Linja-autossa tilaa

Aamulla töihin lähtiessä tuuli ja tuoksu olivat viileänkosteat. Tuollaisia aamuja on usein vähän ennen kuin koulut alkavat elokuussa. Mutta oli ensimmäinen päivä, kun saattoi olla varma istumapaikan saamisesta työläis- ja koululaisvuoron linja-autossa ilman lähtöpysäkille kävelyä.

Kulta ruokki töistä tullessani makaronilaatikolla. Molemmat ahmimme itsemme sitä täyteen. Tuli raskas olo. Aamupalalla tai lounaalla en pysty pilaamaan päivää ahmimalla. Varsinkin aamulla jo melko pian herätyksen eli kello viiden jälkeen pötsiin uppoaa melkein miten paljon vain. Mutta liian runsaalla päivällisellä voi väsähdyttää jäljellä olevan päivän.

Myöhemmin kävimme hieman keventämässä oloa rauhallisella lenkillä. Se oli hyvä idea.

Blogismia

Hänen kirjoittamastaan tähän asti elämän aikana tehtyjen asioiden listasta voisi syntyä Blogistadiin uusi muumi. Osaava kirjoittaja tekee sen tyylikkäästi. Me tavalliset raapustajat ehkä enemmän tai vähemmän kopioisimme. Yksinkertaisia "käskyjä" sisältävät listat ovat kai olleet nettitestien jälkeen suosituimpia muumeja (tarkoitan "Grab the book nearest to you, turn to page 18, find line 4. Write down what it says:" -tyyppisiä juttuja).

Khiloun listan kaltainen tuotos olisi silti tarkoin säänneltyjä, määrämuotoisia tunnustuskirjoituksia mielenkiintoisempi. Millaisen kuvan itse kukin meistä haluaisi netin ulkopuolisista tekemisistään ja blogihistoriaa pidemmältä jaksolta lukijoilleen antaa? Se voisi olla myös aika hyvä nörttineutritesti :-)

Vaikka yrittäisin käyttää mielikuvitusta, oma listani olisi niin vaatimaton, että en nyt taida ryhtyä rakentamaan muumia.

En tiedä, onko sepustukseni uudessa ulkoasussa mitään järkeä. Egoistisuuden huipentuma? Blogin nimenä oma nimi ja kuvakin rumentamassa ylälaitaa. Tulin alkukeväästä leikilläni heittäneeksi ilmaan idean naamataulusta blogin etusivulla. Naamataulu on asia, jonka tiedämme jokaisella olevan. Se on merkityksetön hänen sanomistensa tai tekemistensä totuus- tai muun arvon kannalta. Seikka - merkityksetönkin - josta ei ole tietoa mutta jonka tiedämme olevan, voi kuin varkain nousta liian merkitykselliseksi. Siksi julkistettu naamataulu on verkkokeskustelussa mielestäni merkityksettömämpi kuin julkistamaton.

Taustakuvan tehtävä on tietysti tasapainottaa muuten ikäviä visuaalisia näkymiä. Kuva on napattu kesän 1990 öiden jo alkaessa hämärtyä. Mitä nuori mies kesäöisin muuten tekisi? En tiedä, ovatko veturit feminiinisiä vai maskuliinisia, mutta jos ilmaus sallitaan, nämä XXL-koon kaunottaret osuivat melko harvoin samaan aikaan kuvattaviksi. Dr12 oli jo poistumassa (nro 2217 vasemmalla oli jo muutama vuosi aiemmin museota varten seisomaan jätetty yksilö, joka sittemmin vaihdettiin parempikuntoiseen nro 2241:een ja romutettiin; nro 2210 oli tuona kesänä yleinen vieras, viimeisiin mohikaaneihin eli 26.11.1990 saakka käytössä olleisiin yksilöihin kuulunut) ja Dr13 (kuvassa nro 2348) valmistautui ottamaan "Hurun" tehtävät raskaissa tavarakuljetuksissa sähköistämättömällä Turun radalla.

Perustuslain muutos

Menin sitten muuttamaan blogipohjaani reilusti ennen edes ensimmäistä vuosipäivää. Aikaisemmat räpellykset CSS-tyylien kanssa ovat jääneet toimimattomina esikatseluasteelle. Tämä, kuten edellinenkin, on valmispohja.

Useampikin weblog-maailman sisällöntuottaja tai -kuluttaja on - demokratian hengessä hyvin ihailtavasti - kaivannut kommentointimahdollisuutta, mikä ei vaatimattomilla uusmediataidoillani ole tähän saakka onnistunut. Suuresti arvostamani kirjoittaja löi viimeisen naulan, ja otin valmispohjan.

Nyt ryhdyn kaivamaan poteroa :-)

Ulkona satelee. Vesi valuu mun ikkunaan

Aikani matelee.

Joskus kysyttiin vitsinomaisesti, mitä nimensä rock-maailmassa ehkä osuvimmin valinneen laulu- ja soitinyhtyeen solistin Francis Rossin kello näyttää. Vastaus oli "1969". Onko se Syrjän veljillä pysähtynyt jonnekin vuoden 1985 paikkeille? Tämä kaikella kunnioituksella sanottuna. Kuulin otsikossa mainitun laulun radiosta, pidin, ja ihmettelin, kun sitä ei löytynyt lasersäteen alla harvemmin kuluvalta kokoelmalevyltä. On turvallista, että jotkut asiat eivät muutu.

Sade tekee hyvää nurmelle. Toisaalta puolisoni on huolissaan siipikarjansa puolesta. Mehiläiset eivät lennä sateella, ja ravinnon saanti - hunajantuotannosta puhumattakaan - voi vaarantua.

Eeeeeeemil!

Missä määrin henkilön uskottavuuteen vaikutti 10 vuotta sitten se, että hän antaa lausunnon median esittämään kysymykseen sähköpostitse? Entä missä määrin se vaikuttaa tänään? Vertailukohtana mikä tahansa muu ei henkilökohtaiseen tapaamiseen perustuva kommunikaatiomuoto.

Shoppailua

Aamupäivällä kävimme ostamassa pitkäaikaisen haaveemme, lämpökompostorin. Se ei maksa itseään jätehuoltomaksujen kautta, eikä kompostoituvan talousjätteen maaduttaminen pihanperällä ole sen ekologisempaa kuin kaatopaikalla. Mutta savisessa maassa tarvitaan aina maanparannusainetta, johon puutarhajätettä tyrnämpi komposti on omiaan.

Samalla tuli kysyttyä oksahakkuria. Shoppailuhimo iski torppareihin. Kattotaas ny. Hämäläisessä kulttuurissa etikettiin ei kuulu heti ostaa tuotetta, jota ei nimenomaan ole kauppiaalta kysytty. Muuten jompaakumpaa huijataan.

Viime kesän kokemusten perusteella korkea auringonkukka on ollut esikasvatuksessa sisällä. Nyt oli aika vaihtaa se idätyslaatikosta isompiin purkkeihin. Ne päätyivät rajatilaan kuistille.

Muutoinkin päivä kului mukavasti pihamaalla saunaan kutsuneisiin ehtookelloihin saakka.

Vivat membrum quodlibet, vivat membra quaelibet

Ammatillisen tutkinnon tai ylioppilastutkinnon suorittaneiden juhlapäivänä paljon onnea kaikille valmistuneille!

Nuoret ovat juhlansa ansainneet. Sitten tylsempiin aiheisiin. Pitkästä aikaa vähän koulutuspolitiikkaa.

Edelleenkin on koulujen päättymispäivänä tapana muistaa vain ylioppilaat, vaikka 120 opintoviikon laajuinen ammatillinen perustutkinto vastaa niin muodollisen jatko-opintokelpoisuuden kuin vaativuudenkin osalta monessa suhteessa ylioppilastutkintoa. Mutu-pohjalta en epäile, etteikö olisi vaikeampaa kirjoittaa kuusi laudaturia kuin suorittaa ammatillinen perustutkinto kiitettävin arvosanoin. En myöskään epäile, etteikö olisi helpompaa kirjoittautua neljän approbaturin ylioppilaaksi kuin suorittaa hyväksytysti ammatillinen perustutkinto. Pelkään että kun nuorten ammatilliset perustutkinnot tulevaisuudessa muuttuvat näyttöpohjaisiksi, vaatimustaso nousee pilviin nykyiseen verrattuna. Se tietenkin nostaa nuorten ammatillisen peruskoulutuksen profiilia, mutta samalla voi johtaa aikaisempaa suurempaan lukiohakuisuuteen - ja sitä kautta motivaatio-ongelmiin - peruskoululaisten valitessa seuraavaa jatko-opiskelupaikkaa.

Lännen Lokari kirjoitti viikolla näkemyksiään ammatillisen koulutuksen profiloitumisesta. Näkemys ilmeisesti koskee kanadalaista järjestelmää, josta minun on tunnustettava täydellinen tietämättömyyteni. Suomalaisessa koulutuskulttuurissa ja yhteiskunnassa halpahallien kassat, hampurilaisenpaistajat ja vastaavat työtehtävät ovat koulutuksellisessa mielessä yleensä niin sanotun ammattitaidottoman työväen paikkoja (ikävähkö termi, mutta silti vailla arvolatausta), mikä tarkoittaa että näihin tehtäviin ei edes täällä tutkintoja vaatimaan tottuneessa kulttuurissa useinkaan edellytetä mitään tutkintoa. Sama pätee ruohonleikkaajiin, lipunmyyjiin ja moneen muuhun suosittuun "kesätyöhön". Sukupolvi tai useampi sitten tällaisia töitä oli teknologisen kehitystason vuoksi paljon nykyistä runsaammin. Nykyään tämänkaltaiset ammatit ovat yleensä läpikulkuammatteja, joissa työskennellään opiskeluaikana joko harjoitellen alan alkeita tai tienaten rahaa valmistauduttaessa aivan muun alan tehtäviin. Näiden työtehtävien merkitystä kansantalouden kannalta ei tietenkään vähennä se, että erityistaitoja ei vaadita.

Ammatillisen perustutkinnon - puhumattakaan aikuisille tarkoitetuista ylemmistä ammatillisista tutkinnoista: ammattitutkinnosta ja erikoisammattitutkinnosta, joita ei voi suorittaa kuin näyttöpohjaisesti - suorittaneet työskentelevät yleensä jonkin alan käytännön erityistaitoja vaativissa tehtävissä lähihoitajina, sähköasentajina, suurtalouskokkeina, toimitilahuoltajina, paperikoneenhoitajina, LVI-asentajina, nuoriso-ohjaajina, levyseppä-hitsaajina jne.

Myös lukiokoulutus on äärimmäisen arvokasta. Olen pitkälle samaa mieltä erään taannoisen keskustelukumppanini, historian ja yhteiskuntaopin emerituslehtorin, kanssa siitä, että hyvä kansalaisuus edellyttää hyvää yleissivistystä. Juuri sitä lukiokoulutus tarjoaa, ainakin osin eilen esittämässäni erasmuslaisessa hengessä.

Yhtenä suurena ihanteiden aikana 1860-luvulla (Miksi silloin? Mennäänkin sitten ihan toiseen asiaan - kuka keksii, mikä logistinen innovaatio saatiin maassamme silloin käyttöön? ;-) muotoiltiin kansakoulun idea: ajan oloihin nähden riittävän yleissivistyksen tarjoaminen kaikille. Meni vuosikymmeniä, hyvinkin itsenäisyyden ajan puolelle, ennen kuin idea alkoi käytännössä toteutua edes hieman siihen suuntaan kuin sen kehittelijät ajattelivat. Yleissivistyksen haasteet kasvoivat ajan myötä, ja sata vuotta kansakoulun itujen jälkeen 1960-luvulla kehitettiin ajatus peruskoulusta. Sen ihanteet eivät täysin ole toteutuneet vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kuten eivät kansakoulunkaan 1900-luvun ensimmäisellä. Ehkä muutaman kymmenen vuoden päästä edellä lainaamani Jaakko-lehtorin näkemys lukiotasoisesta yleissivistyksestä määritetään normatiiviseen muotoon.

Joten vielä kerran, Spes patriae, te kaikki ammatillisen tutkinnon suorittaneet ja ylioppilaat, onnea!

Liikkeelle mars

En ole ollenkaan oikea henkilö saarnaamaan tästä asiasta, mutta muutaman päivän sisällä on näillekin perukoille kantautunut pari samansuuntaista tietoa.

Opetushallitus on huolissaan peruskoulun 9-luokkalaisten harjoittaman liikunnan vähäisyydestä. Liikuntaa arvostetaan, mutta sitä ei harrasteta.

Maan suurin maanpuolustusjärjestö Reserviläisliitto ry puolestaan kantaa huolta noin 25-35-vuotiaiden reserviläisten - itse asiassa sodanajan puolustusvoimien rungon - fyysisestä kunnosta (tähän muita kanavia tulleeseen tiedotteeseen en valitettavasti löytänyt linkkiä verkosta). Selvää lihomista tapahtuu ennen 30. ikävuotta, minkä taustalla ovat huonot elintavat. UKK-instituutin tekemän tutkimuksen perusteella kerrotaan, että kouluajan liikuntanumero ja armeijassa suoritetun cooper-testin tulos ennustavat melko hyvin henkilön kuntoa kolmikymppisenä. Myös varusmiesten kunnosta on oltu huolissaan, mutta siinä tapahtui viime vuonna testituloksien mukaan hienoinen käänne nousuun.

