Hämeenlinnasta kissalaan

Tämänpäiväinenkin näyttö elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelman perustutkinto-opiskelijoille meni hyvin. Tehtävän pääpaino oli Linuxin asennuksessa ja web-palvelimen konfiguroinnissa (mielestäni hieman erikoinen painotus ko. tutkintoon). Periaatteessa yksinkertaiselta kuulostavaa asiaa oli höystetty monenlaisilla erikoisvaatimuksilla.

Opiskelijat joutuivat näytössä tekemään töitä tosissaan kellon käydessä koko ajan. Havainto, jonka arvioijatoverini tamperelainen Linux-ekspertti Tatu ja minä teimme, oli opiskelijoiden sisukas peräänantamattomuus. Hanskoja tai asennuslevyjä ei lyöty tiskiin, vaikka jokin ei vielä n:nnellä kerrallakaan onnistunut. Viimeisillä minuuteilla tuli työvoitto muutamille.

Päivän päätteeksi käväisin Hämeenlinnassa vaateostoksilla. Matka taittui linja-auton kyydissä hämäläisissä maalaismaisemissa ja osin kapeita sorateitä pitkin vanhan Sääksmäen kautta Hattulaan, Tyrväntöä ja Lepaata sivuten Parolaan ja sieltä edelleen kaupunkiin. Hauhonkin puolella käytiin välillä. Viimeiset ammattikoululaiset jäivät pois Retulansaaren tienhaarassa. Viime vuonna matkustin tätä reittiä silloin tällöin, ja usein olin Retulan ja Hämeenlinnan välillä ainoa matkustaja. Nyt aivan näin ei ollut.

Vaatekaupasta mukaan tarttui kahdet housut ja paita. Jostain syystä vaateostokseni, silloin harvakseltaan, kun niitä tulee tehtyä, suuntautuvat usein Hämeenlinnaan. Kotikylässä ei miestenvaatekauppaa ole ollut vuosiin.

Pidän paljon Hämeenlinnasta kaupunkina. Ilmapiirissä on samanlainen, ulkopuolisen mielestä ehkä hämäläisen sisäänpäinkääntynyt ja juuri sellaisena kotoinen, leima kuin Tampereessa tai Valkeakoskessa, mutta silti Hämeenlinna on erilainen. Linnan seutua tai keskusta-alueen ahdasta ruutuasemakaavaa kulkiessa tuntee ympärillään lepäävän historian. Viime syksyltä mieleeni jäi erään sikäläisen kiinteistönvälitysfirman ikkunassa ollut mainos ns. rivitaloasunnosta. Hyvällä alueella, peruskorjattu hiljattain, paljon tilaa ja muut hyvän rivitaloasunnon määritteet. Rakennusvuosi 1790 oli kirjaimellisesti toisesta maailmasta muiden asuntomainosten joukossa.

Keskustassa, "Reskalla" ja sen ympäristössä, oli hurjasti väkeä. Kaksi peräkkäistä pyhää taitaa aiheuttaa ihmisissä melkoisen hamstraustarpeen. Tiiriön automarkettien tilanteen saattoi hyvin kuvitella.

Kotiin päin lähdin junalla. Hämeenlinnan rautatieasema ei ole alkuperäinen. Jos olisi, se kuuluisi maan vanhimpiin asemarakennuksiin, kuvista päätellen tyyliltään samansuuntaisena Tikkurilan alkuperäistä tiiliarkkitehtuuria edustavan, nyt museona toimivan luomuksen kanssa. Sisällissodan loppuvaiheissa Hämeenlinnan alkuperäinen asema tuhoutui, ja vuonna 1921 tilalle valmistui uusi barokkivaikutteisen raskastyylinen rakennus Thure Hellströmin piirustusten mukaan. Arkkitehdin teokset vaihtuivat seuraavalla vuosikymmenellä ankaraan funktionalismiin mm. Riihimäellä ja Porissa yhä käytössä olevissa asemarakennuksissa.

Ollaan Hämeenlinnan aseman rakennustyylistä mitä mieltä hyvänsä, on sen tunnelma perjantai-iltana omanlaisensa. Sotilaita on luonnollisesti paljon. Lomille lomps. Osalla oli vielä baretti, osalla karvalakki. Käytetäänköhän armeijan karvalakista vielä muuatta harvinaisen rivoa termiä? Se tosin taisi koskea nimenomaan harmaata sellaista. Täällä musta oli muotiväri.

Asemalla, kuten asemilla usein, oli paljon myös laitapuolenkulkijoita. Jostain syystä Hämeenlinnan asemalla heitä tuntuu näkyvän suhteellisen paljon. Asemaravintolaan ei eräällä huomattavan päihtyneellä ollut asiaa useasta yrityksestä huolimatta.

Junasta noustessa naapurin Jussi osui samaan eteiseen. Töistä oli tulossa, mutta oli ehtinyt käydä myös messuilla. Mielenkiintoisin uutuus oli kuulemma ollut teippinä pohjiin pantava pitovoide. Kyyti olisi ollut tarjolla asemalta kotiin, mutta polkupyörä odotti jo sateesta pois pääsyä.

Puolisoni tuli autolla vastaan lähellä kotia. Kääntyi risteyksessä takaisin päin. Oli tärkeää asiaa. "Mää menen ostaan kissanruokaa." Kotona tosiaan oli hento kissalapsi. Eläinraukka oli harhaillut kullan työmaan seutuvilla useamman päivän. Sijaiskodissaan tuo on tuntunut viihtyvän ihan mukavasti nämä hetket. Hyväkäytöksinen kisu on valloittanut tämän kommuunin asujaimiston sydämet :-) Kotikarkurin kotiväkeä etsitään.

Hiton sakilaiset

Eihän sitä tarvitse kuin irrottaa hetkiseksi reititin palomuureineen verkosta ja kytkeä vanha kunnon Windows 95 -työjuhta työasemakaapelilla suoraan ADSL-sovittimen perään, niin johan on konnankoukut käynnissä. Mahtavatko nuo sakilaiset kokea mummonpotkijoihin rinnastettavaa riemua löytäessään verkosta ilman puukkoja ja puntareita rollaattoroivan "ysiviitosen"? Tämä onneksi vain kotioloissa. Eipä mennyt kauaa, kun mestari tyrkkäsi riu´ulla sääreen ja mylläri painui myllynsä ääreen.

Mummeli pääsi taas kivimuurin suojiin.

Näytön paikka

Olipa melko kiireinen päivä. Omalla opetusryhmälläni oli opiskelunsa ensimmäinen näyttö. Aiheena oli tietokonetekniikka. Kaikki selviytyivät näytöstä kunnialla. Oikeastaan vain teoriakysymyksissä tuli mainittavia virheitä, mutta käytännössä paljon tärkeämmät asennus- ym. oikeat työtehtävät sujuivat hyvin. Tämän ryhmän opiskelijoilla on taustallaan elektroniikka- tai tietotekniikka-alan perustutkintoja ja/tai työkokemusta. Sikäli tulos ei ollut yllätys, vaikka tehtäväksikin sattui tällä kertaa melko helppo työ. Tehtävänä oli tiettyjen "osaamattoman asiakkaan" itse aiheuttamien laite- ja ohjelmistovikojen korjausta, laiteasennuksia, käyttöjärjestelmän uudelleenasennusta ja melko monipuolista paikallisten suojauskäytäntöjen asettelua vastaavien tulevien laitevikojen ehkäisemiseksi.

Ammatilliset näyttötutkinnot muodostuvat tutkinnon osista, joista kustakin tulee suorittaa hyväksyttävä näyttö (=käytännön osaamista mittaava työtehtävä höystettynä mahdollisesti muutamilla teoriakysymyksillä). Parhaimmillaan näytöt suoritetaan työelämässä todellisissa työtehtävissä. Turvallisuus- ja vastuukysymysten vuoksi tietotekniikassa ja yleensäkin sähköalalla näyttöjä tehdään silti enimmäkseen tarkkaan valvotussa oppilaitos- tai muussa ympäristössä. Yritykset eivät ymmärrettävistä syistä ole avosylin tarjoamassa tietojärjestelmiensä osia opiskelijoiden näyttöjen suorituspaikoiksi. Oppisopimusopiskelijat ja muut työn ohessa opiskelevat ovat tietenkin toinen asia, heidän on suositeltavaakin suorittaa näyttönsä työpaikoillaan mahdollisuuksien mukaan.

Näyttötehtävät laaditaan monilla aloilla keskitetysti. Kunkin ammattialan ja tutkinnon tehtävien laadinnasta vastaa pienehkö asiantuntijaryhmä tai pari. Näyttöjä järjestävä taho tilaa tehtävät valtakunnallisesta tehtäväpankista. Tämä toimii osaltaan laadunvarmistajana näyttöjen toteuttamisessa.

Näyttöjä ei koskaan voi arvioida se opettaja, joka on opettanut ko. ryhmää. Arvioinnin suorittaa pieni ryhmä, joka koostuu alan ammattilaisista. Usein mukana on myös joku muu alan opettaja. Työpaikoilla myöskään näyttöä suorittavan työntekijän oma esimies ei voi toimia arvioijana. Niinpä opetin tänään poikkeuksellisesti aivan toista ryhmää enkä itse osallistunut näyttötilaisuuteen.

Kun puhutaan oppilaitoksissa tapahtuvasta tutkintoon valmistavasta koulutuksesta ja sen näytöistä, on arviointikäytäntö yksi laadunvarmistaja. Kun oma opettaja ei arvioi ryhmäänsä, ei voi tapahtua läpi sormien katsomista tuttuuden perusteella. Eilen kirjoitin sanasen oppimisen laatu vs. opetuksen laatu -asiasta. Opetuksen laatuakin toki pitää arvioida, jotta yhteiskunnan varoin toteutettavaa koulutusta järjestetään hyvin. Näyttöjen arviointikäytäntö toimii tässäkin yhtenä laadunvarmistajana.

Mielestäni muussakin koulutuksessa kuin ammatillisissa näyttötutkinnoissa (ja tavallaan kai myös ylioppilaskirjoituksissa) opetus ja oppimistulosten arviointi pitäisi selkeästi eriyttää toisistaan. Tämä ei edelleenkään tarkoita kasvatustieteilijöiden ylivaltaa, vaan aihepiirin opetuksesta riippumattomien kyseisen alan ammattilaisten toteuttamaa arviointia.

Jostain syystä tällä seudulla atk-näyttöjä on kasaantunut lokakuun loppuun. Huomenna toimin itse yhden näytön arviontiraadin jäsenenä. Tehtävä on mielenkiintoinen ja melko haastava. Niin näytön suorittajilla kuin arvioijillakin.

Ilta kuluu kokouksessa maailman paremmaksi tekemisen merkeissä. Kohta siis lienee poistuttava tästä bunkkerista toiseen.

Muistia, peilikuvia ja muuta sekalaista

Työpäivä oli kiireinen. Aamupäivä meni opetuksessa. Kertailtiin Windowsin palautuskonsolin komentoja, nyt 2000:n kannalta. Näytön valmistelu sujui yllätyksittä. Melkein kaikki tuli tehtyä ja vähän enemmänkin. Kaksi muistimoduulia jäi vielä puuttumaan. Kaupoissa ei SDRAM-tyyppisiä enää pidetä kovin suuria määriä. Täytyy lainata muista koneista.

Logistiikkapuoli puolentoista viikon päähän alkaa olla nyt hanskassa. Ainakin tavara liikkuu.

Kun tulee kotiin kuuden aikoihin, on jo aivan pimeää. Puhelinsoitto linja-autossa piristi.

Illan treeneissä ei oikein mikään onnistunut, mutta lämmin tuli kiitettävästi. Polvi ja olkapää kipeytyivät. Pukuhuoneessa tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus katsoa kokovartalopeiliin puolialastomana. En oikein pitänyt näkemästäni. Se hyvä puoli tässä on, että ei tule ainakaan omaksuttua Narkissoksen syntiä. Vettä satoi treeneihin mennessä ja tullessa. Polkupyörän dynamo suti tyhjää suuren osan matkasta.

Pari huomiota mediasta. Eilen tuli otettua Tampereelta mukaan Aikalainen-niminen yliopiston tiedotuslehti. Siinä kirjoitti muiden muassa matematiikan professori Jorma Merikoski. Hän oli saanut opiskelijoilta kritiikkiä opetuksestaan tietojenkäsittelyn opiskelijoiden ainejärjestön julkaisussa. Kirjoituksen teema oli kysymys siitä, tulisiko arvioida vain opetuksen tasoa vaiko myös oppimisen tasoa. Teksti on helppo mieltää pettyneen opettajan defenssinä: tuollaisia puheita ja tekstejä opetusalalla kuulee melko usein ja yksi niiden stereotypiaan kuuluva seikka on substanssiosaamisen ja pedagogisen osaamisen vastakkainasettelu ainakin rivien välissä. Tosiasiassa nämä eivät tietenkään ole vastakkaisia asioita, jotkut ovat hyviä jossain ja parhaat molemmissa. Ammattikoulunäkökulmastakin voin hyvin arvata professorin tunnelmat. Kirjoituksen pintakerros on sangen ymmärrettävä niiden pohjalta. Opetustaito milloin minkäkin ryhmän arvioimana ja varsinkin akateemisissa piireissä, joissa opettajien ja opiskelijoiden välitön kanssakäyminen lienee ainakin määrällisesti vähäisempää kuin esimerkiksi ammattikoulussa, on niin subjektiivisiin ja mieltymyksellisiin perusteisiin pohjautuva arviointikohde, että professorilla tuskin on syytä huoleen.

