Pohjanmaa toi lapsille kansantanhuja, jotka menee näin:

Iltapäivällä paikallinen Nuorisoseura vietti kunnioitettavaa 100-vuotisjuhlaansa. Joskus naureskeltukin nuorisoseura-aate on alkujaan kaikentyyppistä harrastustoimintaa kattanut, kansanvalistusta yhtä lailla kuin orastavan demokratian yhteiskunnalliseen vallankäyttöön ja vastuullisuuteen johdattamista sisältänyt aate. Alkujaan Pohjanmaalta lähtenyt idea on eri alueilla saanut erilaisia muotoja.

Paikallislehden päätoimittaja voi poliittista korrektiutta tavoitellessaan kirjoittaa tasapuolisuuden vuoksi samassa virkkeessä Työväenyhdistyksestä ja Nuorisoseurasta. Näiden kahden viime vuosisadan tärkeän mielipidevaikuttajan tämänkaltainen tiedostamaton(?) vastakkainasettelu ei tee oikeutta paikallishistorialle, vaan toisintaa muualta alkunsa saaneita "yleisiä" käsityksiä. Alkujaan täkäläinen Nuorisoseura ja Työväenyhdistys olivat yhteistyökumppaneita. Sisällissodan jälkeenkin järjestäytyneen työväestön vastakkainasettelu tapahtui enimmäkseen nuorisoseurataustaisten, mutta muihin, poliittis-ideologisempiin, liikkeisiin siirtyneiden tahojen kanssa.

Aivan viime vuosikymmeninäkin Nuorisoseura on toiminut mitä monimuotoisimpien aktiviteettien alustana. Ollenkaan vähäinen ei ole se tuki, joka tarjoaa yhdistysrutiinien hoidon emäseuran taholta niin, että harrastuksessa voidaan keskittyä pelkkään sisältöön.

Tanhuajat, varsinkin miehet, näyttivät Nousukausi-elokuvan IT-miehiltä. Ilmeisesti olivatkin.

Juhlapuhuja, tohtori Harju, toi esiin tärkeän asian. Vapaa-ajankäytössämme olemme yhä enemmän passiivisen kuluttajan asemassa. Käytämme muiden tuottamia viihdepalveluita sen sijaan, että - postimiehen kuuluisia sanoja lainatakseni - oikeasti edes yrittäisimme huvittaa itsemme hengiltä. Huvitutamme, vaan emme huvita. Harjun kauniisti muotoiltu puhe oli sisällöltään tylyä: tyhmistymme sitä mukaa, kun luovutamme vapaa-ajankäytön sisällöntuotantomme ulkopuolisille. Allekirjoitan omassa mielessäni Harjun idean. Voi tulla aika, ja se on jo nyt, jolloin "älymystö" tai lähinnä sellaisena itseään pitävä, keskittyy kulttuuriharrastuksessaan elokuvien ja TV-sarjojen analysointiin.

Seutukunnan oma kansanedustaja lausui runon. Ääni ja hymy olivat edelleen yhtä iloiset kuin peruskoulussa ruotsintunnilla sillä tytöllä, joka kertoi nukkuvansa viikonloppuisin kymmeneen. Mutta kasvot olivat lähes ankarat. Ankara työ?

Kuten isoissa juhlissa, tässäkin jaettiin palkintoja. Ansioituneille ansiomerkkejä. Arki-iltojen peruspuurtajille - tai joskus puurtaneille- vasta ilmestynyt 100-vuotishistoriikki. Naiivia tai ei, arvostan sen hyvin korkealle.

Satavuotishistoriikkiin on kiitettävällä tavalla koottu paljon kuvia. Ainakin jokainen parina viime vuosikymmenenä seuran lukuisissa toiminnoissa edes hieman aktiivisesti mukana ollut varmasti löytää itsensä kirjan sivuilta. Silti tuntuu hassulta nähdä kovakantisessa kirjassa kuvia itsestään. Ainakin se kertoo, että olin vuonna 1996 siedettävämmän näköinen kuin nykyään :-(

Joskus minulta on kysytty, miksi julkaisen tässä sepustuksessa kuvia, mutta en koskaan itsestäni. Epäreilua? Otoksia on sangen vähän, mutta tämä kelpaa kai julkaista, koska varsin uusi otos on kirjaankin ehtinyt, ja olen siinä päässyt kauniiden sporttisten ihmisten jaloon seuraan (vuoden 1996 versiota en ilkeä julkaista vertailukohdaksi ;-). Paikannee kuvapuutetta samalla kertoen oman suhteeni Toijalan Nuorisoseuraan, ensimmäiseen yhdistykseen, jonka jäsenmaksua olen maksanut (se hassun näköinen, isänmaalliseen väriyhdistelmään sonnustautunut rillipiru kaljupää keskirivissä kolmas vasemmalta - blogissanikin toisinaan mainitsemani tekijämiehet Ahti ja Mikko ovat eturivin kaksi ensimmäistä ).