Tarjolla tänään ehkä liiankin kaukaa haettu ajatus:

Liikunta sen paremmin ruumiillisen työn tekemisen kuin lähes ainoan jokaiselle tarjolla olevan vapaa-ajan harrasteen asemassa ei ole ollut selviö enää pitkään aikaan. Koska liikunnasta on tullut jotain erityistä, siltä odotetaan jotain erityistä. Odotetaanko mainonnan mielellään esiin tuomaa jatkuvaa flow-elämystä? Vai median tarjoilemaa urheilijan elämää ystävineen, menestyksineen ja vaikutusvaltoineen? Kun kotikulman lenkkipolku tai hiihtolatu ei muutukaan lenkkitossu- ja suksimainosten paratiisimaisemaksi tai median huippu-urheiluareenaksi eikä oma olemus muistutakaan Juha Mietoa :-) seuraa pettymys. Tämähän ei olekaan enää kivaa.

Arvelen, että vähäinen liikuntainnostus johtuu sekä ylimitoitettujen odotusten aiheuttamista pettymyksistä, että liikuntaharrastuksen tavoitteellisuudesta yleensä. Lauri Pihkalalla oli osuva idea, jonka mukaan ei pidä odottaa perillepääsyä, vaan nauttia matkasta. Toiminnan ja päämäärän sulautuminen sinällään voivat antaa rakennusaineet hyville kokemuksille.

Noiden uutisten lukemisen jälkeen oli päästävä lenkille. Kolmannen vuosituhannen ihmiselläkin näyttää olevan taipumus harjoittaa pahan torjumista magian keinoin.

Vallankäyttö ja uhkaopit

Sattuneista syistä olen päätynyt viime päivinä pohdiskelemaan pienessä mittakaavassa asiaa, joka yleiselläkin tasolla on kiinnostava. Vallankäyttöä ja sen edellytyksiä. Maanantaisessa tekstissä asiaa tuli jo sivuttua.

Yleisen sivistystason ja elintason noustessa Suomen kaltaisen demokraattisen yhteiskunnan yksi vallankäytön perusedellytys on vallankäytöltä vaadittava rakentava ja eteenpäin vievä luonne. Luultavasti vielä tuoreehkossa muistissa olevan maailmanhistorian - eikä pelkän historian - inhimilliset katastrofit maailmansotineen ja hirmuhallintoineen ovat vaikuttamassa näkemykseen.

Tämä johtaa siihen, että opeilla, joiden yksi keskeinen rakenneosa on jonkin määritteleminen oletusarvoisesti kielteiseksi tai uhaksi, ei ole suuria mahdollisuuksia menestyä demokraattisessa vallanjaossa. Radikaali kommunismi jaksoi Suomessa sinnitellä toisen maailmansodan jälkeen merkittävänä vallankäyttäjänä vain vuoteen 1948 saakka. Sisällissodan ja sen jälkeisten aikojen vääryyksien hyvittämiseen paljolti perustunut sisäpoliittinen ohjelma oli pian loppuunkaluttu. Samantyyppisistä syistä paljon hyvää sisältävillä ympäristöpoliittisilla, sosiaalipoliittisilla, talouspoliittisilla, sukupuolipoliittisilla tai muilla vastaavilla liikkeillä ei ole realistisia mahdollisuuksia vallankäyttöön, koska niissä on tapana määritellä lähes ohjelmallisesti jokin liikkeen ulkopuolinen seikka uhaksi. Kutsun tällaista ajattelutapaa "uhkaopiksi". Sellaista oppia on nyky-yhteiskunnassa vaikea nähdä vallankäyttäjältä edellytettävänä rakentavuutena.

Suuret, menestyvät puolueet pyrkivät välttämään uhkaoppeja. Eri tavoin suuntautuneet "uhkaoppineet" voivat löytää puoluekentän eri laidoilta kaipaamaansa linjaa, mutta usein heidän asemansa on olla puolueen vaalikarjaa, jonka äänet kelpaavat, mutta joille ei anneta todellista vaikutusvaltaa. Hyvä niin. Kun siirrytään suurimmista puolueista pienempiin, voidaan havaita jo suotuisampaa kasvualustaa uhkaopeille. Tulisiko pienestä puolueesta suuri, jos se muuttaisi linjaansa aikaisempaa rakentavampaan suuntaan?

Maanantaina kirjoitin, että valtaa haluavalle hyvä motivaattori ei ole omakohtaisesti koettujen vääryyksien korjaaminen. Tunnepohjalta, erityisesti kielteisten tunteiden pohjalta, on vaikea päästä rakentavaan ajattelutapaan.

On surullista, että monilta sellaisilla, jotka haluaisivat muutosta, puuttuu rakentavan vallankäytön edellytyksiä. Esimerkiksi väkivaltaa, sen uhkaa tai muuta alistamista kokeneiden mielestä yhteiskunnan rakenteita epäilemättä pitäisi muuttaa. Ikävä kyllä, kielteiset asiat voivat olla yksilöpsykologisella tasolla niin vaikuttavia, että muutoksia yritetään ajaa epärealistisin ja ei-rakentavin opein ja toimintamuodoin, mikä johtaa hyvien päämäärien toteuttamisen mahdottomuuteen. Kyse ei missään tapauksessa ole uhrien syyllistämisestä vaan siitä tosiseikasta, että kielteiset kokemukset heikentävät toimintakykyä. Yhteiskunnallisen toimintakyvyn heikkeneminen saattaa olla pitkäaikaista. Tietenkään demokratiaan ei kuulu vaikutusmahdollisuuksien normatiivinen evääminen keltään. Tasa-arvoon perustuva, edes kohtuullisen hyvinvoinnin ja sivistystason yhteiskunnan poliittinen järjestelmä ei vain suosi äärimmäisiä ajatuksia.

Joskus moititaan jonkin kriittisen ajattelutavan luokittelua "ääriliikkeeksi", koska ääriliikkeistämisen ymmärretään olevan kannatusta vähentävä tekijä. Mutta vastakkaisasettelun sijaan rakentavuutta edellyttävässä rauhanomaisessa demokratiassa uhkaoppien kohtalona on helposti joutua ääriliikkeen asemaan.

Joidenkin mielestä varmasti ylimielistä, itsestäni taas lohdullista, on se seikka, että vanhasta painolastista ja kokemuksista huolimatta vaikutusmahdollisuus on kuitenkin loppujen lopuksi itsestä kiinni. Voi valita jäämisen vanhan vangiksi tai riistäytymisen siitä irti. Kahden blogilistan kärkipään kirjoittajan ajatuksia lainatakseni: "se on jannusta kii" ja "öyhöttämisellä ei pitkälle pötkitä".

Kaunokirjallisuudella ei voi mielestäni perustella mitään yhteiskunnallista asiaa, mutta siitä, millainen ihminen kykenee vallankäyttöön, annetaan hyvä esimerkki Pohjantähdessä. Trilogiahan on täynnään 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnan ideaalityyppejä, joista näiden kahden nyt mainittavan hahmon lisäksi vain melko harvalla on suoraa yhteyttä nykypäivän yhteiskuntaan. Niin Siukola kuin Janne Kivivuorikin kokivat kovia ja kirjaimellisestikin ottivat turpaansa enemmän kuin tarpeeksi. Siinä missä ensin mainittu jäi kiristelemään hampaitaan ja huutelemaan matkan päästä, jälkimmäinen otti vallitsevien reunaehtojen mukaan rakentavan asenteen ja kohosi huomattavaksi vallankäyttäjäksi kyeten siten viemään läpi arvostamiaan asioita. Kivioja kai nykyäänkin noteerattaisiin eduskunnassa. Siukola ehkä kunnan web-sivujen keskustelupalstalla. Tai Pinserin listalla ;-)

Miksi vallankäyttäjien tulisi olla humanisteja

Humanistilla en missään tapauksessa tässä tarkoita humanistisesta tiedekunnasta tai ammattikorkeakoulusta valmistunutta tai sellaisessa opiskelevaa koulutuspolitiikan kautta määrittyvää humanistia, en teologisten näkemysten - osin jo antiikin Protagoraan ajatusten perusteella - määrittelemää "saatanallista" humanistia enkä yllättävän suurta gurun mainetta joissakin piireissä kantavan Charles Snowin kahden kulttuurin idean määrittämää humanistia (on muuten mielenkiintoista, että Snowia gurunaan pitävät luonnontieteellistä paradigmaa arvostavat tapaavat joskus kritisoida oman näkemyksensä mukaista "humanismia" osin samoin perustein kuin perinteinen kristinusko: heille "humanismi" on käsitys, joka pitää ihmisyksilöä kaiken mittana).

Tarkoitan uuden ajan alun oppihistoriasta määrittyvää "alkuperäistä" humanistia, joka kaipasi ad fontes, halusi tutkia todellisuutta sellaisena kuin se on ilman vanhojen ideologioiden kahleita. Humanistia, joka - skolastiikkaa ja kirkon ikivanhoja opinkappaleita arvostelemalla - raivasi tietä itsenäiselle ajattelulle ja empiiriselle tutkimukselle. Humanistia, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Vallankäyttäjän tulee valtaa käyttäessään olla vapaa paitsi omien tunteidensa liian tiukoista kahleista (täysin irti hän tuskin niistä pääsee eikä se ole tarpeenkaan) myös liian ahtaista ennakkokäsityksistä. Uhkaoppi sitoo harjoittajansa todellisuuden sijasta liiaksi ideologiaan.

Edellä olen tarkoittanut vallankäytöllä lähinnä poliittista valtaa, strategista johtamista. Rajusti yksinkertaistaen sama pätee myös ruohonjuuritason operatiiviseen johtamiseen. Oli kyseessä sitten toimitusjohtaja tai rehtori, kunnanjohtaja tai upseeri, johtamisessa parhaiten onnistuvat ovat - koulutustaustastaan, poliittisista näkemyksistään tai muista yksityiskohdista riippumatta - elämänasenteeltaan usein lähellä erasmuslaista humanismia.

Isoveli valvoo ja vakoilee

Kimmo Rousku kirjoitti juuri ilmestyneessä MikroPC-lehdessä paheksuen Microsoftin tietoturvapäivityksistä. Kritiikki kohdistui paitsi niiden liian varhaiseen julkaisemiseen, joka ei takaa laatua, myös siihen että Windows Update -palvelu kerää käyttäjän Windowsin tuotetunnustiedot varmistaakseen tuotteen käytön lisenssiehtojen mukaisuuden. Tietoturvapäivitysten ongelma on kiistämätön, ja usein joudutaan tekemään uutta paikkaa vanhan päälle. Se, miten luotettavasti Product key -asennusavaimen ja vastaavien tietojen avulla voidaan luotettavasti selvittää käytössä olevan ohjelmistotuotteen laillisuutta, on kyseenalaista, mutta Rouskun kritiikin ydintä en aivan ymmärrä. Hänen mukaansa tuotetunnustiedot ovat henkilökohtaisia tietoja, jotka eivät kuulu niihin liittyvää tuotetta tai palvelua myyvälle yritykselle.

Luulen, että taustalla on PC-mittakaavassa ikivanha rautapuolen osaajien mielikuva, että ohjelmistot ovat ikään kuin raudan kylkiäinen ja että niiden taloudellinen arvo sinänsä on vähäinen. Parasta olisi, jos ohjelmistot sisältyisivät raudan hintaan; lisenssit ja vastaavat ovat ahnetta rahastusta ja kiusantekoa. Tuskin monikaan näin kärjistetysti ajattelee ja jos ajattelee, hän siirtynee vapaalevitteisiin ohjelmistoihin. Mutta lisenssien ja niiden laillisuuden seurannan ankarassa kritisoinnissa on ohjelmistoteollisuuden kannalta hankala piirre se, että täten kiistetään ohjelmistotuotannon taloudellinen arvo.

Kun tietotekniikka viimein alkaa myös ajatusten tasolla muuttua huippuhypestä osaksi arkipäivää, luulen että Product keyn kaltaisten tietojen luovuttamista ei ihmetellä sen enempää kuin auton rekisterinumeron antamista huoltoaikaa varattaessa (se lienee suunnilleen yhtä "henkilökohtainen" tieto kuin ohjelmiston asennusavain).

Ohjelmistotuotannossa voidaan aivan hyvin varmistua ahkerien koodaajien leivän riittävyydestä lisenssikäytännöillä ja niiden seurannalla. Sanassakin kun sanotaan, että työmies on palkkansa ansainnut. Älkäämme olko kuin marski Flemingin huovit, jotka vaativat savisilla pelloilla raataneilta talonpojilta vastikkeetonta ylläpitoa linnaleirin muodossa.

Ja jotta ohjelmistoteollisuuden ahkera työväestö saisi elämäänsä leivän lisäksi myös rakkautta - onhan isämme Aatamin ja äitimme Eevan päivistä asti niin tarkoitettu - tarjoaa hän vinkiksi(?) yhden lähestymistavan päämäärän saavuttamiseen. Vinkin tarjoajaan menetelmää ei lukeman perusteella kenenkään tule soveltaa, eikä Rovaniemen markkinoiden ikiaikaisen kansanviisaudenkaan mukaan yrittänyttä panna, mutta sen voi ainakin todeta, että langaton tiedonsiirtotekniikka avaa yhä uusia mahdollisuuksia eri elämänaloilla.

