinen uudenvuoden juhlajuomien vaikutuksesta.) Taloudelliseen tukemiseen on haastekampanjoita - yleisen tietämyksen vuoksi varmaankin sinänsä melko tarpeettomia, mutta ajatuksena kauniita ja välittämistä osoittavia - liikkeellä useammassakin sähköposti-, tekstiviesti- tai muussa renkaassa. Kai blogeissakin.

Aivan toiselle konkretian tasolle oman auttamisensa voisi nostaa toimimalla jonkin keräystä harjoittavan järjestön lipas- tai muuna kerääjänä. Jos lahjoituksen antaminen onkin lähinnä itsestäänselvä inhimillinen velvollisuus, keräyksen toteutukseen osallistuminen olisi jo selvästi pyrkimyksellistä auttamista, itsensä likoon laittamista. Mutta niin tärkeä kuin asia on ja niin hyvän vastaanoton kuin lipaskerääjät varmasti saavat, ei meistä kaikista sellaiseen ole. Varmaankin voisin pitää osan huomista päivää töistä vapaana ja mennä hakemaan paloasemanmäeltä vermeet, kun kotipaikkakunnalla SPR:n osasto toteuttaa lipaskeräyksen. Mutta eihän minusta siihen ole, rahan pyytämiseen silmästä silmään sellaisille, joille ei jäänyt joulun jälkeen mitään. Huono ihminen.

Kohtuutonta viranomaiskritiikkiä

Suomalaisten viranomaisten toimintaa kriisissä on arvosteltu minusta suhteellisuudentajuttomin perustein. Harva arvostelija taitaa muistaa sen seikan, että katastrofialueella suomalaisilla viranomaisilla ei ole mitään toimivaltaa. Phuket ei ole Punkalaidun tai Sumatra ei ole Somero. Pelastustöiden kiivaimmissa ensivaiheissa he olisivat olleet siellä lähinnä tiellä. SPR:n tiedottaja kertoi radiohaastattelussa osuvasti, miten joidenkin kaipaama ministeritason vierailu tapahtumapaikalla olisi aiheuttanut suurella todennäköisyydellä lisää ihmiskuolemia järjestelyjen vaatimien resurssien uudelleen (eli väärin) keskittämisen vuoksi.

Sellainen käytännön auttamistoiminta, jota myös viranomaisilta on vaadittu, onnistuu Suomen valtiota tunnetummalla mandaatilla ja siksi palvelee myös suomalaisia. Esimerkiksi Kansainvälinen Punainen Risti on katastrofialueella tunnettu, osaava ja kaivattu toimija, mutta sellainen ei ole minkään sieltä katsottuna kaukaisen maankolkan viranomainen. Vaikka koti-Suomessa ehkä on totuttu siihen, että yhteiskunnan ja viranomaisen apuun voi luottaa kaikessa mahdollisessa - ja hyvä onkin, että on totuttu, koska silloin viranomainen on täyttänyt hyvin ne tehtävät, joita varten se on asetettu - on kohtuutonta odottaa viranomaiselta vastaavaa (1) ennakoimattomassa kriisitilanteessa, (2) paikassa, joka ei millään muotoa kuulu viranomaisen normaaliin toiminta-alueeseen ja (3) paikassa, jossa viranomaisella ei ole toimivaltaa. Viranomaistahoja vastaan suunnattu kritiikki siitä, miten järjestöt ehtivät avustamaan ennen viranomaisia on paradoksaalinen: juuri niinhän pitääkin tapahtua kun muistetaan ko. tahojen, viranomaisten vs. järjestöjen, ydintarkoitus.

Hieman pienemmän mittakaavan viranomaistoimintaa, tosin äärimmäisen tärkeää sellaista, jota myös tunnutaan kritisoidun, on ollut evakuoitujen henkilötietojen kirjaaminen. On hyvä muistaa, että käytännön tasolla tuollainen ei ole edes kotimaan kriisitilanteissa viranomaisen pääsääntöisesti tekemää toimintaa, vaan sekin on suurelta osin järjestöjen hoitamaa. Tuollaiseen kaukaa katsoen pieneltä vaikuttavaan mutta suurta järjestelmällisyyttä vaativaan työhön ei yhdelläkään viranomaisella ole nopeita valmiuksia jo yksinomaan henkilöstömäärän puolesta.

Lienen ennenkin kirjoittanut, miten suomalaisessa yhteiskunnassa turvallisuus lepää suurelta osin järjestöjen varassa. Ei toki arkipäivän yksittäisissä sairaankuljetuksissa ja tulipaloissa mutta kaikessa vähänkään suuremmassa kriisissä. Viranomaisilla ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä toimintaan, kun kyse on lukuisista uhreista. Tässäkin mielessä työnjako järjestötason nopean intervention ja viranomaistason hitaamman ja keskusjohtotehtäviin keskittyvän toiminnan kesken on mielestäni mennyt oikein olemassa olevat resurssit huomioiden.

Se mistä viranomaisia voidaan kritisoida, on jälleen tiedottamisen hitaus. Tiedottamista kun voi olla sekin, että kerrotaan reilusti, että tietoja ei ole. Ja ennen kaikkea se, mitä kaikkea asioiden hyväksi on tehty, koska se lienee toiseksi parasta kuultavaa heidän korvissaan, jotka kipeimmin tietoja kaipaavat.