Palaako?

Vuoden viimeinen työpäivä meni rauhallisesti GPL-materiaalia CD-levyille poltellessa. Kuten tiedetään, sellainen on aivot täysin vapauttavaa sarjatyötä, jonka ohessa voi vaikka käydä toivottelemassa hyvää uuttavuotta harvoille työmaalla oleville, käväistä haistelemassa raikasta ilmaa ulkona, siivota ja surffailla Internetissä. Ainakin, jos työkalut ovat kunnossa. CD-levyjen polttamisessa uusi suosikkini taitaa olla K3b, joka helppokäyttöisyydessään ja nopeudessaan (huonolla kaapelilla rinnakkais-ATA-väylään liitetty sinänsä oikein kelvollinen LG-merkkinen asema pääsi paikoin jopa nimelliseen maksiminopeuteensa) kokonaisuus tuntui oikein hyvältä. Vuosikaudet olen käyttänyt CD-levyille tallentamiseen Windows-maailmassa Roxio Easy CD Creator - ja Nero- OEM-tuotteita, joista varsinkin ensinmainittu on mammuttitautiin sairastuttuaan paisunut näppärästä työkalusta hankalaksi järjestelmäksi.

Jos jotain kielteistä on mainittava, niin Linux-maailman tuotteille ominainen tietty viimeistelemättömyys paistaa esiin. Esimerkiksi tilanneilmaisimessa sana "writing" esiintyi silloinkin, kun oltiin lukemassa dataa levyltä. Mutta ei sellainen lopullista tarkoitusta haittaa. Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että Linux on ainakin PC-maailmassa Lada siinä missä Windows on vaikkapa Volvo. Jotta tätä ei tulkittaisi väärin, voin kehua kuuluvani Lada-kerhon perustajajäseniin. Kerhon perustamiskokouksessa muuten oli mukana melko mielenkiintoisen näköisiä virityksiä. Pitäisiköhän joskus digitoida niitä näytille?

Välitilinpäätös

Vuoden viimeisiä tunteja viedään. Puolisoni ja minä vietämme vuodenvaihteen kotona, kuten ennenkin. Raketteja pellon laidasta ammuttavaksi ei tuntunut sopivalta hankkia tänä vuonna. Toisaalta on kai niinkin, että he jotka ikävämpienkin uutisten keskellä pystyvät jatkamaan perinteitä kuten aina ennenkin, ovat pohjimmiltaan yksi tärkeimmistä yhteiskuntaa ylläpitävistä voimista (toivottavasti kuitenkin he näinä aikoina pitäisivät itsensä ilman ensihoitopalvelujen tarvetta varsinkin pääkaupunkiseudulla).

Kotikylässäkään ei järjestetä yleistä ilotulitusta. Tänä vuonna sen olisivat vastoin perinteitä hoitaneet paikalliset yrittäjät kunnan sijasta - kunnan taloudellisen tilanteen vuoksi - mutta viime hetkillä he päättivät monien muiden kuntien tavoin jättää yleisen ilotulituksen toteuttamatta. Se on minusta korrektia, ja edellä kirjoittamallani tarkoitan nimenomaan yksilötasoa. Mutta eipä pikkutykkimiehistäkään ole paljon kuulunut. Voi toki olla, että näillä nurkilla suuri osa on jo kasvanut paukutteluikäluokasta ulos.

Vuodesta 2004 ei omalta osaltani ole enää vuoden viimeisenä päivänä erityistä blogiin kirjoitettavaa. Se oli erinomainen vuosi, koska sain viettää suuren osan sen hetkistä itselleni tärkeimmän ihmisen kanssa. On asioita, joiden tekemisestä tai toteutumisesta saan näin jälkikäteen ajateltuna olla iloinen, ja on asioita, joita olisin mieluusti tehnyt toisin.

Hyvää vuodenvaihdetta ja alkavaa vuotta kaikille!

Talkoohenkeä ilmassa

Ainakin radiomedia on koko päivän kertonut siitä laajasta yksimielisyydestä, millä Suomessa avustetaan Kaakkois-Aasian onnettomuuksien uhreja. Lääninhallitukset ovat peruneet uudenvuoden vastaanottojaan ja kunnat ilotulituksiaan. Myös yksityiset käyttänevät varojaan avustuksiin.

Juurikaan muuta ei täällä käsin tavallinen ihminen voi tehdä kuin avustaa rahallisesti, Ja jos omalle kohdalle tarvitsijoita sattuu ja itsellä siihen on eväitä, yrittää harjoittaa vaikeinta ensiavun osa-aluetta, henkistä ensiapua. (Ja arvattavasti Punaisen Ristin valmiuspäällikköjä häiritsee jokunen pelastustöihin halukas vapaaehtoinen uudenvuoden juhlajuomien vaikutuksesta.) Taloudelliseen tukemiseen on haastekampanjoita - yleisen tietämyksen vuoksi varmaankin sinänsä melko tarpeettomia, mutta ajatuksena kauniita ja välittämistä osoittavia - liikkeellä useammassakin sähköposti-, tekstiviesti- tai muussa renkaassa. Kai blogeissakin.

Aivan toiselle konkretian tasolle oman auttamisensa voisi nostaa toimimalla jonkin keräystä harjoittavan järjestön lipas- tai muuna kerääjänä. Jos lahjoituksen antaminen onkin lähinnä itsestäänselvä inhimillinen velvollisuus, keräyksen toteutukseen osallistuminen olisi jo selvästi pyrkimyksellistä auttamista, itsensä likoon laittamista. Mutta niin tärkeä kuin asia on ja niin hyvän vastaanoton kuin lipaskerääjät varmasti saavat, ei meistä kaikista sellaiseen ole. Varmaankin voisin pitää osan huomista päivää töistä vapaana ja mennä hakemaan paloasemanmäeltä vermeet, kun kotipaikkakunnalla SPR:n osasto toteuttaa lipaskeräyksen. Mutta eihän minusta siihen ole, rahan pyytämiseen silmästä silmään sellaisille, joille ei jäänyt joulun jälkeen mitään. Huono ihminen.

Kohtuutonta viranomaiskritiikkiä

Suomalaisten viranomaisten toimintaa kriisissä on arvosteltu minusta suhteellisuudentajuttomin perustein. Harva arvostelija taitaa muistaa sen seikan, että katastrofialueella suomalaisilla viranomaisilla ei ole mitään toimivaltaa. Phuket ei ole Punkalaidun tai Sumatra ei ole Somero. Pelastustöiden kiivaimmissa ensivaiheissa he olisivat olleet siellä lähinnä tiellä. SPR:n tiedottaja kertoi radiohaastattelussa osuvasti, miten joidenkin kaipaama ministeritason vierailu tapahtumapaikalla olisi aiheuttanut suurella todennäköisyydellä lisää ihmiskuolemia järjestelyjen vaatimien resurssien uudelleen (eli väärin) keskittämisen vuoksi.

Sellainen käytännön auttamistoiminta, jota myös viranomaisilta on vaadittu, onnistuu Suomen valtiota tunnetummalla mandaatilla ja siksi palvelee myös suomalaisia. Esimerkiksi Kansainvälinen Punainen Risti on katastrofialueella tunnettu, osaava ja kaivattu toimija, mutta sellainen ei ole minkään sieltä katsottuna kaukaisen maankolkan viranomainen. Vaikka koti-Suomessa ehkä on totuttu siihen, että yhteiskunnan ja viranomaisen apuun voi luottaa kaikessa mahdollisessa - ja hyvä onkin, että on totuttu, koska silloin viranomainen on täyttänyt hyvin ne tehtävät, joita varten se on asetettu - on kohtuutonta odottaa viranomaiselta vastaavaa (1) ennakoimattomassa kriisitilanteessa, (2) paikassa, joka ei millään muotoa kuulu viranomaisen normaaliin toiminta-alueeseen ja (3) paikassa, jossa viranomaisella ei ole toimivaltaa. Viranomaistahoja vastaan suunnattu kritiikki siitä, miten järjestöt ehtivät avustamaan ennen viranomaisia on paradoksaalinen: juuri niinhän pitääkin tapahtua kun muistetaan ko. tahojen, viranomaisten vs. järjestöjen, ydintarkoitus.

Hieman pienemmän mittakaavan viranomaistoimintaa, tosin äärimmäisen tärkeää sellaista, jota myös tunnutaan kritisoidun, on ollut evakuoitujen henkilötietojen kirjaaminen. On hyvä muistaa, että käytännön tasolla tuollainen ei ole edes kotimaan kriisitilanteissa viranomaisen pääsääntöisesti tekemää toimintaa, vaan sekin on suurelta osin järjestöjen hoitamaa. Tuollaiseen kaukaa katsoen pieneltä vaikuttavaan mutta suurta järjestelmällisyyttä vaativaan työhön ei yhdelläkään viranomaisella ole nopeita valmiuksia jo yksinomaan henkilöstömäärän puolesta.

Lienen ennenkin kirjoittanut, miten suomalaisessa yhteiskunnassa turvallisuus lepää suurelta osin järjestöjen varassa. Ei toki arkipäivän yksittäisissä sairaankuljetuksissa ja tulipaloissa mutta kaikessa vähänkään suuremmassa kriisissä. Viranomaisilla ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä toimintaan, kun kyse on lukuisista uhreista. Tässäkin mielessä työnjako järjestötason nopean intervention ja viranomaistason hitaamman ja keskusjohtotehtäviin keskittyvän toiminnan kesken on mielestäni mennyt oikein olemassa olevat resurssit huomioiden.

Se mistä viranomaisia voidaan kritisoida, on jälleen tiedottamisen hitaus. Tiedottamista kun voi olla sekin, että kerrotaan reilusti, että tietoja ei ole. Ja ennen kaikkea se, mitä kaikkea asioiden hyväksi on tehty, koska se lienee toiseksi parasta kuultavaa heidän korvissaan, jotka kipeimmin tietoja kaipaavat.

All along the watchtower

Jossakin vaiheessa päivää olivat paikalliset Jehovan Todistajat tuoneet taas postilaatikkoon omat lehtensä. Arvatenkin olivat käyneet ovellakin koputtelemassa, mutta Vilma ainoana kotona olleena ei tainnut olla juttutuulella. Jehovat, kuten me hieman epäoikeudenmukaisesti heitä kutsumme mutta vain helppoussyistä ja vailla pahaa tarkoitusta, ovat olleet ahkeria vierailijoita. Arvatenkin heitä kiehtoo osaltaan kombinaatio puolisoni ammatti ja se, että täällä ei ainakaan heti kättelyssä lähdetä riitelemään kansankirkon Raamattu kädessä.

Lehdet, Vartiotorni ja Herätkää, olivat perinteistä luettavaa. Ensinmainittu ja luultavasti tunnetumpi on sangen teologinen ja dogmaattinen, ja näin luterilaisesta näkökulmasta katsottuna melko vieraan oloinen. On myönnettävä, että sen parissa aikaa ei yleensä pitkään kulu. Jälkimmäinen, vaikka suomeksi käännetäänkin, kuuluu samaan anglosaksiseen journalismin rikkaaseen kulttuuriperintöön kuin National Geographic, The Economist tai Time. Ei joku Naturekaan kaukana ole, vaikka arvaan uskonasioihin tiukkapipoisesti suhtautuvien karsastavan viimeistään tätä vertausta. Helppolukuista, viiteryhmänsä aatemaailmaa jämerästi mutta joviaalin tuntuisesti ja jopa herrasmiesmäisellä tavalla uusintavaa ja - suoraan sanottuna - ihan viihdyttävää tekstiä. Kuulemma toinen tiukan linjan julistaja, Sääksmäen kalastaja P. Linkola, lukee Jehovan Todistajien lehtiä, koska niiden kielellinen ilmaisu on hänen mielestään selkeää ja virheetöntä.

Iltapuhteena vapaa tyyli oli raskasta, mutta latua ei vielä ollut. Aamullakin lunta satoi täällä vain niukasti, vaikka tehtaanpiippujen juurella sitä riitti aurauskaluston kuljettajien työksi saakka.

Nörttihuumoria

Ainakin Unix-tyyppisissä järjestelmissä (täsmällisempää kai olisi puhua POSIX-yhteensopivista) suosittu ISC:n dhcpd-serveri sisältää näppärän pikku työkalun serverin konfigurointitiedostojen oikeellisuuden testaamiseen. Mutta propellihattujen on pitänyt näemmä toteuttaa sekin kieli poskessa:

asennus17:~ # rcdhcpd check-syntax
Checking syntax of /etc/dhcpd.conf:
Config is okay. Hope you also specified existent network devices ;)
Lease file is okay
asennus17:~ #

Muutoin ISC:n serverit ovat viehättävällä tavalla arkaaisia. Niitä voi konfiguroida komentopohjaisessa käyttöliittymässä emacsilla asetustiedostoista lähtien. Tietääpä ainakin, mikä vaikuttaa mihinkin. Jotkut valmistajat ovat rakentaneet ainakin Linux-puolelle hiukan Windows-tyylisiä ohjattuja toimintoja (esim. Novell-SuSEn yast-ohjelma). Idea on periaatteessa hyvä käyttäjäystävällisyyden kannalta ja kerää varmasti suosiota Windowsin ystävien piirissä (siellähän esim. 2003 Serverin "scope wizard" on jo NT 4.0:n peruja käyttäjän kannalta oikein kauniisti toteutettu), mutta kun yhdelläkään käyttöjärjestelmävalmistajalla ei ole POSIX-puolella samanlaista hegemoniaa kuin Microsoftilla on Windowsissaan, olisi järjestelmän ylläpitäjän syytä osata serverien konfigurointi käyttöjärjestelmävalmistajasta riippumattomalla tavalla.

Tuntuvat vain muuttaneen BINDin käänteisen nimiselvitysvyökykkeen tiedoston syntaksia sitten viime näkemän. Tai sitten dementia vaivaa.

Tämä taisi olla ensimmäinen blogimerkintäni Konquerorilla tehtynä. Tai yleensä muulla kuin Windows-Mozilla-kombinaatiolla.

Katastrofitriviaa

Kaakkois-Aasian hyökyaaltokatastrofi kuulemma koskettaa suomalaisia lähempää kuin esimerkiksi viime vuotinen Iranin maanjäristys. Syyksi kerrotaan se, että lähes jokainen suomalainen tuntee jonkun alueella joskus matkailleen. En väitä vastaan, vaikka itse en taida tuntea ketään tuolla suunnalla käynyttä. Ettei Yleisradio tuossa(kin) maininnassa yleistänyt varakkaat ja koulutetut kaupunkilaispiirit edustamaan koko kansaa?