Ei ollut enää montaa koulupäivää

Työmaalla pidettiin oman talon tuleville tietokoneasentajille - heillä kevätlukukausi ei pääty vielä tämän viikon lopussa, kuten monilla muilla ammattikouluissa opiskelevilla - näyttö lähiverkkojen palvelin- ja työasemajärjestelmistä. Tehtävänä oli lähinnä Active Directoryn pystyttäminen ja hallittavan rakenteen luominen sen objekteja käyttämällä. Ohessa asennettiin verkkokortteja ja työasema-Windowseja. Kokonaisuutena saavutettiin melko hyvä tulos. Yhdellä asian selvästi omakseen ottaneella nuorella miehellä oli tämänkaltaisessa tehtävässä harvinainen täydellinen ja loppuun asti mietitty suoritus. Windows-maailmalle tyypillisesti Active Directoryn saa toimimaan ainakin tyydyttävästi monilla erilaisilla ratkaisuilla, joista jotkut ovat enemmän ja jotkut vähemmän kauniita. Erilaista hallittavuuden tasoa tarjoavien ratkaisujen väliset erot eivät välttämättä tule käytännössä näkyviin pienissä verkoissa. Jos tyydytään samaan toiminnallisuuteen kuin vanhoilla kunnon NT-työjuhdilla, ei Active Directorya juuri tarvitse pintaa syvemmältä viilata.

Työpäivän jälkeen päätin lähteä käymään Hämeenlinnassa. Ei sinne sen suurempaa asiaa ollut kuin nauttia päivällinen jossakin halvassa paikassa (ei hyvä idea, koska halpa paikka on oletusarvoisesti roskaruokapaikka; halusin silti myrkyttää elimistöäni). Tämä oli viimeisiä mahdollisuuksia ennen kesää päästä linja-autolla pikkuteitä Tyrvännön kautta. Linjaa ajetaan vain koulujen lukukausien aikana.

Matkustajia ei juuri ollut. Yksi mies matkusti kaupungista vähän matkaa haja-asutusalueelle päin ja yksi nainen nousi Retulan paikkeilla kyytiin Hämeenlinnaan saakka. Kuljettajalla oli apumiehinään kaksi pikkupoikaa. Eivät ilmeisesti omia, vaan lainassa. Opastivat Pekaksi kutsumaansa kuljettajaa milloin mistäkin linja-auton kuljettamiseen enemmän tai vähemmän liittyvästä asiasta. Erityksen tärkeää oli, että kaikkia pakettiautoa isompien ajoneuvojen kuljettajia pitää tervehtiä näkyvästi. Tunnistivat kilvan vastaan tulleita traktorimerkkejä. Ford on maallikollekin yleensä helppo sinisen värinsä takia, samoin Massey-Ferguson punaharmaana. John Deereä en olisi itse tunnistanut. Mainioita pikkumiehiä. Tuli taas kerran huono omatunto ajatuksesta, että jos meillä olisi mahdollisuus saada lapsia, olisin mieluusti ollut poikalasten isä. Ajatus on kaikessa kiinalaisuudessaan järjetön, mutta eri harrasteiden kautta olen huomannut tulevani kohtuullisen hyvin juttuun ainakin tietyn sorttisten poikien kanssa.

Saisin tarkkailla paljon nykyistä paremmin, mitä suuhun tulee ajettua, mutta tilanne varusti kalorirajoittimella roskaruokapaikassa nauttimani päivällisen. Edelläni syömään oli tullut luokkaretkiryhmä. Epäoikeudenmukaista stereotyypitystä tai ei, mutta luulen kyseessä olleen ESY-ryhmän eli tarkkailuluokan; en oppilaiden käyttäytymisen vuoksi vaan siitä syystä, että ryhmä ei ollut kovin suuri, ja siinä oli vain yksi tyttö. Ammattikoululaisia nämä eivät ikänsä puolesta voineet olla. Peruskoulun yläasteikäisiltä vaikuttivat. Kalorirajoittimena niin minulle kuin muillekin lähipöydissä istuneille toimi yhden pojan toteuttama syödyn ruoan ponnekas palauttaminen takaisin: pöydälle, lautaselle, rinnuksille ja minne oksennus nyt sattuikin lentämään. Myönnän neitimäisyyden, mutta ruoka ei tuon purkauksen katsomisen jälkeen juuri maistunut. Sen sijaan oli mielenkiintoista seurata muun luokan suhtautumista. Onnettomalle ei naljailtu. Paremminkin oltiin huolestuneita. Opettaja (jota pidin "tarkkiksen" opettajana olemuksen lisäksi silläkin perusteella, että hän järjesti oppilaansa kuin komppanian jonoon ruokalan ulkopuolella) ja henkilökunta tarttuivat nopeasti siivoustoimiin ja muut oppilaat avustivat innolla. Luokan tyttöedustus näytti toteuttavan hoivaviettiä pahoinvoivan suhteen (tässä yhteydessä on ihmeteltävä, elänkö aivan eri maailmassa kuin ne weblogistit, jotka näkevät naispuoliset luodut lähinnä itsekkyyden ja kierouden ruumiillistumana).

Kotiinpäin ei ollut kiire. Valitsin pikajunan IC:n sijasta. Jälkeenpäin tuli mieleen, että noihin aikoihin olisi voinut päästä rautatieasemaa lähemmäs kotia hyppäämällä pikkuteitä kiertelevään iltalinja-autoon. Hämeen Linjan tämä maakuntavuoro on usein ajettu mielenkiintoisen vanhakorisella autolla.

Siitä puhe, mistä puute

Lännen Lokarin taannoinen kirjoitus lienee tarkoitettu aivan muuhun kuin sosiaaliturvan kritisointiin. Taustalla oli varmaankin jalo tarkoitus - ihmisryhmien välisen tasa-arvon lisääminen eri elämänalueilla on kannatettavaa vaikka sitten sarkasmien keinoin - mutta ronski esitystapa sai miettimään sosiaaliturva-asioita.

Mitä etuja sosiaaliturvan lakkauttaminen toisi kansalaisten enemmistölle (jos se toisi etuja vain vähemmistölle, ajatus lienee kuolleena syntynyt)? Joskus sanotaan, että verotaakka kevenisi, mikä on totta. Mutta olisiko kevennys merkittävä? Verovaroin kun ylläpidetään paljon muutakin julkista toimintaa kuin sosiaaliturvaa. Sosiaaliturvan vaikutusta verotaakan suuruuteen en tämän enempää pohdi, koska viitseliäisyys ei riitä hakemaan konkreettisia lukuja ajatusten pohjaksi. Mutu-menetelmällä väitän, että valtaosalla veronmaksajista sosiaaliturvan lakkauttamisen vaikutus olisi havaittava mutta ei huomattava. Sosiaaliturvan suhteen pääosa veronmaksajista lienee elämänkaarimittakaavassa nettomaksajan ja nettohyötyjän rajamailla.

Kokonaan eri asia - itse asiassa ideologinen suuremmassa määrin kuin empiirinen - on se seikka, että sosiaaliturvan ja muiden julkisen vallan interventioiden voi nähdä vahingoittavan markkinoiden toimintaa.

Arkipäivän huomioita arjesta

En taida tämän enempää aukikirjoittaa jo vuoden päivät jatkunutta ihmettelyäni siitä, miten tutkintojärjestelmähierarkian huipulle kirjoittaneen suullisesti esittämät jutut ovat oletettavasti karkeampia kuin viime vuosisadan alkupuolen satamajätkillä. Tavoitellun sijasta todellinen vaikutus lienee joko (1) kiusaantuneen olon tuottaminen tai (2) jotakin sen sukuista, mitä Tuntemattoman sotamiehet kokivat vänrikkinsä Kariluodon juttuja kohtaan.

Aamupäivän ihastelin Mansneruksen kirkasotsaisena olympiavuonna maalaamaa näkymää, josta on yltäkylläisine väreineen (eikä vähiten näkymän jatkuvaan toistamiseen perustuvine vaikutteineen) kuin varkain tullut yksi suosikkiteokseni.

Meinaavat liputtaa Valiojäätelön ulos. Markkinataloudessa tuotanto tietenkin pyrkii tehokkuuteen. Samoin kuluttajalla on vapaus tehdä valintansa millaisin perustein hän haluaa. Reilu peli.

Sähköpostissa tarjottiin Microsoft Office 97:n SR2-päivitystä edulliseen 40 Yhdysvaltain dollarin hintaan. Viestin loppuosaa voisin kuvitella vaikka jonkin liian viisaan rap-artistin sanoitukseksi. En välitä häiritä Googlesta tänne johtavia hakuja siteeraamalla kyseistä "lyriikkaa". Suomenkielisetkin haut ovat hauskoja. Melkein top-20:ssä on edelleen klassikko "amisviikset".

Tiedettä?

Poliittisesti epäkorrektina (minusta kylläkin sangen korrektina) esiintyvä kirjoittaja Virtanen hämmästeli joidenkin yliopistollisten oppinaineiden lähestymistapaa tietoon. Oma näkemykseni aiheesta on kapea ja matala, mutta pohdiskelin saman tyylisiä asioita suorittaessani jokunen vuosi sitten avoimessa yliopistossa sosiaalipsykologian perusopintoja. Auskultoinnin yhteydessä kiinnostus aihetta kohtaan heräsi, mutta viitseliäisyys ei kantanut perusopintoja pidemmälle.

On epäilemättä niin, että yhteiskuntatieteissä ei voida läheskään aina varmuudella sanoa, miten asiat ovat. Teorioiden pohjakaan ei välttämättä ole kokeellisesti toistettavissa. Tiedon luonteen kannalta ei ole rehellistä opettaa, että asia Y olisi jollakin tavalla. On rehellisempää tarkastella tutkijan X näkemystä asiasta Y.

Kyseessä on jalo aate, jonka päämääränä olisi ilmeisesti kasvattaa opiskelijoiden tietämystä aiemmasta tutkimuksesta ja kritiikkiä olemassaolevia teorioita kohtaan. Kun metodologia sitten on hallussa, tavoitteena olisi tuottaa uutta tietoa, joka olisi parempaa kuin X:n teoria. Mutta kuten Virtanen toteaa, kaunis ajatus kääntyy itseään vastaan, kun - uteliaallekin ihmiselle ominaisella tavalla - halutaan etsiä turvallisia varmoja faktoja. Lopulta opiskelijan - ja mikä vakavinta opettajankin - mielessä tutkijan X käsitys asiasta Y hämärtyy asiaksi Y. X:stä on tullut guru ja alunperin kritiikin siemeneksi tarkoitettu idea ehdottomien totuuksien välttämisestä on luonut hyvin hataralla pohjalla olevan ehdottoman "totuuden".

Ainakin haluaisin uskoa, että siinä vaiheessa, kun perus- ja perimätiedon opiskelu muuttuu varsinaiseksi tieteen tekemisen opiskeluksi metodioppeineen, muuttuu myös kysymyksenasettelu. Mutta ovatko perimätiedolla kyllästetyt perusopinnot jo ehtineet pystyttää guruille monumentteja oppijan mielessä?

Teknillinenkään puoli ei ole täysin vapaa omien gurujensa nimistä. Esimerkiksi tietoliikennetekniikan perusteiden laskutoimituksia tehtäessä muistellaan herroja Nyqvist ja Shannon.

Valtapolitiikkaa?

Illalla puhuttiin pienellä joukolla kyläpolitiikkaa. Varatuomari otti puheeksi ison asian: kenellä valta on. Kun sitä ei tiedetä, johtaminen ei toimi ja vallankäytön uskottavuus heikkenee.

Vastasin omana käsityksenäni, että strateginen ja operatiivinen johtaminen ovat menneet näillä kulmilla sekaisin. Poliittisen johdon, demokraattisesti valittujen toimielinten, tulisi olla strategisia johtajia. Sitä valtaa ei pitäisi luovuttaa edes visionäärisimmille ja kaunopuheisimmille viranhaltijoille, jotka sen nykyään mieluusti ottavat. Poliittinen johto puolestaan ottaa mielellään operatiivisen johdon tehtäviä yrittäen ääritapauksissa puuttua jopa työnjohdollisiin kysymyksiin. Operatiivisen johtamisen mieluisuus poliittisille johtajille perustuu konkreettisuuteen. Operatiivinen valta tuntuu todelliselta todelliselta vallalta. Näin strateginen johtaminen liukuu pois käsistä ja sotku alkaa olla selvä.

Hyvältä ei kuulosta sekään, että poliittiseen johtoon haluavan motivaattori on tarve korjata omakohtaisesti koetut vääryydet, laittaa "asiat kuntoon". Silloin lähdetään herkästi tutkailemaan puita metsän sijasta ja ryhdytään tekemään viran- ja toimenhaltijoille kuuluvia töitä.

Pohjanmaa toi lapsille kansantanhuja, jotka menee näin:

Iltapäivällä paikallinen Nuorisoseura vietti kunnioitettavaa 100-vuotisjuhlaansa. Joskus naureskeltukin nuorisoseura-aate on alkujaan kaikentyyppistä harrastustoimintaa kattanut, kansanvalistusta yhtä lailla kuin orastavan demokratian yhteiskunnalliseen vallankäyttöön ja vastuullisuuteen johdattamista sisältänyt aate. Alkujaan Pohjanmaalta lähtenyt idea on eri alueilla saanut erilaisia muotoja.

Paikallislehden päätoimittaja voi poliittista korrektiutta tavoitellessaan kirjoittaa tasapuolisuuden vuoksi samassa virkkeessä Työväenyhdistyksestä ja Nuorisoseurasta. Näiden kahden viime vuosisadan tärkeän mielipidevaikuttajan tämänkaltainen tiedostamaton(?) vastakkainasettelu ei tee oikeutta paikallishistorialle, vaan toisintaa muualta alkunsa saaneita "yleisiä" käsityksiä. Alkujaan täkäläinen Nuorisoseura ja Työväenyhdistys olivat yhteistyökumppaneita. Sisällissodan jälkeenkin järjestäytyneen työväestön vastakkainasettelu tapahtui enimmäkseen nuorisoseurataustaisten, mutta muihin, poliittis-ideologisempiin, liikkeisiin siirtyneiden tahojen kanssa.

