Shoppailua

Aamupäivällä kävimme ostamassa pitkäaikaisen haaveemme, lämpökompostorin. Se ei maksa itseään jätehuoltomaksujen kautta, eikä kompostoituvan talousjätteen maaduttaminen pihanperällä ole sen ekologisempaa kuin kaatopaikalla. Mutta savisessa maassa tarvitaan aina maanparannusainetta, johon puutarhajätettä tyrnämpi komposti on omiaan.

Samalla tuli kysyttyä oksahakkuria. Shoppailuhimo iski torppareihin. Kattotaas ny. Hämäläisessä kulttuurissa etikettiin ei kuulu heti ostaa tuotetta, jota ei nimenomaan ole kauppiaalta kysytty. Muuten jompaakumpaa huijataan.

Viime kesän kokemusten perusteella korkea auringonkukka on ollut esikasvatuksessa sisällä. Nyt oli aika vaihtaa se idätyslaatikosta isompiin purkkeihin. Ne päätyivät rajatilaan kuistille.

Muutoinkin päivä kului mukavasti pihamaalla saunaan kutsuneisiin ehtookelloihin saakka.

Vivat membrum quodlibet, vivat membra quaelibet

Ammatillisen tutkinnon tai ylioppilastutkinnon suorittaneiden juhlapäivänä paljon onnea kaikille valmistuneille!

Nuoret ovat juhlansa ansainneet. Sitten tylsempiin aiheisiin. Pitkästä aikaa vähän koulutuspolitiikkaa.

Edelleenkin on koulujen päättymispäivänä tapana muistaa vain ylioppilaat, vaikka 120 opintoviikon laajuinen ammatillinen perustutkinto vastaa niin muodollisen jatko-opintokelpoisuuden kuin vaativuudenkin osalta monessa suhteessa ylioppilastutkintoa. Mutu-pohjalta en epäile, etteikö olisi vaikeampaa kirjoittaa kuusi laudaturia kuin suorittaa ammatillinen perustutkinto kiitettävin arvosanoin. En myöskään epäile, etteikö olisi helpompaa kirjoittautua neljän approbaturin ylioppilaaksi kuin suorittaa hyväksytysti ammatillinen perustutkinto. Pelkään että kun nuorten ammatilliset perustutkinnot tulevaisuudessa muuttuvat näyttöpohjaisiksi, vaatimustaso nousee pilviin nykyiseen verrattuna. Se tietenkin nostaa nuorten ammatillisen peruskoulutuksen profiilia, mutta samalla voi johtaa aikaisempaa suurempaan lukiohakuisuuteen - ja sitä kautta motivaatio-ongelmiin - peruskoululaisten valitessa seuraavaa jatko-opiskelupaikkaa.

Lännen Lokari kirjoitti viikolla näkemyksiään ammatillisen koulutuksen profiloitumisesta. Näkemys ilmeisesti koskee kanadalaista järjestelmää, josta minun on tunnustettava täydellinen tietämättömyyteni. Suomalaisessa koulutuskulttuurissa ja yhteiskunnassa halpahallien kassat, hampurilaisenpaistajat ja vastaavat työtehtävät ovat koulutuksellisessa mielessä yleensä niin sanotun ammattitaidottoman työväen paikkoja (ikävähkö termi, mutta silti vailla arvolatausta), mikä tarkoittaa että näihin tehtäviin ei edes täällä tutkintoja vaatimaan tottuneessa kulttuurissa useinkaan edellytetä mitään tutkintoa. Sama pätee ruohonleikkaajiin, lipunmyyjiin ja moneen muuhun suosittuun "kesätyöhön". Sukupolvi tai useampi sitten tällaisia töitä oli teknologisen kehitystason vuoksi paljon nykyistä runsaammin. Nykyään tämänkaltaiset ammatit ovat yleensä läpikulkuammatteja, joissa työskennellään opiskeluaikana joko harjoitellen alan alkeita tai tienaten rahaa valmistauduttaessa aivan muun alan tehtäviin. Näiden työtehtävien merkitystä kansantalouden kannalta ei tietenkään vähennä se, että erityistaitoja ei vaadita.

Ammatillisen perustutkinnon - puhumattakaan aikuisille tarkoitetuista ylemmistä ammatillisista tutkinnoista: ammattitutkinnosta ja erikoisammattitutkinnosta, joita ei voi suorittaa kuin näyttöpohjaisesti - suorittaneet työskentelevät yleensä jonkin alan käytännön erityistaitoja vaativissa tehtävissä lähihoitajina, sähköasentajina, suurtalouskokkeina, toimitilahuoltajina, paperikoneenhoitajina, LVI-asentajina, nuoriso-ohjaajina, levyseppä-hitsaajina jne.

Myös lukiokoulutus on äärimmäisen arvokasta. Olen pitkälle samaa mieltä erään taannoisen keskustelukumppanini, historian ja yhteiskuntaopin emerituslehtorin, kanssa siitä, että hyvä kansalaisuus edellyttää hyvää yleissivistystä. Juuri sitä lukiokoulutus tarjoaa, ainakin osin eilen esittämässäni erasmuslaisessa hengessä.

Yhtenä suurena ihanteiden aikana 1860-luvulla (Miksi silloin? Mennäänkin sitten ihan toiseen asiaan - kuka keksii, mikä logistinen innovaatio saatiin maassamme silloin käyttöön? ;-) muotoiltiin kansakoulun idea: ajan oloihin nähden riittävän yleissivistyksen tarjoaminen kaikille. Meni vuosikymmeniä, hyvinkin itsenäisyyden ajan puolelle, ennen kuin idea alkoi käytännössä toteutua edes hieman siihen suuntaan kuin sen kehittelijät ajattelivat. Yleissivistyksen haasteet kasvoivat ajan myötä, ja sata vuotta kansakoulun itujen jälkeen 1960-luvulla kehitettiin ajatus peruskoulusta. Sen ihanteet eivät täysin ole toteutuneet vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kuten eivät kansakoulunkaan 1900-luvun ensimmäisellä. Ehkä muutaman kymmenen vuoden päästä edellä lainaamani Jaakko-lehtorin näkemys lukiotasoisesta yleissivistyksestä määritetään normatiiviseen muotoon.

Joten vielä kerran, Spes patriae, te kaikki ammatillisen tutkinnon suorittaneet ja ylioppilaat, onnea!