Joka tapauksessa nyt jos koska on hyvä tilaisuus osallistua yhteisen hyvän talkoisiin vaikka vain enemmistön kannalta vähäisimmän vaivan tietä, kukkaronnyörejä raottamalla.

Monia suomalaisia on koskettanut läheltä toinen ikävä asia, josta pääkaupungin lehti tiesi kertoa. Pyhät ovat olleet sikäläiselle poliisille vilkkaimmat tällä vuosikymmenellä. Hälytystehtäviä oli 548, useita kymmeniä enemmän kuin vuosi sitten.

Oman seudun yksi paikallislehdistä puolestaan kertoi ennätysrauhallisesta joulusta niin pelastustoimen, poliisin kuin sairaankuljetuksenkin osalta. Ainoa poliisia työllistänyt tehtävä oli peurakolari Pälkäneen suunnalla. Pelastuslaitoksen sai liikkeelle yksi automaattisen paloilmoitusjärjestelmän vikahälytys. Mutta ei sovi nuolaista liian varhain. Tänään hälytysajoneuvoja on sitten liikkunutkin seutukunnalla melkoisesti.

Tietenkin on toivottavaa, että kukaan ei joudu tekemisiin paloautojen kanssa siten, että joutuisi tulipalotilanteeseen. Jospa kuitenkin viljellään tällä kertaa rautatietrivian sijasta hieman paloautotriviaa.

Itse kukin meistä lienee huomannut, että paloautot on merkitty koodinumeroin, tyyliin H21 tai T11. Mistä nuo koodit tulevatkaan? Kirjaimet, kuten arvata saattaa, määräytyvät kunnan mukaan. Näin ollen kirjain ei juurikaan yksilöi autoa, voihan H tarkoittaa yhtä hyvin Helsinkiä kuin Hämeenlinnaa. Kuntatunnus voi olla myös kaksikirjaiminen, esimerkiksi KK on Kylmäkoski. Joissakin kunnissa tunnuksessa saattaa olla lisäksi kirjan S. Tämä tarkoittaa sopimuspalokuntaa eli kunnallisen pelastuslaitoksen kanssa sopimuksen tehnyttä vapaaehtoispalokuntaa. Pienissä kunnissa VPK:n kalustoa ei aina ole tapana erotella kunnallisesta tunnuksen osalta.

Ensimmäinen numero on kunnan pelastusasematunnus. Pienissä kunnissa, joissa on vain yksi paloasema, se on 1. Esimerkiksi Helsingissä ensimmäinen numero määräytyy seuraavasti:

1	Keskuspelastusasema (Kallio)
2	Erottajan pelastusasema
3	Haagan pelastusasema
4	Käpylän pelastusasema
5	Malmin pelastusasema
6	Mellunkylän pelastusasema
7	Kipparlahden pelastusasema
8	Suomenlinnan pelastusasema

Toinen numero 1 ... 9 yksilöi ajoneuvon käyttötarkoituksen. Tuota numeroa opiskelemalla voi harjaantua erottamaan eri tarkoituksiin tehdyt autot toisistaan. Numero määräytyy koko maassa samoin perustein seuraavasti:

0	Johtokeskusauto
1	Pelastus- tai sammutusauto (vanhalla palokuntalaiskielellä "hyökkäysauto")
2	Muu pelastus- tai sammutusauto
3	Säiliöauto
4	Vaahto- tai jauheauto
5	Raskas pelastusauto
6	Puomitikas- tai nostolava-auto
7	Kalusto-, miehistö- tai letkuauto
8	Vahingontorjunta-auto
9	Ambulanssi

Suurilla pelastusasemilla saattaa olla useita samaan käyttötarkoitukseen varattuja autoja. Tällöin niiden tunnuksessa on vielä kolmas numero, joka on aseman sisäinen järjestysnumero.

Entä miksi paloauto on punainen? Ennenvanhaan punaista pidettiin helposti havaittavana värinä, mitä se ei kuitenkaan ole. Pimeässä punainen väri erottuu erityisen huonosti. Vaikka 1970-luvulla asiasta oli jo tutkimustietoakin saatavilla, ja keltainen oli todettu kaikkein parhaiten eri valaistusolosuhteissa havaittavaksi väriksi, sisäasianministeriö määräsi pitkän keskustelun jälkeen väriksi perinteisen punaisen vuonna 1977. Havaittavuutta tosin yritettiin parantaa suosittamalla kylkeen valkoista raitaa ja puskurien maalaamista valkoisiksi. Tällaisia omatoimisia havaittavuuden parannusyrityksiä lienee tehty jo ennen yhtenäistä ohjeistustakin 1950-luvulta alkaen.

Punaista on yritetty tehdä havaittavammaksi Espoossa jo vuonna 1972 alkunsa saaneella ns. punaisen päiväloistevärin käytön avulla. Ensimmäinen "neonpunainen" paloauto oli Mercedes-Benz Unimog -mallinen Espoon E12-sammutusauto. Päiväloistevärin ongelmana on huono auringonvalonkestävyys, ja siinäkin keltainen olisi havaittavuudeltaan punaista edellä. Ambulanssien värityksestä ei ole samanlaista sitovaa ministeriötason ohjetta, ja siksi niitä näkee myös mm. keltaisina.

Sisällötön merkintä

Tämä vuosi ei taida päättyä blogini kannalta hyvin. Listasijoitus on syöksykierteessä (mikä on tilastollisesti ymmärrettävää lukuisten uusien tekijöiden ilmaannuttua listoille), eikä edes päivityksiä noteerata. Tämäkin turha merkintä tuli kirjoitettua vain testausmielessä.

Hiihtokauden avaus

Iltapäivän auringon viime säteiden valossa puolisoni ja minä lähdimme avaamaan hiihtokautta. Joulukuun 27. on lähes ennätysmyöhäinen ajankohta talven ensisuksimisille. Toiveikkaina varustauduimme kelinmukaisella pitovoiteella, mutta ensi yrittämällä yksi kierros kuntorataa sai riittää. Latua nimittäin ei ollut lainkaan, arvatenkin lumivaipan ohuuden vuoksi, ja vapaa tyyli pitovoidelluilla ylipitkillä suksilla oli räpiköimistä. Palasimme kotoa hakemaan vapaan tyylin hiihtimet, ja uusi yritys onnistui paremmin. Kunto on kyllä päässyt repsahtamaan sangen vähäliikuntaisen syksyn aikana. Pakkasta ei ollut kuin viitisen astetta, mutta keuhkot olivat vielä tottumattomat.

Tottumattomuuden vuoksi onnistuin räpiköimään lajinmukaisillakin varusteilla itseni kertaalleen kumoon ja juuri sille peffan puolelle, joka edellisviikonloppuisen verhoasennuksen jälkeen on vaihdellut sateenkaaren väristä toiseen. Tämäkin mukkaus teki kovasti kipeää.

Loppukesän aikana ovat rakentaneet asiallisen näköisen kalustovajan radan varteen. Kelkan perässä vedettävä latukone odotti siellä lumipeitteen vahvistumista. Vanajan Häme tuntuu jäävän jostain syystä paitsi lumisateista. Viikko sitten Tampereellakin oli arviolta 15 senttiä lunta, täällä vain pari.

Päivällisellä lopettelimme jouluruokia. Juhlallinen päivällinen arkimaanantain kyseessä ollen. Ennakkoarvailuista huolimatta possullakin oli joulupöytäämme asiaa, kokonaista 120 gramman kinkun muodossa. Viimeinen siivu forssalaista meni nyt. Muuten nautimme kasvikunnan tarjokkaista. Ruokavalion jouluinen epäterveellisyys tuli taattua marraskuiselta laivareissulta rantautettujen oluiden muodossa. Keskiaikaista tai vanhemman Vaasa-kauden meininkiä kalorimäärien jakautumisen suhteen elintarvikkeiden kesken, joten jos ei muuta hyvää, niin ainakin perinteet ovat olleet kunniassa. Vaikka pintahiivamenetelmällä kotoiset teollisuuslaitokset tuskin tuotteitaan käyttävät.

Huomenna alkaa taas arki, mutta linja-autolle tuskin tarvitsee kävellä asemalle saakka. Ammattikoululaisten joululoman jatkuessa ensi vuoden alkupäiviin istumapaikkoja pitäisi olla tarjolla lähimmälläkin pysäkillä.

Joulurauhaa

Tässä torpassa jouluaatto ja joulupäivä ovat olleet poikkeuksellisia yhdessä suhteessa: puolisollanikin on vapaata.

Aatto sujui rauhallisesti, kuten aaton pitää. Iltapäivän kääntyessä illaksi lähdimme viemään kynttilöitä lähiseurakuntien hautausmaille. Sattuneesta syystä matka kulki myös syrjäteitä, sellaisiakin joissa välillä joki nousee uomastaan tielle. Ei se nytkään kaukana ollut. Maisema oli monin paikoin suoraan postikortista. Kuinkahan moni muuten tulee ajatelleeksi, miten hieno julkisen palvelun järjestelmä on yleisten teiden auraus. Pienetkin tiet pidetään avoimena myös satunnaisen käyttäjän kulkea.

Ajelulta palattua lyhdyt syttyivät myös kotipihaan. Puoli tuntia aattoillasta vietin sotilastamineissa kotiseurakunnan sankarihaudalla. Kaverina oli tällä kertaa Jamppa. Tuntuu kuin vanhalla puolella kävijät vuosi vuodelta vähenisivät. Se on ymmärrettävää, kun moniin vanhan puolen haudoista ei ole siunattu ketään sitten 1940-luvun. Tuulettomassa pikkupakkasessa ei ollut kylmä seistä, mutta kotona lämmin uuni ja sauna olivat nautinnollisia.

Aattoillan jouluevankeliumi oli tällä kertaa vuoden 1642 raamatunkäännöksestä, ensimmäisestä kokonaisesta suomenkielisestä Raamatusta muuten. Mahtoi se olla karmeaa aikaa, kun kirjoitettu kieli oli Turun murretta ;-) Säännöttömäksi kirjakieleksi sellaista kai kirjanoppineissa piireissä kutsutaan?



Joulupäivänä lähdimme aamuseitsemäksi kirkkoon vanhaan emäseurakuntaan. Kynttilöin valaistu pseudo-keskiaikainen temppeli oli täynnä väkeä. Liturgina toimi lääninrovasti. Hänen pitkänhuiskea harmaantunut hahmonsa kuuluu olennaisena osana tuohon kirkkoon. Luultavasti moni myös Valkeakoskelta tulee jouluna tunnelman vuoksi vanhan emäpitäjän kirkkoon. Viimeksi saapuneiden joukossa me ja naapurin vanha isäntäväki jouduimme etupenkkiin. Se on hämäläiselle luonteelle koettelemus. No, Pekka-isäntä on lähtöisin Karjalasta ja mekin geeniemme osalta puolittain. Selvisimme hengissä. Kirkkomatkan jälkeen uni maittoi vielä hetkisen olohuoneessa uunin lämmössä.

Pakkassäät ovat pitäneet lintujen ruokahalun hyvänä. Kauralyhde on enimmäkseen koriste ihmissilmälle ja ruokailualusta siivekkäille, kun kupu täytetään auringonkukan siemenillä.

Lanttulaatikko on hyvä ruoka

Jouluvalmisteluissa tämäkin päivä saunan kuurauksesta ruoanlaittoon. Kylän ainoaan autonpesukoneeseen sai jonottaa tunnin. Hieman odottamattomaksi sivuhommaksi ilmaantui pienten portaiden tekeminen sivuovelle. Malliksi tuli "Veturimuseo/95". Kakkosnelosta ja kakkoskuutosta lankkua löytyi sopivasti liiterin ylisiltä. Muuten olen sitä mieltä, että hyvän sinkkinaulan tunnistaa siitä, että sen voi ulosvetämisen jälkeen tarvittaessa suoristaa ja käyttää uudelleen, kuten entisaikaan oli sääntönä. Kaikki viimeisen päälle kovasta metallista tehdyt nykynaulat eivät tästä laatutestistä selviä. Onneksi Satakunnassa tuottavat vielä laatutavaraa.

Ilta on kulunut ruoanlaitossa. Perinteitä, kuten lanttulaatikkoa, perunalaatikkoa ja rosollia. Ja aina joku uutuuskokeilukin. Tänä vuonna se on kaalipainotteinen. Kokkailun lomassa äitini poikkesi ja rupattelimme keittiössä hetken.

Puolisoni ja minä taidamme kuulua jonkinlaiseen vähemmistöön siinä(kin), että vietämme joulua taas kerran meistä kahdesta ja kissasta koostuvan perheemme kesken. Ja nautimme siitä.

Huomenna herkutellaan :-)

Siivouspäivä

Päivä kului siivotessa. Emme heränneet kuudelta, kuten oli tarkoitus, mutta hyvin ehdittiin näinkin. Mattoja tampatessa paineli melkoista kyytiä Humppilaan päin yhdistelmä, joka näytti perävaunua vetävältä Emmalta. Jos näin oli, oli kyseessä todennäköisesti raiteentarkastusvaunu Et (kotoinen kutsumanimi Emma tulee valmistajan EM80-tyyppimerkinnästä) perässään ratakiskojen hitsaussaumoja ja kiskon rakenteen kuntoa ultraäänellä syynäävä laite. Saattoi se olla sähköratojen tarkastus- ja huoltovaunu Tte:kin omine perävaunuineen, mutta Hiabia siinä ei mielestäni ollut. Pitäisihän nuo osata erottaa toisistaan, mutta vauhdissa yllättäen nähtynä harvinaisen laitteen tunnistaminen takeltelee. Hain kameran valmiiksi, mutta takaisin päin ei yhdistelmä ehtinyt ennen kuin tamppausurakka oli valmis ja hommat jatkuivat sisätiloissa. Itse asiassa ainoa radankäyttäjä oli Pieksämäeltä Turkuun matkannut P817 Sr2:n vetämänä.

Siivoilun lomassa käväisimme torilla ostamassa joulukuusen ja kauralyhteen. Kauppiaita oli muutama, seutukunnan maanviljelijöitä. Päädyimme latvakuuseen, joka on sen verran toispuolinen, että sopii hyvin paikalleen seinän viereen.