Aivan viime vuosikymmeninäkin Nuorisoseura on toiminut mitä monimuotoisimpien aktiviteettien alustana. Ollenkaan vähäinen ei ole se tuki, joka tarjoaa yhdistysrutiinien hoidon emäseuran taholta niin, että harrastuksessa voidaan keskittyä pelkkään sisältöön.

Tanhuajat, varsinkin miehet, näyttivät Nousukausi-elokuvan IT-miehiltä. Ilmeisesti olivatkin.

Juhlapuhuja, tohtori Harju, toi esiin tärkeän asian. Vapaa-ajankäytössämme olemme yhä enemmän passiivisen kuluttajan asemassa. Käytämme muiden tuottamia viihdepalveluita sen sijaan, että - postimiehen kuuluisia sanoja lainatakseni - oikeasti edes yrittäisimme huvittaa itsemme hengiltä. Huvitutamme, vaan emme huvita. Harjun kauniisti muotoiltu puhe oli sisällöltään tylyä: tyhmistymme sitä mukaa, kun luovutamme vapaa-ajankäytön sisällöntuotantomme ulkopuolisille. Allekirjoitan omassa mielessäni Harjun idean. Voi tulla aika, ja se on jo nyt, jolloin "älymystö" tai lähinnä sellaisena itseään pitävä, keskittyy kulttuuriharrastuksessaan elokuvien ja TV-sarjojen analysointiin.

Seutukunnan oma kansanedustaja lausui runon. Ääni ja hymy olivat edelleen yhtä iloiset kuin peruskoulussa ruotsintunnilla sillä tytöllä, joka kertoi nukkuvansa viikonloppuisin kymmeneen. Mutta kasvot olivat lähes ankarat. Ankara työ?

Kuten isoissa juhlissa, tässäkin jaettiin palkintoja. Ansioituneille ansiomerkkejä. Arki-iltojen peruspuurtajille - tai joskus puurtaneille- vasta ilmestynyt 100-vuotishistoriikki. Naiivia tai ei, arvostan sen hyvin korkealle.

Satavuotishistoriikkiin on kiitettävällä tavalla koottu paljon kuvia. Ainakin jokainen parina viime vuosikymmenenä seuran lukuisissa toiminnoissa edes hieman aktiivisesti mukana ollut varmasti löytää itsensä kirjan sivuilta. Silti tuntuu hassulta nähdä kovakantisessa kirjassa kuvia itsestään. Ainakin se kertoo, että olin vuonna 1996 siedettävämmän näköinen kuin nykyään :-(

Joskus minulta on kysytty, miksi julkaisen tässä sepustuksessa kuvia, mutta en koskaan itsestäni. Epäreilua? Otoksia on sangen vähän, mutta tämä kelpaa kai julkaista, koska varsin uusi otos on kirjaankin ehtinyt, ja olen siinä päässyt kauniiden sporttisten ihmisten jaloon seuraan (vuoden 1996 versiota en ilkeä julkaista vertailukohdaksi ;-). Paikannee kuvapuutetta samalla kertoen oman suhteeni Toijalan Nuorisoseuraan, ensimmäiseen yhdistykseen, jonka jäsenmaksua olen maksanut (se hassun näköinen, isänmaalliseen väriyhdistelmään sonnustautunut rillipiru kaljupää keskirivissä kolmas vasemmalta - blogissanikin toisinaan mainitsemani tekijämiehet Ahti ja Mikko ovat eturivin kaksi ensimmäistä ).

Lättähatut 50 vuotta

Dm6-kiskoautosarjojen eli Lättähattujen edeltäjien käyttöönotosta tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Varsinaisena Lättähattuna opittiin tuntemaan kulkuominaisuuksien parantamiseksi isommilla pyörillä ja uudella alustalla varustettu Dm7-sarja (en enää ikinä käytä kehysrakennetta web-sivuilla, en enää ikinä käytä kehysrakennetta web-sivuilla, en enää ikinä...), joka tuli liikenteeseen vuonna 1955.

Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat PoRha ry järjestää lauantaina 5.6.2004 Lättähattujen 50-vuotisjuhla-ajon Oulusta Kajaaniin ja takaisin. Tiedote ajosta aikatauluineen on ladattavissa PDF-tiedostona.

Liedeksen Sepolle kiitoksia tiedottamisesta. Ei kai verkkopäiväkirjakaan ole kielletty media jakaa tietoa eteenpäin, kuten saateviestissä pyydettiin? Blogistadissa tunnutaan ylipäätään suhtautuvan ilahduttavan myönteisesti kiskoilla liikkuviin härveleihin.

Nyt hetkiseksi ulkotöihin. Sitten pitää alkaa sovitella kravattia kaulaan, jukolauta.

Nollasummapeliä

Aamupäivän tulos oli siirtolavan täyttö. Miinuspuolelle jäävät oksasakset. Yritin katkaista niillä kuolleen pienen kuusen (tyvestä korkeintaan 25 mm), mutta se mitä katkesi, olivat saksien leuat. Jos dojolla vierailuista ei ehkä muuta suoranaista hyötyä ollutkaan, niin ainakin puristusvoimaa on kai harjoitettu. Isohampainen oksasaha ratkaisi tilanteen.

Me ollaan sankareita kaikki

Viimeöinen tekstini Auran rantain oppineen miehen innoittamana oli ehtaa kuutiopäisyyttä, amismia (niin hyvässä kuin pahassa) puhtaimmillaan, autoihin takertumisen mielessä. Jos siirrytään autoja tärkeämpiin asioihin eli ihmisiin, en kutsuisi itsensä yliarviointia mitenkään sukupuolisidonnaiseksi ongelmaksi. Massaviihteen ja osin koululaitoksenkin tukemana yltiöyksilöllisyys ruokkii itse kunkin käsitystä siitä, että oma asema olisi - tai ainakin tulisi olla - jollakin tavoin muiden yläpuolella. Pudotusta todellisuuteen ei aina voida riittävästi pehmentää.

Bensiinin (matalaoktaanisen) tuoksu

Panu Höglund kirjoitti merkittävistä asioista. Moskvitsista, Wartburgista ja FSO:sta. Noita automerkkejä ei Suomessa enää uutena saa, mutta ei itätuotanto ole suinkaan kuollut. Äiti Venäjä tuottaa meillekin muun muassa näitä herkkupaloja, jotka 11 490 euron hinnallaan lienevät melko monen hankittavissa. Kyseinen menopeli on omakin haaveeni (ainakin hatchbackissa, joita on melko paljon liikenteessä - luulin muuten ensi kertaa nähdessäni Saabin tai Porschen valmisteeksi - näyttäisi olevan länsihenkilöautot päihittävä kelpo maavara).

Nivaa tai vastaavaa ei (toistaiseksi) saa, mutta siinä on auto, johon Panun vertaus ei mielestäni sovi lainkaan. Auto, josta ei aikanaan joutunut maksamaan itseään kipeäksi, mutta joka toteutti tehtävänsä todennäköisesti paremmin kuin yksikään kilpailija. Se tehtävä ei ollut olla edullinen käyttöauto, vaan jotain muutamaa kertaluokkaa vaativampaa.

Agraarikulttuuria

Työssäni on muiden muassa sellainen etu, että ajankohdan ollessa muutoin vailla erityisiä velvoitteita voin pitää halutessani vapaata.

Tänään (tai kellonajan mukaan eilen) oli tuollainen päivä. Työasioita kyllä riitti yhdeksi aamutunniksi, mutta ne oli hoidettu neljällä pitkähköllä puhelulla. Suotuisa sää sai tarttumaan ruohonleikkuriin. Nurmi oli varhain alkaneen, joskin viileiden viime päivien hidastaman, kasvukauden vuoksi päässyt jo epäsiistiin mittaan. Oli korkea aika avata ruohonleikkuukausi.

Ruohoa riitti parin tunnin ajaksi, tai pidemmäksikin, kun viimeistelytyöt ruohosakset kädessä lasketaan. Vapaapäivän ratoksi tilasin pihaan siirtolavan. Pieneltäkin maa-alalta kertyy huima määrä puutarhajätettä. Edellisestä tyhjennyksestä on kaksi vuotta, ja nyt kuorma-auton lava täyttyy jälleen. Puutarhajäte on toki kompostoituvaa materiaalia, mutta mullaksimuuttumisprosessi on sen verran hidas, että jätevuori kasvaa pian liiallisiin mittoihin. Kärrättävää riittää viikonlopuksikin.

Blogistadissa liikkuvista muoti-ilmiöistä huolimatta vanha on usein hyvää. Talikko on erinomainen työkalu orgaanisen aineksen käsityönä toteutettavassa siirtelyssä. Se tosin voi olla joskus vaarallinen. Puoliksi maatunutta koivunlehtimassaa kottikärryyn nostaessani talikonpiikki kohtasi kumisaappaan aggressiivisissa merkeissä. Vika oli tietenkin talikonkäyttäjän puutteellisessa huomiokyvyssä. Hurjan hyvä tuuri, että jalka oli sopivasti viistossa asennossa niin, että saappaan kärki, jonka talikko puhkaisi, oli sillä hetkellä vailla ihmisruumiin osia. Piikki meni vasemmalta puolelta sisään ja tuli muutaman sentin päässä ulos. Siinä kohdassa ei varpailla olisi ollut mukavaa. Taitaa tulla asiaa kumisaapaskauppaan.

Uhrasimme palan hyvää nurmikkoa uudelle salaatti- ja yrttimaalle. Vanhan sijainti on auringonvalon, puiden ja rakennusten konstellaation suhteen huono. Näillä seuduilla maa on hyvin savista. Kaivoimme savimaata pois muutaman kymmenen sentin syvyydeltä keskustellessamme samalla kunnioittavasti entisaikojen pellonraivaajista. Usein kuulee valitettavan, miten stressaavaa elämä on nykyään. Luulen, että se oli monin verroin nykyistä stressaavampaa vaikkapa sata vuotta sitten, jolloin jo pelkkä elämän syrjässä kiinni pysyminen oli nykyistä paljon riippuvaisempaa paitsi omista tekemisistä myös täysin oman vaikutusmahdollisuuden ulkopuolella olevista asioista. Tämä on muuten seikka, joka - niin karu kuin romanttisen ajattelutavan näkökulmasta onkin - ei tee kaikesta vanhasta oletusarvoisesti huonoa.

Savelle löytyi oikea paikka siirtolavalta. Tilalle lähiaikoina multaa.

Illalla veimme kaksi mehiläispesää reilun kilometrin päähän pellonlaitaan. Hyvä lopetus maanläheiselle päivälle. Olin korkeintaan statisti, ja tunsin itseni suunnilleen kädettömäksi puolisoni ammattimaisen toiminnan rinnalla. Hänellä mehiläishoito lienee geeniperimässä. Tai sosiaalisessa perimässä ainakin.

Kissat tapaavat oksennella silloin tällöin. On sanottu, että siten ne puhdistavat suolistonsa karvoista, joita sinne joutuu ahkeran pesemisen myötä. Vilma on fiksu neiti tässäkin suhteessa. Oli laatoittanut saunan lattiaa. Se on helppo puhdistaa.

Helatorstai

Helatorstai sujui reippaissa merkeissä. Paikallinen rovastikunta (kuusi seurakuntaa, seitsemän kirkkoa) on perinteisesti järjestänyt helatorstaina kaikelle kansalle tarkoitetun pyöräilytapahtuman, jonka etappeja ovat kirkot. Puolisoni kanssa lähdimme liikkeelle tihkusateiseen aamuun, ja koko lailla sadan kilometrin ajon jälkeen palasimme aurinkoiseen päivään. Reitti oli Akaa-Urjala-Kylmäkoski-Viiala-Metsäkansa-Valkeakoski-Sääksmäki-Akaa. Joskus olen ajanut reitin toisin päin, mutta tämä ei ollut lainkaan huono suunta. Sillantaan mäki on loppukilometreillä lempeämpi kuin Annula ja kumppanit. Tämän pituinen lenkki ei ole kovin järkevä kesän pyöräilyharrastuksen aloitus ainakaan takamuksen ja hartioiden mielestä. Vanhanaikaisilla ns. retkipyörillä ajettuna - oli ote sitten ylhäältä tai alempaa tangosta - ajaminen ottaa kovasti hartioihin.

Syrjäisemmällä Urjalantiellä valkohäntäpeura kävi näyttäytymässä. Kaunis eläin. Sääksmäellä oli tungosta. Nykymuodossaan 100 vuotta vietettyjen helkajuhlien ristisaatto oli parhaillaan lähdössä kirkolta, ja monia pyhiinpyöräilijöitä oli "sattunut" paikalle.

Fillaroinnin takia tuli jätettyä väliin Veturimuseon kauden avajaiset. Kävin tallilla myöhemmin, kun paikallisten lisäksi Lohjan ja Tampereen kommandot olivat jo aterialla. Häpeä tunnustaa, mutta välillä melkein nuokahtelin tuolilla. Kytkintangot... kytkintangot... mäntä, männänvarsi, kiertokanki ja kytkintangot. Me siinä olemme. Jotka pitävät tämän liikkeellä. Höyry? Se löytyy jo ammoin (toistaiseksi) viimeisen henkäyksensä huokaisseista juhdista.

