Vallankäyttö ja uhkaopit

Sattuneista syistä olen päätynyt viime päivinä pohdiskelemaan pienessä mittakaavassa asiaa, joka yleiselläkin tasolla on kiinnostava. Vallankäyttöä ja sen edellytyksiä. Maanantaisessa tekstissä asiaa tuli jo sivuttua.

Yleisen sivistystason ja elintason noustessa Suomen kaltaisen demokraattisen yhteiskunnan yksi vallankäytön perusedellytys on vallankäytöltä vaadittava rakentava ja eteenpäin vievä luonne. Luultavasti vielä tuoreehkossa muistissa olevan maailmanhistorian - eikä pelkän historian - inhimilliset katastrofit maailmansotineen ja hirmuhallintoineen ovat vaikuttamassa näkemykseen.

Tämä johtaa siihen, että opeilla, joiden yksi keskeinen rakenneosa on jonkin määritteleminen oletusarvoisesti kielteiseksi tai uhaksi, ei ole suuria mahdollisuuksia menestyä demokraattisessa vallanjaossa. Radikaali kommunismi jaksoi Suomessa sinnitellä toisen maailmansodan jälkeen merkittävänä vallankäyttäjänä vain vuoteen 1948 saakka. Sisällissodan ja sen jälkeisten aikojen vääryyksien hyvittämiseen paljolti perustunut sisäpoliittinen ohjelma oli pian loppuunkaluttu. Samantyyppisistä syistä paljon hyvää sisältävillä ympäristöpoliittisilla, sosiaalipoliittisilla, talouspoliittisilla, sukupuolipoliittisilla tai muilla vastaavilla liikkeillä ei ole realistisia mahdollisuuksia vallankäyttöön, koska niissä on tapana määritellä lähes ohjelmallisesti jokin liikkeen ulkopuolinen seikka uhaksi. Kutsun tällaista ajattelutapaa "uhkaopiksi". Sellaista oppia on nyky-yhteiskunnassa vaikea nähdä vallankäyttäjältä edellytettävänä rakentavuutena.

Suuret, menestyvät puolueet pyrkivät välttämään uhkaoppeja. Eri tavoin suuntautuneet "uhkaoppineet" voivat löytää puoluekentän eri laidoilta kaipaamaansa linjaa, mutta usein heidän asemansa on olla puolueen vaalikarjaa, jonka äänet kelpaavat, mutta joille ei anneta todellista vaikutusvaltaa. Hyvä niin. Kun siirrytään suurimmista puolueista pienempiin, voidaan havaita jo suotuisampaa kasvualustaa uhkaopeille. Tulisiko pienestä puolueesta suuri, jos se muuttaisi linjaansa aikaisempaa rakentavampaan suuntaan?

Maanantaina kirjoitin, että valtaa haluavalle hyvä motivaattori ei ole omakohtaisesti koettujen vääryyksien korjaaminen. Tunnepohjalta, erityisesti kielteisten tunteiden pohjalta, on vaikea päästä rakentavaan ajattelutapaan.

On surullista, että monilta sellaisilla, jotka haluaisivat muutosta, puuttuu rakentavan vallankäytön edellytyksiä. Esimerkiksi väkivaltaa, sen uhkaa tai muuta alistamista kokeneiden mielestä yhteiskunnan rakenteita epäilemättä pitäisi muuttaa. Ikävä kyllä, kielteiset asiat voivat olla yksilöpsykologisella tasolla niin vaikuttavia, että muutoksia yritetään ajaa epärealistisin ja ei-rakentavin opein ja toimintamuodoin, mikä johtaa hyvien päämäärien toteuttamisen mahdottomuuteen. Kyse ei missään tapauksessa ole uhrien syyllistämisestä vaan siitä tosiseikasta, että kielteiset kokemukset heikentävät toimintakykyä. Yhteiskunnallisen toimintakyvyn heikkeneminen saattaa olla pitkäaikaista. Tietenkään demokratiaan ei kuulu vaikutusmahdollisuuksien normatiivinen evääminen keltään. Tasa-arvoon perustuva, edes kohtuullisen hyvinvoinnin ja sivistystason yhteiskunnan poliittinen järjestelmä ei vain suosi äärimmäisiä ajatuksia.