Toisen kerran kamera olisi ollut tarpeen poiketessani illansuussa veturitallilla viemässä lähinnä joulukorteista koostuvan postin ja tarkastamassa paikat. Somistelin miehistöhuoneen pöytää korteilla, vaikka tuskin niitä siellä kukaan käy katsomassa. Vai olisikohan tuollakin tallitonttu?

Takaisin päin lähtiessäni ratapihaa lähestyi etelästä Sm4-paikallisjuna - joka muuten ei ole täällä vielä aivan jokapäiväinen näky - ja ihmettelin sen kovaa vauhtia vielä noin lähellä liikennepaikkaa. Kaikki taajamajunathan sentään pysähtyvät täällä, vaikka moni IC ja kaikki "ässät" ajavat ohi. Tosin taajamajunia ei tuohon aikaan pitänyt kulkea. Ohi meni tämäkin, ja syykin taisi selvitä. Matkustamo ei ollut normaalin taajamajunan tyyliin täynnä ja oviin oli teipattu yrityksen liiketunnus, jonka luin äkkiä Alsthomiksi. Ehkä se kuitenkin oli Ahlström. Erityisaikataulun mukaan kulkeva tilausjuna joka tapauksessa.

Illalla ennen saunaa pääsin parturiin. Vähäinen tukka lähti taas. Perunankeitto perunalaatikkoa varten alkaa myöhemmin illalla yösähkötariffin astuttua voimaa.

Matti Tampereelta kirjoitti prosaistisesti, miksi historialliselta kannalta katsottuna suuri osa nykysuomalaisen harjoittamasta valituksesta on turhaa.

Talkkunavakka kainalossa

Syyslukukausi päättyi tänään useimmilla kouluni opiskelijoilla. totesin, että minullakaan ei ole nyt erityisiä velvoitteita, ja päätin pitää muutaman ylimääräisen päivän vapaata niin, että menen töihin vasta ensi tiistaina.

Pinserin listalla on näemmä juuri nyt meneillään suuria muutoksia. Mielenkiintoista.

Tänään on vuoden lyhin päivä, mutta Tuomas tuo joulua. Tuomaanpäivästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen Yleisradion jouluruno "Tuomaan yö", joka oli - miten sen nyt kauniisti sanoisi - hiukan vähemmän joulutunnelmallinen.

Vilmalla oli hauskaa lakanoita vedettäessä.

Joulu™ - sitä saa kaupasta

Työpäivä meni laadukkaasti, ainakin periaatteessa. Meikäläisessä koulumaailmassa iso sana ei ole niinkään ISO vaan EFQM. Vähemmän teollisuus-, enemmän bisnesorientoitunutta.

Työpäivän päälle poikkesin Tampereella. Keskustassa oli ruuhkaista ja kassavirrat arvatenkin vuolaita.



Edellisestä käynnistäni keskustassa onkin kulunut jo vähän aikaa. Saippuatehtaan paikalle näemmä nousee moderni eli parin vuosikymmenen päästä luultavasti rumahko toimitilarakennus. Rautatieaseman vanhalta välilaiturilta oli purettu kioskirakennelmat. Eiväthän nekään enää kauniit olleet, mutta omalla tavallaan viehättävän 1930-lukulaiset.

Kotiasemalla laitoin vitriiniin hieman enkeleitä, tonttuja ja punatulkkuja vaihdelyhdyn ja puskinlyhdyn kaveriksi. Vitriinin ikkunat pitäisi joskus pestä. Ennen asemalla oli yksi kylän isoista julkisista joulukuusista. Sen paikka oli silloisten raiteiden 2 ja 3 välisellä laiturilla. Nykyään lippukassassakaan ei taida olla kuusta. Kotimatkalla Mikko osui samaan junaan. Oli tulossa töistä, käynyt Perkiössä ja Viinikassa jo kymmenen vuotta. Kotikylän asemalta kuulemma supistetaan vaihtotyövahvuutta entisestään. Jää enää kuusi vuoromiestä. 1950-luvulla väkeä oli aseman nurkilla rautavaltion palveluksessa reilusti yli satakertainen määrä. Aseman yläkerta prameine neuvottelutiloineen on syksyn aikana vuokrattu ulkopuolisille. Siellä kurssitetaan nyt paikkakunnan työttömiä työnhakuun kantahämäläisen aikuiskoulutusorganisaation voimin. Kun eräänä iltana taannoin panin asian merkille, olin silmänurkasta huomaavinani Kleion tanhuavan jonkinlaista irvokasta Danse macabrea ykköslaiturilla.

Tuottamaton päivä

Heräsin sunnuntain kyseessä ollen kohtuullisen aikaisin, ja nyt kello on iltakymmenen. En olisi uskonut, että muutaman A4-arkin tulosteeksi saattamiseen ja pariin web-sivujen rutiinipäivitykseen menee lähes koko päivä. Olen ollut hyvin tehoton. Myrskylyhtykään ei näytä syttyneen pihalla.

Ei tainnut tulla yleistä työpöytämuumia, mutta tällainen on täällä päin:



Kissat ovat mukavia. Siksi työpöydällä ei ole esim. junia. Kissoista pitäisi joskus kirjoittaa oikein ajatuksen kanssa.

Puolisollani on tämän koneen profiilissa vielä nätimpi otus taustakuvana.

Epäonnenpäivä

Minulla oli tarkoitus tehdä tänään monenlaista, mutta mikään ei onnistunut kunnolla.

Työasemassani oleva SuSE Linux piti päivittää versioon 9.2, mutta kynnykseksi nousi puutteellinen emolevyn RAID-ohjaimen tuki. Koneessa on Promise Fasttrak133-ohjaimella toteutettu kahden rinnakkais-ATA-levyn peilaus. Linux-versio oli aiemmin 8.0, johon vaadittava tuki oli pienen virittelyn jälkeen saatavilla. 9.2 ohittaa RAID-ohjaimen ja tunnistaa kiintolevyt sen "läpi" yksittäisinä levyinä eikä levymatriisina. Tämä ei vielä haittaisi normaalia käyttöä, jos olisi valmis luopumaan peilauksesta tai toteuttamaan sen SuSEn omalla ohjelmisto-RAIDilla. Mutta alkulatauksen hallintaohjelma Grub ei koneen laitealustasta pidä. Se toki asentuu kiltisti valitun levyn pääkäynnistystietueeseen, mutta tärkeintä päivittäistä tehtäväänsä, alkulatauksen valintaa Windowsin ja Linuxin välillä, se ei pysty sieltä tekemään. Ongelma pohjautuu siihen, että Windows käyttää kiintolevyjä matriisina RAID-ohjaimen kautta ja Linux siis ei.

Ennen laitetuen valmistumista Linuxin voinee käynnistää levykkeen avulla. Melkein kuin 1980-luvun kiintolevyttömät DOS-PC:t :-) Täytyy kokeilla tätä nostalgiaa, kun asennusintoa taas on tarpeeksi.

Novellin teksti kyljessä teki SuSE-paketin vielä aikaisempaakin vakuuttavamman ja ammattimaisemman näköiseksi. Voidaan kuitenkin todeta, että laitetuen kohdalta kirimistä Windowsiin on. Linux on tietenkin kelpo käyttöjärjestelmä, mutta reaalimaailmassa hyvyyteen kuuluu hyvin maanläheisiä asioita, kuten tuki peruskokooonpanoista hieman poikkeaville laitteistoille. Asia ei riipu yksin käyttöjärjestelmän valmistajasta itsestään, vaan sen laitevalmistajien verkoston laajuudesta, jonka käyttöjärjestelmävalmistaja onnistuu vakuuttamaan omilla tuotteillaan. Esimerkiksi Promise on tarjonnut tukea Windowseille suunnilleen välittömästi, kun Windowsin uusia versioita on ilmestynyt. Vaikka SuSE on perinteisesti ollut Promisen tuettujen Linux-jakeluversioiden listalla, ei tukea ilmesty kovin nopeasti.

Tietokoneilun aikana akkuporakoneen akku oli ehtinyt varautua, ja sarja epäonniset lauantaipuuhat jatkui rullaverhojen vaihtamisella energiansäästömalleihin. Olohuoneen ja keittiön kolme verhoa tulivat nopeasti paikalleen, mutta neljäs yläkerran portaikossa tuotti reilut mustelmat ja nirhaumat. Asennusjakkarana toimineiden taloustikkaiden kaaduttua pääsin kokeilemaan työmaan ensiapukurssin maaliosastossa jokin aika sitten harjoittamaani toimintaa todellisuudessa. Ei tässä sentään yläpäätä kolhittu, mutta kävely on hidasta ja istuutuessa saa olla tarkkana asennon suhteen.

Portaikon verhokin tuli kohdalleen ja vielä piti kiinnittää kuistin oveen tiiviste. Kontaktiliima ei ollutkaan kuivaa, kun tuubin suuta tökki pitkällä hakaneulalla, joten se sai palvella kiinnitysaineena. Tuubin suu syötti kaunista saumaa, mutta sitten toisesta päästä pullahti aimo klöntti kellertävää kuistin lattialle. Sen verran tököttiä aine jo oli, että tuubin takapään sauma antoi periksi puristettaessa. Ei muuta kuin siivouspuuhiin. Vieläkin taloudessa on havaittavissa hienoinen kontaktiliiman aromi.

Suutarissa käynti sai jäädä.

Päivän vietosta ei voinut olla tulematta mieleen muumitarina, jossa Pappa työkalulaatikko kädessään ja hieman aran näköisenä kertoi Mammalle: "Olen korjannut jääkaapin." Mamma vastasi: "Ei se mitään, rakkaani."

Lapset laulaa: joulun tähti on ehdoton

Villiä ja karvaisempaa vastapainoa SKM:n taannoiselle sianteurastuskuvalle:



Päiväunia uinuvat nasut voisivat olla Obelixin herkkua, mutta meidän joulupöytäämme possulla tuskin on asiaa.

Hangon-Hyvinkään rautatien veturit

Villin lännen veturi Suomessa?



Hanko-Hyvinkää-rautatien Baldwinhan se siinä, Pohjankurun vanhimman tunnelin edustalla.

Yksityisenä yrityksenä rata toimi vain vajaat kaksi vuotta. Liikenne ei vastannut sille asetettuja odotuksia, koska Pietarin kuljetukset olivat jo ehtineet suuntautua aikaisemmin valmistuneen Baltian radan kautta Suomenlahden eteläpuolen satamiin. Toinen ongelma oli talvimerenkulun lamaantuminen. Paradoksaalista on, että 1870-luvun alun talvimerenkulun vaikeudet saivat Hangon näyttämään jopa ajojäistä toisinaan kärsinyttä Paldiskia paremmalta talvisatamalta, ja valoivat osaltaan uskoa ratahankkeeseen samalla, kun ne veivät pohjaa koko radalta vähentämällä yleistä kiinnostusta talvimerenkulkua kohtaan. Hangon radan vähäinen liikenne sai aikaan sen, että rautatieyhtiön tulot riittivät hädin tuskin kattamaan käyttötalouden menot. Itse asiassa Hangon-Hyvinkään rautatieyhtiön menot yhtä ratakilometriä kohden olivat 40 % pienemmät kuin samaan aikaan Suomen Valtion Rautateillä, mutta ensimmäinen talvi 1873-1874 oli yhtiölle liikaa. Kultasuoneksi arvioitu talvimerenkulku ei voimistunut radan myötä, jolloin liikennöintitulot jäivät vähäisiksi. Toisaalta radanpitoon ja liikenteen hoitoon liittyvät kustannukset olivat talviaikaan huomattavasti suuremmat kuin kesällä. Rautatieliikenteessä, jossa infrastruktuurin ylläpitoa ja operaattoritoimintaa ei alunperin erotettu toisistaan, kiinteät kustannukset, kuten radanpitoon liittyvät menoerät, nousevat yleensä suuremmiksi kuin muuttuvat kustannukset, minkä vuoksi jopa klassinen kapitalistinen kansantaloustiede on pitänyt rautatieliikennettä luonnollisena monopolien alana. Suomessa vain valtiolla on perinteisesti ollut riittävät edellytykset tällaisen monopolin ylläpitoon.

Alunperin yksityisenä aloittaneella rautatiellä oli kaikkiaan 13 veturia, jotka tunnettiin numeron lisäksi juhlavalla nimellä. Monen nimen taustalla oli rautatieyhtiön nokkamiehiä tai muita radan syntyyn vaikuttaneita henkilöitä. Radan päädyttyä valtiolle 8 400 000 markan hinnasta toukokuussa 1875 veturit seurasivat mukana. Ne nimettiin uudelleen, ensin (vähemmän ruumistisesti ;-) numeroilla 101-113 ja vuodesta 1887 lähtien sarjamerkeillä A4 (Baldwinit), C3 (isommat Schwartzkopffit) ja D1 (pienemmät Schwartzkopffit). Viimeksi mainittuun liittyy muuten yksi suosittu rautatietrivian kompakysymys: Mitä yhteistä on "Arnoldilla" (toisen D1:ksi nimetyn yksilön alkuperäinen nimi) ja "Ankalla". Molemmat nimittäin on yhdessä historiansa vaiheessa tunnettu nimellä D1. Hangon radan D1:t nimittäin oli hylätty vuosia ennen kuin ensimmäinen "Ankka" rullasi ulos Tampellan tehtaalta, ja sarjamerkki oli vapaana.

Kasasin Hangon-Hyvinkään rautatien vetureista hieman kerettiläisen, yleisimmistä kirjoista ja artikkeleista joissakin kohden poikkeavan taulukon. Esimerkiksi nimien kirjoitusasujen kohdalla on yleisen käytännön tai oikeakielisyyden sijasta pitäydytty arkistolähteissä, kun asia ei ole ollut tarkastettavissa esimerkiksi valokuvien kautta. Sama taulukko PDF-muodossa, 14 kB.

SM-2002-02673/Tu-313

Ilta kului enemmän tai vähemmän rattoisasti kahlattaessa otsikon kuvaamaa asiakirjaa (PDF-tiedosto, 109 kB) paloasemanmäellä. Asiakirjan numero kuvaa hyvin sen sisältöä. Erittäin virallista. Taitaa olla niin, että kohta saa tositilanteessa olla operaation johtajan apuna lainoppinut sihteeri.