Hiljainen työpäivä

Lukukauden lähestyessä päätöstään koulunpenkkiä kuluttavien määrä vähenee. Minulla oli tänään kokonaista kaksi asentajaa, sitäkin aktiivisempia tosin. Osa on jo saanut kaikki tutkintoon vaadittavat näytöt suoritettua ja osa siirtynyt työelämään.

Kaksi erilaista parturiliikettä

Ilta kului tummanruskean valtuustosalin pehmeillä tuoleilla tutkailemassa muuatta yhteiskuntamme tarkimmin säänneltyä toimintoa. Jakkupukuinen selosti ja näytti piirtoheitinkalvoja. Papereissa komeili oikeusministeriön nimi.

Vai oliko kyse mihinkään säännönmukaiseen toimielimeen valituksi tulemattomien, puolueiden ja muiden poliittisten ryhmien hangaround-jäsenten ja muiden kyläpolitiikan luusereiden kokoontumisesta vaalilautakunnan jäsenyys -nimisen lohdutuspalkinnon tiimoilta, jossa selostettiin itsestäänselvyyksiä ja siemailtiin seissyttä kahvia?

Niinsanottua haircut-bloggausta (olen oppinut pitämään tästä ulkomaankielisestä ilmaisusta, niin kliseinen kuin se saattaakin olla, koska se on minusta varsin kuvaava) voi harjoittaa monella tavalla. Oltiin sitten nimellisiä tai anonyymeja, valikoimalla ja sopivasti hämärtämällä voi tehdä itsestään salaperäisen ja tärkeän. Niinhän minäkin vähän väliä teen. Onko totuus silti useammin vaihtoehto kakkosen tyyppinen? Vai jotakin siltä väliltä?

Asiallisesti ottaen tämä, kuten jokainen yhteiskunnallinen luottamus- ja muu toimi, on tärkeä. Demokratian käytännön toteutuminen perustuu suurelta osin julkista vallankäyttöä sisältävien luottamustoimien, pientenkin sellaisten, suurehkoon lukumäärään. Jos näin ei olisi, kansalaisella olisi pelkkä TV-visan äänestäjän valta, joka voitaisiin kiistää yksinkertaisesti olemalla noudattamatta kansalaisen valintoja.

Kahvi oli hieman seissyttä mutta hyvää, apulaiskaupunginjohtaja ystävällinen ja hymyileväinen kuten aina, ja harmaantunut siilitukkainen vierustoveri louskutteli tekohampaitaan. Tampereelta muuttanut oli eniten äänessä. Hyvä niin, koska aidosta (nyky)tampereenkiälestä ei täälläkään kovin usein pääse nauttimaan. Siilitukkaisen säesti ponnella saatuaan hampaansa asettumaan.

In stereo, part 2

Työmaalla vieraili jälleen juttelijoita aiheenaan strategia, agenda, missio, tavoitehakuisuus, yhteistyö, visio ja niin edelleen. Asialla oli tällä kertaa sellainen ideaalityyppi, että oksat pois. Kahdesta persoonasta koostunut ideaalityyppi käsitti kravattikaulaisen tekniikan tohtorin nuorine vaaleahiuksisine sihteereineen.

Nyt en ehtinyt edes muutosagenttia sanoa. Matti ehti ensin.

Ruohonleikkurin öljynvaihto

Näillä sanoilla on tiedon kinttupoluilta jostain syystä useammankin kerran löydetty tähän sepustukseen. Tänään tuli suoritettua kyseinen toimenpide. Tämän jälkeen seuraava etsijä ei tule paikalle aivan turhaan. Antakaas kun opettajasetä opettaa.

Miten usein?
<känisevä ääni>Kun minä nuorena miehenä ajoin työkseni heinää...</känisevä ääni> Siis kouluvuosien kesätyöajoilta muistan, miten öljynvaihto oli joka perjantai-iltapäiväinen toimenpide. Viikoittaista vaihtoa tarvitaan lähinnä ammattikäytössä. Kotikäytössä tarve riippuu ajotuntien määrästä. Valmistajan käyttöohje on hyvä suositus. Ehdoton minimi on kerran vuodessa. Jotkut ohjeet kehottavat vaihtamaan öljyt talvea vasten. Itse teen sen mieluummin keväällä, jotta kone saa aloittaa puhtailla aineilla.

Mitä öljyä ja miten paljon?
Kalliita auton voiteluaineita ei kannata ruohonleikkuriin haaskata. Koneliikkeiden merkkikohtaiset annospullot ovat myös kallita. Huoltoasemilla myydään melko edullisia nimenomaan pienkonekäyttöön tehtyjä voiteluaineita, esim. Teboil Pienkoneöljy tai Mobil Garden.

Öljyn määrä riippuu tietenkin moottorista. Jälleen valmistajan ohje on hyvä suositus. Nyrkkisääntönä voi käyttää alan de facto -standardin Briggs & Strattonin koneita, joissa monissa kansanmalleissa öljytilavuus on 5-6 desilitraa. Huoltoasemilta myytävät pienkoneöljyt ovat yleensä litraisia.

Miten?
Kaadetaan ruohonleikkuri kyljelleen (huom. kaasutinpuoli ylöspäin, emmehän halua vielä koneessa olevan öljyn kallistuvan konetta kaadettaessa tukkimaan kaasuttimen ilmanpuhdistinta?) sytytystulpan johto ehdottomasti irti (emmehän halua terää pyöritettäessä koneen mahdollisesti käynnistyvän oma-aloitteisesti tekemään karkeita kirurgisia operaatioita käsillemme?).

Pyöräytetään terää sen verran, että moottorin pohjassa oleva öljyproppu tulee näkyviin (jos ei tule, puhdistetaan pohja ja tutkitaan uudelleen). Jos koneessa on jonkinlainen biosilppuava tms. leveä terä tai terälautanen (esim. jotkut Klippo-mallit), pitää terälautanen ottaa pois tieltä irrottamalla sitä pitävä pultti. Samalla on hyvä tilaisuus öljytä kosteudelle ja lialle altis pultti. Oli terä millainen hyvänsä, on nyt hyvä katsastaa, kaipaisiko se tahkon luona vierailua.

Nyt tarvitaan jäteöljyastiaa, jollaiseksi käy erinomaisen hyvin vaikkapa halki leikattu noin 3-4 litran vetoinen kanisterimallinen astia (esim. tyhjä auton voiteluainekannu tai lähdevesikanisteri).

Asetetaan jäteöljyastia paikalleen ruohonleikkurin alle ja varmistutaan, että laskettaessa kone normaaliasentoon öljypropun kohta osuu jäteöljyastian päälle (tai vaihtoehtoisesti varaudutaan omatoimisiin öljyntorjuntatoimenpiteisiin).

Vakiokokoisen öljypropun saa usein auki ³/₈-tuuman hylsyavaimella. Avataan proppu ja lasketaan ruohonleikkuri jäteöljyastian päälle.

Annetaan vanhan öljyn valua rauhassa jäteöljyastiaan. Nyt on hyvää aikaa vaikkapa puhdistaa sytytystulppa ja kaasuttimen ilmanpuhdistin. Tarkistetaan välillä konetta hieman nostamalla, onko vanha öljy jo valunut pois. Kun niin on, nostetaan kone jälleen kyljelleen (kaasutinpuoli ylöspäin) ja kiristetään öljyproppu paikalleen, ei kuitenkaan liikaa voimaa käyttäen. Samalla kiinnitetään terä tai terälautanen, jos se oli pitänyt irrottaa.

Lasketaan kone normaaliasentoon ja kaadetaan uusi öljy sisään.

Tärkeää on huolehtia jäteöljyn asianmukaisesta käsittelystä. Sitä ei jätetä kanisterinpuolikkaaseen tai muuhun avonaiseen astiaan (tai vaihtoehtoisesti varaudutaan omatoimisiin öljyntorjuntatoimenpiteisiin), vaan kaadetaan esim. suurempaan jäteöljylle varattuun kanisteriin, joka täytyttyään toimitetaan ongelmajätteiden vastaanottopisteeseen.

Kas näin se käy, ja ruohonleikkurisi suorastaan säteilee onnesta ollen taas valmis pitämään pihasi kauniina ja siistinä :-)

Työtä ja vapaa-aikaa

Työmaalla alkaa hillitön näyttöputki (enkä nyt tarkoita CRT:tä :-) hiljalleen rauhoittua. Hoidettavanani on kevään aikana ollut kahden koulun tutkinnot. Aivan kuin muinoin jaarli Birgerin aikaan, tuli nytkin etelän suunnalta haasteita Rapolan maille. Mutta kantahämäläisen veljesoppilaitoksen tietokoneasentajien suoritukset saatiin tänään päätökseen. Onnittelut loppuun saakka jaksaneille.

Yhdistysrekisteri on vanhan hyvän ajan organisaatio sikäli, että sinne pitää edelleen toimittaa kirjallisesti kolmena kappaleena sellaisenkin rutiiniasian kuin nimenkirjoittajien muutosilmoituksen kaavakkeet. Tosin vanhoja arvokkaan näköisiä paksulle paperille painettuja kaavakkeita ei enää käytetä, vaan Patentti- ja rekisterihallituksen sivuilta tulostettavissa olevia PDF- tai Word-lomakkeita. Tulostetut lomakkeet eivät näytä ollenkaan niin hienoilta kuin ne vanhat. Lisäksi joutui kartuttamaan valtion kassaakin kymmenellä eurolla. Eurokorotuksia tässäkin.

Iltaohjelmassa oli kevyttä lenkkeilyä hyvässä seurassa ja sen päälle palaveri myös hyvässä seurassa. Alkukesäksi taitaa olla luvassa riittämiin reipashenkistä puuhastelua.

In stereo

Markku Jantunen - onnittelut kisamenestyksestä! - kirjoittaa yhdestä akateemisten piirien stereotypiasta, jota en ole oppinut ymmärtämään: humanististen alojen opiskelijoista vaihtoehtoväkenä. Oma käsitykseni akateemisesta maailmasta on tietenkin hyvin rajoittunut, mutta oma stereotypiani - aivan yhtä kliseinen sellainen - tyttöhumanistista on pitkähiuksinen, silmälasipäinen, pianonsoittoa harrastava runotyttö, josta tulee isona kielenopettaja ja poikahumanistista suoraselkäinen siilitukkainen reservinupseeri, josta tulee isona historianopettaja. (Ja koska stereotypioihinkin tarvitaan happy end, nämä kaksi menevät naimisiin ja elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka arvostettuina vanhempina lehtoreina ja kunnanvaltuuston ja/tai rotaryklubin ja/tai nuorisoseuran jäseninä.)

Stereotypiamme ovat hauskoja, varsinkin kun ne lienevät yhtä paljon oikeassa kuin väärässä :-)

Viikonloppu lopuillaan

Eilen pidettiin aluepaloasemalla turvallisuuskoulutus talkooporukalle. Palomestari Saarinen piti omintakeisella tyylillään erinomaisen teoriaosuuden ja lopuksi sammuteltiin palavia sankoja ja tynnyrinpohjia sammutuspeitteillä ja jauhesammuttimilla. Tyhjensimme käyttöömme varatuista viidestä sammuttimesta vain kaksi. Se ei suinkaan ollut laiskuutta, vaan tarkkuutta. Vaahtosuihkun tähtääminen liekkien juureen oikealla tavalla sammuttaa palon nopeasti, kuten alla olevassa kuvassa taitava juniori Ermo näyttää.

Kiitokseksi hyvästä koulutuspäivästä - yksi osanottajista sanoi muutaman tunnin kurssin vastanneen asiasisällöltään hyvinkin paria käymäänsä virallista tulityökoulutusta - annoimme palomestarille jokunen vuosi sitten ilmestyneen näyttävän suomalaisia paloautoja esittelevän kuvateoksen ja kesäkauden grillausiltoja varten ratanaulasta uusiokäyttöön muokatun pullonavaajan.

Itse talkoopäivä jäi lyhyehköksi aamu- ja keskipäivätunnit vieneen koulutuksen vuoksi. Raidetraktoria ei vielä saatu käyntiin, mutta museo alkaa olla valmis avattavaksi kesäkautta varten. Yksi vitriinilasi jäi tilattavaksi liikkeestä.

Illan tullen nuoret miehet lähtivät nuorten miesten lauantai-illan puuhiin. Itselleni ei sauna ja lenkkimakkara museolla maistunut, mutta jäin pitämään seuraa saunaan jääneille. Esko ja Ilkka päättivät iltapuhteeksi käydä hakemassa muistikortille Urjalasta jonkin maansiirtokoneen. Pääsin kotiportille heidän kyydillään.

Illalla uni tuli varhain, mutta aamullakin nukutti aina siihen saakka, kun Vilma kaipaili aamiaista.

Sunnuntain aikana piti saada tehdyksi vaikka mitä, mutta kellon alkaessa käydä jo iltatunteja saldoksi on jäänyt vain polkupyörien siivous ja öljyäminen. Rataspakan väliin mahtuu hurja määrä likaa.

Noitalinna huraa

Rakkaani saapui vastaan kotiasemalle, mutta tämäkään säteily ei aivan riittänyt kirkastamaan tätä hurjaa näkymää. Ilkka kyllä varoitteli iltapäivällä puhelimitse; oli sattunut paikalle samaan aikaan nosturin kanssa. Keväthattumuotia?

Katteen tarkoitus on auttaa vesitornin yläpohjan vaurioituneen kaksoisbetoniholvirakenteen kuivumista ja estää kosteuden aiheuttamia lisävaurioita.