Merikosken tekstissä oli toinen, minusta paljon mielenkiintoisempi huomio. Siinä tarkasteltiin - hieman arvottavaan ja mustavalkoiseen sävyyn kirjoituksen yleishengen mukaan, mutta sinänsä mielenkiintoisesti - niitä prosesseja, jotka johtavat opetustyön epäoikeudenmukaiseen arviointiin. Syylliseksi löydettiin kasvatustiede. Yhden tieteenalan leimaaminen ei sekään ole reaalimaailmassa oikeudenmukaista, mutta ajatusmallissa on vinha perä. Kasvatustiede tai sen harjoittaja ei varmastikaan ole pikkunilkki, joka korskeilla puheillaan ja mitättömillä teoillaan tarkoituksellisesti vaikeuttaisi opetustyötä tekevien elämää. Mutta kasvatustiede on omasta mielestäni etääntynyt liiaksi kontekstistaan. Se kehittelee mitä laboratoriomaisimpien projektien kautta empiirisesti kylläkin muodollisesti testattuja mutta käytännön elämälle vieraita teorioita ja jopa normeja. Nämä taakat sälytetään opetustyötä tekevien harteille yhtä lailla kokeiluprojekteissa kuin sellaisessakin opetustyössä, jossa pääasia on kauniin yksinkertaisesti tuottaa ammattiensa osaajia ja kunnon kansalaisia. Kasvatustieteen teoriat ovat etääntyneet kasvatuksen ja opetuksen teorioista yleisiksi ihmisten toimintaa kuvaaviksi teorioiksi. Arvaan seuraavan herättävän pahennusta, mutta mielestäni kasvatustieteilijä ilman opetustyön käytännön tuntemista ja siihen vaadittavaa (pitkää) työkokemusta on kuin linja-auton kuljettaja ilman ajokorttia ja -kokemusta.

Toinen Aikalais-huomio liittyy vapaaehtoistyöstä kertovaan juttuun. Tekstissä oli ajatuksia herättäviä asioita kolmannen sektorin ja veropolitiikan sekä hyvinvoinnin ei-niin-yksinkertaisesta suhteesta, mutta jätettäköön sen pohdinta tällä kertaa. Muuan haastateltu ansiokasta vapaaehtoistyötä harjoittava opiskelija totesi Pelastusarmeijasta: "Jos Pelastusarmeijan soppajonossa toivotetaan Jumalan siunausta, niin se ei ole oikein." (yhden kirjaimen kapitelisointi weblogistin). Siinäpä vasta suvaitsevaisuutta. Kulttuuri-imperialistisen synnin tekee varmaan myös müncheniläinen, joka tyrkyttää omaa kulttuuriaan tervehtimällä iloisesti kotikaupungissaan turistia "Grüss Gott!" (ei, en ole käynyt edes Münchenissä, mutta eivätkös Kress, Derrick, Köster ja kumppanit tai ainakin jotkut heistä niin tavanneet sanoa?)

Tuloja ja lähtöjä

Jyväskylän matka meni hyvin. Juna osoittautui onnistuneeksi kulkuneuvovalinnaksi jälleen kerran. Viimeistään takaisin tullessa ajokeli olisi ollut hyvin huono. Pendolino vei ja vanha kunnon Esslingen-tyyppinen vaunujono toi, tosin nokallaan Sr2-sähköveturi. Tavanomaista hieman pidempi junamatka lämpimässä vaunussa illan jo pimennyttyä oli tunnelmallinen kokemus. Hyvää ja mitä viehättävintä matkaseuraakin oli tarjolla puolisoni palatessa samalla junalla Konneveden kirkkoherraa tapaamasta.

Vanhojen vaunujen matkustusmukavuus on minusta parempi kuin Pendolinon, johtuen mahdollisesti Pendolinoa tuhlailevammasta sisätilan käytöstä. Ratahallintokeskuksen verkkoselostuksen mukaan suurin sallittu nopeus Jämsänkoski-Jyväskylä-rataosalla on 160 km/h niin veturivetoisilla kuin moottorivaunujunillakin, joten Pendolinolla ei edes ole merkittävää nopeusetua veturivetoisiin verrattuna. Ainakin Viinikan ratapihalla liikkunut urbaanilegenda(?) tiesi joskus kertoa, miten niin Sm3:n eli S220:n eli Pendolinojen kuin Sr2:sten ollessa testivaiheessa määrättiin Sr2:n nopeusmerkintä maalattavaksi yli. Uteliaat kansalaiset olisivat kuulemma saattaneet hämmentyä, kun valmistaja lupasi matalalla profiililla hankitulle "Alppiruusulle" suuremman nopeuden kuin suuren mainoshypen myötä hankituille Pendolinoille. Sr2:n suurin sallittu nopeus kun on 230 km/h ja Sm3:lla kymmenen tuntikilometria alhaisempi. Vaunukalusto luonnollisesti rajoittaa Sr2:n käytännön nopeutta.

Paikallinen ammattikorkeakoulu on mitä tyypillisin 1950-luvun iso koulurakennus. Hyvin viehättävä kaikessa menneisyyttä henkivässä olemuksessaan. Oma esitelmävuoroni osui iltapäivään. Tunnin sisään oli ahdettu kolme esitystä, eikä mainittavaa keskustelua juuri syntynyt. Helppo nakki omalta osaltani.

Mielenkiintoisesta ryhmäjaosta johtuen sain aika hyvää tuntumaa puhdistuspalvelualan koulutukseen. Hieno ala sekin ja toivottavasti houkuttelee myös nuoria suomalaisia.

Tänä iltana tarjolla on Javaa tietojenkäsittelyn muodossa, ja mikä herkullisinta, opiskelijan statuksella. Vaihtelu virkistää. Täytyykin lähteä odottelemaan linja-autoa.

Pannaanko karavatit kaulaan?

Kotiin ajaminen pimeässä ei ollut mukavaa. Huonohko näkyvyys, väsymys ja muistot jostain sen ilmeisesti saivat aikaan. Tyhjä kämppä odotti. Kulta lähti piispasta selvittyään jo edeltä tapaamaan ex-työtoveriaan. Huomenna tavataan taas.

Huomenna tosiaan pitäisi käväistä Jyväskylässä työasioissa. Näkemykset, jotka voidaan nähdä relevantteina Tammerkosken työkoneiden jyskeessä tai kaiken sallivassa Helsingissä, saattavat herättää ankaraa kritiikkiä kirkasotsaisessa Cygnaeuksen kaupungissa. Olo on kuin Lutherilla ennen Wormsin matkaa, kuten vanha kansa vekkulisti sanoo.

Kysehän on ammattikoululaisten piireistä ja siellä tunnetusti tulee turpaan kovaa, jos tulee. Mutta reilusti :-) Olisiko niihin kalvoihin pitänyt laittaa pohjaväriksi sittenkin jokin muu kuin punavalkoinen gradienttitäyttö? Mutta sanotaan nyt vaikka, että meitin puolesta maailman ruminta murretta vastaan :-)

Hiihtäjän muistoa kunnioittaen

Olisiko Veikko Hakulinen voinut lähteä muuten kuin sen kaltaisella tavalla, jolla hän lähti? Sankarit lähtevät saappaat jalassa. Muistoa kunnioittaen, ja veli-Martille osanottoni myös näin weblogin välityksellä.

Eilen luetun syyskuun Tuulilasin aavetie tuntui nimensä veroiselta. Varsinkin Sääksmäen sillan seutu. Kuin kauhuelokuvasta. Vanha koulurakennuskin oli hiljainen. En sytyttänyt valoja enempää kuin oli tarpeen. Varustus huomiselle Keski-Suomen retkelle on nyt kalvoilla ja riittävän monella paperilla.

Hard as a rock

Viisas kirjoittaja lausui tänään sanasen mieskulttuurin hierarkiasta. Niinhän se menee. Kasvojen menettäminen ei meikäläisessä kulttuurissa johda seppukuun, vaan zombien asemaan sosiaalisessa yhteisössä. Reilua on se, että valoon johtaa monta polkua.

Vai onko aika muuttunut? Avautuminen-termiä ei missään merkityksessä tunnettu yhden miesyhteisön kielessä 15 vuotta sitten. Nyt se lienee arkipäivää.

Yhteiskunnan säilyminen perustunee osaltaan siihen, että Pojat saavat Isiensä perinnön.

Liukasta ja autonostalgiaa

Kulta on päivän piispaa emännöimässä. Jalantijärvi ei ole vielä jäässä, eikä myöskään äärimmäisen huonoa makua osoittanut ehdotukseni perinnetoiminnasta kirveen mukaan ottamisen muodossa saanut vastakaikua.

Aamulla piti käväistä parturissa, mutta käväiseminen kehittyi parituntiseksi Tuulilasin lukemiseksi. Jono oli pitkä. Itse en omalla vuorollani sitä kauaa seisottanut. Millin terä hurisi hetken, ja taas loistaa nahkakuula ilman turhia verhoiluita.

Polkupyörällä ajo lumisessa säässä oli hankalaa, kuten aina ensilumen yllättäessä. Nastarenkaita tuohon ei ole. Pitäisiköhän hankkia? Jotkut autoilijatkin olivat vielä jättäneet kesärenkaat alle. Punainen Hiace suti itsensä poikittain pieneen ylämäkeen noustessa.

Näillä keleillä tulee mieleen oma toistaiseksi ja toivottavasti ainoa talvirengasmunaukseni. Aikanaan kun olin päivittänyt sosioekonomisen asemani köyhästä opiskelijasta köyhäksi työläiseksi, ja auton ylläpitoon alkoi olla hieman rahaa, minulla oli pakkomielle nelivetoisiin ajopeleihin. Jälkimmäinen niistä oli monille sotaväen käyneille tutusta Puna-armeijan rauhanaseesta siviilikäyttöön kesytetty Volgan mutkan tuote. CCCP luki monessa paikassa. Se ei pikkuliukkaista hämmästynyt, joten renkaanvaihto pitkittyi. Olihan kesärenkaissakin kohtuullinen pintakuvio. Kirkon nurkilla edellä ajava auto joutui hidastamaan, ja peräänajokolarihan siitä meinasi tulla. Varmuus liikkeellelähdössä, ohjattavuudessa ja ylämäissä ei tarkoita varmuutta jarrutuksissa. Onneksi edellä ajava huomasi hyökkäämässä olleen punaisen paholaisen ja väisti toiselle kaistalle. Vilkutteli perään leveä hymy naamallaan. Tuskin olisi hymyillyt, jos ei olisi päässyt vaihtamaan kaistaa.

Kyseinen korkeahko ja lyhyt ajopeli oli hurjasta maineestaan huolimatta todella hyvä ajettava oikeissa olosuhteissa: pikkuteillä, kaupungissa ja tietenkin maastossa. Matka-ajossa se kyllä oli hidas ja meluisa. Yllättävän bensapihikin tuo oli. Muutamankin kerran sillä ylitettiin jyrkkiä ratapenkkoja. Ja jos ei heti onnistunut, ja pyörät putosivat johonkin matalampaan kohtaan, niin hidas välitys päälle ja siitä noustiin aina. Hääautonammekin se palveli, varoituslaitteilla ja tarkoitukseen modifioiduilla VAK-kilvillä varustettuna aiheuttaen häävieraissa joko huvittuneisuutta tai pahennusta. Taisi hieman poiketa totutuista lainalimusiineista.

Tyyppivika eli moottorin pakkastulppien vuoto ja viidennen vaihteen aiheuttama vieroksumisreaktio voimansiirtopuolella (miksi hyvä alkuperäiskonstruktio piti pilata yliloikkarilla "ajomukavuuden" tai "taloudellisuuden" nimissä - ei se niitä kumpaakaan tainnut paljon parantaa) koitui menopelin kohtaloksi. Korjattaviahan nuo olisivat olleet, mutta melko kalliisti.

Nyt turha autonostalgisointi riittäköön. Kyseisiä vimpaimia ei enää saa. Jos joskus olisi rahaa, niin Volgan mutkasta Suomenkin teille tuotettava tyylikäs farmari olisi kiva. Siinä tosin on kuulemma sähkölaitevikoja. Niiden kanssa vielä ehkä pärjää.

Hänellä on kunnioitettavan asiallinen asenne elämänmenoon. Ammattilaisen ja amatöörin välinen merkitysero saa puhekieleen verrattuna uusia merkityksiä, kun muistellaan amatööri-sanan etymologiaa.

Kunnan demokratiaa

Oman kylän paikallislehden yleisönosastolla kritisoitiin tänään peruskoulun yläasteen ja lukion koulurakennusten kuntoa. Kritiikki on aiheellista. Viimeksi mainittu, valkoisella rappauksellaan ja liuskekivijalallaan nousevaa Suomea ja tulevaisuudenuskoa edustava korkea talo rakennettiin viitisen vuosikymmentä sitten kasvavan pitäjän tarpeisiin epäilemättä parhaista saatavissa olleista materiaaleista. Pula-ajan parhaista. Uusi osa nousi toisella pikkupaikkakunnan rakentamisen huippukaudella 1960-1970-lukujen taitteessa yhdessä useiden elementtikerrostalojen kanssa. Rakennus näyttää läheltä katsottuna monen silmiin masentavalta laatikolta. Sinänsä nerokas arkkitehtoninen idea tiedon portaista avautuu vain, kun rakennusta katsotaan ylhäältä päin. Vaikkapa ydinkeskustassa sijaitsevan peruskoulun ala-asteen 1950-luvun jälkipuoliskolta peräisin olevan koulurakennuksen yläkerroksista.

Mainittujen koulurakennusten kunto ei vastaa kaikkia nykypäivän vaatimuksia. Eivät luokkien järjestäjät toki joudu tulemaan kouluun kahta tuntia muita aiemmin lämmittääkseen luokan uunin, kuten sata vuotta sitten, mutta halkeileva sisätilojen rappaus, tuulella rikki menevät salin ikkunat ja hajuaistilliset epäilykset homeesta kertovat omaa kieltään.

