Elämää ennen ja nyt

Puolisoni lähtiessä töihin lähdin tekemään pienen kävelylenkin. Raittiiseen ilmaan miettimään, Hannu Mäkelän vuonna 1966 kirjoittamin sanoin, elämää ennen ja nyt.

Suuntaaminen syrjäteille ei ollut kovin hyvä idea liukkauden vuoksi. Rauhallisesti matkaa taittaen pysyin pystyssä. Spontaani ukemi jäiselle pinnalle ei ole asia, jota kovin usein tekisi huvikseen, mutta voin vakuuttaa, että se on huomattavasti parempi ja turvallisempi vaihtoehto kuin vapaatyylinen kaatuminen. Muun muassa siksi jokin budolaji tulisi minusta kuulua peruskoulun ja/tai toisen asteen koulutuksen pakollisten liikuntatuntien ohjelmaan. Mutta ei nyt enempää koulutuspolitiikkaa.

Alkaa tuntua siltä, että minun on kartettava rahapussin kanssa liikkumista paikoissa, joissa myydään kirjoja. Tulee kiusauksia. Lähellä rautatieasemaa, vanhalla rautatieläisten suosimalla asuinalueella toimii Hietsun kirjat ja kirput -niminen antikvariaatti. Helsinkiläisiin maisemiin viittaavalta vaikuttava nimi viittaa itse asiassa Hietastentie-nimiseen paikallisväylään. (Miten niin nörttikieltä - muuten, olettehan kaikki kuulleet jo vanhan vitsin, miten peruskoulun kolmatta luokkaa käyvä nörttityttö tai -poika suomentaa englannin kielen oppikirjasta lauseen "Mr. Johnson is a local bus driver"?)

Antikvariaatin ikkunassa komeili vain hieman rispaantuneella kansilehdellä varustettu kotiseutukirja. Tuo nykyään varsinaiseksi harvinaisuudeksi paikallishistoriasta ja -kulttuurista kiinnostuneiden parissa luokiteltava teos sisältää 1960-1970-luvun taitteessa paikkakunnalta otettuja valokuvia. Etsimen takana on ollut kaksi suomalaisen valokuvataiteen suurta nimeä: A. Vuokola ja A. Yrjänä, jälkimmäinen pari vuotta sitten edesmennyt. Molemmat tekivät täällä leipätyönsä kansa- ja peruskoulunopettajina (menneinä vuosikymmeninä kauppala houkutti opettajanvirkoihin tuon tason tekijöitä, mutta nykyään - kuten olen blogissanikin välillä kirjoittanut - on ollut vaikeuksia saada peruskoulun ala-asteen opettajan virkoja edes täytettyä; mutta ei nyt enempää virantäyttöpolitiikkaakaan). Vuokola ja Yrjänä tunnetaan lähinnä fotografiikan pioneereina. Se ja fotokonstruktio säilyivät miesten omimpina lajeina läpi vuosikymmenten, ja löytämässäni maisemakuvateoksessakin he antavat tuotoksistaan näytteitä.

Nykyään voidaan näennäisen perustellusti kysyä, onko fotografiikka tai fotokonstruktio digitaalisen kuvankäsittelyn aikakaudella enää relevanttia. Kyse on täysin samasta asiasta kuin 1800-1900-luvun taitteessa esitetty kysymys onko realistinen maalaustaide enää relevanttia valokuvauksen aikakaudella. Kaikki luova työ tieteestä taiteeseen ja kaikki siltä väliltä redusoituu aina ihmisen mielihaluihin ja niiden tyydyttämiseen. Taiteen kyseessä ollen ihmisen tekemä tuotos on oletusarvoisesti koneella tehtyä parempaa, koska ihminen tekijänä voi varautua sitä paremmin paitsi tyydyttämään omat mielihalunsa myös tuotoksesta nauttijan mielihalut mitä yksinkertaisempi rajapinta erottaa työn tekijän sen tuotoksesta. Yksinkertaisuus ei tässä tarkoita helppokäyttöisyyttä, koska digitaalisen kuvankäsittelyn tekniikoiden hallinta on keskivertoihmiselle huomattavasti yksinkertaisempaa kuin manuaalisten valokuvataidetekniikoiden hallinta. Yksinkertaisuus tarkoittaa tässä rajapinnan kykyä muokkautua tekijän mielihaluihin. Digitaalisessa maailmassa rajapinta toteuttaa aina paitsi itse lopputuotoksen tekijän myös rajapinnan laatijan ja sen käyttöympäristön (laatijoiden) mielihalut, jolloin digitaalisessa maailmassa toimiva tekijä on orjuutetumpi kuin manuaalisessa maailmassa toimiva kollegansa. Digitaalisen maailman hyvä taiteilija on hyvä nimenomaan yhdessä asiassa: ulkoa annettujen sääntöjen noudattamisessa. Siksi digitaalinen taide olisi orwellilaisen yhteiskunnan valtaeliitin erityisessä suosiossa.