Troijan raunioilla

Matkalla kirjoittaminen on oikeastaan aika mukavaa. Mitään erityistä asiaa on vaikea saada tekstiksi, mutta tällaista rupattelua kylläkin. Olisin mieluusti kaivanut työmaan lainakannettavan esiin Haapamäen asemalaiturin penkillä, mutta hiljalleen alkanut tihkusade esti aikeet.

Pankkiautomaatti siis löytyi Jyväskylän matkakeskukselta, ja säästyin tylsältä suoralta yhteydeltä ehtiessäni Haapamäen junaan.

Haapamäen asemalla Jyväskylästä saapuvan pitää vaihtaa Seinäjoelta Tampereelle matkaavaan henkilöjunaan, jossa on Dv12:n perässä vain kolme sangen tyhjää vaunua. Enää rappeutuvat kulissit ja junanvaihtopakko muistuttavat menneestä suuruudesta. Muinainen suurasema on suljettu nyt kokonaan. Viime joulukuinen junanvaihto lämpöisine odotushuoneineen oli viimeisiä tilaisuuksia maistella (tai paremminkin haistella) menneen maailman tunnelmia siltä osin.

Varikolle päin marssi muutamia miehiä laukut olallaan. Arvelin heitä hyvän asian harrastajiksi, mutta kasvot eivät olleet tuttuja. Yksi jututti hyvissä ajoin saapuneen Tampereen junan kipparia pitkään. Vinkki sosiaalipsykologisesta(?) kokeesta: joskus kun matkustatte junalla, ja teillä on asiaa konduktöörille, puhutelkaa häntä rautatiejargonilla kippariksi ja tarkastelkaa miten hän sen jälkeen suhtautuu teihin; erityisen mielenkiintoisia havaintoja kokeesta voisi saada tyttöihmisen toteuttamana. Oma kokeeni tuotti tällä kertaa juttutuokion aikatauluista ja kehotuksen tulla sisään lämmittelemään, jos on kylmä.

Ulkona oli lähestyvän sateen ansiosta niin käsittämättömällä tavalla melankolisen vaikuttava maisema (edit: linkki kuvaan lisätty puuttuvan tekniikan vuoksi vasta kotoa käsin), että en malttanut. Melankolia on kaunista, kun alakulon syyt eivät kosketa. Ei muuten.

Kiskojen - tällä rataosuudella kirjaimellisesti - kolkuttaessa kohti Tamperetta pilvet ohenevat ja puut vihertyvät. Kuopiossa oli nähtävissä selviä lumikasoja, ja Keuruullakin vähän likaisenvalkeaa varjopaikoissa.

Kotimatkalla

Hyvin nukuttu yö ja runsas aamiainen aloittivat päivän pirteästi. Kuten tavallista, seminaarin toisen päivän aamuinen osanotto ei ollut päätä huimaava. Väkeä tipahteli paikalle hiljalleen. Toisaalta poistumisliikenne alkoi puoliltapäivin. Omalla tavallaan ikävää suuren vaivan nähneelle ja mukavalla asenteella asioihin suhtautuvalle tutkintotoimikunnalle. On myönnettävä, että junayhteyksien takia itsekin poistuin noin puoli tuntia etuajassa.

Seminaari oli istuvan tutkintotoimikunnan viimeinen. Tutkintotoimikuntien kolmivuotinen toimikausi päättyy heinäkuussa. Tietokoneasennusalan tutkintotoimikunta on toiminut kiitettävällä tavalla demokraattisin ja keskustelevin periaattein järjestäen muun muassa tämän kaltaisia neuvottelupäiviä tai seminaareja, joissa todella keskustellaan eikä pelkästään oteta vastaan tiedonantoja ja toimikunnan määräyksiä. Asemansa perusteella tutkintotoimikunnat voisivat olla heidän ylhäisyyksiään. Ne ovat näyttötutkintoina toteutettavien ammatillisten tutkintojen järjestämisessä ja arvioinnissa maan korkein päättävä toimielin. Tutkintotoimikunnan asema ja tehtävät ovat koululaitoksessa verrattavissa lähinnä ylioppilastutkintolautakuntaan. Ammatillisia tutkintotoimikuntia on luonnollisesti enemmän, koska eri ammattialat tarvitsevat omat osaajansa päätöksentekoon (tutkintotoimikunnissa noin 2/3 jäsenistä edustaa työelämän eri tahoja ja noin 1/3 tutkinnon järjestäjiä eli koulumaailmaa). Toisaalta tutkintotoimikunnat ovat kooltaan suhteellisen pieniä, yleensä alun toistakymmentä henkeä.

Kotimatkasta tuli kaksinkertaisen hintainen. Ostin Kuopion asemalta cruisailulipun (Kuo-Pm-Jy-Hpk-Tpe-Tl) nauttiakseni pikkuratojenkin keväisistä maisemista – itse asiassa tuollainen lippu sopivat junat valiten oli 40 senttiä halvempi kuin suoran yhteyden lippu normaalilla pikajunalla (IC-junista ja vastavista puhumattakaan). Mutta onnistuin hukkaamaan lipun asemalaiturin tungoksessa. Ei muuta kuin pikajuna nro 80:n konduktööriltä lippu sinne, mihin käteisvarat antoivat myöten (Kuo-Pm-Jy) ja toivotaan, että Jyväskylän matkakeskukselta löytyy pankkiautomaatti. Haapamäen junan lähtöön kun ei ole vaihtoaikaa kuin vartin verran. Siinä ei ehtisi kovin paljon keskustassa vierailemaan. Taitaa olla niitä harvoja tilanteita, kun muovirahasta olisi todellista hyötyä.

Tätä kirjoitellaan pikajuna 826:n kyydissä (ja toivottavasti postitetaankin, jos pakettiradioverkko toimii), joka seisoo parhaillaan Lievestuoreen asemalla. Matkaevääksi hankittu Pepsipullo on avattu. Nörttihenkistä toimintaa?

Miksi joka toisella savolaismiehellä on viikset?

Päivä kului tietokoneasennusaiheisessa seminaarissa Kuopiossa. Hämeen edustus saapui paikalle hieman myöhässä pikajuna 805:n tuomana. Itäisen Suomen rautatiemaisema ei kovinkaan paljon poikkea ruuhka-Suomesta. Pieksämäen vanhasta varikosta toki on aistittavissa menneen maailman kadonnut suuruus, mutta samanlaista kontrastia Savonradan ja pääradan välillä ei nykyisin ole kuin oli vaikkapa 1960-1970-lukujen taitteessa, jolloin Juhani Katajiston kaltaiset miehet tallensivat filmille itäisessä Suomessa pian katoavaa, edelliseltä vuosisadalta periytyvää, rautatiemaailmaa. Silloin se oli hyvin erilainen maailma kuin sähköistystä odotellut päärata.

Taisi olla itselleni ensimmäinen kerta Savonradalla matkustamista yli vuosikymmeneen.

Asemalta ammattiopistolle ei kartan mukaan näyttänyt olevan pitkä matka, mutta taksin ottaminen tuntui aikatauluun nähden korrektilta. Sain pyydystettyä samaan pirssiin Varsinais-Suomen edustuksen. Väittikö joku, että rumempi sukupuoli ei koskaan saa nauttia tarjotuista palveluista? Omaa rahapussia ei tarvinnut kaivella, kun guruprinsessa -- ilmaus todellakin täydellä kunnioituksella maan rautapuolen ykkösosaajatarta kohtaan -- vingutti luottokorttiaan. Kiitos kaunis :-)

Juttua olisi riittänyt vaikka miten pitkään, mutta auditorio piti tyhjentää klo 18 opiskelijoiden tentin vuoksi. Moni lähti jatkamaan juttua vieläkin vapaammassa ilmapiirissä kenties kurkunkostukkeen kanssa. Minulle riitti pizza torin laidalla. Aivan kohta nukkumaan.

Tivoli Sariola viihdytti harvalukuista yleisöä torilla viileässä kevätillassa. Tuomiokirkko on, ensimmäistä kertaa nähtynä muuten; tällä kolkalla kun tulee harvemmin matkusteltua, paljon komeampi luonnossa kuin kuvissa.

Junamatkan aattona

Illan harjoitukset saattoivat jäädä minulle kevään viimeisiksi. Aktiivisuudesta ei hyvällä tahdollakaan voi puhua. Uusi polvituki toimi hyvin. Olisi pitänyt ymmärtää hankkia se aikaisemmin. Muutama aktiiviharrastaja testautti Ahdilla itselleen tasoluokituksen korotuksen. Onnittelut värinvaihdosta!

Saunassa en jaksanut olla kauaa. Sitten olikin jo nukkumaanmenoaika, mutta tietokoneella on taas tullut roikuttua ihastelemassa Bloggerin uusia sivupohjia. Ihan kuin muka itse saisin joskus aikaiseksi vaihtaa ensimmäisestä blogipäivästäni tällaisena olleen ulkoasun joksikin muuksi.

Huomenna lähden parin päivän työmatkalle, jonka ohjelmasta päivitysaktiivisuus paljolti riippuu.

Sen sortin sosiologeja

Bloggerin käyttäjät ovat alkaneet uudistaa ulkoasujaan oikein urakalla. Kaunista jälkeä. Tiedemieskin näyttää kevään kunniaksi kukkasilta :-)

Uudistuneen ulkoasun takaa löytyi liikuttavan huolella tehty julistus markkina-arvoteoria-nimisen uskonkappaleen olemuksesta. Tuo käy jo katekismuksesta.

En oikeastaan päässyt perille, mitä tiedemiehen markkina-arvoteoria lopulta sanoo. Ilmeisesti sen, että yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta, tai että on suositumpia ja epäsuositumpia ihmisiä. Johtopäätös sinänsä toteutuu todellisuudessa, minkä varmasti voi empiirisestikin havaita, mutta siihen johtava tie on melko arveluttava. Tarkoitan kansantaloustieteestä lainattua teoriakehitelmää.

Kansantaloustieteestä lainattu malli on viehättävä, koska se näyttää selittävän asioita kauniilla tavalla. Siihen uskova voi ehkä kokea hallitsevansa hieman aikaisempaa paremmin kompleksista todellisuutta. Ehkä se tarjoaa turvallisuudentunnetta?

Ennen kuin aletaan vakavasti uskoa mukavilta näyttäviin malleihin, voidaan pohtia hetken taustaoletuksia, joihin malli perustuu. Kansantalouden markkinoita kuvaavassa mallissa keskeiset taustaoletukset ovat niukkuus, valinta ja vaihtoehtoiskustannus. Talousyksikön oletetaan toimivan näiden realiteettien vallitessa preferenssiensä mukaan rationaalisesti, suorittavan aktiivista valintaa tietoisena vaihtoehtoiskustannuksesta.

Valintaan ja vaihtoehtoiskustannukseen perustuva teoria olisi sovellettavissa ihmissuhteisiin, mikäli
a) ne olisivat yksilön elämälle samalla tavalla välttämättömyys kuin mm. ravintoa ja siihen verrattavissa olevia resursseja säätelevä markkinatalous
b) yksilö toimisi ihmissuhteissa samalla tavalla rationaalisesti ohjautuvana - aktiivisesti valiten ja vaihtoehtoiskustannusta pohtien - kuin esimerkiksi ruokakaupassa.

Ensimmäinen edellytys saattaa täyttyä, jos tarkasteltaisiin vaikkapa sadan vuoden takaista yhteiskuntaa, jossa perheen perustaminen oli sosiaalisesti hyväksytyn ja/tai taloudellisesti siedettävän elämän perusedellytys. Tosin silloinen ihmissuhdekulttuuri oli niin suurelta osin normatiivisesti ohjattua, että vapaan markkinatalouden oletuksista lähtevä teoria on hankala.

Toinen edellytys saattaa täyttyä lyhytaikaisiin suhteisiin, jatkuvaan vertailuun ja (hedonistisen) hyödyn maksimointiin tähtäävissä kulttuureissa. Niitä esiintynee useimmiten huuhaaviihteessä.

Toinen edellytys on sikäli ikävä, että ihmisten ei aina - nimenomaan omasta näkökulmasta katsottuna - katsota käyttäytyvän rationaalisesti. Tällöin teoria muuttuu helposti normatiiviseksi.

Mallintaminen on hyvä asia aivan kuin työkalujen käyttö. Mallit kun ovat ajattelun työkaluja. Ei kuitenkaan ole järkevää ryhtyä avaamaan mutteria kirveellä. Pitää kehittää lenkki- tai jakoavain eikä tyytyä siihen liiterin seinällä valmiina olevaan kirveeseen.

Kun kerran ihmissuhteet ovat niin mielikuvitusta kutkuttava asia, että siitä juttua riittää, eikö joku viisas ryhtyisi kehittelemään mallia, joka ei vaatisi tarkasteltavia toimimaan kuin valintamyymälässä? Vai onko "puolikovasta" tieteestä lainattu malli keskustelijoiden mielestä poliittisesti korrekti viitekehys niinkin pehmeästä asiasta kuin ihmissuhteista keskustelemiselle?