Viitekirjoituksessa vaadittiin kaupungin kokouspalkkiojärjestelmän piiriin kuuluvia päättäjiä luopumaan kokouspalkkioistaan koulun korjauksen hyväksi. Ajatus on hyvä. Veturimuseon hallintoelinten jäsenet eivät ole nostaneet kokouspalkkioita sitten kevään 1996 museon edun vuoksi. Veturitalli kun on ajalta, jolloin oppilaat lämmittivät sitä uunia. Kyse on luonnollisesti hyvin marginaalisesta asiasta.

Laajakantoisemmin ajatus kokouspalkkioiden poistamisesta ei kuitenkaan ole itsestäänselvä. Kuntatasolla demokraattisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan päättävään asemaan päätyminen ei ainakaan pienissä taajamissa yleensä vaadi mainittavaa taloudellista panostamista. Silti kuntatason päättäjät joskus joutuvat hoitamaan luottamustoimiaan ansiotyönsä kustannuksella. Kyseinen historiallinen, mutta silti edelleen olemassaoleva seikka on kokouspalkkioiden tosiasiallinen peruste. Perustetta on vaikea kiistää ilman uhkaa siitä, että ruohonjuuritasolla kansalaisten elämään vaikuttavasta päätöksenteosta tulisi vain hyvintoimeentulevien harraste muiden joukossa. Olisiko ideoita?

Mustaa pekkaa

Aamulla linja-autoasemalla pitkä laiha nuorukainen pyrki seisoskelemaan ammattikoululaisten ringissä. Ehkä hän oli joskus kuulunut noiden poikien rinkiin. Nyt harittavat silmät ja horjahteleva asento tekivät eron muihin. Jutustelu oli vaivautunutta ja lopulta kukaan ei puhunut. Ei-kaivattu meni asemahalliin. Hiljaisuus jatkui sen jälkeenkin. Kortit jaetaan - tai otetaan - aika nuorena.

Ruokatunnilla kävin torin laidalla kahvilassa. Vastapäätä oli avattu joulumyynti. Nopeat syövät hitaat. Paikallislehti tiesi kertoa, että linja-autoaseman siirtoa uuteen paikkaan ollaan suunnittelemassa. Vastaan tuli joukko eläkeläisikäisiä iloisen nuoren naisihmisen heitä lempeästi ohjaillessa. Kohdatessa huomasi, että näille oli jo syntymähetkellä jäänyt käteen tavanomaista huonommat kortit. Niillä on silti pelattu arvokkaan hopeiseen vanhuuteen saakka.

Venelaiturissa oli kiinni enää viisi pientä venettä. Isot on nostettu jo aikaa sitten. Kaipa pienetkin viikonlopun aikana lähtevät talven viettoon.

Nyt pitää lähteä kuuntelemaan esittelyä Awacsista. Anteeksi militaristisuuteni, Avackista tietenkin. Emme toki ole hankkimassa valvonta- ja taistelunjohtolentokonetta, vaan päivittämässä info-TV-järjestelmää. Lisää kivoja leluja. Olisi lentokonekin kiva.

Päiväpuoli työlle, iltapuoli muille toimille

Eipä tänään ole ehtinyt olla paljon kotona. Puoli seitsemältä aamulla töihinlähtö ja puoli yhdeltätoista illalla kotiin. Väliin mahtui opetustöitä, jos jonkinlaista kokousta ja tietokoneen asennusta. Ja aika paljon kahvia.

Historiatoimikunta kokoontui illan hämärtyessä. Tuomari oli omasta pyynnöstään saanut eron. Tilalla oli rovasti. Radanvarsikaupungille pitäisi jonkun asianosaajan kirjoittaa historia ajanjaksolta, joka alkaa Suomen itsenäistymisen ajoista ja päättyy kauppalan itsenäistymiseen. Vain kolmisenkymmentä vuotta, mutta paljon tapahtumia ja voimakasta kehitystä monilla elämänaloilla. Keskusteltiin edelleen siitä, tulisiko historian olla yhden tutkijan käsialaa vaiko teemojen mukaisesti jaettu yhteistyöprojekti useamman kesken. Yhden tekijän malliin päädyttiin. Sellaisiahan pitäjähistoriat yleensä ovat. Keskusteluissa esiin nousi usein sana "tieteellinen" yhden tekijän mallista puhuttaessa. Useimmat historiankirjat toki edelleen ovat yhden tekijän tuotos, mutta asiantuntemuksessa päästään historiatieteen eri suuntausten eriytyessä syvemmälle, jos saadaan asiantuntijoita kirjoittamaan omista aihealueistaan. Se ei kylläkään ole ominaista pitäjähistorioille eikä varmasti halpa ratkaisu. Monoliittisten suomalaishistorioitsijoiden aikakausi taisi päättyä Jalmari Jaakkolaan tai viimeistään Suvannon professoriveljeksiin. Heistä Pekka oli viime vuonna meitä evästämässä ja vanhana pitäjähistorioitsijana suositti myös yhden tekijän mallia. Olisiko kiinnostuneita, koulutettuja kirjoittajia?

Toisen aihepiirin kokous pidettiin tulevan neiti puheenjohtajattaren luona bulevardin varrella. Vanhan puheenjohtajan jättäessä tehtävät on toiminnan jatkuvuus turvattu. Homma lyötiin oikeastaan lukkoon jo joku aika sitten, sateisena tiistai-iltana bunkkerissa tehtaanpiippujen juurella. Uusi sihteerikin oli nyt löytynyt. Tärkeät asiat oli jo puhuttu, kun ehdin paikalle. Jäljellä oli enää yleistä rupattelua, lämmintä teetä ja puhelinmodeemin asennus tietokoneeseen. Se kävi helposti, ja yhteys "ilmaispalvelun" kautta vaikutti verraten nopealta. Vähän verkkoyhteyttä käyttävälle laajakaista ei vieläkään tällä seudulla ole hinnaltaan kilpailukykyinen.

Kotoa Soneran yksityisasiakkaiden SMTP-palvelin ei suostu toimittamaan postia. POP-puoli hoitaa kyllä tehtävänsä. Nyt väsyttää.

Kylmää, lämmintäkin

Eilen - tai oikeastaan viime iltayöstä yösähkötariffin asuttua voimaan - alkoi vihdoin tämän kommuunin sähkölämmitys. Talvikausi on sitten alkanut sähkönkulutuksenkin osalta.

Aamuinen kävelymatka linja-autoasemalle alkaa tuntua kylmältä ja pimeältä. Kestää vähän aikaa tottua siihen. Heijastimenkin huomasin ottaa käyttöön vasta tänään. Onneksi kevyen liikenteen väylien ja jalkakäytävien ansiosta ajoradan reunaa ei tarvitse kävellä. Eihän siitä ole kauaakaan, kun jonakin keskiviikkoaamuna kirjoitin hellepäivää ennaneesta ja sotaväkiajat mieleen tuoneesta tuoksusta ilmassa. Silloin oli hyvin valoista.

Töistä tullessakin oli kylmää. Ei vielä pimeää, mutta harmaata. Miten kolme pakkasastetta voikaan tuntua niin purevalta. Tottumattomuudella ja koillisen suunnalta puhaltaneella tuulella oli osuutta asiaan.

Anders Suomen Turusta soitti. Suomea toisen kotimaisen mukaan vahvasti murtava täydellinen herrasmies. Virallisluonteisten rautatieasioiden jälkeen totesimme, että ainakaan viiteen vuoteen emme ole tavanneet. Kuulumisia vaihdettiin puolin ja toisin. Myös Haapamäen Höyryveturipuiston suuren veturimäärän vähentämisuhasta puhuttiin. Sovittiin tapaaminen Turkuun reilun parin viikon päähän.

Dojolla oli mukavat, minun suorituskyvylleni aika rankat harjoitukset. Melko simppeliltä näyttävissä yksin tehdyissä hyökkäysharjoituksissa tajusi hyvin oman kömpelyytensä. Suuri ahaa-elämys oli tai-otoshi-nimisen heiton idean jonkinasteinen valaistuminen vasta nyt. Syystä tai toisesta, lähinnä oman aktiivisuuden puutteesta, kyseinen tekniikka on itseltäni jäänyt melko vähälle harjoittelulle, vaikka kyseessä on aivan perusasia. Se on tuntunut minusta vaikealta ja melko tehottomalta. Jonkinlaiselta näyttävältä, mutta turhalta jekulta. Suomeksi nimi tarkoittaa suunnilleen vartalon pudotusta. Tekniikka luetaan muodollisessa luokittelussa ns. käsiheittoihin (te-waza), mikä itsestäni on myös tuntunut oudolta. Kuten aiemmin kirjoitin, näitä liikunta-aiheisia juttuja on aika turhaa yrittää selittää kirjallisesti omalla a) substanssillani ja b) kirjoitustaidollani, mutta oma perusvirheeni siitä saakka, kun olen heittoon tutustunut, on ollut lonkka- tai muun vartalokontaktin pakonomainen hakeminen. Tuolloin vastustaja jää oman selän taakse, josta häntä on vaikea saada mattoon. Kontaktin hakeminen vain jonnekin pohkeen paikkeille ja vastustajan painopisteen pakottaminen käsillä nimenomaan siihen suuntaan - ei siis lonkkakontaktiin ja sitä kautta omaan selkään - avasi kerralla jonkinlaisen ymmärryksen niin pudotuksen kuin käsitekniikankin ajatukseen. Muuten olen sitä mieltä, että itämailta peräisin olevissa kamppailu-urheilulajeissa punainen lanka ei viime kädessä ole mikään filosofinen seikka, vaan luonnolliset dynamiikan säännöt ja niiden toteuttaminen ihmiskehon avulla. Erilaiset filosofiat mitä monimuotoisimpine luontoanalogioineen voidaan nähdä keinoina näiden sisäistämiseksi, mikä on niin historiallisessa kuin pedagogisessakin mielessä hyvin ymmärrettävää. Olenko aivan väärässä, kun kuvittelen weblog-maailmassakin vaikuttavien teknillisten alojen oppilaitosten kasvattien olevan viehättyneitä myös go-pelin alkuperäseutujen fyysisemmistä taitolajeista?

Viimeistään dojolla ei ollut enää kylmä. Sauna meni vähän myöhäiseksi; en ehtinyt kotiin juurikaan ennen ballerinaa. Mutta veikkaan unen maittavan yöllä hyvin :-)

Vasikointia

Työmaalla tietokonetekniikan näyttö alkaa lähestyä. Opiskelijaryhmän kanssa keskitytään pari viikkoa käytännön harjoituksiin. Diagnostiikkamenetelmiä käydään myös läpi. Tänään oli tutustumisen kohteena yksinkertainen ja suosittu Sandra-ohjelma.

Työpäivän jälkeen lähdin itse koulun penkille Tampereelle. Ilmoittauduin harrastusmielessä avoimen yliopiston kurssille, jolla opiskellaan olio-ohjelmoinnin perusteita. Ohjelmointitaitoja en työni puolesta tarvitse, mutta huonompaakin vapaa-ajanvietettä varmasti olisi. Veturitallillakaan kun ei kylmänä vuodenaikana juuri puuhailla. Asiasta voidaan olla montaa mieltä, mutta minusta ohjelmointi on mielenkiintoista ja omalla tavallaan sisäisesti kaunista toimintaa.

Opetuskielenä on Java, johon en ole koskaan aikaisemmin käytännössä tutustunut. Nyt tulee omakohtaisesti testattua Ilkka Kokkarisen moneen kertaan rummuttamaa menetelmää aloittaa kielen opiskelu oliomaailmasta. Tamperelaisten tutkintovaatimusten mukaan ennen tätä kurssia olisi pitänyt olla suoritettuna ohjelmoinnin johdantokurssi, jossa opiskellaan Javan perusteita, mutta ilmeisesti avoimessa yliopistossa ei olla kovin tarkkoja noista vaatimuksista. Katsotaan nyt, miten meikäläiselle käy olioiden ja Javan kanssa. Platon ja Aristoteles, nominalismi ja realismi, Tuomas ja Vilhelm tulivat mieleen jo ennen kuin kahvi. Tarvittaneen terävää partaveistä leikkaamaan turhat ajatukset pois tulevilla luennoilla.

Tampere on vanajanhämäläiseen lintukotoon verrattuna iso ja pelottava kaupunki. Linja-autoon nousi Peltolammilta kaksi päihtynyttä nuorta miestä. Niin, maanantai-iltapäivänä. Istuivat lähelle ja juttelivat kiloina tai grammoina mitattavista ostoksista ja niiden rahoittamisesta. "Linna" ja "vasikkakin" jutuissa vilahtivat, eivätkä arkeologisessa tai karjanhoidollisessa merkityksessä. Kotiin lähtiessä asematunnelissa oli laitapuolenkulkijoita. Yksi pyysi rahaa tupakkaan. Annoin jokusen pikkukolikon. Tuo mies ei näyttänyt linnojen ja vasikoiden maailman mieheltä, vaan lintukodon torien laitojen tutuilta hahmoilta. Liian helposti ihminen tulee arvioitua hetkellisen kohtaamisen perusteella.

Yliopistolla oli ilmeisen suuri iltatenttitilaisuus. Alakäytävällä oli paljon väkeä, joita huuteli yhdeltä ovelta isoon saliin lippalakkipäinen - ei kuitenkaan Karjala- tai Olvi-lippis - nuori mies ja toiselta nainen ilman päähinettä. Tiedon iltalypsyn aika? Lauma koostui, jollei sentään vasikoista, niin hieho- ja mulli-ikäisistä.