Maallikkolauma saa yhdestä asiakirjasta kyllä aikaan keskustelua ja mielipiteenvaihtoa. Säädösperusteen käsite taisi olla jossakin tulkintaerimielisyydessä hieman hukassa. En muista, että tuollaisia olisi ainakaan koulun yhteiskuntaopin tunnilla opetettu. Toivottavasti nykyään opetetaan, koska yhteiskunnan muuttuessa aina vain tekstuaalisemmaksi ja vastuun delegoituessa aina vain alaspäin yhä useampi joutuu eri yhteyksissä tekemisiin yhä virallisempien asiakirjojen kanssa.

Onneksi varsinainen toiminta on kuitenkin sangen selväpiirteistä.

Paikallisuutisia

Valkeakoskella peruskoulun yläastelaiset ovat kilpailleet matematiikan taidoissa. Kymmenen parhaan joukkoon mahtui kahdeksan tyttöä ja kaksi poikaa. Kyse on yksittäisestä asiasta, mutta en ihmettelisi, jos matematiikkaharrastuksessakin suunta olisi vähitellen muuttumassa perinteisestä.

Kevyen julkisuuden päiväperhoihin kuuluva ravintoloitsija Seppo Koskinen on palaamassa juurilleen Vanajan-Hämeeseen siinä mielessä, että kuuluu hankkineen ravintolaketjuunsa valkeakoskelaisen, aikanaan tunnetun ja sittemmin hylätyn ravintolan. Kyseinen paikka oli ymmärtääkseni sangen trendikäs 1980-luvun lopussa, mutta myöhemmin vaihtoi omistajaa tiheään. Kaikkien omistajien liiketoimet eivät aina tainneet pysytellä edes kaidalla polulla. Nyt palanen suurta maailmaa on tulossa pikkukaupunkiin. Toivottavasti kulttuurishokki ei tapa paikallisten nuorten kiinnostusta asiallisiin asioihin, kuten opiskeluun.

Fundamentalismia

Kun tarkastelee äärimmilleen vietyjä ns. vapaa-ajattelullisia näkemyksiä, on vaikea välttyä havaitsemasta niissä yhtäläisyyksiä fundamentalistisimpiin kristillisiin liikkeisiin ja moniin ns. vapaisiin suuntiin. Ehdoton oikeassa olemisen ja vastaavasti eriävien näkemysten kiistäminen ovat tunnusomaisia molemmille ääripäille.

En tarkoita vapaa-ajattelun ääripäällä jyrkkää sosialismia, vaikka sekin on suhteessa uskontoihin sangen kielteinen. Käytännön tasolla sosialismin suhde uskontoon jää usein pragmaattisen hiljaiseksi, ja aatteen palo kohdistuu aivan muihin asioihin.

Sen sijaan ihmisjärjestä kaiken mittapuun - oman jumalansa - tehneet (eli niin vanhakirkollisen kuin "erektuslaisenkin" dogmijulistuksen mukaan "humanistit") kisailevat hengen palossaan usein samalla viivalla ankarimman helluntaisaarnaajan kanssa.

Tämä vanha ajatus tuli mieleen lukiessani Elonkehä-lehden yleisönosastokirjoitusta, jossa Jussi Niemelä arvostelee Tampereen hiippakunnan piispan Juha Pihkalan julkisuudessa esittämiä näkemyksiä tieteestä ja uskonnosta. "Vapaa"-ajattelija Niemelä kirjoittaa mm. "Oli erittäin surullista katsella aikuista ihmistä, joka hyväksyy tieteelliset faktat ja siitä huolimatta elää älyllisessä pimeydessä". Niemelän kritiikki kohdistuu siihen, että Pihkala ei tunnusta ideologiaa, jossa uskonto ja tiede nähdään toisensa poissulkevina asioina ikään kuin ne 2000-luvulla käsittelisivät samoja kysymyksiä.

Itselleni oli aikanaan kohtuullinen pettymys todeta, että "vapaa"-ajattelijoiden viimeinen argumentti Jumalan käsitteen poissulkemiseen tuntui olevan vain todistamistaakan käsite. Empiiriseen maailmaan kuuluvan karkean työkalun käyttö metafyysistä kysymystä käsiteltäessä on seinän maalaamista haravalla. Metafysiikan kiistäminen (niin kauan kuin on olemassa empiirisen maailman ulkopuolisia ajateltavissa olevia asioita) on puolestaan dogmatiikkaa, joka hakee vertaistaan erilaisilta puhdasoppisuuksien historiallisilta aikakausilta.

Tämä ja tämä ovat ehdottomuudessaan ja johtopäätöstensä perusteiden helppoudessa yhtä lailla liikuttavia.

En luonnollisestikaan yritä väittää, että sen enempää vapaa-ajattelijoissa tai uskonnollisissa piireissä olisi pelkkiä yhden opin ja yhden ajatuksen hyväksyjiä. Ääripäät vain pitävät usein eniten meteliä itsestään.

Vastauksia ja vastakysymyksiä

Jari Sedergrenin lanseeraamablogietiikkatesti on liian vaikea muumiksi. Muumin pitäisi olla kepeä ja helppo kuin elämä Muumilaaksossa.

1) Keille blogiasi kirjoitat ja keihin blogisi vaikuttaa? (Kysymys Rawlsin hengessä)
Kirjoitan kaikille niille, jotka tätä lukevat :-) En kuitenkaan useimmille heistä, jotka turhaan hakevat täältä mitä mielikuvituksellisimpia asioita. Vain häveliäisyyteni estää minua listaamasta joitakin sellaisia.
Lukijoissa on niin reaalimaailman tuttuja kuin blogistanilaisiakin. En minä tällä halua vaikuttaa kehenkään.
Kuka on Rawls?

2) W.D. Rossin mukaan prima facie (tässä "ensimmäisen kertaluokan") velvollisuuksia - nimenomaan sellaisia joista ON neuvoteltava toisten kanssa - ovat läpinäkyvyys, vastuullisuus, muille tuotetun harmin minimoiminen, vapaa ilmaisu, tosiasioissa pitäytyminen, etiketti (Transparency, Accountability, Minimizing Harm to Others, Free Expression, Factual Truth, Etiquette). Tutkija pyytää asettamaan ne omaan arvojärjestykseesi ja vielä antamaan panoksensa näiden termien kehittämiseen: onko muita tärkeitä ensimmäisen kertaluokan velvollisuuksia.
1. vastuullisuus, 2. muille tuotetun harmin minimoiminen, 3. tosiasioissa pitäytyminen, 4. etiketti, 5. vapaa ilmaisu, 6. läpinäkyvyys. Tosin blogi voi olla tarkoituksella täysin fiktiivinen tuotos (kuten moni varmaan onkin), jolloin tosiasioissa pitäytyminen tai läpinäkyvyys eivät ole lainkaan relevantteja seikkoja.
Kuka on Rossi? Francisin sukulainen? Akaalaisen Tipurin (no niin niin, tuollaisilla nimillä tätä seutukuntaa on paiskattu) tilan hurja isäntä joskus menneillä vuosisadoilla?

3) Kantin hengessä tutkija kysyy, onko olemassa velvollisuuksia, joita bloginpitäjän on täytettävä koko ajan ollakseen "hyvä bloggari". Ja onko asioita, joita ei saa koskaan tehdä blogatessa?
Jonkinlainen kontaktin pito lukijoihin lienee koko ajan täytettävä velvoite. Se voidaan toteuttaa karkeasti kahdella tavalla, joita molempia havaitaan Pinserin kärkipään blogeissa. Yhtäältä se voi olla "kaikki mukaan" -meininkiä jossa lukijat eksplisiittisesti haastetaan blogiyleisöksi (kärkipäässä esim. Schizoblog ja mielipideblogit). Toisaalta se voi olla piilotetumpaa, puhtaasti sisältöön perustuvaa kontaktin ottoa, josta Ei sinutella ja tiukat teemablogit ovat esimerkkejä.
Blogatessa ei saa laulaa Rannanjärvestä.
Onko kantin henki sellainen, jonka vaikutuksen alaisena on kanttia kysellä vaikeita? Vai onko se filosofinen aatos suoran kulman ideasta?

4) Tutkija kysyy, mitä yhteiskunnallista merkitystä bloggaamisella on?
Se antaa joillekin tunteen osallisuudesta neljännen valtiomahdin käyttämiseen ja siten toivottavasti tekee onnellisempia ihmisiä. Vakavasti ottaen ja pitkällä tähtäimellä se vähentää radikaalisti verkkojulkaisemisen yhteiskunnallista merkitystä ja uskottavuutta (tarkoitan yhteiskunnallista vallankäytöllisessä eli poliittisessa mielessä, en esimerkiksi sivistysharrastuksen tai kansanterveyden näkökulmasta) luomalla niin paljon kohinaa, että keskivertokansalainen asettaa blogijulkaisun mediana jonnekin puhelintolppapamflettien ja joka kotiin kannettavien mainosten välimaastoon.
Yhtä kaikki, se tasa-arvoistaa julkaisuhalukkaita (hyvä asia yksilöpsykologisesti) ja tasapäistää vallanhaluisia (hyvä asia yhteiskunnan stabiliteetin kannalta). On hienoa olla mukana tällaisessa toiminnassa.

5) Lopuksi tutkija kysyy, miksi päätit aloittaa blogin pitämisen? Mitä halusit saavuttaa blogillasi? Oletko saavuttanut sen tarkoituksen nyt?
Oli yksinäinen kesäloman keskiviikkoilta ja päivän kuumuus oli hellittänyt sen verran, että huvitti istua tietokoneella. Näin perustelin aloittamispäätöstäni ensimmäisessä blogimerkinnässäni kesäkuussa 2003: "Silmiini sattui alkukesästä jo maaliskuussa julkaistu tietokoneväen oman 'V8-Magazinen' eli vuodesta toiseen sitkeästi suuria tehoja ja karvanoppakulttuuria tietokonemaailmassa edustavan Mikrobitin julkaisema kolumni (olisikohan kirjoittaja ollut Kari Haakana), jossa todettiin weblog kuolleeksi kulttuurin muodoksi. Jos joku on siis totaalisesti out, se on selvästi meikäläisen heiniä! [...] Mitä annettavaa tällä verkkopäiväkirjalla sitten voisi olla? Tuskin mitään. Minulla ei ole tarjota hienoja ajatuksia tieteenfilosofiasta tai tiedepolitiikasta (eikä juuri muustakaan politiikasta) eikä ihmissuhdetilityksiä. Kaipa sitä yksi junttimaisen mitäänsanomatonkin kirjoitelma aina joukkoon mahtuu? Katsotaan nyt :-)"
Sen kummempia tavoitteita minulla ei ole ollut. Eiköhän noita ole saavutettukin.

Projektiprojektori

Koulumaailmassa on paljon projekteja. Valtakunnallisiakin on paljon. Vielä lukuisampi määrä on alueellisia ja paikallisia. Jokainen kynnelle kykenevä haluaa olla projektin kehittelijä, omistaja tai ainakin jonkin tason koordinaattori.

Valtakunnallisissa tapauksissa on karkeasti ottaen kolme osapuolta:

1. koordinaattorit


2. toteuttajat


3. yhteistyötahot

Opetusalan Ammattijärjestön taholta arvostellaan toisinaan toteuttajille koituvaa työn lisäystä, toisin sanoen sitä, että erilaiset projektit teettävät paljon ylimääräistä työtä kouluissa. En epäile, etteikö se olisi totta ja erityisesti peruskoulussa, jossa kaikki ylimääräinen on pois peruskoulun tärkeimmältä tehtävältä, kasvatukselta. Periaatteessa kyseessä on kuitenkin koululaitoksen sisäisin järjestelyin hoidettavissa oleva asia. Periaatteessa.

Vakavimman uhan projekteille muodostavat yhteistyötahoille - koulumaailman ulkopuolisille - koituvat haasteet. Projektilla on aina hyvä ja kaunis tavoite, mutta itse projekti ja jopa sen tavoitteet muuttuvat kirosanaksi koulumaailman ulkopuolella, jos järjestötasolla tehtyjen linjausten perusteella koulumaailman kehittämisprojekteihin ahmitaan talkooapua Muualta yhteiskunnasta. Varsin moni koulu peruskoulun ala-asteesta tiedekorkeakouluun on projekteineen esimerkiksi yrittäjien kimpussa. Haluttiin tai ei, eletään kuitenkin markkinataloudessa, jossa yrityksen ensisijainen tavoite on taloudellisesti kannattava tuotannollinen toiminta.

Tietenkin koulumaailman pitää olla avoin muuhun yhteiskuntaan. Mutta projekteihin on paha tapa sisällyttää oletus siitä, että muu yhteiskunta on lähinnä koulumaailmaa varten ja koulumaailman ongelmat ovat muun yhteiskunnan jakamattoman kiinnostuksen kohteena.

Verkostoituminen on tarpeellinen asia, koska yksinään ei yksittäinen organisaatio, ole nyky-yhteiskunnassa tuotannolliselta kannalta oikeastaan mitään. Verkostoitumisessa on kuitenkin syytä muistaa se, mitä yhteistyö tarkoittaa. Se on aina kahdensuuntaista hyötymistä, vaihtokauppaa. Verkostoitumaan pyrkivän tulisi, jollei aivan ensimmäiseksi niin sitten toiseksi, miettiä mitä tarjottavaa hänellä on mahdollisille yhteistyökumppaneille. Pelkkä verkosto on hyvin harvoin itseisarvo kenellekään. Paitsi projektikoordinaattoreille.

Projektikoordinaattorin pahin uhka on joutuminen riippuvaiseksi projektista. Tämän vuoksi olisi tärkeää miettiä moneen kertaan, onko erityisen projektihenkilöstön rekrytointi tarpeen. Erityisesti tämä pätee henkilöstöön, joka voi toiminnallaan vaikuttaa projektin muihin osapuoliin tai tehdä näitä koskevia päätöksiä. Jos koordinaattori on esimerkiksi ansiotulonsa puolesta projektistaan riippuvainen, hänen etunsa ei välttämättä ole projektin toteuttajien ja yhteistyötahojen - jotka puolestaan eivät ole riippuvaisia projektista - etu. Ei välttämättä edes projektin alkuperäisten tavoitteiden etu.

