Tiedettä?

Poliittisesti epäkorrektina (minusta kylläkin sangen korrektina) esiintyvä kirjoittaja Virtanen hämmästeli joidenkin yliopistollisten oppinaineiden lähestymistapaa tietoon. Oma näkemykseni aiheesta on kapea ja matala, mutta pohdiskelin saman tyylisiä asioita suorittaessani jokunen vuosi sitten avoimessa yliopistossa sosiaalipsykologian perusopintoja. Auskultoinnin yhteydessä kiinnostus aihetta kohtaan heräsi, mutta viitseliäisyys ei kantanut perusopintoja pidemmälle.

On epäilemättä niin, että yhteiskuntatieteissä ei voida läheskään aina varmuudella sanoa, miten asiat ovat. Teorioiden pohjakaan ei välttämättä ole kokeellisesti toistettavissa. Tiedon luonteen kannalta ei ole rehellistä opettaa, että asia Y olisi jollakin tavalla. On rehellisempää tarkastella tutkijan X näkemystä asiasta Y.

Kyseessä on jalo aate, jonka päämääränä olisi ilmeisesti kasvattaa opiskelijoiden tietämystä aiemmasta tutkimuksesta ja kritiikkiä olemassaolevia teorioita kohtaan. Kun metodologia sitten on hallussa, tavoitteena olisi tuottaa uutta tietoa, joka olisi parempaa kuin X:n teoria. Mutta kuten Virtanen toteaa, kaunis ajatus kääntyy itseään vastaan, kun - uteliaallekin ihmiselle ominaisella tavalla - halutaan etsiä turvallisia varmoja faktoja. Lopulta opiskelijan - ja mikä vakavinta opettajankin - mielessä tutkijan X käsitys asiasta Y hämärtyy asiaksi Y. X:stä on tullut guru ja alunperin kritiikin siemeneksi tarkoitettu idea ehdottomien totuuksien välttämisestä on luonut hyvin hataralla pohjalla olevan ehdottoman "totuuden".

Ainakin haluaisin uskoa, että siinä vaiheessa, kun perus- ja perimätiedon opiskelu muuttuu varsinaiseksi tieteen tekemisen opiskeluksi metodioppeineen, muuttuu myös kysymyksenasettelu. Mutta ovatko perimätiedolla kyllästetyt perusopinnot jo ehtineet pystyttää guruille monumentteja oppijan mielessä?

Teknillinenkään puoli ei ole täysin vapaa omien gurujensa nimistä. Esimerkiksi tietoliikennetekniikan perusteiden laskutoimituksia tehtäessä muistellaan herroja Nyqvist ja Shannon.

Valtapolitiikkaa?

Illalla puhuttiin pienellä joukolla kyläpolitiikkaa. Varatuomari otti puheeksi ison asian: kenellä valta on. Kun sitä ei tiedetä, johtaminen ei toimi ja vallankäytön uskottavuus heikkenee.

Vastasin omana käsityksenäni, että strateginen ja operatiivinen johtaminen ovat menneet näillä kulmilla sekaisin. Poliittisen johdon, demokraattisesti valittujen toimielinten, tulisi olla strategisia johtajia. Sitä valtaa ei pitäisi luovuttaa edes visionäärisimmille ja kaunopuheisimmille viranhaltijoille, jotka sen nykyään mieluusti ottavat. Poliittinen johto puolestaan ottaa mielellään operatiivisen johdon tehtäviä yrittäen ääritapauksissa puuttua jopa työnjohdollisiin kysymyksiin. Operatiivisen johtamisen mieluisuus poliittisille johtajille perustuu konkreettisuuteen. Operatiivinen valta tuntuu todelliselta todelliselta vallalta. Näin strateginen johtaminen liukuu pois käsistä ja sotku alkaa olla selvä.

Hyvältä ei kuulosta sekään, että poliittiseen johtoon haluavan motivaattori on tarve korjata omakohtaisesti koetut vääryydet, laittaa "asiat kuntoon". Silloin lähdetään herkästi tutkailemaan puita metsän sijasta ja ryhdytään tekemään viran- ja toimenhaltijoille kuuluvia töitä.