Sm2-sähkömoottorijunassa oli vielä alkuperäiset sinertävät keinonahkaiset penkit ja matkustajia kohtalaisesti. Suurin osa Tampereelta nousseista jäi pois viimeistään Toijalassa. Junassa oli lämmintä ja valoisaa. Asemalaituri oli vastakohta. Sain kyydin asemalta kotiin. Kiitos, rakkaani :-)

Ei-toivottua postia

Kävimme kullan kanssa pikku ajelulla. Talvirenkaiden ilmanpaineen tarkistus, iltapalan ostaminen ja yhden yhdistyksen muutamien papereiden vienti asianosaisen postilaatikkoon olivat tehtävälistalla. Renkaat olivat pitäneet hyvin ilmanpaineensa kesän ajan. Kyykistyessäni renkaan vierelle ilmaletkun kanssa puhelin putosi taskusta. Ehkä se halusi katsomaan rengaskaimaansa. Niinä 1990-luvun jälkipuoliskon vuosina, kun matkapuhelin alkoi toden teolla yleistyä, oli Nokian valmistamissa polkupyörän sisärenkaiden pakkauksissa Connecting people -logo. Se oli hauska. Kotiin ajaessamme ohitimme seurakuntatalon. Rovastin työhuoneessa paloi vielä valo. Hetkisen pohdimme, kävisimmekö tervehtimässä. Menimme kuitenkin suoraan kotiin.

Viikonlopun aikana olen saanut sähköpostilaatikkooni paljon postia. Paria viestiä lukuunottamatta kaikki on ollut roskapostia. Roskapostin poistaminen ei vaadi kuin silmänräpäyksen. Mozillan sähköpostisovelluksessa on monien mielestä myös toimiva roskapostisuodatus, mutta sitä en ole käyttänyt. Sitä saa, mitä tilaa: vastoin järkeviä tapoja oma sähköpostiosoitteeni on ollut ja on edelleen nähtävissä joillakin WWW-sivuilla. Käytän työmaan sähköpostipalvelua myös töiden ulkopuolisissa postituksissa, koska se on pienessä laitoksessa ollut sallittua (ja ajoittaista roskapostitulvaa lukuunottamatta työhön liittymättömien sähköpostiviestien määrä on pieni verrattuna työpostiin). Roskapostin ongelma pitäisi minusta ratkaista ensisijaisesti postipalvelimella. Asia ei ole yksiselitteinen, jos puhutaan julkisista postipalvelimista, joilla ei kai periaatteessa sopisi seuloa välitettäviä viestejä. Mutta työnantajan ylläpitämässä palvelimessa roskapostin seulonta olisi helpommin perusteltavissa. Asiaa selviteltiin joku aika sitten, ja varsinkin GFin Suomen edustus teki kiinnostavan tarjouksen. Asia on hieman laajakantoisempi kuin pelkkä ohjelmistohankinta. Raha on ollut pääasiallisena esteenä. Luulisin, että lähitulevaisuudessa roskapostintorjuntaohjelmisto asentuu yritysten ja laitosten postipalvelimen kaveriksi samaa tahtia kuin virustorjuntaohjelmisto on asentunut varsinkin kuluvana vuonna.

Roskaposti ei ole omalla työmaallani ollut palvelinta kohtuuttomasti kuormittava ongelma. Käytännössä spammia isompi ongelma on se, että kaikki käyttäjät eivät tee toiminnallista eroa tiedosto- ja postipalvelimen välillä. Toimintakäytännön kannalta minusta ei ole oleellista, ymmärtääkö näiden välisen eron tekniseltä kannalta katsottuna: asian voi ajatella niin yksinkertaisesti, että kaikelle on paikkansa sähköisistäkin asiakirjoista puhuttaessa. Kaikkia mahdollisia viestejä liiteasiakirjoineen ei ole tarkoituksenmukaista säilöä postipalvelimella, vaikka levytilakiintiö onkin verrattain väljä. Eihän saapuneita paperimuotoisia asiakirjojakaan säilytetä pysyvästi saapuneen postin lokerossa, vaan ne löytävät aikanaan tiensä oikeaan mappiin.

Autot varautuvat talveen

Puolisollani oli työpäivä, kuten varsin monena sunnuntaina. Oman aamupäiväni käytin kirjoittamalla viimeviikkoisten kokousten pöytäkirjoja ja muistioita. Iltapäiväksi repäisin itseni pois tietokoneen äärestä, jossa aikaa tulee vietettyä muutoinkin liikaa. Siivoilu ja pyykin pesu ovat aina hyviä vaihtoehtoja tietokoneelle.

Vaihdoin autoon talvirenkaat. Kymmenkunta päivää myöhemmin kuin vuosi sitten. Syksy on ollut tähän saakka leudompi kuin silloin. Samalla autoa tuli siivottua sisältä. Mittarien ja kojelaudan valaistuksen virtapiiri on kirjaimellisesti pimeänä. Sulake oli kyllä ehjä.

Puolisoni sisko lainasi myös autotalliamme. Vahasimme porukalla äskettäin ostamansa farmariauton. Urakka kävi nopeasti. Velimiestä olen vielä odotellut täksi illaksi autotallia lainaamaan, mutta taitaa mennä ensi viikon hommiksi. Käsien nahka kuivui kesärenkaita kylmällä vedellä ja mäntysuovalla pestessä. Täytyisi rasvata.

Syksyinen lauantai

Lauantaipäivän viettoon oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa. Reipashenkisiä molemmat. Virtuaalisotaa metsässä tai töitä veturitallilla. Valinnan vaikeutta ei ollut. Syksyn viimeisten talkoiden tunnelma on omanlaisensa. Yksi työtehtävä on aina lehtien haravointi. Kääntöpöydän monttu ja ratapihan puoli on perinteisesti kulunut rautatieharrastajille. Kaupungin työntekijöillä ei ole halua eikä lupaakaan mennä ratapiha-alueelle haravoineen. Vanhaan hyvään aikaan sovittujen lupien paikkansapitävyydestä en ole meidänkään osalta varma, mutta eipä niitä kukaan kysykään. Veturimiehet heiluttaa. Junamiehet myös. Ja konduktöörit.

Propattiin myös uusvanhoja vitriineitä seinään tulevia näyttelyitä varten. Pakattiin tavaroita muutaman viikon päässä odottaville messuille. Rappeutunut Materiel Industriel SA:n 1950-luvulla topparoikkien korvikkeeksi valmistama raiteentukemiskone Ttk1 siirrettiin länsipään raiteelle EFiab-liitevaunun taakse. Toppakoneen 190-senttinen työpää jouti pois kiskoilta ja vieläkin kaksiakselinen laite oli siirrettävässä kunnossa. Loivasta rinteestä piti kaivaa maata pois tieltä.

Vuoden viimeisistä talkoista kellään ei ollut kiire pois. Sauna maittoi enää neljälle, mutta makkaranpaistajia riitti. Saunan jälkeenkään ei vilu ajanut heti pois lokakuun jo viilentämästä tallista. Ja kun ajoi, se ajoi lämpimään tallimestarin huoneeseen kirjojen äärelle ja taukotupaan lehtikokoelman pariin. Juttu jatkui. Neonvalojen loiste raskaiden työjuhtien päälle oli lämmin, ja paksut vanhat seinät tekivät selvän pesäeron pakastuvaan yöhön. Valo, lämpö ja toveruus.

Aikanaan tallilta poistuttiin omiin suuntiin, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. En saunonut siellä itse, mutta kulta oli lämmittänyt saunan kotona. Saunan jälkeen tein iltapalan jääkaapin antimista. Heikolla gastronomisella taidolla syntyi niin luovan työn naisen kuin ulkotyömiehenkin nälän taltuttanut ateria.

Yön tullessa pakkasta oli jo kuusi astetta. Kotiseudun koivun voimalla palava liekki voittaa sen.

Papit ja kypärät

Työpäivän jälkeen ehdin vähäksi aikaa rentoutumaan haravan varteen. Matalalle ehtinyt aurinko valaisi niityn kauniisti. Se oli jo horisontin alapuolella, kun työnsin kottikärryt takaisin vajaan. Perjantai-illan äänimaisemaan kuului myös sirkkeli ja pari mopoa hieman kauempana. Hyviä ääniä.

Sanomalehtikatsausta parin huomion verran, näitä valtavirtaa pienemmälle mutta ei silti aivan marginaaliselle lukijakunnalle suunnattuja julkaisuja kun välillä tulee selattua. Kirkon virallisen median asemassa toimiva maltillis-kristillinen Kotimaa-lehti kirjoittaa valmisteilla olevan lainsäädäntömuutoksen uhkaavan jättää nykyiseen verrattuna 18 000 kirkollista työntekijää vaille kirkolliskokouksen aloiteoikeutta. Muutos vahvistaisi teologien asemaa muiden viran- ja toimenhaltijoiden kustannuksella. Kun muistellaan kanonisiin evankeliumeihin merkittyjä Jeesuksen sanoja, mahtaisiko tämä pitää tärkeämpänä pappisvirkaa vaiko diakonian virkaa? Jeesus covers Aabraham: "Heillä on Mooses ja profeetat; kuulkoot niitä." (vrt. Luuk. 16:29 ja toisaalta esim. Matt. 25:35-36). Mutta niin kai se on, että "Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä." (Matt. 5:5).

Aiemminkin viittaamani Puolustusvoimien Ruotuväki-lehti kertoo Keski-Suomessa peruskoulun yläastelaisille ja lukiolaisille järjestetystä Intti tutuksi -tapahtumasta, jossa paitsi puolijoukkuetelttailtiin ja opeteltiin ensiapua myös harrastettiin monipuolista aseenkäsittelyä. Voi hyvin kuvitella, että tuon ikäiset toimintaviihteen kyllästämät nuoret ovat action-henkisestä tilaisuudesta mielissään. Niin varmasti olisin itsekin aikanani ollut. Eikö sotilaalliseen maanpuolustukseen ja siihen liittyviin toimintakäytäntöihin tutustumisen voisi kuitenkin jättää hieman vanhempaan ikään, jotta asiasta ei jäisi kenties liian pysyväisluonteisesti erilaiseen rambo-toimintaan liittyviä ajatusmalleja? Uutisoitu nuorten harjoitus oli tietenkin Puolustusvoimien koulutettujen johtajien vetämä ja sen puolesta epäilemättä hyvin asiallinen. Syöksyjäkuvioisia ampumatauluja ei enää saa ainakaan rauhan aikana käyttää koulutustarkoituksiin, mutta niiden pohjalta ajatusleikki: osaisiko kaikenlaisten fyysis-emotionaalisten kehityspsykologiaan liittyvien prosessien kanssa kamppaileva nuori ymmärtää asiantilojen eron neljän muuttujan - valtakunnallinen, henkilökohtainen, kuviteltu ja todellinen - välillä?

Haravointipäivä

Vapaapäivä sujui oikein mukavasti haravan varressa. Aloitin hommat pian aamun valjettua. Kulta tuli kaveriksi iltapäivällä. Paljon tuli valmista, mutta myös tekemättä jäi. Omenapuussa, kirsikassa ja hopeapajuissa on vielä paljon lehtiä. Päivän aikana pipon sai vaihtaa lippalakkiin. Haravoijien mielipiteitä jakaa joskus paremmuus rauta- ja muoviharavan välillä. Minä olen ensinmainitun ystävä. Muovisessakin on omat kiistämättömät etunsa. Varsinkin leveä malli on erittäin nopea. Se on myös sorakäytävillä hellävaraisempi työkalu kuin rautainen vastineensa. Vanha nurmikko taas yleensä pitää enemmän rautaharavan kosketuksesta.

Naapurin eläkeläispariskunta luottaa nykyään konevoimaan. Lehdenkerääjällä he siivosivat parissa tunnissa samankokoisen alueen kuin me työpäivässä. Toinen nykyään paljon käytetty työkalu, lehtipuhallin, sai takavuosina Suomen Luonnonsuojeluliitolta vuoden turhakkeen kyseenalaisen arvonimen. Kiinteistönhoidon ammattilaiset puolestaan sanovat sen säästävän työntekijää pitkäaikaisen haravoinnin aiheuttamilta rasitusvammoilta. Kovin mustavalkoinen ei tuokaan asia ole, vaikka korkeintaan harrastuksekseen haravoivan korviin meluisa kone voi tuntua ikävältä ja turhalta.

Viime päivinä olen saanut erikoista sähköpostia. Sähköpostien sisältö on lyhyesti sanottuna se, että ruotsalaiset eivät tehneet mitään ansiokasta jatkosodassa. Luulin aluksi, että postittaja olisi muuan herra Lehto Tampereelta. Teksti on kuitenkin paljon maltillisempaa ja julistusviestien vastaanottajat on valittu tarkasti, etten sanoisi jopa vähän pelottavan tarkasti. Ehkä tämä ei olekaan mikään trolli, mutta en jaksa ymmärtää, mitä iloa on vähätellä tietyn kansalaisryhmän panosta isänmaan puolustamisessa. Eiväthän kaikki muutenkaan olleet VKT-linjalla, Kuuterselässä, Tali-Ihantalassa, Ilomantsissa tai muissa erityisen pahoissa paikoissa.

Selain-sähköpostiyhdistelmä tuli päivitettyä Mozillan versioon 1.5. Pian vuoden verran olen käyttänyt sitä vanhan kunnon Netscape 4.8:n jälkeen. Netscapen 6- ja 7-versiot tuntuivat minusta liian raskailta. 6-sarjan versioissa oli myös teknisiä ongelmia. Mozilla sisältää samat toiminnot kuin Netscapet, mutta tuntuu nopeammalta. Jostain syystä en ole innostunut Microsoftin selain- ja sähköpostiohjelmista, vaikka en mitään ideologista Microsoft-kammoa podekaan.

