Kalenterikuvan vaihto Tve4:ään

Sunnuntaiaamun aurinko herätti ennen seitsemää. Vapuksi on torpasta suljettu sähkölämmitys kosteita tiloja lukuunottamatta ja petivaatteet vaihdettu kevyempiin. Silti oli lähes turhan lämmin. Ehdin laittaa treenivaatteet pesukoneeseen melkein keittolämpötilaan yösähkötariffin ajaksi. Linkouksenkin jäljiltä raskaan takin ripustaminen kuivaustelineelle käy voimaharjoituksesta.

Aamupuhteena piti vaihtaa kaksi pinnaa polkupyörään. Vaihdettavia löytyikin kolme. Samalla tuli oikaistua takavanne niin suoraksi kuin kovia kokeneen pinnoja säätämällä saa. Käsirattaiden renkaiden ilmanpitävyys on testin alla.

Rouva Groove lähti kevään esitykseen hyvissä ajoin. Viilipyttyyttään tällaisten tilaisuuksien alla voi vain ihailla. Hävettää, että en tullut hankkineeksi ajoissa pääsylippua.

Lännen Lokari kirjoittaa aiheesta, josta itsekin keskustelen mielelläni: koulutuspolitiikasta. Yleisiin asioihin ensin pieni tarkennus: ammattikoulu tai lukio (virallisemmin toisen asteen koulutus) ei Suomessa kuulu oppivelvollisuuden piiriin (Perusopetuslaki 628/1998). De facto -pakko ammatillisen tutkinnon - käsitettäköön termi "ammatillinen" tässä laajasti tarkoittaen mitä tahansa ammattiin kuuluvan työn tekemiseen edellytettävää tutkintoa ammattikoulusta tiedekorkeakouluun - suorittamiseen tulee työelämän taholta. Koulutusmyönteisessä Suomessa on totuttu vaatimaan tutkintoja.

En lainkaan epäile, etteivätkö viitekirjoituksen lainaukset perustuisi karuun todellisuuteen. Niin ylimieliseltä kuin tämä jälleen saattaakin kuulostaa, asettaisin osan vastuusta opettajalle itselleen. Opettajan asenne ratkaisee paljon. Pätevyyslainsäädäntö saattaa pakottaa tiedekorkeakoulun käytäntöihin tottuneen opettajan "jalkautumaan" (jalkautuminen on muuten harvinaisen ontuva sana, kun se irrotetaan konkretiasta. Itselleni se tuo mieleen alikersantin rääkäisyn vaunun pysähdyttyä: "Valmistautukaa jalkautumaan!.... Vaunun eteen oikealle avoriviin... jalkaudu!") käytännön osaamiseen ja konkreettiseen työhön liittyvään osaamiskulttuuriin. Luulen, että osa ongelmista liittyy juuri tähän oppilaitoskulttuurien yhteentörmäykseen.

Kuulen arkipäivittäin nuorten ammattikoululaisten jutustelua linja-autossa. Joskus tuntuu, että kauniimpaa sukupuolta halventava sana on yleisemmässä käytössä itseään akateemisiksi tituleeraavien verkkokirjoituksissa kuin ammattikoululaisten arkipuheessa.

Urheilu-upseerin taannoisen linkin takaa löytämäni on naapurikylän ihmisiä. Viiala-aiheiset naljailuni hävettävät. Mutta Hirsikangas on kaivinkoneidenkin jäljiltä korkea.