Kirjoitus oli yhtä epämääräinen kuin kirjoittajan suhtautuminen moninaisiin projekteihin. Tänään sullottiin yli 60 sivua pedagogista munkkihepreaa ensin RTF:ään ja sitten vielä kirjekuoreen. Eikä se vielä tähän lopu. Illansuussa käsiin saapunut uusi pingviininovelli joutuu odottelemaan paketissaan tuttavuuden tekemistä.

Paperitöitä

Viime viikolla hiotut jargonit läpäisivät ainakin ensimmäisen tarkistuksen. Kokous vei iltapäivän.

On erikoista, että virallisluonteisia (ei kuitenkaan virallisia; varmenteiden teknillisen kehittymättömyyden ja vanhojen tottumusten vuoksi niissä palvelee vielä perinteinen paperi) asiakirjoja pyydetään toimittamaan vastaanottajalle RTF-tiedostomuodossa. RTF-muodossa ei sinänsä ole pahoja vikoja, mutta se on tilasyöppö. Kun kyse on valmiista asiakirjoista, jotka laatija on täyttänyt ja joihin ei vastaanottajan päässä enää mitään lisätä, olisi PDF huomattavasti taloudellisempi tiedostomuoto. Kohtuullisesti tekstiä ja muutamia kuvia sisältävä, RTF-muotoisena 10 MB:n kokoinen asiakirja saattaa tiivistyä 100 kB:n kokoon PDF:nä. Sähköpostilaatikkokin sulattaisi sellaisen paremmin. Mutta kun kaikki tekstin lukemisesta pihan hiekoitukseen pitäisi saada tehtyä Microsoftin Officella.

Kuinka moni vastaanottaja vaatii viralliset, allekirjoitetut asiakirjat vielä kirjoitettavaksi tai tulostettavaksi jollekin tietyntyyppiselle paperille? Kokonaan eri asia on, että lähettäjän imagoon voi kuulua käyttää määrättyä omien spesifikaatioidensa mukaista paperityyppiä määrätyissä yhteyksissä.

Leffamuumi hyvin harvoin elokuvia katsovan näkökulmasta

1. Mikä oli ensimmäinen piirretty ja ei-piirretty elokuva jonka näit elokuvateatterissa?
En muista, olenko nähnyt yhtään piirrettyä elokuvateatterissa. Ensimmäinen ei-piirretty oli varmaankin joku Tarzan. Sellainen vanha, jossa Johnny Weissmüller oli pääosassa. Niitä näytettiin kotikylän elokuvateatterissa vielä 1970-luvulla.

2. Käytkö leffassa yksin vai mieluiten seurassa?
Mieluiten hyvässä seurassa, jollaista on onneksi ollut tarjolla kiitettävästi :-)

3. Onko jotain elokuvaa jota et ole nähnyt elokuvateatterissa mutta tahtoisit nähdä isolla kankaalla?
Siitä on kauan, kun olen nähnyt elokuvia missään muualla kuin kankaalla. Mutta Wim Wendersin "Amerikkalainen ystävä" olisi mukava nähdä uudestaan ja katsoa, oliko se niin hyvä, miltä teini-iässä tuntui.

4. Oletko kokenut erilaisen/erikoisen elokuvatapahtuman? Kerro!
Tuskin mitään erityistä aktiiviselle elokuvaharrastajalle, mutta itselleni Yöjuna-elokuvan ensi-illan kutsuvierasesitys Helsingissä syksyllä 1996 jäi mieleen. Siellä kelpasi rahvaan bongailla kotimaisia filmialan julkkiksia. Ei vaan, oli itse elokuvakin hyvä. Omaan makuuni sopiva jännäri.

5. Ovatko elokuvat parhaimmillaan elokuvateatterissa?
Ovat toki. Missäpä muualla televisioton niitä näkisi, kun työmaaltakaan ei kovin usein viitsi lainata tykistöä tukiarsenaaleineen kotiin.

via Skrubu

Elämää ennen ja nyt

Puolisoni lähtiessä töihin lähdin tekemään pienen kävelylenkin. Raittiiseen ilmaan miettimään, Hannu Mäkelän vuonna 1966 kirjoittamin sanoin, elämää ennen ja nyt.

Suuntaaminen syrjäteille ei ollut kovin hyvä idea liukkauden vuoksi. Rauhallisesti matkaa taittaen pysyin pystyssä. Spontaani ukemi jäiselle pinnalle ei ole asia, jota kovin usein tekisi huvikseen, mutta voin vakuuttaa, että se on huomattavasti parempi ja turvallisempi vaihtoehto kuin vapaatyylinen kaatuminen. Muun muassa siksi jokin budolaji tulisi minusta kuulua peruskoulun ja/tai toisen asteen koulutuksen pakollisten liikuntatuntien ohjelmaan. Mutta ei nyt enempää koulutuspolitiikkaa.

Alkaa tuntua siltä, että minun on kartettava rahapussin kanssa liikkumista paikoissa, joissa myydään kirjoja. Tulee kiusauksia. Lähellä rautatieasemaa, vanhalla rautatieläisten suosimalla asuinalueella toimii Hietsun kirjat ja kirput -niminen antikvariaatti. Helsinkiläisiin maisemiin viittaavalta vaikuttava nimi viittaa itse asiassa Hietastentie-nimiseen paikallisväylään. (Miten niin nörttikieltä - muuten, olettehan kaikki kuulleet jo vanhan vitsin, miten peruskoulun kolmatta luokkaa käyvä nörttityttö tai -poika suomentaa englannin kielen oppikirjasta lauseen "Mr. Johnson is a local bus driver"?)

Antikvariaatin ikkunassa komeili vain hieman rispaantuneella kansilehdellä varustettu kotiseutukirja. Tuo nykyään varsinaiseksi harvinaisuudeksi paikallishistoriasta ja -kulttuurista kiinnostuneiden parissa luokiteltava teos sisältää 1960-1970-luvun taitteessa paikkakunnalta otettuja valokuvia. Etsimen takana on ollut kaksi suomalaisen valokuvataiteen suurta nimeä: A. Vuokola ja A. Yrjänä, jälkimmäinen pari vuotta sitten edesmennyt. Molemmat tekivät täällä leipätyönsä kansa- ja peruskoulunopettajina (menneinä vuosikymmeninä kauppala houkutti opettajanvirkoihin tuon tason tekijöitä, mutta nykyään - kuten olen blogissanikin välillä kirjoittanut - on ollut vaikeuksia saada peruskoulun ala-asteen opettajan virkoja edes täytettyä; mutta ei nyt enempää virantäyttöpolitiikkaakaan). Vuokola ja Yrjänä tunnetaan lähinnä fotografiikan pioneereina. Se ja fotokonstruktio säilyivät miesten omimpina lajeina läpi vuosikymmenten, ja löytämässäni maisemakuvateoksessakin he antavat tuotoksistaan näytteitä.

Nykyään voidaan näennäisen perustellusti kysyä, onko fotografiikka tai fotokonstruktio digitaalisen kuvankäsittelyn aikakaudella enää relevanttia. Kyse on täysin samasta asiasta kuin 1800-1900-luvun taitteessa esitetty kysymys onko realistinen maalaustaide enää relevanttia valokuvauksen aikakaudella. Kaikki luova työ tieteestä taiteeseen ja kaikki siltä väliltä redusoituu aina ihmisen mielihaluihin ja niiden tyydyttämiseen. Taiteen kyseessä ollen ihmisen tekemä tuotos on oletusarvoisesti koneella tehtyä parempaa, koska ihminen tekijänä voi varautua sitä paremmin paitsi tyydyttämään omat mielihalunsa myös tuotoksesta nauttijan mielihalut mitä yksinkertaisempi rajapinta erottaa työn tekijän sen tuotoksesta. Yksinkertaisuus ei tässä tarkoita helppokäyttöisyyttä, koska digitaalisen kuvankäsittelyn tekniikoiden hallinta on keskivertoihmiselle huomattavasti yksinkertaisempaa kuin manuaalisten valokuvataidetekniikoiden hallinta. Yksinkertaisuus tarkoittaa tässä rajapinnan kykyä muokkautua tekijän mielihaluihin. Digitaalisessa maailmassa rajapinta toteuttaa aina paitsi itse lopputuotoksen tekijän myös rajapinnan laatijan ja sen käyttöympäristön (laatijoiden) mielihalut, jolloin digitaalisessa maailmassa toimiva tekijä on orjuutetumpi kuin manuaalisessa maailmassa toimiva kollegansa. Digitaalisen maailman hyvä taiteilija on hyvä nimenomaan yhdessä asiassa: ulkoa annettujen sääntöjen noudattamisessa. Siksi digitaalinen taide olisi orwellilaisen yhteiskunnan valtaeliitin erityisessä suosiossa.

Entä kun taide-sanan paikalle asetetaan sana media?

Mutta takaisin asiaan. Kirjan havaitseminen antikvariaatin ikknassa oli ihastusta ensi silmäyksellä. Kauppias, aidon divarinpitäjän - kaupunkilaisen, kivijalka-sellaisen, näköinen keski-ikäinen mies - pyysi kymppiä. Minusta se oli kohtuuhinta. Hän kysyi, olenko se, keneksi hän luuli minua ja myönsin. Samalla tunnistin hänetkin. Ilmeisesti "Hietsu" on ollut tarkoituksellinen valinta. Palanen suurta maailmaa maalaiskylään. Kauppias valitteli, että yhtään rautatiekirjoja ei ollut nyt tarjolla. M. Ivalon Höyryveturit ja niiden hoito oli kuulemma mennyt jokin aika sitten. Kehotin laittamaan opukselle kunnon hinnan, jos sellainen vielä kovakantisena ja siedettävän kuntoisena tulee tarjolle.

Edellä mainittu opettaja-valokuvaajakaksikko teki alun toista vuosikymmentä myöhemmin vastaavan kuvateoksen, jossa esiteltiin samoja maisemia 1980-luvun alkupuolelta. Uudempaa kirjaa painettiin kysyntään nähden kohtuuttomia määriä, arvatenkin siksi, että vanhemman pieni painos oli aikanaan loppunut nopeasti kesken. Uudemmasta tuskin tulee harvinaisuutta aikoihin, vaikka senkin maisemat ovat monelta osin jo mennyttä maailmaa.

Vanhemman ja uudemman teoksen kuvia on hauskaa vertailla keskenään. Teollisuus on saanut molemmissa kirjoissa suuren painoarvon (tässä suhteessa ei voi olla tulematta mieleen toisen taiteenlajin mies, elokuvaohjaaja Veikko Aaltonen, joka omalla tavallaan on tehnyt teollisuudesta visuaalista taidetta). Molemmissa on paljon kuvia ihmisistä. 1970-luvun alun nuoret miehet ja varsinkin nuoret naiset ovat vaatetukseltaan, kampauksiltaan ja yleiseltä olemukseltaan paljon lähempänä 2000-lukulaisia kuin reilut kymmenen vuotta nuoremman kirjan saman ikäiset. Sen sijaan 1970-luvun vanhukset ovat selkeästi menneen maailman, suurten kertomusten ajan, ihmisiä.

Kirjasta en näe sen vanhempaa kuin oman elämänkaareni pituuden takaista maailmaa. Ymmärrettävissä, hatarasti muistettavissakin olevaa, ainakin jossakin määrin. Joskus on hauska leikkiä ajatuksella aikasiirtymästä. Miten olisin - en silloisessa vaan tämänhetkisessä olemuksessani - viettänyt adventtisunnuntain illan vaikkapa vuonna 1970? Vaikka juuri tässä talossa. Tuskin ainakaan blogaten. Mutta myrskylyhdyn olisin ehkä vienyt koivunoksaan. Minkähän kokoisia puut silloin olivat?

Ehkä sittenkin ei kiitos aikasiirtymille. Tai yhdeksi hetkiseksi sellainen kelpaisi, meno-paluulipulla. Puheena olleen kirjan viimeinen kuva on helmi. Kauniina kesäisenä päivänä, vähän ennen puoltapäivää, on raiteelle 7 tullut Turusta Dm4-moottoriyksikön (kuvassa ensimmäinen yksikkö) vetämänä kaksivaunuinen, puukorisista vaunuista koostuva paikallisjuna. Samaan aikaan Helsinkiin on lähdössä Hr12:n vetämä pikajuna raiteelta 3. Siinäkin puukoriset Ei:t. Asemalaiturille hetkiseksi digikameran kanssa, sitten paluulipun hyödyntäminen ja eikun lesottamaan vaunut.orgiin :-)

Ilta BlogiWikiä selaillessa

Viime yönä tässä torpassa nukuttiin varttia vaille kellon ympäri. Se teki hyvää.

Aamupäivällä käytiin ostamassa iso pressu. Oman kylän joululehtikin tarttui mukaan sisällään partiotoimintaa, tapetinpainantaa ja kuorma-autoilua muiden muassa. Linnuille saatiin vihdoinkin 25 kilon säkki auringonkukansiemeniä.

Iltapäivä kului pipareita leipoessa. Onnistuin rikkomaan yhden muotin. Ikävä kyllä se oli toisen leipurin suosikkimuotti, ja sanomista tuli. Syystäkin.

Katselin Pinserin BlogiWikiä pitkästä aikaa ja listasin itseni BlogiÄijiin. Muut ryhmät eivät oikein tuntuneet sopivan, eikä tuokaan kaikilta määritteiltään. Mutta olenhan vankkumaton äijäkulttuurin kannattaja. PäiväkirjanPitäjät voisi olla toinen viiteryhmä, jos omaa tuotosta on lokeroitava.

Lisäsin uuden ryhmän AmisBlogit meille, jotka emme halua ottaa kaikkea hirvittävän totisesti. Kyse on elämänasenteesta eikä toisarvoisista seikoista, kuten koulunpenkillä vietettyjen vuosien määrästä. Tervetuloa mukaan!

Tiedän, nimen pitäisi olla AmmisBlogit. Ammis kun on alkuperäinen kutsumanimi ammattikoululle. Etymologian tuntijalta pitäisi kysyä missä vaiheessa ja miksi se on muuntunut amis-muotoon, jonka yleensä vie varsinkin varttuneemman polven ajatukset pohjoisamerikkalaiseen uskonlahkoon.