Luvassa vapaapäivä

Koululaisten syysloma on periaatteessa hyvä asia. Lyhyt ylimääräinen vapaa katkaisee uurastuksen keskellä harmainta syksyä. Muistan, miten jo peruskouluaikanani pidetty yläasteen Pekka-rehtorimme, hyvä matematiikan opettaja, kaipaili jossakin aamunavauksessa syksyn keskelle pientä lomaa. Sopii arvata, arvostivatko oppilaat tuollaista ajatusta. Silloisessa keskusjohtoisessa eli kouluhallitusvetoisessa järjestelmässä tuon kaltaisia asioita ei kuitenkaan voitu ratkaista kuntatasolla. Sittemmin 1990-luvulla käyttöön tullutta syyslomaa on joidenkin vanhempien taholta aivan perustellusti moitittukin, koska loma osuu ajankohtaan, jolloin monilla lapsilla ei ole luontaista tekemistä reippaan ulkona puuhastelun muodossa. Paradoksaalisesti ainakin pienempien taajamien koulut sulkevat ovensa kokonaan syysloman ajaksi kustannussyistä, mikä tarkoittaa koulujen tiloissa tapahtuvien liikunta- ja muiden harrasteiden keskeytymistä. Tietenkin se, onko syyslomalla tylsää, on viime kädessä kiinni vain lomalaisesta itsestään. Tämä tärkeä fakta usein unohtuu. Tällä seutukunnalla koulujen syysloman pituudeksi on vakiintunut kaksi päivää, mikä on minusta hyvä ratkaisu. Ei liian pitkä, mutta vähän enemmän kuin vain pidennetty viikonloppu. Syyslomapäivät ovat huominen ja ylihuominen. Koska loma keskeyttää myös hieman varttuneempien koululaisten koulutyön, olen itsekin vapaalla opetuksesta nämä päivät. Tosin perjantaiksi on suunnittelullisia ja hallinnollisia töitä kokousten ja paperien muodossa. Ehkä jotain muutakin. Huominen on kuitenkin vapaa. En aio herätä ihan viideltä, kuten työpäivinä.

Ilta tuli vietettyä dojolla (eli yhden täkäläisen koulun pienemmässä liikuntasalissa; tänään kun talonmies oli vielä iltavuorossa, ja urheiluseurojen salivuorot pyörivät normaalisti). Ihan mukavat, monipuoliset tekniikkatreenit vapaavalintaisista pystytekniikoista. Olenko yksin ajatukseni kanssa, jonka mukaan monilla ns. kamppailu-urheilulajien harrastajilla - sukupuolesta riippumatta - on kauniit kädet? Se johtuu suurelta osin siitä, että harjoitusten vuoksi kynnet on pidettävä siisteinä, eikä niiden alle pääse kertymään varsinkin itseni kaltaisille yksinkertaisille kansanmiehille niin ominaista likaa. Tai kertyyhän sitä, työstä riippuen, mutta se on totuttu pesemään pois. Käden täytyy olla myös jäntevä. Lajista varmaankin riippumatta otteen pitäminen, nyrkin muodostaminen tai vastaava muovaa kättä eri tavalla kuin vaikkapa pelkkä tietokoneen peliohjaimen käyttely. Osa käden kauneudesta voi tulla myös siitä, että se on tottunut koskettamaan ihmistä. Tuonkaltaisen toiminnan puheena ollen asia voi kuulostaa paradoksilta, mutta toisen ihmisen fyysinen koskettaminen - edelleen täysin sukupuolineutraalisti - on asia. jolle yksilöstä riippuen saattaa yhteiskuntamme monella tavalla "coolissa" ilmapiirissä olla enemmän kysyntää kuin tarjontaa.

Lokakuu on puolessa välissä, eikä sähköllä ole tänä syksynä tarvinnut lämmittää vieläkään kuin kosteiden tilojen lattioita. Eikä puutakaan paljon ole kulunut. Lempeä syksy niitä paria onnetonta syyskuun alun hallayötä lukuun ottamatta (vieläkin suren lämpimästä kesästä niin nauttineiden ja juuri loistonsa partaalle pääsemässä olleiden auringonkukkien kohtaloa). Lähiaikoina luvassa taitaa kuitenkin olla sähkölämmityksen kytkeminen päälle.

Ajat muuttuvat

Edellisessä merkinnässä mainostamani Opettaja-lehden viime numero sisälsi myös toisen mainitsemisen arvoisen kuriositeetin. Lehdessä kerrottiin luokkakokoustaan viettäneestä, vuonna 1986 ylioppilaaksi valmistuneesta luokasta. Artikkeliin sisältyi hauska huomio siitä, miten luokkakokoukseen osallistuneiden naisten mielestä vuodet olivat kohdelleet miehiä huonommin kuin naisia. Pyylevöityminen ja kaljuuntuminen mainittiin naisia huomattavamman ulkonäkömuutoksen syiksi.

Huomio varmasti pitää paikkansa yleiselläkin tasolla. Kaljuuntuminen on aina ollut ymmärtääkseni hormonaalisista syistä nimenomaan miehiin kohdistuva ulkonäkömuutos. Kuten joskus itseäni ja halpoja parturikäyntejäni ajatellen kirjoitin, jostakin syystä se tuntuisi olevan yleisempää kuin vielä 10 vuotta sitten. Mutta muutoin ulkoisen iän myötä tapahtuvan muuttumisen osalta tilanne on sukupuolten välillä erilainen kuin hieman kaukaisemmassa menneisyydessä. Vuosikymmeniä sitten monista naisista pyöristyi enemmän tai vähemmän maatuska-tyyppisiä äitihahmoja lasten hankinnan jälkeen. Ruumiillisen työn ja/tai liikuntaharrastusten vuoksi miehet usein pysyivät suhteellisesti vaimojaan hoikempina. Toki naisetkin tekivät ankaraa ruumiillista työtä, mutta miesten kuivakoissa vartaloissa tämä näkyi selvemmin. Väittäisin myös, että niin työväen urheiluliikkeiden, Suojeluskuntajärjestön ja monenlaisten muiden fyysisten aktiviteettien harrastajina miehet olivat tuolloin naisia aktiivisempia. Myös yleiset ulkonäköihanteet ja arvomaailma ylipäätään olivat erilaisia kuin nyt.

Nykyään tilanne on toisen tyyppinen paitsi liiallisten ja erityisesti naisiin kohdistuvien ulkonäköpaineiden, varmasti myös myönteisen terveysvalistuksen myötä. Sitä kun naiset taitavat kuunnella miehiä herkemmin. Ravinto puolestaan lienee muuttunut Pohjois-Karjala-projektista ja vastaavista hankkeista huolimatta keskimäärin rasvapitoisemmaksi - suuri osa kyseenalaisesta kiitoksesta kuulunee pikaruokakulttuurille - samalla, kun liikunnan harrastus on vähentynyt varsinkin miesten osalta menneisyyteen verrattuna. En liene aivan väärässä uumoillessani, että erilaiset aikuisia naisia kiinnostavat aerobic-, tanssi- ja voimistelu- ja muut liikuntaharrastukset ovat lukumääräisessä harrastajamäärässä ohittamassa aikuisten miesten suosituimmat lajit.

Toiseen asiaan. Viime viikolla haikailin komentopohjaisten käyttöjärjestelmien paluuta työpöydille tietokoneen perusteiden tuntemuksen kannalta pedagogisista syistä. Jos asiaa tarkastellaan pelkkiä käyttöjärjestelmiä laajemmasta näkökulmasta, ei edes peruskäyttäjän atk-osaamisvaatimusten väheneminen vaikkapa 10 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna ole lainkaan niin ilmeistä kuin kirjoitin.

Hyvänä esimerkkinä käy virustorjuntaohjelmiston poliisipariksi yhä useammassa tietokoneessa asettuva - ja yleistyvien kiinteiden liitäntäverkkoyhteyksien johdosta vielä useammassa kaivattava - palomuuri. Vaikkapa F-Securen epäilemättä tehokassa Client Security -kokonaisuudessa tietoturvasta huolehtivalle peruskäyttäjällekin hallittavaa riittää TCP/IP-pinon perusteiden kunnolliseen opiskeluun saakka. Ei joku 0.0.0.0/0 kontekstissaan ole yhtään sen helpompi asia ymmärtää kuin rm -R /turhaa.

Onneksi kaikki ei muutu. Hyvät tekijät jatkavat tehtävissään. Illan kokouksista palatessa oli hyvä mieli.

Koulukirjoista

Minäkin kuulun ammattiliittoon. Olen kuulunut jo useita vuosia, vaikka ay-aktiiviksi minua ei voine sanoa. Opetusalan ammattijärjestö OAJ ei ole kovin vahvana tunnettu liitto. Kokonsa puolesta se voisi olla paljon nykyistä suurempikin voimatekijä suomalaisessa ammattiyhdistyspolitiikassa. Yhtä kaikki, liitolla on hyvä ja usein ilmestyvä jäsenlehti, nimeltään "Opettaja". Lehti saanee kohtuullisen suuren osan rahoituksestaan mainostuloina. Nyt koko sivun oppikirjamainoksessa mainostettiin uutta aapista. A-kirjaimen opiskelu käy ensiluokkalaisilta nykyään mukavien esimerkkien valossa. Tässä muutama (kommentit weblogistin omia):

Aaltomaljakko
Alvar Aalto laittoi
maljakon laidat aalloille
Maljakolle karttui mainetta.
- Tuote- ja designtietoisuutta pienestä pitäen.

AC/DC
Angus hakkaa kitaraa.
Laulaja raakkuu.
Jalka hakkaa tahtia.
- Laulavatko heleät äänet kuusijuhlassa myös "Thunderia"?

Aktivisti
Aatu tarhaa, Anni vastustaa.
Anni avaa haan.
Saako Anni avata?
- Ei hevosia saa kiusata mietityttämällä vaikeita. Kiusataan siis ekaluokkalaisia. Olivatko värssyn nimivalinnat aivan sattumaa?

Abduktio
Alus saapuu kaukaa.
Alien kaappaa Aunin.
Auni matkaa Marsiin.
- Että sellaista. Ja ilman abduktio-sanan tuntemista ekaluokkalainen ei taida selvitä yhteiskunnan haasteista.

Eilen iltapäivällä haastateltiin YLEn Tampereen alueradiossa jonkin ala-asteen oppilaita koulukirjoista. Niihin oltiin tyytyväisiä. Yleisin toive oli, että ne olisivat ehjiä. Onko ongelma pohjimmiltaan kunnan määrärahojen vähyydessä vai jossakin muussa? Onko luonnonlaki, että kallis koulukirja hajoaa tai muutoin tärveltyy jo yhden vuosiluokan käsissä?

Linja-autossa matka katkeaa

Eilen kirjoitin entisajan kyytilaitoksesta ja siinä sivussa nykyajan linja-autoilusta. Ennen vanhaan Suomen vaikeakulkuisilla teillä kulkuneuvot rikkoutuivat tämän tästä. Vuosia kestäneen linja-autolla kulkemiseni aikana tänään kävi ensimmäisen kerran niin, että matka jäi kesken ajoneuvorikon vuoksi. Melko uuden auton vaihteensiirtojärjestelmässä ilmeni jokin vika. Tietokoneohjattu järjestelmä ei sallinut matkan jatkamista. Lyhyen odottelun jälkeen huomattavasti rikkoutunutta vanhempi vara-auto kuljetti matkalaiset perille. Tunnustus paikalliselle liikennöitsijälle siitä, että autot pidetään ylipäätään hyvässä kunnossa. Hyvin ymmärrettävää linja-auton hintaisen investoinnin ollessa kyseessä.

Illaksi täytyy lähteä kahteen kokoukseen. Soitettiin ja pyydettiin lainaamaan digitaalikameraa mukaan. Olisi soitettu ajoissa. En ehdi hakemaan sitä enää työmaalta. Kinojärkkäri saa nyt kelvata.

Kyytirättärit

Kuljen lähes päivittäin noin 25 km:n yhdensuuntaisen työmatkani linja-autolla. Käytössäni, kuten lähes jokaisella työ- ja koulumatkalaisella, on kuukauden kerrallaan voimassa oleva seutulippu. Se maksaa 51 euroa kuukaudessa. Vertailun vuoksi yksi yhdensuuntainen matka maksaa 4,20 euroa. Seutulippua subventoidaan julkisista varoista huomattavan paljon.

Julkisen maantieliikenteen subventointi tuotteliaalta rahvaalta, siis veronmaksajilta niin luonnollisina kuin oikeushenkilöinäkin, kerätyillä rahoilla ei ole Suomessa mitään uutta. Se ei pohjimmiltaan suinkaan ole 1900-luvun ja yltäkylläisyyden ajan idea. Jo keskiajalta periytyi kyytilaitos, joka velvoitti maanteiden varsilla asuvat talonpojat tarjoamaan kyydityksiä valtion asioissa liikkuville. Kulut maksettiin kyytitalonpojille - jos maksettiin - veroina kerätyillä valtion varoilla. Muutenkin raskaina sota-aikoina ja kaikenlaisten huijarien hämätessä tekaistuilla valtakirjoilla lukutaidotonta kansaa tämä oli raskas velvoite.

Kyytilaitoksesta säädettiin jo Alsnön säännössä 1280-luvulla; silloin tarkoituksessa vähentää rasitusta, jota "rikkaat miehet" aiheuttivat yöpymällä "köyhien miesten taloissa". Yöpyminen kun oli keskeinen osa matkustamista ennen rautateitä. Lopullisesti kyytilaitoksen viimeiset ilmentymät, muutamat jäljellä olleet kestikievarit Lapissa ja Turunmaan saaristossa, lakkautettiin vasta vuonna 1955. Kyytilaitoksen käytännön rasitus oli poltettu jo edellisellä vuosisadalla höyryveturin tulipesässä kansaa painamasta.

Nykyinen "kyytilaitosjärjestelmä" eli julkisin varoin subventoitu joukkoliikenne on alkuperäistä tasa-arvoisempi. Kukaan ei ole erikseen oikeutettu tai oikeudeton nauttimaan yhteisin varoin järjestettävästä liikenteestä, mikäli maksaa usein todellisiin kustannuksiin nähden melko muodollisen maksun (muodollisuudesta voidaan eri liikennöitsijöiden taksoja tutkittaessa toki olla montaa mieltä, mutta 51 euron kuukausilippua pitäisin sellaisena). Periaatteelliselta kannalta valtion voimin aloitetun rautatieliikenteen voi nähdä luoneen pohjan tälle ajattelutavalle.

