Troijan raunioilla

Matkalla kirjoittaminen on oikeastaan aika mukavaa. Mitään erityistä asiaa on vaikea saada tekstiksi, mutta tällaista rupattelua kylläkin. Olisin mieluusti kaivanut työmaan lainakannettavan esiin Haapamäen asemalaiturin penkillä, mutta hiljalleen alkanut tihkusade esti aikeet.

Pankkiautomaatti siis löytyi Jyväskylän matkakeskukselta, ja säästyin tylsältä suoralta yhteydeltä ehtiessäni Haapamäen junaan.

Haapamäen asemalla Jyväskylästä saapuvan pitää vaihtaa Seinäjoelta Tampereelle matkaavaan henkilöjunaan, jossa on Dv12:n perässä vain kolme sangen tyhjää vaunua. Enää rappeutuvat kulissit ja junanvaihtopakko muistuttavat menneestä suuruudesta. Muinainen suurasema on suljettu nyt kokonaan. Viime joulukuinen junanvaihto lämpöisine odotushuoneineen oli viimeisiä tilaisuuksia maistella (tai paremminkin haistella) menneen maailman tunnelmia siltä osin.

Varikolle päin marssi muutamia miehiä laukut olallaan. Arvelin heitä hyvän asian harrastajiksi, mutta kasvot eivät olleet tuttuja. Yksi jututti hyvissä ajoin saapuneen Tampereen junan kipparia pitkään. Vinkki sosiaalipsykologisesta(?) kokeesta: joskus kun matkustatte junalla, ja teillä on asiaa konduktöörille, puhutelkaa häntä rautatiejargonilla kippariksi ja tarkastelkaa miten hän sen jälkeen suhtautuu teihin; erityisen mielenkiintoisia havaintoja kokeesta voisi saada tyttöihmisen toteuttamana. Oma kokeeni tuotti tällä kertaa juttutuokion aikatauluista ja kehotuksen tulla sisään lämmittelemään, jos on kylmä.

Ulkona oli lähestyvän sateen ansiosta niin käsittämättömällä tavalla melankolisen vaikuttava maisema (edit: linkki kuvaan lisätty puuttuvan tekniikan vuoksi vasta kotoa käsin), että en malttanut. Melankolia on kaunista, kun alakulon syyt eivät kosketa. Ei muuten.

Kiskojen - tällä rataosuudella kirjaimellisesti - kolkuttaessa kohti Tamperetta pilvet ohenevat ja puut vihertyvät. Kuopiossa oli nähtävissä selviä lumikasoja, ja Keuruullakin vähän likaisenvalkeaa varjopaikoissa.