Joskus moititaan jonkin kriittisen ajattelutavan luokittelua "ääriliikkeeksi", koska ääriliikkeistämisen ymmärretään olevan kannatusta vähentävä tekijä. Mutta vastakkaisasettelun sijaan rakentavuutta edellyttävässä rauhanomaisessa demokratiassa uhkaoppien kohtalona on helposti joutua ääriliikkeen asemaan.

Joidenkin mielestä varmasti ylimielistä, itsestäni taas lohdullista, on se seikka, että vanhasta painolastista ja kokemuksista huolimatta vaikutusmahdollisuus on kuitenkin loppujen lopuksi itsestä kiinni. Voi valita jäämisen vanhan vangiksi tai riistäytymisen siitä irti. Kahden blogilistan kärkipään kirjoittajan ajatuksia lainatakseni: "se on jannusta kii" ja "öyhöttämisellä ei pitkälle pötkitä".

Kaunokirjallisuudella ei voi mielestäni perustella mitään yhteiskunnallista asiaa, mutta siitä, millainen ihminen kykenee vallankäyttöön, annetaan hyvä esimerkki Pohjantähdessä. Trilogiahan on täynnään 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnan ideaalityyppejä, joista näiden kahden nyt mainittavan hahmon lisäksi vain melko harvalla on suoraa yhteyttä nykypäivän yhteiskuntaan. Niin Siukola kuin Janne Kivivuorikin kokivat kovia ja kirjaimellisestikin ottivat turpaansa enemmän kuin tarpeeksi. Siinä missä ensin mainittu jäi kiristelemään hampaitaan ja huutelemaan matkan päästä, jälkimmäinen otti vallitsevien reunaehtojen mukaan rakentavan asenteen ja kohosi huomattavaksi vallankäyttäjäksi kyeten siten viemään läpi arvostamiaan asioita. Kivioja kai nykyäänkin noteerattaisiin eduskunnassa. Siukola ehkä kunnan web-sivujen keskustelupalstalla. Tai Pinserin listalla ;-)

Miksi vallankäyttäjien tulisi olla humanisteja

Humanistilla en missään tapauksessa tässä tarkoita humanistisesta tiedekunnasta tai ammattikorkeakoulusta valmistunutta tai sellaisessa opiskelevaa koulutuspolitiikan kautta määrittyvää humanistia, en teologisten näkemysten - osin jo antiikin Protagoraan ajatusten perusteella - määrittelemää "saatanallista" humanistia enkä yllättävän suurta gurun mainetta joissakin piireissä kantavan Charles Snowin kahden kulttuurin idean määrittämää humanistia (on muuten mielenkiintoista, että Snowia gurunaan pitävät luonnontieteellistä paradigmaa arvostavat tapaavat joskus kritisoida oman näkemyksensä mukaista "humanismia" osin samoin perustein kuin perinteinen kristinusko: heille "humanismi" on käsitys, joka pitää ihmisyksilöä kaiken mittana).

Tarkoitan uuden ajan alun oppihistoriasta määrittyvää "alkuperäistä" humanistia, joka kaipasi ad fontes, halusi tutkia todellisuutta sellaisena kuin se on ilman vanhojen ideologioiden kahleita. Humanistia, joka - skolastiikkaa ja kirkon ikivanhoja opinkappaleita arvostelemalla - raivasi tietä itsenäiselle ajattelulle ja empiiriselle tutkimukselle. Humanistia, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Vallankäyttäjän tulee valtaa käyttäessään olla vapaa paitsi omien tunteidensa liian tiukoista kahleista (täysin irti hän tuskin niistä pääsee eikä se ole tarpeenkaan) myös liian ahtaista ennakkokäsityksistä. Uhkaoppi sitoo harjoittajansa todellisuuden sijasta liiaksi ideologiaan.

Edellä olen tarkoittanut vallankäytöllä lähinnä poliittista valtaa, strategista johtamista. Rajusti yksinkertaistaen sama pätee myös ruohonjuuritason operatiiviseen johtamiseen. Oli kyseessä sitten toimitusjohtaja tai rehtori, kunnanjohtaja tai upseeri, johtamisessa parhaiten onnistuvat ovat - koulutustaustastaan, poliittisista näkemyksistään tai muista yksityiskohdista riippumatta - elämänasenteeltaan usein lähellä erasmuslaista humanismia.