Pyydän anteeksi mautonta loppulausetta, mutta markkina-arvoteoriasta minulle ei suinkaan tule mieleen väkivaltainen misogyyni, parkumatti (mikähän sellainenkin on?) tai nörtti, vaan kaikinpuolin kunnollinen nuori urho, joka pikkusiskolta salaa lainattu tyttöjen ihmissuhdelehti ja kansantaloustieteen perusopintojen oppikirja yöpöydällään haluaa oppia ymmärtämään maailmaa. Söpöä :-)

Ruusuilla tanssimista

Epäromanttisen kirjoituksen jatkoksi sopii kuvaus raa'asta todellisuudesta, jossa ruusut saivat huutia. Vanha pensas ei viime vuoden kokemuksen perusteella olisi jaksanut kesää terveenä, joten oksasaksille ja lapiolle löytyi työtä. Pensas oli vuosien ellei vuosikymmenten aikana ehtinyt kasvattaa melkoisen juurakon. Tilalle uutta multaa.

Marjapensaiden alustat otettiin mullokselle. Niistäkin yksi vanha mutta pieni tehnee loppuaan. Muissa on kukkia paljon. Ankaria yöpakkasia ei nyt kaivattaisi.

Haukotus

Vietänkö liian rajua elämää viikonloppuisin? Maanantaisesta väsymyksestä näin voisi päätellä. Iltapäivän lopuksi työmaalla olisi ollut ammattiosaston kokous. Asia on mitä tärkein ja arvokkain, mutta kotimatka houkutti enemmän. Torkahtelin linja-autossa. Illalla lenkki - huomattavasti viimekertaista rauhallisvauhtisempi - karisti hetkeksi orastavat päiväunenalut. Viilennyt sää taannee paremmat yöunet kuin viikonloppuna.

Lähimarketista saa uutuutena savolaisen valmistajan mansikalla maustettua vissyvettä. Minusta se on parempaa kuin miltä idea vaikuttaa.

Verkkoselostukseni (pitäisiköhän ryhtyä käyttämään tästä tarinoinnista verkkoselostus-termiä, koska se kuulostaa hyvältä, on tässä yhteydessä käytettynä sopivan epämääräinen ja lisäksi viittaa oikeisiin ja tärkeisiin asioihin) oli tuottanut iloa jollekulle viime kesänä julkaisemieni tenttikysymysten muodossa. Oli ilo palvella :-)

Hiljainen hetki

Huominen etsintäoperaatio on sitten peruutettu. Loppuratkaisu oli arvattavissa. Mutta silti.

Äidit ja lapset

Äitimammasta on tullut niin kosmopoliittinen persoona, että äitienpäiväonnittelut piti käytännön pakon vuoksi toimittaa tylsimmällä mahdollisella tavalla: tekstiviestillä. Paras äitienpäivä on tietenkin siellä, missä päivänsankari sen haluaa viettää.

Olemme Panu Höglundin kanssa näemmä samaa mieltä lapsille sopivasta vallankäytön määrästä, mutta itse en ole valmis tuomaan ruumiillista kuritusta mukaan kuvioon. Toisin kuin ikimuistoiseen kasvatuskulttuuriin kuuluu, mielestäni lapset pystyvät elämään ikäkauteensa kuuluvaa elämää ja kasvamaan tehtävänsä täyttäviksi aikuisiksi ilman fyysisiä pakkokeinojakin.

Töitä kirkonmenojen aikana

Aamulla aurinko herätti ennen työhön lähtevän herätyskelloa. Ennen iltapäivän lämpöä olikin hyvä ehtiä harjoittamaan kemiallista sodankäyntiä sammalta vastaan. Vuoden ensimmäinen ilmastointitepastelu nurmella vaaleaksi pyrkivä ruskea ja painava muoviämpäri kädessä ei ollut mikään ekoteko. Kylvön typpipitoisuus oli kaksi prosenttia. 122-tonnista veturia selässään kantava haalari ei ollut kevyt työvaate edes aamupäivällä koivujen katveessa.

Oli kai jo sopiva aika ottaa lintulauta pois?

Toukolauantai

Auringon herätys ei näemmä unelle riittänyt, vaan tarvittiin herätyskellon apua. Maatalousliike on avoinna - aivan oikein - liikkeen tärkeimmän asiakaskunnan tarpeiden mukaan, jolloin kaltaiseni ehtii sinne yleensä vain viikonloppuisin. Puoli hehtokiloa kalkkilannoitetta ja murto-osa tuosta määrästä nurmensiemeniä kustansi 51 ecua. Äijäshoppailua (olen muuten sitä mieltä, että paljon naureskeltu kauniimman sukupuolen harjoittama pukeutumis- ym. shoppailu ei ole kustannushyötyanalyysin miinuspuolen mukaan mitattuna juuri mitään verrattuna rautapuolen äijäshoppailuun) tuli harjoitettua kiintolenkkiavainsarjan muodossa. Vanha oli hyvä, mutta katosi kummasti.

Aamun lopuksi ehdin käväistä torilla, jossa yleishyödyllinen organisaatio juhli vuosikymmenen uraansa. (Jokunen kuva kiinnostuneille.) Tärkeä asia, mutta messuilut eivät ole allekirjoittaneen parasta alaa.

Päivän varsinainen homma olivat kauden ensimmäiset talkoot veturitallilla. (Jokunen kuva kiinnostuneille.) Ilkan kanssa proppailimme liikennepaikkakylttejä seiniin. Esko teki kosteusmittaukset museon lipunmyyntitilana toimivaan EFi-vaunuun, ja tulokset yllättivät. Pahimmillaankin vain 17 %. Vaunu on paljon paremmassa kunnossa kuin on kuviteltu, kiitos Jarkon jo aikoinaan asentaman lämmitysjärjestelmän.

Sen sijaan Contesta Oy:n tekemä kuntokartoitus vesitornille ei lupaillut hyvää. Sen voi toki halutessaan tulkita kauniisti, mutta jos tekstiä luetaan, kuten se on kirjoitettu, on raportti aika korutonta kertomaa. Hallitus oli sopivasti kutsuttu kokoukseen, ja päätöksenä syntyi EU-rahanvartijoille osoitettava kaino pyyntö tutkailla karua todellisuutta.

Raidetraktorin käynnistysmoottori on rikki. Epäilemättä jonkinlaista nostalgisuutta sisältyi asianosaisten hetkeen löytää tallin verstaalta vuonna 1962 valmistettu tehdasuusi bendix-akseli.

Junabongailua ehdittiin harrastaa ihmettelemällä Sr1 nro 3101:n jäämistä pitkäksi aikaa tavarajunan eteen. Korvien avulla aistittavista oireista päätellen arvelimme kompressorivikaa. Jossakin vaiheessa veturin tiimoilla oli taas toimintaa. Äkkiseltään näytti siltä, että sammahtaneen Sr1:n kuljettaja oli muin kulkuvälinen käynyt hakemassa Tampereelta Dv12-dieselveturin. Sen avulla "Kaalihäkki" lähti kohti etelää. Tavaralla ei tainnut olla kovin kiire. Se jäi ratapihalle.

Korjaus 9.5.2004: Dv12:n hinaama Sr1 lähti tallilta poistuessamme kohti etelää, mutta vain käydäkseen vaihteella. Nimittäin hinaus oli havaittu Tampereella klo 19.18. Räpsin kuvat noin klo 17.05, jolloin hinausvalmistelut olivat käynnissä.

Ilta-aktiviteetteja

Pian kun olin päässyt työmaalta kotiin, itse herra operaatiopäällikkö soitti, että vapaaehtoisten suorämpijöiden paikallinen aluetoimikunta on saanut hälytyksen etsintätehtävään. Käsky oli varsin paljon tavallisuudesta poikkeava: tehtävä alkaa vasta tulevan viikon maanantaina. Normaalisti nämä ovat tietenkin heti toteutettavia. Ei yksityiskohdista sen enempää - tiedotuksen hoitavat ne, joiden virkaan se kuuluu - mutta mikään kovin nätti juttu ei liene odotettavissa. Välitin viestiä edelleen kaavion viivoja seuraten. Väkeä on tulossa, kärkimiehenä aina yhtä valmis Ari: "Juu, mää hoitelen Hesan työmaalla hommat siihen kuntoon että maanantaina olen mukana. Otanko geepeeässää tai maasturia mukaan?"

Kun puhelinsoittokaan ei edellyttänyt tässä vaiheessa sen suurempia toimenpiteitä, innostuttiin sateen jälkeen lenkille. Kuurot olivat olleet hyvin paikallisia. Selvä märän ja kuivan raja oli vain vajaan kilometrin päässä. Minusta ei ollut jänikseksi. Nopeajalkaisemmalla oli selvä aikatavoite, minulle liian tiukka.

Interblogistiikkaa

Tommi Perkolan tämänpäiväisestä - toki alkujaankin kai sarkasminsukuiseksi tarkoitetusta "Jos naiset hallitsisivat, sotia ei olisi" -ajatuksesta tuli mieleen toinen, pahempi samanlainen. Pahempi siinä mielessä, että sitä on kai joissakin yhteyksissä esitetty melko tosissaan: "Jos lapset hallitsisivat, maailma olisi parempi paikka". Lasten hallitsemalla maailmalla olisi nimikin: helvetti. Perkolan lainaama viiteteksti lienee joko raa'aksi "vitsiksi" tarkoitettua tai vaihtoehtoisesti tilapäisesti tasapainottoman mielen tuotosta (samankaltaisiahan on nähty Blogistadissa sukupuolesta riippumatta ennenkin), mutta en usko sen missään tapauksessa edustavan mitään, mikä voitaisiin yleistää naisiin. Sen sijaan lasten ylivalta olisi kestämätön siitä perussyystä, että lapsilla ei ole keskivertoaikuisiin verrattavia realistisia käsityksiä tekojen seurauksista. Pääsyyn siihen en usko olevan Tomin ja Jerryn tai yleensä massaviihteen, vaan ylipäätään elämänkaaren ja ajattelun kehitysvaiheen. Mitä enemmän ajattelen lasten hallitsemaa maailmaa, sitä enemmän kunnioitan vanhempia ja muita kasvatustyötä tekeviä.

Sotaväkiaiheisessa, mutta silti rauhanomaisessa ottelussa Irlanti-Kanada näkisin oman subjektiivisen kokemukseni perusteella Irlannin olevan voitolla. Ainakin 1980-luvulta lähtien kypäräpääpappeus on monessa tapauksessa edellyttänyt LTU-kirkon jäsenyyttä (jostain syystä LTU:sta minulle tulee aina mieleen paljon mukavampi lyhenne MTU). Lieneekö sillä haettu kulttuurista vastavoimaa 1960-1970-lukujen muoti-ideologioiden ylilyönteihin. Tosin siinä vaiheessa, kun vahvuuslaskennat ovat vaihtuneet reserviupseeri- ja -aliupseerikerhojen illanviettoihin ja koulutushaaramerkit piirien ja liittojen kunniamerkkeihin, mielipiteet tasoittuvat. Elämänkaarikysymys kai tämäkin.

Työviikko lopuillaan

Työviikko alkaa olla lopuillaan. Sen verran hyvin on ilta-aikaankin tullut viihdyttyä työmaalla, että olisin hyvällä omallatunnolla voinut lähteä jo kotiin, mutta jos nyt vielä päivystetään vaikka puhelinta ja katsellaan harvakseltaan putoilevaa sähköpostia. Nyt olisi saatavissa ilmaiseksi Siemensin MC60- tai SX1-matkapuhelimia. Ei tarvitsisi ostaa kuin viidellä- tai kymmenellätuhannella eurolla Simatic-tuotteita. Ei kiitos, isänmaallisena miehenä suosin mieluummin Kauko-Idän työvoimalla tehtyä kumitehtaan valmistetta. Suomalaisetkin ovat näemmä oppineet spammauksen, ja kuten tietoyhteiskunnalle kuuluu, sähköpostiasiakasohjelmaa hyödyntäen oikein piilokopiotoiminnon avulla.

Se ei kyllä ole pelkästään mukavaa, että pienistä RJ45-liitinmoduuleista ja -liittimistä voi kasvaa aika suuri puro, kun tehdään harjoitustöitä.

Mallasveden lahdelta on pitkin päivää lähtenyt pienveneitä järvelle. Mökille viikonlopun viettoon. Kantamuksista päätellen eräällä herralla oli matkaeväänäänkin kelpo valikoima erilaisia mallasvesiä. Toriaukiolla soitti intiaanin näköisiä ihmisiä. Soittimet olivat ainakin sukua kitaralle, huilulle ja patarummuille. Tehdaskaupunki (se oikea, kuten Sorsamattikin joku aika sitten totesi) näytti kesäiseltä.

Rannalla vihreän saaren

Panu Höglund ujostelee omakehuaan minusta aivan turhaan. Useimmat meistä omalla nimellään kirjoittavista kehumme itseämme milloin suoremmin, milloin rivien välissä. Itsensä kehumiseen on kaksi päätapaa: voi halventaa muita (halventajahan lähes poikkeuksetta katsoo asettuvansa halventamiensa yläpuolelle) tai korostaa itseään. Jälkimmäinen on mukavampaa luettavaa etenkin, kun se tehdään - kuten sotaväessä aikanaan sanottiin - oikein tuelta. Ristiretkeily itselle tärkeän kulttuurin puolesta on kelpo tuki omakehutoiminnalle. Jatkakoon Panu samaan malliin.

