Viiskytluku meidät maalta toi tähän kaupunkiin ja koulun kello soi

Helsingin yliopiston historian professori Seppo Hentilää on viime päivinä haastateltu erilaisista asioista erilaisten lehtien sivuilla. Saattaa hän olla median suosima tiedemies muutenkin, mutta omassa medianäkökentässäni hän on vilahdellut usein juuri viime aikoina.

Vihreä lanka -lehdessä Hentilä kritisoi Suomen lähihistorian "suurta kertomusta", yhteiskunnan muutosta eli modernisoitumista 1950-luvulla. Hän kirjoittaa totuudenmukaisesti, että 1950-luvun Suomi oli hyvin agraarinen yhteiskunta. Mutta heti perään hän esittää mielipiteenään, miten naurettavia olivat tuon ajan modernistiset tuotteet. Hentilä arvostelee "suurta kertomusta" siitä, miten se esittää 1950-luvun uudistumisen, teollistumisen ja kaupungistumisen aikana.

Hentilä (vai artikkelin kirjoittaja Saara Hacklin?) keskittyy tarkoittamassaan modernismissa paljolti taiteeseen, mutta jättää huomioimatta sen, että kaikki sellainen, joka 1950-luvulla edusti muutosta ja modernia, ei suinkaan ollut taidetta tai taideteollisuutta tahi muuta harvojen tuotosta harvoille. Tyyppiesimerkki, joka vaikutti sangen monen perheen jokapäiväiseen elämään erityisesti taajamissa, oli ns. tyyppitalo. Käytän tässä mieluummin ilmaisua tyyppitalo kuin rintamamiestalo, koska hyväksi havaittujen tyyppipiirustusten mukaan samankaltaisia taloja rakennettiin 1940-luvun puolivälistä aina 1950-1960-lukujen taitteeseen saakka. Ne olivat lähes kaikille yhteiskuntakerrostumille hankittavissa olevia taloja, jotka paitsi ulkonaisesti poikkesivat aikaisemmista vastaavista, ylittivät varsinkin 1950-luvun loppua lähestyttäessä moninkertaisesti menneiden vuosikymmenten asumistason.

Toinen esimerkki yhteiskunnan läpäisevästä esineellisestä modernismista ovat julkiset rakennukset ja niiden tarjoamat palvelut, kuten koulut ja sairaalat, jotka niin määrällään kuin koollaankin ylittivät useimmilla paikkakunnilla vastaavat aikaisemmat palvelulaitokset.

Yksityisen ja julkisen rakentamisen kanssa käsi kädessä kulki maankäytön suunnittelu ja kaavoitus, joka ei 1950-luvulla sen paremmin kuin vuosikymmeniä myöhemminkään tehnyt maaseudusta kaupunkia, mutta muokkasi maaseudun pienten taajamien asemakaavasta ja ulkoasusta säännönmukaisen ja suunnitellun, sanalla sanoen modernin.

Toki on niin, että yksittäisten käyttöesineiden kohdalla kesti kauas 1950-lukua pidemmälle ennen kuin sen ajan modernismi Kilta/Teema-astioineen, Aarne-laseineen tai Aalto-maljakoineen tuli joka perheen ulottuville. Puhumattakaan modernismista taiteen alalla, jossa se ei vieläkään innosta kaikkia. Mutta kaikkien näiden korkeakulttuurin artefaktien modernismin todellinen merkitys arkielämän kannalta on minimaalinen verrattuna rakentamisen ja yhdyskuntasuunnittelun artefaktien modernismiin.

Blogistanissa Tommi Perkola on mielestäni oikeilla jäljillä kirjoittaessaan usein, miten artefaktit kertovat historiasta paljon. Siihenhän arkeologiakin perustuu. Ne kertovat paljon myös ihmisistä, koska todellisuudessa artefaktien takana ovat aina olleet ihmisten mielihalut, joiden kuvastumia ne ovat. Siksi ne kertovat siitä, mitä tiede, talous, politiikka, estetiikka tai muut ihmisen mielihalujen henkiset ilmentymät ovat kyenneet konkreettisesti saamaan aikaan.