Amisviikset on muuten klassikkotermi, joka tilastointipalvelun mukaan on johdattanut tähän blogiin useammankin tiedonhakijan. Siihen ei ole nyt tarjota uudelleenohjauslinkkiä, mutta tässä on amisparta menneeltä syksyltä, olkaa hyvä.

Joulutulilla

Työpäivän jälkeen ammattiosasto tarjosi jouluherkkuja. En jaksanut jäädä sen paremmin vähäisen ruokahalun kuin yleisenkään väsymyksen puolesta.

Kauppareissulla puolisoni ja minä käväisimme lammen rannalla iltahartaushetkessä. Saatiin lämmintä glögiä ja puhuttiin rovastin kanssa digitaalivalokuvauksesta ja Maken kanssa hiihtämisestä, jota vallitseva lumitilanne ei suosi. Mustaan maahan toivat valoa jätkänkynttilät, joita Jamppa ja Jorte koittivat avittaa valopetrolin avulla. Tämänkaltaiset pikkukylän pikku tempaukset osoittavat, miten oikeassa elämässä, siellä missä ihmiset tapaavat kasvotusten myös muita kuin omia viiteryhmiään ja parhaita kavereitaan, ei erilaisilla ideologioilla tai suurten linjojen asioita koskevilla näkemyseroilla ole juurikaan merkitystä. Pääorganisaattoreina oli maanpuolustusväkeä, tarjoilua hoidettiin SPR:n kalustolla, esilaulajina mieskuorolaisia (ja yksi kaunis lyyrinen sopraano) ja hartauspuheen hoiti tietenkin rovasti seurakunnan edustajana. Yleisöä oli useampi kymmenen, yllättäen myös kyläpäälliköt niin poliittiselta kuin viranhaltijapuoleltakin.

Ei pelitä, mutta muistellaan

Kauppakoriin päätyi elintarvikkeiden ohella viimeisin Mikrobitti. Kaupan päälle sai vanhemman numeron. Siinä esiteltiin Syberia 2 -nimistä tietokonepeliä, jonka ykkösosaa olen kuullut kovasti kehutun. Itse en ole ollut aktiivinen peliharrastaja kuin aivan satunnaisesti ja niistäkin tilanteista on kauan. 1980-luvun alun kova sana, tietokonepelien esiaste nuorisokulttuurin näkökulmasta, olivat ns. elektroniikkapelit. Oma suosikkini oli Green House -niminen tapaus, jossa edelleenkin tunnettu pelisankari Mario suoritti kemiallista kasvinsuojelu-urakkaa. Donkey Kong, jossa häijy apina härnäsi Mariota rakennustyömaalla, oli kyllä yleisesti suositumpi. Vähän myöhemmin Spectravideolla tuli ammuttua avaruusaluksia Spectronissa ja keräiltyä kananmunia (tai jotain vastaavaa) Old Mac Farmerissa. Sitten vuosia myöhemmin PC-aikaan siirryttyä innosti vähän aikaa sukellusvenepeli Wolfpack, Arkanoidiin jäi jopa koukkuun, ja Railway Tycooniin kehittyi jonkinlainen sivistynyt ystävyyssuhde vailla suuria intohimoja. Pakko tunnustaa, että vähän aikaa myös ensimmäisen Doomin virtuaalisen Rokan Antin ohjailu viehätti, vaikka järjellä ajatellen peli oli mitä vastenmielisin. Viimeinen peli, jonka kanssa olen viettänyt sanottavasti aikaa oli jonkin sorttinen avaruuspeli, jossa lennettiin lähinnä kaivosmaisissa olosuhteissa vihollisaluksia väistellen ja yritettiin räjäyttää vihollisen voimalaitoksia. En muista enää pelin nimeä (dementiako vaivaa, kun vuoden 1985 Spectronin nimi muistui tuosta vain, mutta tämä pääsiäisen 1996 ajanviete enää ei), mutta aika huima se oli.

Mutta takaisin Syberiaan. Peli on minulle kuulopuheita ja lehtijuttua lukuunottamatta aivan tuntematon, mutta lehdessä esitetyt kuvat ja jokin pelin ideassa saivat minut muistelemaan Myst-nimistä tuotetta. Muistaako kukaan tuota aikaansa nähden hurjan kaunista peliä jostain 1990-luvun puolivälin tienoilta? Itse en siihen kovinkaan hyvin tutustunut, mutta maisemat tekivät vaikutuksen.

Susi on sähköradalle susi

Toissapäivänä mainitsin kuulopuheesta, jonka mukaan Sr1-veturisarja olisi käyttökiellossa vasta sähköistetyllä Oulu-Rovaniemi-radalla. Asia alkoi vaivata, joten sitä piti kysäistä Ratahallintokeskuksen kunnossapitoyksiköstä.

Tilanne on todellakin se, että Sr1:t ovat laukoneet katkaisijoita joiltakin 2 × 25 kV:n kytkinasemilta. Ongelmaan ei ole törmätty aikaisemmin, koska Ol-Roi-radan laajuisessa mittakaavassa tällaisia kytkinasemia ei ole aiemmin Suomessa käytetty. 2 × 25 kV:n tekniikan etuna on syöttöasemien välimatkojen kasvattaminen aikaisemmasta, mutta haittapuoleksi kirjautui siis alkuvaiheessa Sr1-yhteensopimattomuus. Ruotsalainen järjestelmätoimittaja korjaa ongelman aivan lähiaikoina uusilla releillä, eli toivomus susista siellä susirajan takana on kuultu :-)

Taajamissa tapahtuneista Sr1:n aiheuttamista sähkökatkoista ei RHK:ssa ollut tietoa.

Kiitos taas vaivannäöstä, Markku.

Jag hade brottom och det blåser hemskt

Viranomainen kokoontui tällä kertaa tehtaanpiippujen juurella. Ammattikoulujenkin lukukausi alkaa olla lopuillaan, ja käsiteltävää oli paljon. Faksi sylki länsirannikolta lisää vielä juuri ennen kuin päätös nuijittiin pöytään.

Jotta jo aamu oli varmasti kiireinen, puheenjohtaja ilmoitti olevansa estynyt saapumaan. Varamies valmistautumaan tilalle. Ensi töiksi kaksi puhelua Hakaniemeen, josta toisessa olisi ollut mukavampi puhua ruotsia. Jos olisi osannut.

Kolmituntinen kokous oli kuulemma ennätysnopea. Olenkohan liian diktatorinen puheenjohtajana? Tottunut komentamaan harrastajarautatieläisiä? Toisaalta ei se liian totinen voinut olla, kun ehdittiin todeta sekin, tosin kai pöytäkirjaan kirjaamatta, että toukokuun kokouspäiväksi sovittu Erkki oli vanhan kansan lehmien uloslaskupäivä.

Jossain välissä muistin metsästää kadonnutta kattopeltikollia puhelinlankaa pitkin (toisessa päässä taisi kyllä olla langan tilalla radioaaltoja). Ei ole vielä löytynyt.

Tuosta ruotsin kielestä. On synti ja häpeä, että en saanut virka-asiaa hoidetuksi kielellä, jonka opettamiseen yhteiskunta on satsannut useamman vuoden edestä. Sama pätee moneen koulussa opiskeltuun asiaan biologian, matematiikan, maantiedon, saksan, kemian ja ties minkä aineiden sisältöjen osalta. Ei kyse ole mistään nuoruuden kouluallergiasta tai vastenmielisyydestä asioiden oppimisessa: olin koulussa harmiton ja huomaamaton tapaus niin hyvässä kuin pahassa. Oppien käyttämättömyydestä johtuvaa älyllistä rappeutumista tämä taitaa olla.

Nukkumaan menossa

Puppugeneraattori käynnistyi taas opetustyöpäivän jälkeen, mutta tämä ilta ei ollut yhtä tuottelias kuin eilinen. Sain kirjoittamisesta tarpeekseni jo ajoissa ja lähdin pistäytymään dojolla. Vastaan tuli kaksi työkaveria. Olivat olleet julistamassa ammattikoulutuksen ilosanomaa peruskoulun yhdeksäsluokkalaisten vanhempainillassa. Toivottavasti saalis oli hyvä.

Salissa oli vain kolme miestä harjoittelemassa viikonlopun kisoja varten. Nuorimpien junnuryhmien vuorojen loputtua syyskaudelta jo tässä vaiheessa harjoitusaikataulut elävän hieman omaa elämäänsä. Pyydettiin liittymään joukkoon, Minulla ei toki ole mitään varsinaista tekoa kisoihin harjoittelevien seurassa, mutta oli ihan hauskaa. Nostalgistakin.

Eilen tarjosin googlettajille maakuntavaakunoita. Tilastointipalvelun laskelmien mukaan ne ovat edustettuina tänne johtaneissa hakusanoissa 0,20 %:n osuudella ja 50 suosituimman hakusanan joukossa. Jatketaan palvelua. Yhdessä ruohonleikkurin ja Soliferin kanssa moottorikäyttöisiä pyörillä kulkevia laitteita edustaa hakusanojen joukossa Dr12 peräti 0,36 %:n osuudella. Se on niin sympaattinen laite, että sille voi tarjota useammankin linkin. Tässä, tässä ja tässä, olkaa hyvä.

Kioskikirjailua ja vaakunoita

Aamulla työmatkalla satuin juttuihin Joukon, rautatieharrastuskollegan kanssa. Hän toi terveisiä Pohjois-Suomesta. Oli kuulemma nähnyt Kemissä vain yhden Sr2-vetoisen pikajunan; muut olivat olleet Dr16-vetoisia. Veturimiehet olivat kertoneet, että Sr1 oli ohi kulkiessaan onnistunut pimentämään kokonaisen kylän jossakin niillä nurkilla. Onko Lordilla, Tommilla tai muilla Pohjolan rautatiemiehillä tai -naisilla tietoa tästä tapauksesta? Itselleni uusi juttu. Syy ei kuulemma ollut veturimiesten tiedossa, mutta Sr1:tä ei toistaiseksi pohjoisessa pitäisi nähdä.

Opetustyöpäivä vaihtui iltapäivän hämärässä paperityöpäiväksi. Organisaatioyksiköt ja kirjautumiskomentosarjat vaihtuivat näyttötutkintotoiminnan strategiaan ja verkostoituneeseen kumppanuusyhteistyöhön. Koska ajankäytöllisesti on aivan sama, teenkö paperityöt työpaikalla vai kotona, valitsin jälkimmäisen. Ympäristö on takuuvarmasti rauhallisempi.

Illan tuotoksena oli 14 sivua kiiltävillä jargoneilla koristettua hallinnollista kioskikirjallisuutta hakaniemeläisten ahnaiden kuluttajien tarpeisiin. Toivottavasti tämä tekee kauppansa yhtä hyvin kuin vuosi sitten ilmestynyt edellinen osa.

Sen syvällisemmin bloggaukseen nyt paneutumatta tyydytetään yksi tarve täälläkin. Blogeihin johtaneiden hakusanojen listaus on ollut viime aikoina jonkinlainen muuminpoikanen. En siihen nyt osallistu, mutta tähän blogiin on aina välillä löydetty hakusanalla "maakuntavaakunat". Ei, siinä ei ole mitään hassunhauskaa tai muutakaan muumiainesta. Mutta tässä etsijöille kaipaamaansa: maakuntavaakunat mallia 1942, olkaa hyvä. Osa maakuntain koristeista kantaa jykevää herttuakunnan kruunua (esimerkiksi Varsinais-Suomi), osa hieman vaatimattomampaa kreivikunnan kruunua (esimerkiksi Uusimaa). Nämä ovat yhteydessä kyseisten maakuntien asemaan läänityslaitoksen ajalla. Tuon ajan kaupungit (38 kpl vuonna 1942) kantoivat vaakunassaan pääsääntöisesti oman maakuntansa kruunua. Poikkeuksena olivat jossakin historiansa vaiheessa linnoitetut kaupungit, joiden vaakunat oli koristettu herttuakunnan tai kreivikunnan sijasta linnoituksen muuria kuvaavalla ns. muurikruunulla (esimerkiksi Hämeenlinna tai Viipuri). Oma tapauksensa oli Pori, joka luotti linnoitusten, herttuoiden ja kreivien sijasta Korkeimpaan: sen kruununa nykypäivän oluttölkistäkin tutun nallekarhun päällä oli Deus protector noster -tekstillä kirjailtu nauha. Jossakin vaiheessa porilaiset laittoivat vaakunansa uusiksi. Päälle rakennettiin muuri ja nauha putosi nallen leuan alle. Myöhemmin perustettujen kaupunkien vaakunoissa kruunuja ei juuri näe, eivätkä kaikki vanhemmistakaan käytä kruunujaan. Muoti muuttuu noissakin, vaakunoissakin.

Suurten sotasankarien aika

Oli kansa sitten valinnut viime sotien ajan johtajia suurimmiksi suomalaisiksi. Kansa on valinnut, ja se on oikein. Mutta jos kyse tosiaan oli merkittävimmistä henkilöistä kautta Suomen historian, jää kysymys, onko vain sota merkittävää 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ihmisten mielestä. Kriisiaikojen suuria johtajia lainkaan väheksymättä, vain sotako tekee suuria ihmisiä?

Sinänsä keskittyminen 1900-luvun henkilöihin on yleisen historianäkemyksen kannalta ymmärrettävää. Suomi ja suomalaisuus nähdään lähinnä itsenäisyyden ajan tuotoksena, mitä se nykymittapuun mukaan paljolti onkin. Suomi nimenä esiintyy vuonna 1280 Turun linnan päällikön Kaarle Kustaanpojan tittelin (praefectus finlandiae) yhteydessä, jolloin - vain miespolvi Hämeen verisen kansannousun jälkeen ja toista vuosikymmentä ennen Karjalan ristiretkeä - kyse oli luonnollisesti lähinnä maan lounaiskolkasta. Laajempi, noin Pähkinäsaaren rauhan rajojen mukainen ruotsalaisten valtaan kuulunut alue tunnetaan yhtenäisellä nimellä "Itämaa" (Österlandia) asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1344. Edelleen kouluhistoriasta muistamme, miten "Suomi" tai "Itämaa" oli milloin tiukemmassa, milloin löyhemmässä sidoksessa läntiseen emämaahansa, kunnes alueen valloittanut Aleksanteri I kohotti sen "kansakuntien joukkoon" vuonna 1809. Joitakin vuosikymmeniä tämän jälkeen alkoi kansallisen identiteetin laatiminen (jonka todellinen alullepanija, Ruotsin vallan loppuaikoina vaikuttanut historioitsija Porthan töineen ikävä kyllä usein nykyään unohdetaan), joka tuskin kuitenkaan läpäisi kaikkia kansan kerroksia ennen itsenäistymistä, josko juuri senkään jälkeen. Niin ylhäältä ohjattua ja arkielämälle vierasta se pahimmillaan oli. Väitän, että Suomen ja suomalaisuuden käsitteiden juurruttamisessa kaikkiin yhteiskuntakerroksiin on ollut kaksi asiaa yli muiden. Molemmat aloittivat 1860-luvulla. Ensimmäinen on rautatielaitos, joka vuosisadan loppuun mennessä oli yhdistänyt maakunnat toisiinsa nopeilla liikenneyhteyksillä. Rautatie oli kansakunnan konkreettinen yhdistäjä. Toinen on kansakoululaitos, joka levitti valtaväestön keskuuteen niitä suomalaisuusaatteita, jotka ilman sitä olisivat jääneet kapean eliitin harrasteeksi tai toteutunutta paljon vastahakoisemmin vastaanotetuksi kansanvalistukseksi. Kansakoulu oli kansakunnan henkinen yhdistäjä.