Entä kun taide-sanan paikalle asetetaan sana media?

Mutta takaisin asiaan. Kirjan havaitseminen antikvariaatin ikknassa oli ihastusta ensi silmäyksellä. Kauppias, aidon divarinpitäjän - kaupunkilaisen, kivijalka-sellaisen, näköinen keski-ikäinen mies - pyysi kymppiä. Minusta se oli kohtuuhinta. Hän kysyi, olenko se, keneksi hän luuli minua ja myönsin. Samalla tunnistin hänetkin. Ilmeisesti "Hietsu" on ollut tarkoituksellinen valinta. Palanen suurta maailmaa maalaiskylään. Kauppias valitteli, että yhtään rautatiekirjoja ei ollut nyt tarjolla. M. Ivalon Höyryveturit ja niiden hoito oli kuulemma mennyt jokin aika sitten. Kehotin laittamaan opukselle kunnon hinnan, jos sellainen vielä kovakantisena ja siedettävän kuntoisena tulee tarjolle.

Edellä mainittu opettaja-valokuvaajakaksikko teki alun toista vuosikymmentä myöhemmin vastaavan kuvateoksen, jossa esiteltiin samoja maisemia 1980-luvun alkupuolelta. Uudempaa kirjaa painettiin kysyntään nähden kohtuuttomia määriä, arvatenkin siksi, että vanhemman pieni painos oli aikanaan loppunut nopeasti kesken. Uudemmasta tuskin tulee harvinaisuutta aikoihin, vaikka senkin maisemat ovat monelta osin jo mennyttä maailmaa.

Vanhemman ja uudemman teoksen kuvia on hauskaa vertailla keskenään. Teollisuus on saanut molemmissa kirjoissa suuren painoarvon (tässä suhteessa ei voi olla tulematta mieleen toisen taiteenlajin mies, elokuvaohjaaja Veikko Aaltonen, joka omalla tavallaan on tehnyt teollisuudesta visuaalista taidetta). Molemmissa on paljon kuvia ihmisistä. 1970-luvun alun nuoret miehet ja varsinkin nuoret naiset ovat vaatetukseltaan, kampauksiltaan ja yleiseltä olemukseltaan paljon lähempänä 2000-lukulaisia kuin reilut kymmenen vuotta nuoremman kirjan saman ikäiset. Sen sijaan 1970-luvun vanhukset ovat selkeästi menneen maailman, suurten kertomusten ajan, ihmisiä.

Kirjasta en näe sen vanhempaa kuin oman elämänkaareni pituuden takaista maailmaa. Ymmärrettävissä, hatarasti muistettavissakin olevaa, ainakin jossakin määrin. Joskus on hauska leikkiä ajatuksella aikasiirtymästä. Miten olisin - en silloisessa vaan tämänhetkisessä olemuksessani - viettänyt adventtisunnuntain illan vaikkapa vuonna 1970? Vaikka juuri tässä talossa. Tuskin ainakaan blogaten. Mutta myrskylyhdyn olisin ehkä vienyt koivunoksaan. Minkähän kokoisia puut silloin olivat?

Ehkä sittenkin ei kiitos aikasiirtymille. Tai yhdeksi hetkiseksi sellainen kelpaisi, meno-paluulipulla. Puheena olleen kirjan viimeinen kuva on helmi. Kauniina kesäisenä päivänä, vähän ennen puoltapäivää, on raiteelle 7 tullut Turusta Dm4-moottoriyksikön (kuvassa ensimmäinen yksikkö) vetämänä kaksivaunuinen, puukorisista vaunuista koostuva paikallisjuna. Samaan aikaan Helsinkiin on lähdössä Hr12:n vetämä pikajuna raiteelta 3. Siinäkin puukoriset Ei:t. Asemalaiturille hetkiseksi digikameran kanssa, sitten paluulipun hyödyntäminen ja eikun lesottamaan vaunut.orgiin :-)