Artefaktit ovat konkreettinen osa siitä kokonaisuudesta, joka enemmän tai vähemmän totuudenmukaisena, kuitenkin vähintään suuntaa-antavana, näinkin tuoreen tarkasteltavan ajan kyseessä ollen kätkeytyy tilastoihin. Niiden, lähinnä kansantalouden tilinpidon, perusteella 1950-luvun modernisoituminen vaikuttaa vielä artefaktejakin rajummalta. "Tehtaasta studioon" oli aidon 80-lukulainen iskulause, jolla haluttiin kuvata teollisuustyön muuntumista tietotyöksi. Tätä tapahtui mm. Tampereen kaltaisissa perinteisissä teollisuuskeskittymissä. Mutta takaisin asiaan. "Pellolta studioon" kuvaa sitä kehitystä, joka tilastojen valossa alkoi rajuna 1950-luvulla. Tilastollisesti Hentilä onkin teollistumisen suhteen oikeassa: 1950-luku ei ollut sen paremmin bruttokansantuoteosuuden kuin työvoimaosuudenkaan puolesta teollistumisen vuosikymmen. Teollisuus oli kasvanut viisikymmenlukulaisiin mittoihinsa jo aiemmin ja pysyi karkeasti ottaen samoissa mitoissa aina 1990-luvun alun lamaan saakka. Teollisuustyövoiman osuus kokonaistyövoimasta ei suuresti muuttunut itse asiassa sitten 1930-luvun lopun, ja BKT-osuuskin oli kohonnut tasolleen jo välittömästi sotaa seuranneina vuosina. Alkutuotannon merkitys niin työvoiman kuin BKT:nkin kannalta katsottuna väheni 1950-luvulla (tosin työvoiman puolesta maaltapaon vuosikymmenenä 1960-luvulla vielä nopeammin). Alkutuotannon vähennys päätyi oikeastaan kokonaan palveluelinkeinoihin.

Yhtä kaikki, jos edellä kuvattu kehitys ei ollut modernisoituvan, teollistuvan (tai peräti teollistuneen) ja kaupungistuvan yhteiskunnan kehitystä, niin mikä sitä olisi voinut olla? Ovatko 1990-2000-lukujen nopeat ja alati vaihtuvat pienten ja vähämerkityksisten, mutta median kautta suuren painoarvon saavien asioiden kehitystrendit sokaisseet professorinkin, jos kerran 1950-luvun teknologian ja politiikan - jälkipolvien ja ympäristön onneksi Suomessa ei kuitenkaan haluttu pyrkiä nopeisiin tuloksiin yhtä radikaalein keinoin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa - ehdoilla toteutettu kehitys ei ole kelvollinen ansaitsemaan modernisaatiokehityksen nimeä?

[Vakavasti historiahenkiset, seuraavassa on sitten hymiö perässä:]
Vai ovatko annales-henkiset pitkät linjat ja ylipäätään "suuret kertomukset" historiantutkimuksessa vain auttamattomasti out, ja nyt tarkastellaan mikro- tai psyko-otteella eri aikakausien tässä, nyt ja heti -asioita? Tai ehkä "pellolta studioon" -viestiä kertovien tilastojen valossa 1950-lukua pitäisikin kutsua postmodernisoitumisen vuosikymmeneksi? ;-)

Pimeää on piisannut

Eilispäivän tuoma talvinen maisema mustuu ja kostuu taas vauhdilla. Käväisin veturitallilla päivittämässä tietokoneen virustorjuntaohjelman. Varmuuden vuoksi, vaikka talviaikaan kirjastoa käyttävät vain harvat. Valkeakosken historia päätyi luetteloitavien kirjojen joukkoon yhdessä Akaan historian kanssa. Jälkimmäisen onnistui puolisoni saamaan sukulaisten kautta, jotka lahjoittivat sen museolle. Omaan hyllyymme onnistuimme tuon hankkimaan kesällä kylän kouluremontin yhteydessä "löytyneen" aarrekätkön jaon yhteydessä. Mainitun "löydön" seurauksena kaksiosainen teossarja ei ole enää aivan samanlainen harvinaisuus kuin vielä keväällä.

Museon kirjastossa - juhlallinen nimi käsittää todellisuudessa entisen tallimestarin huoneen - materiaalia alkaa olla sen verran, että kohta tarvittaisiin lainaksi taas ihka oikea kirjastotäti tai -setä.

Illan mittaan olen lipittänyt liikaa colaa. Rainbow light on suosikkini.