Entä kyytirättärit? Viime yönä nukutti taas harvinaisen huonosti. Jostain syystä tuo sana pyöri mielessä. Kyytirättäri oli henkilö, jonka tehtäviin kuului neuvoa maksullinen kyyti ja majoitus sellaisille, joilla ei ollut oikeutta valtion kustantamiin palveluksiin. Hommassa varmaankin tarvittiin ajoittain samankaltaista luonteenlaatua kuin villin lännen sheriffeiltä elokuvissa.

Punaisia ajatuksia

Viikonlopun voi sanoa menneen hukkaan. Suunnitelmiini kuului haravointia, minkä kaksi sateista päivää tehokkaasti esti. Aivan kuin pilkallisesti aurinko näyttäytyi tänään hetken ennen pimeän tuloa.

Eilen illalla nautitusta halvasta punaviinistä tuli huono olo. Ei se johtunut siitä, että viini oli halpaa, vaan siitä että se oli punaista ja ennen kaikkea sitä oli liikaa. Nyt taas muistaa, että niin värillä kuin määrälläkin on väliä. Ehkä tämä oli juuri sitä merkkiä, mitä eräässä takavuosien radiohupailuklassikossa sanottiin käytettävän voiteluaineena jossakin Itä-Euroopan teollisuuskombinaatissa. Aamulla olisi harmittanut vielä enemmän, jos sää olisi ollut haravoinnin kannalta suosiollinen.

Kävimme illalla kullan kanssa tankkaamassa auton. Kanta-Teboiliamme kun ei enää ole, ajelimme moottoritien varteen, jossa bensiiniä myydään keskusliikkeen nimissä bonussaldoa kasvattamaan. Yksi mittari oli rikki ja ehjille pitkä jono. Emme jääneet odottamaan. Seuraava vaihtoehto oli kylmäasema veturitallin nurkilla. Vesitorni näytti ylväältä laskevan auringon punaamaa taivasta vasten. Toinen kylmäasema mainosti viitisen senttiä kilpailijoita alemmalla litrahinnalla. Solidaarisuus Ken Saro-Wiwan muistoa kohtaan voitti tälläkin kertaa rationaalisen taloudellisen ajattelun. Entä jos tuo ei olisi kylmäasema? Jos kaukaista heimoa jo valmiiksi sekavissa oloissa teurastuttaneeksi sanotun yhtiön täkäläinen liike vaikka työllistäisi kesällä sen pulleamman ja finnikasvoisemman asiakaspalvelutyöstä kiinnostuneen pikkukaupunkilaisnuoren? Ja eiköhän bonusbensastakin osa tule simpukankuoresta. Siinäpä hevoselle taas mietittävää.

Kesän muistot

Kahteen pekkaan(?) työ sujuu nopeasti. Haravoimme puolisoni kanssa koivujen kesän muistot maatumaan ennen hämärän tuloa. Ylöspäin katseltuna koivut tosin alentuivat kertomaan, että muisteloita riittää vielä. Hopeapajuista puhumattakaan. Urakan jälkeen sauna oli nautinto.

Syksystä jouluun

Äsken paiskattiin kättä toiseen kouluun lähtevän kollegan kanssa. Koneistuksen ja pneumatiikka-asennusten asiantuntija oli hyvin miellyttävä työtoveri. Mutta hyvää miestä tarvitaan nyt muualla.

Koleaa harmaata taivasta vasten liehuvien lippujen innostamana pitäisi kai kirjoittaa jotakin Aleksis Kivestä. Oma kulttuurin tuntemukseni on niin vajavainen, että jätän suosiolla sivistyneet kirjallisuusanalyysit muille - jos suomalaisen kirjallisuuden muistopaadeksi kivettyneestä Aleksista enää on uusia tiedon ja ymmärryksen sirpaleita louhittavaksi. En ole ollut erityisemmin kiinnostunut Kivestä kirjailijana. Koulussa hänen teoksistaan luettiin niitä "pakollisia" pätkiä, mutta ne eivät kasvattaneet sen suurempaa innostusta kuin inhotustakaan kirjailijaa kohtaan. Ala-asteen viimeisellä luokalla luin omatoimisesti "Seitsemän veljestä" jalossa tarkoituksessa syventyä läpimurtorooliin teatteririntamalla. Kuten kai sadoissa ja taas sadoissa suomalaisissa kouluissa kautta vuosikymmenten on tehty, esittivät vanhemmat poikaoppilaat joulujuhlassa näytelmän veljesten joulunvietosta pirtin palamisineen ja noloine kotiinpaluineen. Olin silloin, kuten edelleenkin, tällainen lyhyehkö vanttera jässikkä, joten Tuomaan rooli sopi minulle hyvin. Eipä ollut paljon vuorosanojakaan muistettavaksi :-)

Kiven tuotannosta tulisi pitää kai ainakin realismin vuoksi. Ovathan Kiven hahmot jotain muuta kuin runebergiläisen kulttuurin ylistämällä alistetut kansanmiehet. Haanpää, Linna, Päätalo ja lukuisat muut kansan elämän kuvaajat ovat historiallisessa mielessä velkaa Kivelle siinä, että tämä sattui olemaan ensimmäinen laatuaan. Linnasta tuli - ehkä vasten tahtoaan - yksi aikansa poliittinen toteemi. Eikä Kivenkään merkityksestä voitane puhua hänen pelkkien kaunokirjallisten saavutustensa pohjalta, irrottamatta häntä suomalaisuusaatteiden ja aikansa (kulttuuri)politiikan historiasta.

Kiitoksia ja nippeleitä

Kumarran ja kiitän kohteliaimmin viisaan kirjoittajan suomasta huomionosoituksesta. Omasta puolestani saanen todeta arvostavani suuresti Kevätsipulikukkien ajatonta ja levollista harmoniaa.

Väsymyksentorjuntaisku happihyppelyn muodossa auringon vielä paistaessa matalalta teki tehtävänsä. Työpäivä jatkui kotoa käsin vielä hetkisen.

Muutamassa verkkopäiväkirjassa on keskusteltu yhtäältä tietojenkäsittelyopillisen osaamisen ja toisaalta humanistisen osaamisen luonteenpiirteistä. En tiedä, miten hedelmällistä tällaisten asioiden pohtiminen on (ainakaan hengessä "Kyllä meidän professori teidän proffan voittaa!"), mutta kun niin tietotekniikka kuin historiakin ovat eri syistä itselleni läheisiä asioita, en malta olla kirjoittamatta jokusta sanaa asiasta. Korostan, että niin tietokoneohjelmoinnin kuin historiankin kanssa olen ollut tekemisissä lähinnä vain harrastemielessä.

Mekaaninen muistaminen ja rutiinien ulkoa opettelu tehostaa käytännön työsuorituksia yhtä hyvin tietotekniikassa kuin historiantutkimuksessakin. Ohjelmoijan työtä nopeuttaa, jos hän muistaa ulkoa, millaisella syntaksilla laaditaan kysely tietokantaan. Windowsin järjestelmänvalvoja pääsee työssään helpommalla, kun muistaa, mistä hallintakonsolista mitäkin löytyy. Historiantutkijan työtä helpottaa, jos jokaisen ristiretken vuosilukuja ei tarvitse erikseen kaivaa yleisteoksista tai jos hän arkistossa työskennellessään muistaa, minkä keskusviraston alaan Suomen siirtolaisasiat ovat milloinkin kuuluneet.

Rutiinien hallinta on kuitenkin vain hyvin pieni osa molempien ydinosaamista. Se on väline varsinaiseen päämäärään pääsemiseksi. Ytimeltään molempien työ on uutta luovaa. Täysin uutta työn tulos on vain harvoin, mutta se voi olla käytännössä merkittävä tietojärjestelmän tai sen alustana toimivan atk-infrastruktuurin uusi osa tai yhtä lailla uusi, aikaisempia paremmin lähteisiin perustuva esitys tietyn ajanjakson historiasta.

Rohkenen väittää, että tietotekniikan koulutuksen saaneen henkilön - oli koulutus haettu sitten ammattikoulusta tai yliopistosta - yhtä lailla kuin oppineen historiantutkijankin koulutus on mennyt suurelta osin hukkaan, jos työtapa pohjautuu mekaaniseen muistamiseen ja ulkoa opittujen rutiinien toistamiseen. Liukuhihnatöiden ja muiden vastaavien tehtävien hävitessä automatisoinnin vuoksi vähenee kaikenlainen rutiineihin perustuva työ kansantaloudessa.

Tilanne on toinen silloin, jos puheena oleva asia on kokonaisuudessaan vain väline ja itse ydintehtävä jotakin muuta. Esimerkiksi lääkärille tai varastomiehelle tietokone on pelkkä työväline, eikä hänen tietokoneenkäyttötaitonsa tarvitse olla kovinkaan innovatiivista. Hänen työnsä tuottavuus ja merkitys ylipäätään syntyy muista asioista.

Mitä tulee väitteisiin joidenkin koulutusalojen tuottamasta kyvystä käsitellä muita paremmin laajoja abstrakteja asiakokonaisuuksia, pidän tuollaista väitettä käytännön työn kannalta useimpien ammattien kohdalla melko merkityksettömänä. Enemmän tai vähemmän epämuodollisissa keskusteluissa ja väittelyissä niin weblogeissa kuin konkreettisessakin kanssakäymisessä voidaan epäilemättä saavuttaa hyötyä erilaisilla tiedonhallinnallisilla ja loogis-dialektisilla laajojen kokonaisuuksien hallintaa osoittavilla taidoilla, mutta koulutusalasta ja ammatista riippumatta ihmisille lienee ollut jo kauan selvää, että yhteiskunta tarvitsee renessanssisivistyneiden sijasta käyttöteoriansa tuntevia monipuolisia osaajia.

Ammatti kuin ammatti, onnistumisen kultainen keskitie lienee jossakin nippeliosaamisen ja maailmoja syleilevän abstrahoinnin välimaastossa.

Kulta kuuluu soittelevan pianoa alakerrassa. Taidan siirtyä nautiskelemaan illan taidemusiikkituokiosta :-)

Komento takaisin!

Väsyttää. Joskus ajatusten taka-alalle hiipii pelko, revinkö itseäni eri suuntiin. Eilenkin työpäivän jälkeen kaksi eri kokousta ja kotiin vasta illan kääntyessä yöksi. Tämänaamuinen tekstiviesti vapautti yhdestä uhanneesta lisävelvoitteesta. Tämä ilta menee työmaan kuvioissa. Käynnissä oleva aikuisopiskelijan viikko näkyy ammatillisellakin puolella erilaisena lisäohjelmana.

Haluaisin kuvitella, että erilaisten projektien ja muiden toimien johtolangat yhtyvät jossakin, jonkinlaisella järkevällä tavalla. Mutta onko niiden yhtymäkohta vain oma mieleni, omat toiveeni ja uskomukseni. Entä mikä kaikki on oikeasti tärkeää?

Töissä on aloitettu tutkintovaatimuksiin kuuluvana komentopohjaisen käyttöjärjestelmän opiskelu. Esimerkkinä käytetään Linuxia. Oma suosikkini on SuSE, jota käytän demonstraatioissa, mutta luokassa on Mandrake-miehiäkin. He saavat toki halutessaan käyttää omaansa. RedHatin ystäviä ei tässä ryhmässä tunnu olevan; heihinkin toisinaan törmää. En ole erityisen innostunut väittelemään eri Linux-distribuutioiden keskinäisestä paremmuudesta. Käytön perusasioissa ei taida suuria eroja olla, asentamisessa sen sijana enemmänkin.

SuSEa (tai Mandrakea) asennettaessa kävi opetuksen kannalta erittäin kiusallinen tilanne. Muuan osaava opiskelija ei saanut PC-työasemaansa asennettua sen paremmin SuSEa kuin Mandrakeakaan, vaan vielä sitkeän vianhaun ja kokeilun jälkeenkin asennus jämähti viimeistään uudelleenkäynnistykseen. Vaihdettiin työasemaa, ja siihen asennus onnistui. Opetuksen lomassa ryhdyin asentelemaan SuSEa koneeseen, johon asennus ei alunperin onnistunut. Nyt se meni nappiin kerralla. Alkuperäistä asennusyritystä seuranneena olen melkoisen varma, että opiskelija teki alunpitäenkin kaiken aivan kuin piti. Silti tapahtui tämä "magic touch". Mitään järkevää perustetta alkuperäisen asennuksen onnistumattomuudelle ei löytynyt. Oppimisen kannalta tämä on huono asia.

Saatan olla turhan vanhanaikainen ja ennakkoluuloinen, mutta pidän Linuxia ja muita Unix-tyyppisiä käyttöjärjestelmiä edelleen ensisijaisesti palvelinjärjestelminä. Epäilemättä ne toimivat erinomaisesti työpöydilläkin, mutta ammattikäytössä Windowsin asema on työasemapuolella vahva. Ottamatta kantaa eri tyyppisten käyttöjärjestelmien tekniseen tai taloudelliseen paremmuuteen toimistokäytössä, soisin Unix-tyyppisten yleistyvän peruskäytössäkin puhtaasti pedagogisista syistä. Toki Linuxit, FreeBSD:t ja vastaavat voidaan verhoilla toinen toistaan näyttävämmillä KDE:illa tai Gnomeilla, mutta halutessaan niitä pystyy "ajamaan" komentopohjaisella puolella aivan toisessa määrin kuin esimerkiksi Windows XP:tä. Toisaalta realistisesti ajatellen aivan eri asia on, miten moni tietokoneen käyttäjä todellisuudessa tarvitsee taitoja käskeä työkaluaan komentoja kirjoittamalla.

