Historian polkujen vierestä

Joululehdet ovat paikallishistoriasta kiinnostuneelle usein mitä antoisinta luettavaa. Siitäkin huolimatta, että lehdet kustannetaan suurelta osin ilmoitushankinnasta saatavin varoin. Kovin luotettavina faktatietoina ei niiden artikkeleita voi pitää, mutta ainakin ne kertovat siitä, miten nyt elävät ihmiset hahmottavat kotiseutunsa menneisyyttä. Viime vuonna sain Tampereen lehden valokuva- ja materiaalilainaa vastaan (eivätkä olleet edes omia kuvia vaan veturitallin arkistosta haettuja; saatiin sinnekin toki oma lehti). Tänä vuonna ei ollut ilmaisia luvassa, ja tulin ostaneeksi Valkeakosken joululehden.

Kotiseutuhistoriasta hieman tieteellisempään sellaiseen. Yksi Blogistanin tiedemiehistä tarjoili lukuvinkkejä meille menneestä kiinnostuneelle rahvaalle, mistä kiitokset. Monessa mielessä on hienoa, että tutkimusta tehdään paljon. Mutta yhdessä mielessä ajatus hieman kylmää.

Sinä nelivuotisjaksona, kun istuin kotikylän koulutuslautakunnassa, avautui yksi peruskoulun yläasteen historian ja yhteiskuntaopin lehtorin virka. Hakijoita oli muistaakseni yli 80, ja joukossa monta tohtorisihmistä. (useimpiin muihin ei niin tunnetun ja vähemmän vakavaraisen pikkukylän opettajan virkoihin hakemukset oli kahden käden sormin laskettavissa, ja monta kertaa virka jouduttiin julistamaan uudelleen haettavaksi, kun sekä virkaan että varalle valitut peruuttivat saapumisensa saatuaan mieluisamman paikan). Ohjaako historiatieteessä runsaaseen väitöskirjatuotantoon sisäinen vai ulkoinen motiivi tai paremminkin porkkana vai keppi?

En missään tapauksessa tarkoita nimenomaan Jari Sedergrenin listaamia tuotoksia tai niiden tekijöitä enkä kyseenalaista yhdenkään historiallisen opinnäytteen laatua (mihin harrastelijan substanssini ei edes riittäisi). Mutta huoleni on se, että koulutuspoliittisesti - nimenomaan tiedekorkeakoulupolitiikkaa ajatellen - on pelottavaa, jos yläasteen tupakkanurkkauksen vahtimiseen on varustauduttava tohtorinmiekalla. Kyseessä on periaatteessa sama asia kuin ammatillisen koulutuksen piirissä jo vuosia yhä kolkompaan sävyyn naureskeltu ennuste, jonka mukaan tulee päivä, kun lattianvahauskoneen kuljettamiseen aletaan vaatia insinöörintutkintoa.

Asiaa sivuten toiseen. En tiedä tästäkään mitään, koska museokuvioissakin touhuilen vain harrastepohjalla. Mutta voisin kuvitella, että - pahoittelen kun olen hukannut ajatukseen innoittaneen lähteen - vaikka Perlin perusteiden (tai mitä se nyt olikaan) hallinta ei varmastikaan ole museo- tai vastaavan alan ydinosaamista, sellainen voisi olla juuri se juttu. Ainakin museoalalla yhteiskunta pyrkii keskittämään tukensa yhä harvemmille, jos uusi museolaki tiukentaa valtionosuuden saamisen vaatimuksia. Tällöin monet museot jäävät vaille mahdollisuutta käyttää sähköistyvässä mediakulttuurissa vaadittavien tuotosten tekemiseen täysammattilaisten apua ja oman organisaation osaaminen nousee suureen arvoon.

Kolmas asia, mistä en oikeasti tiedä mitään, mutta sanon silti. Olisiko aivan hölmö ajatus, että kaikkiin esimerkiksi toisen asteen jälkeisiin opintoihin kuuluisi pakollisena osana jonkinlainen a) logiikan kurssi teoreettisesti suuntautuneille tai b) atk-ohjelmointikurssi vähemmän teoreettisesti suuntautuneille? Tai vaikka kielioppipainottunut latinan kurssi (eikö latinan pakollisuutta lukiokoulutuksessa perusteltu aikanaan mm. sen loogista ajattelua kehittävillä ominaisuuksilla).

Neljäs asia ei liity edellisiin koulutuspoliittisiin aiheisiin. Jos yhtiön VR pääjohtajan allekirjoittamalla määräyksellä kalustoyksikkö E on lahjoitettu yhdistykselle M ja hieman myöhemmin siirretty museon R hallintaan, ei mielestäni oikein millään logiikalla näistä täysin erillinen julkisen sektorin taho T yhtäkkiä voi omistaa laitetta. Eikä varsinkaan, kun yksiköllä T ei ole halua omistaa sitä. Kysyy nimimerkki "Saako toisen omaisuutta lahjoittaa pois, vaikka vastaanottaja kieltäytyisi".

Illalla soitin pummipuhelun, siis tarkoituksessa pummata hyödyke. Se onnistui, eikä edes nolota.