Ai miten niin ideologisia nämä minun näkemykseni? ;-)

Kun keskitytään vain 1900-luvun historiaan, kuten yleisessä historiatietoisuudessa tehdään (ja sielläkin erityisesti sotahistoriaan), ei tuloksissa oikeastaan ole mitään ihmeteltävää. Mannerheimin merkitystä vaikka sitten enimmäkseen keulakuvana ja auktoriteettina tuskin asiallisin perustein kannattaa yrittää kiistää. Rytin osalta kyse lienee rehabilitoinnin jatkumisesta - joskin tosiasiallisesti kansan syvien rivien keskuudessa hänen kunniaansa tuskin koskaan vietiin. Markku Jokisipilän viime kesänä julkaistu tutkimus Rytin suhteellisen vähäisestä todellisesta merkityksestä torjuntavoiton takuumiehenä tuskin on ehtinyt vielä tulla kovin tunnetuksi, mutta ymmärrettävistä syistä kansa kantaa kollektiivista huonoa omaatuntoa onnettoman ajanjakson presidenttinsä kohtalon ja kohtelun vuoksi. Ehrnrooth taas oli isänmaallisuuden ja maanpuolustuksen näkyvä äänenkannattaja vuosikymmeniä. Mutta sitäkin enemmän hän sai varsinkin elinaikansa lopulla edustaa niitä veteraaneja yleensä ja niitä rintamakomentajia erityisesti, joille kuulunut kunnia jäi antamatta vaikeina vuosina. Veikkaisin, että enemmän tai vähemmän tiedostetusti Ehrnroothin kanssa neloskorokkeella seisovat Lagus, Pajari, Siilasvuo ja monet muut.

Vastaava suuret suomalaiset -äänestys olisi mielenkiintoista uusia vaikkapa vuosikymmenen välein. Se kertoisi tulevien aikojen yhteiskuntatutkijoille paljon 2000-luvun suomalaisten historiakäsityksistä ja niiden mahdollisista muutoksista.

Tasavallan ja tasavaltalaisten juhla

Aamun räntäsateessa käväistiin kahden autokunnan voimin miesporukalla Hämeenlinnassa. Palatessa aurinko yritti kurkistella, ja sain napattua kuvan Suomen lipusta. Riittävän korkean salon päässä vapaata taivasta vasten liehuva malli löytyi veturitallilta. Mutta photoshoppeja en osaa käyttää.


Tasavallan juhlapäivä on merkkipäivä myös monille sen kansalaisille. Arvonimiä ja monenlaista kiiltävää jaetaan valtion, Puolustusvoimien ja siihen liittyvien tahojen toimesta.

Mahtanenko koskaan joutua kiinnittämään omaani toista kertaa rintapieleen. En sitä kyllä reppuni nauhaankaan pistä roikkumaan.

Pikapuoliin alkaa eliitti juhlia, ja torpparit voivat valmistautua polttelemaan kynttilöitä ikkunalla. Tyytyväisinä toivottavasti kaikki.

Viiskytluku meidät maalta toi tähän kaupunkiin ja koulun kello soi

Helsingin yliopiston historian professori Seppo Hentilää on viime päivinä haastateltu erilaisista asioista erilaisten lehtien sivuilla. Saattaa hän olla median suosima tiedemies muutenkin, mutta omassa medianäkökentässäni hän on vilahdellut usein juuri viime aikoina.

Vihreä lanka -lehdessä Hentilä kritisoi Suomen lähihistorian "suurta kertomusta", yhteiskunnan muutosta eli modernisoitumista 1950-luvulla. Hän kirjoittaa totuudenmukaisesti, että 1950-luvun Suomi oli hyvin agraarinen yhteiskunta. Mutta heti perään hän esittää mielipiteenään, miten naurettavia olivat tuon ajan modernistiset tuotteet. Hentilä arvostelee "suurta kertomusta" siitä, miten se esittää 1950-luvun uudistumisen, teollistumisen ja kaupungistumisen aikana.

Hentilä (vai artikkelin kirjoittaja Saara Hacklin?) keskittyy tarkoittamassaan modernismissa paljolti taiteeseen, mutta jättää huomioimatta sen, että kaikki sellainen, joka 1950-luvulla edusti muutosta ja modernia, ei suinkaan ollut taidetta tai taideteollisuutta tahi muuta harvojen tuotosta harvoille. Tyyppiesimerkki, joka vaikutti sangen monen perheen jokapäiväiseen elämään erityisesti taajamissa, oli ns. tyyppitalo. Käytän tässä mieluummin ilmaisua tyyppitalo kuin rintamamiestalo, koska hyväksi havaittujen tyyppipiirustusten mukaan samankaltaisia taloja rakennettiin 1940-luvun puolivälistä aina 1950-1960-lukujen taitteeseen saakka. Ne olivat lähes kaikille yhteiskuntakerrostumille hankittavissa olevia taloja, jotka paitsi ulkonaisesti poikkesivat aikaisemmista vastaavista, ylittivät varsinkin 1950-luvun loppua lähestyttäessä moninkertaisesti menneiden vuosikymmenten asumistason.

Toinen esimerkki yhteiskunnan läpäisevästä esineellisestä modernismista ovat julkiset rakennukset ja niiden tarjoamat palvelut, kuten koulut ja sairaalat, jotka niin määrällään kuin koollaankin ylittivät useimmilla paikkakunnilla vastaavat aikaisemmat palvelulaitokset.

Yksityisen ja julkisen rakentamisen kanssa käsi kädessä kulki maankäytön suunnittelu ja kaavoitus, joka ei 1950-luvulla sen paremmin kuin vuosikymmeniä myöhemminkään tehnyt maaseudusta kaupunkia, mutta muokkasi maaseudun pienten taajamien asemakaavasta ja ulkoasusta säännönmukaisen ja suunnitellun, sanalla sanoen modernin.

Toki on niin, että yksittäisten käyttöesineiden kohdalla kesti kauas 1950-lukua pidemmälle ennen kuin sen ajan modernismi Kilta/Teema-astioineen, Aarne-laseineen tai Aalto-maljakoineen tuli joka perheen ulottuville. Puhumattakaan modernismista taiteen alalla, jossa se ei vieläkään innosta kaikkia. Mutta kaikkien näiden korkeakulttuurin artefaktien modernismin todellinen merkitys arkielämän kannalta on minimaalinen verrattuna rakentamisen ja yhdyskuntasuunnittelun artefaktien modernismiin.

Blogistanissa Tommi Perkola on mielestäni oikeilla jäljillä kirjoittaessaan usein, miten artefaktit kertovat historiasta paljon. Siihenhän arkeologiakin perustuu. Ne kertovat paljon myös ihmisistä, koska todellisuudessa artefaktien takana ovat aina olleet ihmisten mielihalut, joiden kuvastumia ne ovat. Siksi ne kertovat siitä, mitä tiede, talous, politiikka, estetiikka tai muut ihmisen mielihalujen henkiset ilmentymät ovat kyenneet konkreettisesti saamaan aikaan.

Artefaktit ovat konkreettinen osa siitä kokonaisuudesta, joka enemmän tai vähemmän totuudenmukaisena, kuitenkin vähintään suuntaa-antavana, näinkin tuoreen tarkasteltavan ajan kyseessä ollen kätkeytyy tilastoihin. Niiden, lähinnä kansantalouden tilinpidon, perusteella 1950-luvun modernisoituminen vaikuttaa vielä artefaktejakin rajummalta. "Tehtaasta studioon" oli aidon 80-lukulainen iskulause, jolla haluttiin kuvata teollisuustyön muuntumista tietotyöksi. Tätä tapahtui mm. Tampereen kaltaisissa perinteisissä teollisuuskeskittymissä. Mutta takaisin asiaan. "Pellolta studioon" kuvaa sitä kehitystä, joka tilastojen valossa alkoi rajuna 1950-luvulla. Tilastollisesti Hentilä onkin teollistumisen suhteen oikeassa: 1950-luku ei ollut sen paremmin bruttokansantuoteosuuden kuin työvoimaosuudenkaan puolesta teollistumisen vuosikymmen. Teollisuus oli kasvanut viisikymmenlukulaisiin mittoihinsa jo aiemmin ja pysyi karkeasti ottaen samoissa mitoissa aina 1990-luvun alun lamaan saakka. Teollisuustyövoiman osuus kokonaistyövoimasta ei suuresti muuttunut itse asiassa sitten 1930-luvun lopun, ja BKT-osuuskin oli kohonnut tasolleen jo välittömästi sotaa seuranneina vuosina. Alkutuotannon merkitys niin työvoiman kuin BKT:nkin kannalta katsottuna väheni 1950-luvulla (tosin työvoiman puolesta maaltapaon vuosikymmenenä 1960-luvulla vielä nopeammin). Alkutuotannon vähennys päätyi oikeastaan kokonaan palveluelinkeinoihin.

Yhtä kaikki, jos edellä kuvattu kehitys ei ollut modernisoituvan, teollistuvan (tai peräti teollistuneen) ja kaupungistuvan yhteiskunnan kehitystä, niin mikä sitä olisi voinut olla? Ovatko 1990-2000-lukujen nopeat ja alati vaihtuvat pienten ja vähämerkityksisten, mutta median kautta suuren painoarvon saavien asioiden kehitystrendit sokaisseet professorinkin, jos kerran 1950-luvun teknologian ja politiikan - jälkipolvien ja ympäristön onneksi Suomessa ei kuitenkaan haluttu pyrkiä nopeisiin tuloksiin yhtä radikaalein keinoin kuin esimerkiksi Neuvostoliitossa - ehdoilla toteutettu kehitys ei ole kelvollinen ansaitsemaan modernisaatiokehityksen nimeä?

[Vakavasti historiahenkiset, seuraavassa on sitten hymiö perässä:]
Vai ovatko annales-henkiset pitkät linjat ja ylipäätään "suuret kertomukset" historiantutkimuksessa vain auttamattomasti out, ja nyt tarkastellaan mikro- tai psyko-otteella eri aikakausien tässä, nyt ja heti -asioita? Tai ehkä "pellolta studioon" -viestiä kertovien tilastojen valossa 1950-lukua pitäisikin kutsua postmodernisoitumisen vuosikymmeneksi? ;-)

Pimeää on piisannut

Eilispäivän tuoma talvinen maisema mustuu ja kostuu taas vauhdilla. Käväisin veturitallilla päivittämässä tietokoneen virustorjuntaohjelman. Varmuuden vuoksi, vaikka talviaikaan kirjastoa käyttävät vain harvat. Valkeakosken historia päätyi luetteloitavien kirjojen joukkoon yhdessä Akaan historian kanssa. Jälkimmäisen onnistui puolisoni saamaan sukulaisten kautta, jotka lahjoittivat sen museolle. Omaan hyllyymme onnistuimme tuon hankkimaan kesällä kylän kouluremontin yhteydessä "löytyneen" aarrekätkön jaon yhteydessä. Mainitun "löydön" seurauksena kaksiosainen teossarja ei ole enää aivan samanlainen harvinaisuus kuin vielä keväällä.

Museon kirjastossa - juhlallinen nimi käsittää todellisuudessa entisen tallimestarin huoneen - materiaalia alkaa olla sen verran, että kohta tarvittaisiin lainaksi taas ihka oikea kirjastotäti tai -setä.

Illan mittaan olen lipittänyt liikaa colaa. Rainbow light on suosikkini.

Pukuhuoneen penkit jykevästä puusta

Aamun valaistus oli vaaleanpunainen, mutta siniset pilvet enteilivät lumisadetta. Päivän valjettua puolisoni ja minä päätimme hieman hassutella. Otimme hokkarit, mailat ja kiekon (kyllä, tasa-arvon aikakaudella myös jääprinsessat varustautuvat hokkarein ja mailoin) mukaan ja lähdimme urheilukentälle. Pitkästä, pitkästä aikaa se oli varsin hauskaa. Pystyssäkin pysyttiin, melkein. Nimittäin minä onnistuin päätymään turvalleni kerran. Mutta sitä ei lasketa, koska se tapahtui kaukalon ulkopuolella.

Lumisade sakeni, ja lähes ensi töiksemme saimme puhdistaa itsellemme luisteltavan alueen kaukalon toisesta päädystä. Lumentyöntimiä oli varattu kaukalon laidalla tähän tarkoitukseen. Jonkin ajan päästä kenttämestari tuli auraamaan kaukalon Hiidellään. (Valmet Hiisi -kiinteistötraktorista tulee nykyisin mieleeni muuan edelliskeväänä veturitallilla tehty epäonnistunut yritys samaisella Hiidellä. Oli tarkoitus siirtää kampiasetinlaite pihamaalta syrjemmälle ennen kesän avajaispäivää. Kaupungilta saatiin lainaksi Hiisi, mutta eihän se ressukka päässyt edes ensimmäisten kiskojen yli, kun pyörät jäivät kantamaan jonkinlaiseen ristiriipuntaan. Iso työ tehtiin, että Hiisi saatiin takaisin tasaiselle maalle. Asetinlaite jäi sinä päivänä paikalleen, mutta homman hoiteli hieman myöhemmin Jalonen Caterpillarillaan, mistä on tässä blogissakin kerrottu. Mutta jääkiekkokaukalon aurauksessa ketterä Hiisi oli kotonaan).