Itselleni kelttiläinen(kin) - tai mikä lieneekään oikea termi - kulttuuri on varsin vieras. Meilläpäinhän se on karsittu ja pätkitty ilmeisen epähistorialliseksi virikkeeksi "historian elävöittäjille" ja muille taivaanrannanmaalareille.Tämän aikanaan mainiossa Kauriin kääntöpiiri -radio-ohjelmassa paljon kuullun yhtyeen tuotanto ja koko imago edustaa sitä, mitä kelttiläisellä kulttuurilla usein halutaan ymmärtää. Ai niin, vaikka en voi väittää olevani varsinaisesti edes kiinnostunut kelttiläisestä kulttuurista (juntti mikä juntti) paitsi korkeintaan jossakin rajoitetussa historiallisessa mielessä, yksi siihen liittyvä asia on joskus askarruttanut mieltäni, koska se selvittäisi, millaisen mysteerin kanssa saan elämääni jakaa. Puolisoni opiskelukaveri totesi kerran hänen muistuttavan jotakuta irlantilaiseen(?) kansanperinteeseen kuuluvaa hahmoa niin, että vain harppu puuttuu. Mikä mahtaa olla sikäläisessä mytologiassa(?) tuo harpunsoittajahahmo?

Illallakin on kuuma

Tänään päätti opintonsa yksi tietojenkäsittelyn perustutkintoon valmistanut koulutus. Ryhmä, jota opetin vain muutaman viikon viime kesänä, jäi yksilötasolla itselleni melko vieraaksi. Ryhmän opiskelijat olivat joutuneet kärsimään mitä moninaisimmista erityisesti arviointiin liittyneistä epäkohdista. Kun tilanne kokonaisuudessaan paljastui keväällä, jouduin väsäämään paperin, jossa viitattiin pariin lakiin, ja alle tuli toisenkin virkavastuullisen nimi. Hieman puolivillainen ratkaisu, mutta ilmeisesti ainoa oikeudenmukainen, joka olemassaolevan tiedon perusteella voitiin tehdä. Ei tästä sen enempää.

Intoa ja oppimishalua tällä joukolla oli tavattomasti. Motivaatio uuden oppimiseen on tärkein työkalu atk-alan käytännön töissä. Se ei tarkoita jatkuvaa kurssilla istumista, vaan omatoimista opiskelua usein deweylaisella learning by doing -menetelmällä.

Menestystä uunituoreille datanomeille.

Minun piti kirjoittaa lisäksi vaikka mistä, mutta tänään olen ollut huono saamaan asioita aikaiseksi. En oikein osaa iloita lämpimästä säästäkään.

On mielenkiintoista ajatella, millaisia päiviä olisi koettu, jos kaksi yleisesti rakastettua asiaa - aikainen helle ja jääkiekon maailmanmestaruus - olisivat osuneet samaan kevääseen. Sellaista kevättä olisi luultavasti muisteltu kauan.

Heureka

Iltapäivän lopulla, kun valmistelin töissä huomista koetta, tajusin miten hienoa on työskennellä ammatissa, jossa saa käyttää ruuvimeisseliä. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta tuonkaltaista ajattelua, mutta tällä kertaa kuitenkin noin konkreettisesti muotoiltu.

Just met the thomb raider

Illalla oli puhtaat tekniikkatreenit ilman yhtäkään vapaaottelua. Sopi hyvin minulle ja polvelleni. Mukana oli vain vähän osallistujia. Lieneekö lämmin sää houkuttanut muihin puuhiin pihamaille tai kenet mihinkin. Takki alkoi tuntua haarniskalta 1970-luvun talotekniikalla ilmastoidulla dojolla. Harjoitusparikseni osui kauniimman sukupuolen edustaja kai ensimmäistä kertaa sitten harrastus-reloadedin. Helinä-keiju hyödynsi fysiikan lakeja kovin kauniisti, ja itseensä nähden lähes kaksinkertainen massa oli asianmukaisesti matossa mitä puhtaimmin. Toisaalta sainpa omalla tori-vuorollani fysiikaaliseen lainkuuliaisuuteen pyrkivänä pudottautua polviasentoon, mikä ei ollut lainkaan paha nivelten kiertoliikerasitusta ajatellen.

Asialeissonia

En ole ollenkaan oikea ihminen kirjoittamaan mitään tieteeseen liittyvää, mutta Tommi Perkola toi tämänpäiväisessään esiin mielestäni tärkeän asian. Voidaanko missään tieteessä - sen paremmin yhteiskunnallisessa kuin muussakaan - tehdä varsinaisia johtopäätöksiä muuten kuin empiiriseen aineistoon, primaarisiin lähteisiin, perustuen? Eikö esseistiikka ja muu tutkimusviitekirjoittaminen ole oma toisen asteen koulutukselle ominainen lajinsa? Viisaampien kommentteja otettaisiin hyvin mielellään vastaan.

Riitta Santala-Köykkä kirjoittaa tärkeästä ja vakavasta aiheesta: koulukiusaamisesta. En valitettavasti lukenut viitekirjoitusta loppuun saakka. Kyseinen teksti taisi olla lähinnä nuorille suunnattu, joten toivottavasti sieltä löytyy varteenotettavia selviytymisstrategioita.

Terveydeksi

Veikeän näköinen paksu sumu on noussut niityltä maantielle. Mahtaako päästä pihoihin saakka? Kuunpimennyskin olisi luvassa, mutta veikkaan, että silloin nukuttaa liian hyvin.

Töissä keskusteltiin kollegan kanssa pitkään terveydellisistä asioista. Aihepiiriin liittyvät asiat ovat pohdituttaneet loppupäivän.

Kotimaisen pikaruokaketjun paikallinen toimipiste mainosti sportti-nimistä hampurilaista. Joskus aikaisemmin joku päivittäistavarakauppa myi samalla nimellä perunalastuja. Edellisviikonloppuna Helsingissä huomiota kiinnittivät lukuisat kadunvarsimainokset, joissa nuoret reippaan näköiset ihmiset mainostivat jotakin kivennäisvedeltä tai muulta terveysjuomalta näyttävää. Kyse olikin valkoviinistä. Ei moralisoiden - varsinkin kun itse saisi olla tarkempi siinä, mitä suuhun tulee laitettua - mutta vaikkapa huvittuneena tuollaista mainontaa voi seurata. Mutta uskooko joku siihen viestiin, mitä mainostajat haluavat levittää? Jos uskoo, ei se enää tunnukaan kovin huvittavalta.

Terveyttä sivuavaan aihepiiriin liittyen, pitäisi kehittää motivaatiota harjoittaa liikunnallista toimintaa enemmän. Talvella tuo oli helppoa, mutta niinkin perusjärkevä ja yksinkertainen toiminto kuin kevyt hölkkä on tuntunut tervanjuonnilta. Eikä pelkästään toisessa epäonniselta näyttävässä harrasteessa vääntyneen polven takia.

Jostain syystä illansuussa veturitallin katolla paloi toinen suurista valonheittäjistä. Kun kävin sammuttamassa sähkösyöpön, huokui ovella vastaan jokakeväinen ilmiö: talven kylmyys säilöttynä tiiliholveihin. Näin lämpimänkosteana päivänä vastakohta tuntuu erityisen suurelta.

Konservaattorille työtä

Suomela-niminen, ilmeisesti joka talouteen jaettava (piilo)mainoslehti referoi Taloustutkimus Oy:n pientaloasukkaille hiljattain tekemää tutkimusta. Omakotiasujat näyttävät tutkimuksen perusteella vanhanaikaisten arvojen selkärangalta. Ulkomaille ei matkustella, EU:ta vastustaa useampi kuin kannattaa, presidentiksi kaipaillaan vielä Kekkosta ja Mannerheimia, työmatkat kuljetaan omalla autolla, ja siivoaminen on naisten työtä. Konservatiivisia arvoja kannattavien eturyhmien näemmä kannattaisi ryhtyä jakamaan tonttimaata, tukemaan rakennuskannan perusparannustoimintaa ja harjoittamaan muuta omakotiasumista edistävää politiikkaa. Ehkä konservatiivisuus kasvaa juuri omassa maassa, konkreettisessa omistamisessa. Eihän tuosta ole kuin 86 vuotta ensimmäisestä kerrasta ja kuusikymmentä vuotta toisesta, kun yhteiskunnan sisäinen vakaus luotiin juuri jakamalla ihmisille maata.

Viherpiiperrystä

Sävyt muuttuivat päivässä vihreävoittoisiksi. Reipas tuulenhenkäys on puhallellut ympäriinsä jotakin nenää kutittavaa. Aivasteleminen käy kurkkuun, kun ei ole nuhaan tottunut. Vuosikausiin minulla ei ole ollut enää hankalia allergiaoireita. Viimeisen kerran niistä taisi olla todellista haittaa peruskouluaikana kesätöissä. Silloinen allergialääke, muistaakseni Lunerin nimeltään, oli sivuvaikutuksiensa vuoksi ikävähkö ruumiillisen työn tekijälle.

Pidettiin luontaistuotevalmisteita miten vain poliittisesti epäkorrekteina, on perillavalmiste ollut juuri sopiva hoitokeino nykyisiin vähäisiin allergiaoireisiini. Se pitää aivastelun kurissa aiheuttamatta monille apteekkituotteille ominaista väsymystä.

Kalenterikuvan vaihto Tve4:ään

Sunnuntaiaamun aurinko herätti ennen seitsemää. Vapuksi on torpasta suljettu sähkölämmitys kosteita tiloja lukuunottamatta ja petivaatteet vaihdettu kevyempiin. Silti oli lähes turhan lämmin. Ehdin laittaa treenivaatteet pesukoneeseen melkein keittolämpötilaan yösähkötariffin ajaksi. Linkouksenkin jäljiltä raskaan takin ripustaminen kuivaustelineelle käy voimaharjoituksesta.

Aamupuhteena piti vaihtaa kaksi pinnaa polkupyörään. Vaihdettavia löytyikin kolme. Samalla tuli oikaistua takavanne niin suoraksi kuin kovia kokeneen pinnoja säätämällä saa. Käsirattaiden renkaiden ilmanpitävyys on testin alla.

Rouva Groove lähti kevään esitykseen hyvissä ajoin. Viilipyttyyttään tällaisten tilaisuuksien alla voi vain ihailla. Hävettää, että en tullut hankkineeksi ajoissa pääsylippua.

Lännen Lokari kirjoittaa aiheesta, josta itsekin keskustelen mielelläni: koulutuspolitiikasta. Yleisiin asioihin ensin pieni tarkennus: ammattikoulu tai lukio (virallisemmin toisen asteen koulutus) ei Suomessa kuulu oppivelvollisuuden piiriin (Perusopetuslaki 628/1998). De facto -pakko ammatillisen tutkinnon - käsitettäköön termi "ammatillinen" tässä laajasti tarkoittaen mitä tahansa ammattiin kuuluvan työn tekemiseen edellytettävää tutkintoa ammattikoulusta tiedekorkeakouluun - suorittamiseen tulee työelämän taholta. Koulutusmyönteisessä Suomessa on totuttu vaatimaan tutkintoja.

En lainkaan epäile, etteivätkö viitekirjoituksen lainaukset perustuisi karuun todellisuuteen. Niin ylimieliseltä kuin tämä jälleen saattaakin kuulostaa, asettaisin osan vastuusta opettajalle itselleen. Opettajan asenne ratkaisee paljon. Pätevyyslainsäädäntö saattaa pakottaa tiedekorkeakoulun käytäntöihin tottuneen opettajan "jalkautumaan" (jalkautuminen on muuten harvinaisen ontuva sana, kun se irrotetaan konkretiasta. Itselleni se tuo mieleen alikersantin rääkäisyn vaunun pysähdyttyä: "Valmistautukaa jalkautumaan!.... Vaunun eteen oikealle avoriviin... jalkaudu!") käytännön osaamiseen ja konkreettiseen työhön liittyvään osaamiskulttuuriin. Luulen, että osa ongelmista liittyy juuri tähän oppilaitoskulttuurien yhteentörmäykseen.

Kuulen arkipäivittäin nuorten ammattikoululaisten jutustelua linja-autossa. Joskus tuntuu, että kauniimpaa sukupuolta halventava sana on yleisemmässä käytössä itseään akateemisiksi tituleeraavien verkkokirjoituksissa kuin ammattikoululaisten arkipuheessa.

Urheilu-upseerin taannoisen linkin takaa löytämäni on naapurikylän ihmisiä. Viiala-aiheiset naljailuni hävettävät. Mutta Hirsikangas on kaivinkoneidenkin jäljiltä korkea.

Vaaleiden poplarien ulkoiluttamispäivä

Aamupäivän hetkeksi pyöräilimme torille. Vappukulkueen etunenässä marssi vanha luokkatoveri. Ikävuosien karttumisen myötä hänestä on tullut valtakunnantason poliitikon näköinen. Sellainen hän ei ole, ainakaan vielä. Potentiaalia varmasti olisi.

Paikallisen työväenyhdistyksen tervehdyspuhe oli pitkä. Sen sijaan juhlapuhuja, Vasemmistoliiton eurovaaliehdokas ja seutukunnalla laajalti tunnettu eläinlääkäri Inna Ilivitzky, piti lyhyen ja asiallisen puheen. Hänellä oli vapun virallisten esiintyjien pukeutumiskoodin mukainen vaalea kevätpoplari. Tilaisuuden juontajalla oli punainen bleiseri ja ylioppilaslakki. Meilläkin oli asiaan kuuluvat päähineet: puolisollani huivi ja minulla baskeri. Mustia molemmat. Tilaisuuden musiikista ja puujalkavitseistä vastasi farkkuasuinen mies haitareineen.

Brunssin katoimme vasta puolilta päivin. Parin viikon univelkoja tuli kuitattua hyvillä päiväunilla.

Maantiellä on illan aikana näkynyt mitä moninaisimpia kauniita museorekisteri-ikäisiä ajoneuvoja teeveehoonkeltaisesta Lokomo-tiehöylästä punaiseen Ford Angliaan.