Tietoteknisen perusosaamisen kannalta komentopohjaisten käyttöjärjestelmien vähittäinen katoaminen on eräänlainen vahinko. Tietenkin useimmat tietokoneen avulla tehtävät työt hoituvat jouhevammin graafisessa käyttöympäristössä kuin komentopohjaisessa. Mutta komentopohjaisen käyttöjärjestelmän hallinta antaa tietynlaista syvyyttä käytännön taitojen osaamiseen sellaisille, jotka tarvitsevat tai ovat kiinnostuneet hieman valmisohjelmistoja tai räätälöityjä sovelluksia syvällisemmästä tietokoneen käytöstä.

Tietotekniikan peruskurssien tuottama osaamistaso lienee ollut perusteiltaan vahvempi MS-DOS- ja Unix-aikana kuin nykyään Windowsin vallattua peruskäytön kentän. Asian olen huomannut paitsi omassa työssäni, myös viime keväänä huvikseni suorittamallani WWW-ohjelmointiin johdattaneella kurssilla. Paljon opiskelijoiden ja opettajan energiaa meni varsinaisen Perl- ja PHP-koodaamisen kannalta toisarvoisiin asioihin, kun piti opiskella kansioiden luontia, tiedostojen siirtoa, käyttöoikeuksien määrittelyä ja muita perusasioita Linux-serverillä. Tätä taustaa vasten olen enemmän kuin tyytyväinen, että Opetushallituksen vahvistamissa tutkinnon perusteissa painotetaan myös komentopohjaisten järjestelmien osaamisvaatimuksia tietotekniikka-alan ammatillisissa tutkinnoissa.

Väärä tie

Oppimattomana miehenä olisi parempi olla hiljaa, mutta rohkenen väittää, että korkeasti oppineen ja kunnioitetun maisteri Höglundin lainaus Jumalan miestä pois houkuttelevasta tiestä ei ole lainkaan kristittyjen Raamatusta. Kompakysymys viitannee samaista Jumalaa kunnioittavaan Koraaniin?

Lähihistoriaa

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkeli nuorten aikuisten suhteesta maamme lähihistoriaan tuntuu herättäneen weblogeissa ihmetystä. Lähihistoria tai historia yleensä ei varmasti koskaan ole kiinnostanut eikä koskaan voikaan kiinnostaa kaikkia; eikä varsinkaan 1970-1980-lukujen Suomen historia, johon ei liity mitään erityisen näkyviä dramaattisia asioita. On mahdollista, että haastateltujen nuorten tietämys toisesta maailmansodasta tai sisällissodasta olisi ollut suunnilleen samaa luokkaa kuin vaikka 10 vuotta vanhemman sukupolven.

Panu Höglundin huomio siitä, millaisia asioita ihminen mieluusti lukee, pätee varmasti niin weblogeihin kuin Hesariinkin. "Tyhmistä" nuorista on kutkuttavampaa lukea kuin vaikkapa maailmankirjallisuudesta. Niin minustakin.

Yhtäältä lähihistoriatiedottomuuden ja toisaalta poliittisen historian tutkimuksen repäisevän popularisoinnin vaarana on kyllä se, että tavallisen suomalaisen elämä ennen 1990-lukua voi näyttäytyä tuleville sukupolville kolkkona elämänä Itä-Euroopan kansandemokratiassa. Puuhattiin Tehtaankadulla ja Tamminiemessä mitä hyvänsä tai antoivat koulukirjat mitä hyvänsä käsityksiä itäblokin maista, joissa vain harvat pääsivät käymään, oli tavallisen suomalaisen kadunmiehen elo jotakin aivan muuta kuin vaikkapa itäsaksalaisen vastineensa.

Pahan päivän varalle

En paljastane valtionsalaisuuksia, jos kerron että eilen harjoiteltiin pahan päivän varalle Hämeenlinnassa useankin eri tahon voimin. Tarjolla tässä hieman vakavahenkisemmässä roolipelissä allekirjoittaneelle olisi ollut kaksi eri roolia. Toista olisi suoritettu Hätilän rinteillä varustuksena maastopuku, lippalakki tai baretti (musta tietenkin ;-) ja jotain kättä pidempää ihmisentappovälinettä. Toinen vaihtoehto tarjosi myös silmänruokaa univormufetisisteille, mutta räikeän kirkkaalla haalarilla, vyöllä roikkuvilla sekalaisilla tarvikkeilla ja ihmisenpaikkausvälineillä maustettuna. Molemmat ovat tärkeitä ja arvostettavia asioita, mutta kun tuo jälkimmäinen vaihtoehto on sydäntäni lähempänä, niin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintapäivään tuli aikanaan ilmoittauduttua. Eipähän tarvinnut kanniskella linkkuveistä raskaampaa aseistustakaan.

Täältä tapahtumaan lähti kokonaista kolme ihmistä (Hätilä houkutti hieman useampia). Valkeakoskelta alueemme sai kyllä lisää edustusta. Humwee-pelastusautomme (se on kyllä ihan tavallisen Mersu-pakun alustalle rakennettu viritys, mutta hurja rekisterikilpi valehtelee) korahteli talliltaan käyntiin varhain aamulla, ja nokka käännettiin kohti Hämeenlinnan läntisiä kaupunginosia.

Aamupäivä sisälsi niin terveydenhuollon, poliisin kuin teknillisen yliopistonkin ammattilaisten tarjoamaa koulutusta valinnaisista aiheista. Iltapäivä kului harjoituksen merkeissä, jossa etsittiin hieman sekavassa tilanteessa hoivakodista kadonnutta henkilöä. Allekirjoittaneen tuurilla kohdalle osui partionjohtajan nakki. Pieni on tehokasta: partioomme kuului kokonaista kolme ihmistä. Sain kyllä keskittyä strategisen tason johtamiseen eli lähinnä kartan ja radiopuhelimen käyttöön partiomme naisjäsenen käskyttäessä meitä miehiä käytännön asioissa ammattilaisen otteella :-)

Partiomme törmäsi niihin ongelmiin, joihin todellisissakin kadonneiden etsintätilanteissa törmätään. Yhteydenpitovälineeksi annettu 68 MHz:n taajuusalueella toimiva radiopuhelin kuului heikosti, ellei nyt aivan seitsemän kukkulan, mutta kuitenkin maastoesteisessä Hämeenlinnassa. Ehkä Hätilän puolustajat tai heidän maaliosastonsa radiohäirintääkin harjoittivat jollakin tällaisella "turvallisella" taajuudella. Johtopaikalta saatu kartta ei pitänyt yhtä maaston kanssa laitakaupungin laajan uudisrakentamisen vuoksi. Onneksi mukaan tuli napattua myös hieman ajantasaisempi kartta.

Kadonnut löytyi, kuten harjoituksissa on tapana. Ja kuten myös tapana on, muutama partio unohdettiin toiminta-alueelleen. Arvatkaa, mikä oli yksi niistä :-) Radion kuulumattomuudella oli osuutta asiaan. Sanomattakin selvää lienee, että poikkeustilanteissa kovinkaan paljon ei voi laskea GSM-verkon varaan. Sattumalta Luolajantietä ajelleen poliisiauton miehet huomasivat partiomme ja ilmoittivat, että tilanne on etsinnän osalta jo selvinnyt. Myöhästyimme harjoituksen loppu- ja kritiikkipalaverista, mutta ehdimme parahultaisesti mukaan päivän päättäneeseen Hämeenlinnan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun 20-vuotisjuhlaan. Aiheensa mukaisesti koulun ruokalassa pidetty tilaisuus oli karun kaunis. Tilaisuuden arvokkuutta ei ainakaan vähentänyt se, että paikalla oli useampia haalareihin kuin kravatti- tai jakkupukuun sonnustautuneita.

Antoisan päivän aikana tuli ehdittyä ottaa pari valokuvaa työmaalta lainatulla digitaalikameralla. Laatu on kuvaajan tapaan heikkoa :-(

Taajamassa tapahtuva etsintä vaikuttaa ensikuulemalta helpolta asialta maastoetsintään verrattuna. Rohkenen olla toista mieltä. Rakennetuilla alueilla on maastoa enemmän katvealueita ja tarkastettavaa.

Myös harjoitustilanteessa kuuluu kysellä partion tapaamilta ihmisiltä mahdollisia havaintoja kadonneesta, kunhan muistetaan ilmoittaa, että kyse on vain harjoituksesta. Maalihenkilö kun on harjoituksessakin todellinen liikkuva henkilö. Yleensä, kuten nytkin, ihmisten suhtautuminen asiaan näin yllättäen eteen tulevana on hienoa. "Mihin voi soittaa, jos sellainen nähdään?", "Jos vaan tarttette apua niin mää lähren mukaan.", "Missä vapaaehtoiset voi ilmoittautua?" Tähän spontaaniin asenteeseen täytyy osaltaan laskea todella vakavien tilanteiden perusta.

Aika moni saattaisi yllättyä kuullessaan, miten suuri osa yhteiskunnan turvallisuudesta todellisuudessa lepää erilaisen enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen työhön perustuvan järjestelmän varassa. Reserviarmeijaan perustuva maanpuolustus ulkoisia uhkia vastaan lienee jo peruskoulun yhteiskuntaopin tunneilta tunnettu asia, mutta myös rauhanajan organisaatiossa ei-ammattilaisilla on suuri vastuu. Vapaapalokunnat ovat olleet tunnettu asia varsinkin pienehköissä taajamissa jo vuosisadan ajan. SPR:n ensiapuryhmät tulevat tutuiksi (toivottavasti vain kauempaa katseltuna) ainakin suuriin urheilu- ja liikuntatapahtumiin ja muihin massatilaisuuksiin osallistuville. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toiminta tunnetaan - jos tunnetaan - yleensä kadonneiden etsinnästä, jota Suomen kaltaisessa maassa olisi täysin mahdotonta hoitaa ammattilaisvoimin, mutta viime vuosina sen toiminta-alue on laajentunut suuressa määrin viranomaisten apuna myös ns. VATIin eli vaativiin tilanteisiin, joissa valitettavasti väkivalta tai sen uhka on yleensä läsnäoleva tekijä. Lienen tässä verkkopäiväkirjassanikin valittanut käytännön tekijöiden puutetta rautatiemuseotoiminnan kaltaisten aktiviteettien parissa, mutta yhteiskunnan perusrakenteiden (eli pohjimmiltaan yksittäisen ihmisen) turvaamiseen tähtäävissä organisaatioissa tekijäpula on asian merkittävyyteen nähden vielä huutavampi. Paperilla on hienoa kuulua palvelujärjestöön jos toiseenkin, mutta entä kun soitto hälytykseen tulee juhannuspäivänä tai tammikuisena aamuyönä? Myönnän, se aiheuttaa - ja käytännössä täysin itsekkäistä syistä - ison v-kirjaimella alkavan tuntemuksen.

Lopuksi huomio hieman asian vierestä. Kaikenlaiset "hyvien arvojen" nojatuoli-ideologit leimaavat toisinaan SPR:n kaltaisten järjestöjen ihmiset milloin ketäkin hyysääviksi kukkahattutädeiksi. Etsintäketjussa näiden ideologien pudotus todellisuuteen voisi olla aika kova. Reaalimaailmassa johtavat "kukkahattutädit" ovat usein evp-kapiaisia, reserviupseereita tai -aliupseereita tai muuten vain räväkän toiminnan ihmisiä. Ja aikanaan "ykkös-kukkahattutäti" muuten oli joku C. G. E. Mannerheim -niminen heppu.

Kyvyt esiin!

Tommi Perkola kirjoitti tänään mielestäni paikkansapitävän näkemyksen lahjakkuudesta. Harvinaisia erityislahjakkuuksia lukuunottamatta (todellisia erityislahjakkuuksia on paljon vähemmän kuin haluaisimme kuvitella; moni meistä kun pitää itseään jonkin asian erityislahjakkuutena) synnynnäiset erot ihmisen kognitiivisen tai fyysis-motorisen rakenteen suuntautumisessa johonkin käytännön yhteiskunnassa merkitykselliseen asiaan ovat pieniä verrattaessa niitä eroihin ihmisten motivaatiossa aktiivisesti kehittää kyseisiä taitoja.

Perkolan näkemys synnynnäiseen lahjakkuuteen perustuvien ajatusmallien vaaroista on aiheellinen. Luontaisia kykyjä tai kyvyttömyyksiä korostava ajattelutapa on yhteiskunnan kehittymiselle yhtä haitallinen kuin syntyperään pohjautuva sääty-yhteiskunta oli aikanaan. Luontaisista kyvyistä ja niiden puutteesta tulee myytti, joka ohjaa lyhytaikaisten kokemusten tai auktoriteettien arvioiden perusteella jotkut uskomaan perusteettomasti omaan ylivertaisuuteensa ja toiset yhtä perusteettomasti omaan huonouteensa. Luonnollisestikin vain harvoista voi tulla jonkin asian maailmanluokan valioita, mutta useimpia inhimillisiä kykyjä on harjoituksen avulla mahdollista kehittää sellaiselle tasolle, että niillä menestyy riittävän hyvin lähes missä tahansa arkipäivän tehtävässä, esimerkiksi jossakin normaalissa ammatissa.

Ydinkysymykset kuuluvat, miten:
a) tunnistaa, mikä on todellisuudessa tavoiteltavaa
b) tunnistaa omat todelliset vahvuutensa ja heikkoutensa
c) motivoitua vahvistamaan heikkouksiaan.

Edellinen jättää paljon tilaa subjektiivisuudelle. Mutta silti highway to hell on kivetty uskomuksilla "tämän minä osaan tarpeeksi hyvin" ja "tämä ei ole tärkeää".

Illan kääntyessä yöksi taivas näyttää pilviseltä. Sadetta ei huomiseksi kaivattaisi.

Taidetta ja kahvia

Weblogin kirjoittamista keskellä arkipäivää? Luksusta! Palomuurin hormit työntävät bittihattarat kauniisti ulos, mutta eivät päästä sauhuja sisälle. Reviisorit saivat kaipaamansa asiakirjan. Hetken henkinen siesta ennen iltapäivän palaveria.