Lätkimme tunnin verran kiekkoa toisillemme syötellen. Kerran se päätyi kaukalon ulkopuolelle siellä lumitöitään jatkaneen Hiiden eteen. Tottuneesti kuljettaja pysäytti traktorinsa ja päästi noutamaan kiekon.

Kaukalo oli rauhallinen. Muutamia pikkupoikia lätki samaan tapaan kiekkojaan. Pelaamista ei tällaisella kokoonpanolla kukaan ehdottanut. Onneksi. Olisi ollut noloa jäädä pikkupoikien jalkoihin. Lumisateen jatkuva yltyminen houkutti lähtemään kotiin.

Joskus ennen, lapsena ja murrosikäisenä, peliin ei tarvittu montaa, kun vain joku keksi ehdottaa. Silloinkin mukana pyöri yksi selvästi vanhempi mies. Häntä kutsuttiin Höpiksi. Lempinimestään huolimatta hän oli kelpo pelaaja ja viihtyi hyvin nuorten kanssa. Oltiin jo siinä iässä, että tajuttiin aikuisten maailman vieroksuvan Höpiä ja kaltaisiaan, mutta osattiin olla riittävän hienotunteisia. Oletko vielä hengissä?

Minulla on muuten punainen Titan-merkkinen maila. Se on aika retro.

Tämä kaupunki ei ole enää sama

Eilen ostamani Valkeakosken historia on ollut ahkerasti luettavana. Kaupungin pitäisi periaatteessa olla tuttu, mutta en ole sitä ehkä ennen kuitenkaan täysin ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt myöskään Valkeakosken naapurikaupunki Toijalassa monien lähes neuroottista pelkoa Valkeakoskea kohtaan, mikä näkyi taannoisissa kuntaliitoskeskusteluissa. Arkipäivän kulttuuri näillä kahdella paikkakunnalla on minusta lähes identtinen, vaikka on puhuttu nimenomaan suurista kulttuurieroista. Kirja toi hieman valoa asioihin.

Ennen toista maailmansotaa paikkakunnalla Walkiakoski Ab oli ainoa merkittävä työnantaja. 1930-luvulla se liitettiin Yhtyneisiin Paperitehtaisiin. Kauppala oli sisällissodan jäljiltä ankarasti kahtia jakautunut, kuten moni muukin hämäläinen paikkakunta. Mutta väkilukuun suhteutettuna Valkeakoski kärsi Suomen paikkakunnista suurimmat ihmishenkien menetykset sodassa. Kenraali Rudolf Waldenin johtaman konsernin tehtaat kärjistivät yhteiskunnallista jakoa henkilöstöpolitiikallaan. Suojeluskuntaan kuuluminen oli meriitti työnsaantia ajatellen, ja siihen saatettiin maksaa parempaa palkkaa kuin muille. Irtisanomisen uhalla tehdas vaati useita urheilua harrastaneita työntekijöitään siirtymään vasemmalle päin kallellaan olleesta Koskenpojista tehtaan johdon suosimaan Hakaan (molemmat seurat muuten vaikuttavat edelleen).

Toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttui paitsi yleisten poliittisten olojen muutoksen, myös Yhtyneiden johdon vaihtumisen vuoksi. Nuorempi Walden paitsi asui itse paikkakunnalla oli myös isäänsä moniarvoisempi johtaja ja siten päätyi kotikaupungissaan legendaariseksi hahmoksi. (Tätä Waldenia, etunimikaimaani, minun on kiittäminen siitä itse ansaitsemattomastani edusta, josta pääsen nauttimaan joskus esittäytyessäni keski-ikäiselle tai varttuneemmalle valkeakoskelaiselle, kun tämän kasvoille syttyy hymy muistellessaan kutsumanimeni mieleen tuomia vanhoja asioita.)

Suuren muutoksen väestön vanhaan ahtaaseen ilmapiiriin toivat karjalaisevakot, joiden voimin käynnistettiin toinen prosessiteollisuuden iso laitos, Säteri Oy. Nyt paikkakunnalla asui paljon ihmisiä, joiden historiaan eivät kuuluneet punaisen terrorin verityöt Metsäkansassa tai valkoinen terrori Paviljonginmäessä.

1950- ja 1960-luvut olivat Valkeakosken rajun kasvun aikaa. Kaupunki eli jonkinlaisessa hybriksessä milloin vaatien rautatiehallitukselta pikajunavuoroja, milloin suunnitellen omaa liikennelentokenttää. Paikkakunnalla vierailivat oman maan ja vieraiden maiden päämiehet. Mikojanin sanotaan tunnustaneen (tätä ei kirjassa taidettu kertoa vaan kyse on paikallisesta lehtitiedosta), että heidän Neuvostoliitossa tulee ottaa oppia Yhtyneiden politiikasta, joka tarjosi työläisille edullista omakotiasumista.

Vaikka vauhti hidastui 1970-luvulla leppoisaksi työn hedelmistä nauttimiseksi, ja Valkeakoski on ollut muuttotappiokunta vuodesta 1984 aina viime vuosiin saakka, ilmeisesti juuri tuo 1950-1960-lukujen ekspansiovaihe on se, joka monia Toijalan vallanpitäjiä vieläkin pelottaa. Se on ollut jotakin, mikä oli tavatonta maalaiskylälle, joka koki oman hybriksensä jo 1800-luvulla rautatien tulon myötä. Ehkä mukana on pieni annos perihämäläistä kateuttakin? Kokihan Toijalakin huomattavan kasvojen kohotuksen erityisesti 1960-luvulla, mutta Valkeakosken mittakaava oli toinen.

Kirjoja ja lehtiä

Erehdyin päiväsellä käväisemään liikekeskuksessa torin laidalla, tehtaanpiippujen juurella. Pajatson kiusauksilta vältyin, mutta törsäämään sorruin silti. Pääkäytävän varrella paikalliset yhdistykset harjoittivat varainkeruutoimintaa, kuten niillä juhlapyhien alla on tapana. Omaan kassiin päätyi neljä sinivalkoista pöytäkynttilää maanpuolustusnaisten toiminnan hyväksi ja kaksi kappaletta Valkeakosken historia II -nimistä tiiliskiveä paikallisen kotiseutuyhdistyksen kannatukseen. Jälkimmäisiä ei voinut vastustaa 10 euron hintansa vuoksi. Toinen kotihyllyyn ja toinen veturitallille. Kirjassa kun on selostettu Tl-Vi-radan rakentaminenkin pitäjähistoriaksi melko kattavasti.

Jokunen aika sitten sain ilmaisen esittelynumeron Enter-nimisestä tietokonelehdestä, jolla on oma blogikin, ollut näemmä jo hyvän aikaa. Joskus aiemminkin olen lehteä selaillut ja aivan kelpo julkaisuksi todennut. Ilmeisesti teini-iän suosikkilehteni Tekniikan Maailman henkinen perintö kuitenkin vaikuttaa edelleen niin, että säännöllisemmin olen seurannut vain Tietokoneen ja MikroPC:n tyyppisiä julkaisuita. (Joskin viimeksi mainitun uudessa numerossa ollut tietokonekaiuttimien testi häpeää menetelmällisesti TM:n äskettäin julkaiseman vastaavan rinnalla - äijien autolehti on mitannut testaamiensa suoritusarvot ehkä pikkuisen tarkemmin kuin wannabe-äijien tietokonelehti. Ja ylipäätään on mitannut). Yhtä kaikki, Enter on liian city ja cool minulle.

Olenkohan ihan harhateillä, kun olen käsittänyt melkoisen osan Enter-lehden piirissä aikojen saatossa toimineista olleen kotimaisen bloggauksen ensimmäisen isomman aallon edustajia (Agripan kaltaiset pioneerit tietysti poislukien)? Enterin kirjoittajien piirissä blogitoiminta - tuskin siitä sellaista nimeä käytettiin - taisi olla melko vilkasta jo jossain vuoden 2000 tienoilla?

Historian polkujen vierestä

Joululehdet ovat paikallishistoriasta kiinnostuneelle usein mitä antoisinta luettavaa. Siitäkin huolimatta, että lehdet kustannetaan suurelta osin ilmoitushankinnasta saatavin varoin. Kovin luotettavina faktatietoina ei niiden artikkeleita voi pitää, mutta ainakin ne kertovat siitä, miten nyt elävät ihmiset hahmottavat kotiseutunsa menneisyyttä. Viime vuonna sain Tampereen lehden valokuva- ja materiaalilainaa vastaan (eivätkä olleet edes omia kuvia vaan veturitallin arkistosta haettuja; saatiin sinnekin toki oma lehti). Tänä vuonna ei ollut ilmaisia luvassa, ja tulin ostaneeksi Valkeakosken joululehden.

Kotiseutuhistoriasta hieman tieteellisempään sellaiseen. Yksi Blogistanin tiedemiehistä tarjoili lukuvinkkejä meille menneestä kiinnostuneelle rahvaalle, mistä kiitokset. Monessa mielessä on hienoa, että tutkimusta tehdään paljon. Mutta yhdessä mielessä ajatus hieman kylmää.

Sinä nelivuotisjaksona, kun istuin kotikylän koulutuslautakunnassa, avautui yksi peruskoulun yläasteen historian ja yhteiskuntaopin lehtorin virka. Hakijoita oli muistaakseni yli 80, ja joukossa monta tohtorisihmistä. (useimpiin muihin ei niin tunnetun ja vähemmän vakavaraisen pikkukylän opettajan virkoihin hakemukset oli kahden käden sormin laskettavissa, ja monta kertaa virka jouduttiin julistamaan uudelleen haettavaksi, kun sekä virkaan että varalle valitut peruuttivat saapumisensa saatuaan mieluisamman paikan). Ohjaako historiatieteessä runsaaseen väitöskirjatuotantoon sisäinen vai ulkoinen motiivi tai paremminkin porkkana vai keppi?

En missään tapauksessa tarkoita nimenomaan Jari Sedergrenin listaamia tuotoksia tai niiden tekijöitä enkä kyseenalaista yhdenkään historiallisen opinnäytteen laatua (mihin harrastelijan substanssini ei edes riittäisi). Mutta huoleni on se, että koulutuspoliittisesti - nimenomaan tiedekorkeakoulupolitiikkaa ajatellen - on pelottavaa, jos yläasteen tupakkanurkkauksen vahtimiseen on varustauduttava tohtorinmiekalla. Kyseessä on periaatteessa sama asia kuin ammatillisen koulutuksen piirissä jo vuosia yhä kolkompaan sävyyn naureskeltu ennuste, jonka mukaan tulee päivä, kun lattianvahauskoneen kuljettamiseen aletaan vaatia insinöörintutkintoa.

Asiaa sivuten toiseen. En tiedä tästäkään mitään, koska museokuvioissakin touhuilen vain harrastepohjalla. Mutta voisin kuvitella, että - pahoittelen kun olen hukannut ajatukseen innoittaneen lähteen - vaikka Perlin perusteiden (tai mitä se nyt olikaan) hallinta ei varmastikaan ole museo- tai vastaavan alan ydinosaamista, sellainen voisi olla juuri se juttu. Ainakin museoalalla yhteiskunta pyrkii keskittämään tukensa yhä harvemmille, jos uusi museolaki tiukentaa valtionosuuden saamisen vaatimuksia. Tällöin monet museot jäävät vaille mahdollisuutta käyttää sähköistyvässä mediakulttuurissa vaadittavien tuotosten tekemiseen täysammattilaisten apua ja oman organisaation osaaminen nousee suureen arvoon.

Kolmas asia, mistä en oikeasti tiedä mitään, mutta sanon silti. Olisiko aivan hölmö ajatus, että kaikkiin esimerkiksi toisen asteen jälkeisiin opintoihin kuuluisi pakollisena osana jonkinlainen a) logiikan kurssi teoreettisesti suuntautuneille tai b) atk-ohjelmointikurssi vähemmän teoreettisesti suuntautuneille? Tai vaikka kielioppipainottunut latinan kurssi (eikö latinan pakollisuutta lukiokoulutuksessa perusteltu aikanaan mm. sen loogista ajattelua kehittävillä ominaisuuksilla).

Neljäs asia ei liity edellisiin koulutuspoliittisiin aiheisiin. Jos yhtiön VR pääjohtajan allekirjoittamalla määräyksellä kalustoyksikkö E on lahjoitettu yhdistykselle M ja hieman myöhemmin siirretty museon R hallintaan, ei mielestäni oikein millään logiikalla näistä täysin erillinen julkisen sektorin taho T yhtäkkiä voi omistaa laitetta. Eikä varsinkaan, kun yksiköllä T ei ole halua omistaa sitä. Kysyy nimimerkki "Saako toisen omaisuutta lahjoittaa pois, vaikka vastaanottaja kieltäytyisi".

Illalla soitin pummipuhelun, siis tarkoituksessa pummata hyödyke. Se onnistui, eikä edes nolota.

Sairasta

Naapurin Jussi taisi olla oikeassa. Turha sitä lunta oli eilen kolata, kun suli pois itsestään. Menköön tarpeeton työ ulkoilun piikkiin. Taas on mustaa ja pimeää.

Työmaalla oli kova päivä. Illalla putosin kaksi kertaa tikapuilta saaden molemmilla kerroilla aivotärähdyksen. Lisäksi mukkailin kahdesti pannuhuoneessa rikki menneiden luiden arvoisesti. Ihan "crash test dummyn" hommiin en ole ryhtynyt, mutta toimin maaliosastossa työmaan ensiapukurssilaisille. Hyvin he minut hoitelivat, kun illalla vielä blogataankin.


Maailman AIDS-päivä taidetaan huomioida vuosi vuodelta yhä laajemmin ja asiallisemmin.

Vuosia sitten puolisoni ja minä pääsimme ottamaan osaa Ruotsissa AIDS-päivän jumalanpalvelukseen. Se on jäänyt mieleeni yhtenä kauneimmista ja vaikuttavimmista kirkonmenoista, mihin olen osallistunut. Ei tuosta tapauksesta vielä ikuisuutta ole, mutta silloin Suomessa asia oli monella taholla visusti vaiettu. Nyt meilläkin kirkko alkaa nähdä myös AIDS-potilaat ihmisinä.