Harvinaislaatuisen päiväsaikaisen vapaahetken kunniaksi kävin kaupungilla syömässä epäterveellisen lounaan ja juomassa sen päälle kupin kahvia torin laidalla taidekahvilassa. Taidekahvila se on kahdesta syystä:
a) se on kahvila
b) seinälle oli ripustettu nimestä päätellen virolaisen taiteilijan akvarelleja, jotka olivat myös myynnissä.

Täkäläisessä taidekahvilassa ei keskustella filosofiasta eikä taiteesta, kuten varmaankin kuuluu tehdä vastaavissa paikoissa Tampereella ja muualla suuressa maailmassa. Täällä keskustellaan työstä, perheestä ja - tietenkin - jalkapallosta. Toisaalta kahden varttuneen herran keskustelussa vilahti sana "matriisi". Myös "globaalista" puhuttiin. Eivät kai suuren maailman paheet virtaa tännekin lintukotoon?

Vanajanhämäläinen (en edelleenkään välitä puhua Etelä-Pirkanmaasta tai Pirkanmaasta yleensäkään, käsite on niin keinotekoisen pseudohistoriallinen nimi Tampereen talousalueelle) murre voi aluksi kuulostaa hyvin tamperelaiselta. Erona on kuitenkin mansea vahvempi lounaisvaikutus. "Meitin" on monen puheessa yhtä yleinen kuin "meirän". Tampereen kielenä nykyisin tunnettu Matti Näsän (tai varhaisemman edeltäjänsä konstaapeli Reinikaisen) mansekaan ei kyllä enää ollut sitä itseään, vaan myöhäinen versio. Vanhaa tampereen kieltä sanotaan kuulevan parhaiten Vesilahden seudulla vanhojen ihmisten suusta. Tätä ei ole vaikea uskoa Matti-setävainaan puheenpartta muistellen.

Maleksin takaisin työmaalle toisen asteen oppilaitosten keskustakeskittymän läpi. Provinsiaalinen keskustakampus? Toivottavasti sellaisia nimityksiä ei aleta käyttää. Tarpeeksi hallaa ymmärrettävyydelle ja eri oppilaitosmuotojen ominaispiirteiden tunnistamiselle teki rehellisten ammattikoulujen ja -oppilaitosten nimien muuttaminen ammattiopistoiksi tai -instituuteiksi vuoden 1998 koululakien jälkeen. Vanhoissa nimissä ei olisi ollut mitään hävettävää. Päinvastoin, ne toivat esiin kyseisen koulumuodon ominaispiirteet ja niihin liittyvän ammattiylpeyden. Kun opisto-nimike otettiin uusiokäyttöön ns. opistoasteen poistumisen jälkeen, tuli joskus ontto olo: häpesivätkö ammattikoulut ja -oppilaitokset (eli usein niitä ylläpitävien kuntien ja kuntayhtymien poliittiset johtajat) itseään ja aikaansaannoksiaan niin, että piti piiloutua uuden nimen taakse? Ei voi olla tulematta mieleen aika viime vuosikymmeneltä, jolloin Suomen virallinen maatunnus mm. kansainvälisessä postiliikenteessä muutettiin SF:stä FIN:ksi. Ajan muihin kansainvälispoliittisiin tapahtumiin liittyen paikoin tultiin uskomukseen, että SF oli tarkoittanut Soviet Finlandia tai jotain sinnepäin. Vähän pelisilmää, kiitos.

Lukion yhden luokan avoimesta ikkunasta kuului ruotsinkielistä puhetta luultavasti nauhalta. Vieläköhän missään koulussa käytetään magnetofoneja ja niiden rahisevia keloja, joilla oppikirjojen vieraskieliset kappaleet kuuntelutetaan oppilailla? Tuskin sentään?

Lehtikatsaus

Jatketaan printtimedia-aiheesta, kun kaksi päällisin puolin melko erityyppistä ja monen mielestä kai erilaiselle lukijakunnalle tarkoitettua lehteä tuli iltapuhteeksi selattua.

Puolustusvoimien virallinen äänitorvi, Ruotuväki-lehti, kertoo, että maavoimien alueellista organisaatiota suunnitellaan kevennettäväksi. Nythän alueellinen maanpuolustus käsittää kolme maanpuolustusaluetta, jotka jakautuvat edelleen sotilaslääneihin. Tulevaisuudessa organisaatiotasoja olisi vain yksi. Nykyinen maanpuolustusalue tuntuu maallikon näkökulmasta kovin suurelta kokonaisuudelta alueorganisaation pohjaksi.

Maanpuolustuksen alueorganisaation kaksiportainen historia on Suomen oloissa melko pitkä. Aluejärjestelmä otettiin käyttöön 1930-luvulla siten, että ylemmän tason organisaationa toimivat hieman nykyistä suuremmat sotilasläänit ja alemmalla tasolla sotilaspiirit. Sotilaspiirit noudattelivat usein suojeluskuntapiirien rajoja, ja sotilaspiirien säilyminen alueellisena alemman tason organisaationa nykyjärjestelmän käyttöönottoon eli vuoteen 1993 saakka ylläpiti tavallaan suojeluskuntajärjestön organisatorista perintöä. Operatiiviselta kannalta katsottuna nykyinenkin alemman tason organisaatio eli sotilaslääni toki jakautuu pienempiin toiminnallisiin organisaatioihin eli sotilasalueisiin, mutta ymmärrettävistä syistä niistä ei yleisesti ole kovinkaan paljon tietoa saatavissa.

Ruotuväen mukaan varusmiehet eivät enää kauaa astu armeijan harmaisiin, kun maastopuku vähitellen otetaan käyttöön myös ns. palveluspukuna. Kasarmiolojen kanssa vähemmän tuttuja ajatellen voitaneen sanoa palveluspukua varusmiesten arkipuvuksi "siisteissä sisätöissä" ja vastaavissa toimissa. Vanhan kunnon verikauhankin perillisten tie kuuluu olevan päättymässä, kun tulevaisuuden sotilaan varustukseen kuuluu lippalakin sijasta lapinkävijä- tai safarihenkinen lierihattu. Sen sanotaan suojaavan paremmin auringonpaisteelta ja kosteudelta kuin lippiksen, mutta etusektorin osalta rohkenisin itse olla toista mieltä.

Hieman toisentyyppistä maanpuolustushenkeä ajava lehti nimeltä Muutoksen kevät ei vielä uutisoinut hiljattain turkistarhaan tapahtuneesta suuriskusta. Strategiaa? Lehden hurjimmat ajat taitavat olla onneksi takanapäin. Sen sijaan yhden artikkelin näkökulma moottoriteiden rakentamista vastustaneeseen, alunperin pääkaupunkiseudulta lähteneeseen, mutta erityisesti täällä Hämeessä Helsinki-Tampere-tien viime vaiheiden rakentamisen yhteydessä kuuluisuutta saavuttaneeseen Monoa moottoritielle -liikkeeseen oli mielenkiintoinen. Liikkeen vetäjistöllä epäilemättä oli tiettyä taipumusta teatraalisiin, varsinaiseen toimintaideaan kuulumattomiin elkeisiin, mutta liikkeen kuihtumisesta on minusta turha moittia sen enempää yksittäisiä henkilöitä tai heidän toimiaan kuin mediaakaan. Liike ei - tietenkään - pystynyt estämään demokraattisesti päätettyä moottoritien rakentamista, ja viimeistään liikkeen suurimman kritiikin kohteena olleen Helsinki-Tampere-tien valmistuminen syksyllä 2000 teki siitä tavallaan tarpeettoman nykytilannetta ajatellen. Liikkeen tehtäväksi jäi osoittaa, että kaikki eivät ole maan liikennepolitiikasta yhtä mieltä. Eriävien mielipiteiden osoittaminen erilaisin lain sallimin muodoin kuuluu demokratiaan. Sen sijaan laillisten päätösten toteuttamisen laiton vastustaminen tai estäminen ei siihen kuulu. Sellainen ei ymmärtääkseni kuulunutkaan liikkeen alkuperäisiin suunnitelmiin, olivat kytkennät sen ja erilaisten tihutöiden välillä sitten totta tai valhetta.

Printtimediaa

Töissä tulevat tietokoneasentajat ahkeroivat päivän erilaisten oheislaiteasennusten parissa. Varsinkaan uudemmissa Windows-käyttöjärjestelmissä laiteasennukset eivät yleensä vaadi erityisiä taitoja, kiitos käyttöjärjestelmän yleisyyden mukanaan tuoman laajan ajurituen ja yhä toimivammiksi kehitetyt kytke ja käytä -ominaisuudet. Mutta lisärutiinit tulostimien, skannerien, äänikorttien, modeemien, CDRW-asemien, LPT-korttien, digitaali- ja web-kameroiden, SCSI- ja RAID-ohjainten ja niiden levyjärjestelmien asennusten kanssa tuskin koskaan ovat haitaksi. Opiskelijoiden työskennellessä harjoitusten parissa itselleni osui ilo ja kunnia (?) taas vaihteeksi säätää palomuuria. Nyt taas yksi muurin hormi johtaa bittien savut sinne, mihin pitää.

Käytän matkapuhelinta varsin harvoin. Jos tilaisuus on, hoidan puhelut mieluummin lankapuhelimella. Näin ollen hyvin harvoin käy tilanne. jolloin matkapuhelimen akun varauksen loppuminen aiheuttaisi ongelmia. Kotimatkalla niin kävi. Lienen luottanut liikaa vanhahtavanmallisen ja kookkaan mutta luotettavan nokialaiseni akun kapasiteettiin, kun arvelin varauksen vielä täksi päiväksi riittävän. Eikä lopulta kotoa käsin selvinnyt puhelun syynä ollut asiakaan aivan mukavin mahdollinen ollut. Olin ollut vähällä unohtaa viikonlopuksi lupaamani onnitteluaddressin sisälehden tekemisen. Onneksi aiheeseen kuuluva tunnus löytyi valmiina kotitietokoneen kiintolevyltä. Mutta väritulostinta kotoa ei löydy vanhan uskollisen työjuhdan, HP DeskJetin, sairastuttua vuosi sitten lajityypilleen ominaiseen sutimistautiin ja tultua sitä tietä korvatuksi Lexmarkin laserilla. Eipä muuta kuin takaisin työmaalle värilaserin ääreen. Addressin alkuperäinen vahva taitettu kiiltopaperi osoittautui sille liian tuhdiksi syötäväksi edes ohisyötön kautta annettuna. Ohuempi paperi sai luvan kelvata tulostusmateriaaliksi.

Matkalla vein puolisoni kuoroharjoituksiin kirkolle. Onneksi hän halusi nähdä mustavalkoisen oikovedoksen addressin sisälehdestä. Sain heti asiantuntevan korjausehdotuksen asettelujen ja muotoilujen suhteen.

Lasia mutta ei bensiiniä

Pienellä paikkakunnalla elämisessä on etunsa. Eilen kävin viemässä lasiliikkeeseen lasia vailla olevan ikkunanpokan. Sellaisena se kulki vielä auton kattotelineellä, mutta takaisin kuljetusta piti pyytää liikkeeltä. Lasimestari lupasi tuoda sen avolavallaan kotipihaamme ja "käyt maksamassa sitten joskus, kun olet lasin saanut". Lasi oli päivän aikana tuotu pihaan, ja maksukin tuli käytyä hoitamassa.

Joskus kesällä taisin kirjoittaa sanasen paikkakunnan alunperin jenkkityyliin rakennetusta perinteikkäästä Teboil-huoltamosta. Tänään, ensimmäistä päivää lopullisen sulkemisensa jälkeen se oli jo surullinen näky. Polttoainemittarit oli peitetty hupuilla ja rakennus jo lähes tyhjänä, purkamista odottamassa. Vanhan yrittäjän jälkeen uutta ei tullut. Pieni mäennyppylä kuulemma tasoitetaan ja paikalle tulee vain automaattiasema. Hyvä ja edullinen autonpesupaikka katosi sen tien.

Sateisena iltana olisi ollut mukava jäädä sohvalle kirjan ääreen. Sain onneksi revittyä itseni dojolle. Edes jonkinlainen itsensä liikkeessä pitäminen on parhaita keinoja syysväsymystä vastaan. Harai-goshi (kuvassa ns. oikeanpuoleisella perusotteella tehtynä) eli lonkkapyyhkäisy, tai suomeksi jotain sinnepäin, oli tänään yhtenä aiheena. Se on vahva liike, josta olen aina pitänyt. Vastustajan tasapaino horjutetaan eteenpäin ja käännytään horjutuksen suuntaan. Lonkan ja reiden nostavaa ja pyyhkäisevää liikettä apuna käyttäen heitetään hänet mattoon. Näitä tuntuu muuten harvinaisen hölmöltä yrittää selittää kirjallisesti.

Juuri tuo pyyhkäisy tuntuu tekevän liikkeestä niin voimakkaan. Saatan olla mielikuvineni ja omine tuntemuksineni hyvinkin väärillä jäljillä. Esimerkiksi Avakian ja Watanabe, tekniikoita dynamiikan käsitteiksi ja kaavoiksi 1950-1960-luvulla formuloineet mestarit, näkevät liikkeen tehon perustuvan suorittajan vartalon tuottamaan kolmeen samansuuntaiseen voimaan, joista itse horjutus on merkittävin. Heidän mallissaan lonkan pyyhkäisyn voima on vain liikkeen viimeistely. Hyvin valmisteltu on enemmän kuin puoliksi tehty, pätee varmaan tässäkin. Horjutukseen saakin enemmän tehoa käyttämällä linkkinä olevan kuvan otteen sijasta klassista otetta, jossa käsi on vastustajan selän takana.

Ottelupainotteiset harjoitukset ovat ihan mukavia ja tehokkaita. Välillä kaipaan kyllä tekniikkataituri-Mikon johtamia viime kevään treenejäkin.