Muistia, peilikuvia ja muuta sekalaista

Työpäivä oli kiireinen. Aamupäivä meni opetuksessa. Kertailtiin Windowsin palautuskonsolin komentoja, nyt 2000:n kannalta. Näytön valmistelu sujui yllätyksittä. Melkein kaikki tuli tehtyä ja vähän enemmänkin. Kaksi muistimoduulia jäi vielä puuttumaan. Kaupoissa ei SDRAM-tyyppisiä enää pidetä kovin suuria määriä. Täytyy lainata muista koneista.

Logistiikkapuoli puolentoista viikon päähän alkaa olla nyt hanskassa. Ainakin tavara liikkuu.

Kun tulee kotiin kuuden aikoihin, on jo aivan pimeää. Puhelinsoitto linja-autossa piristi.

Illan treeneissä ei oikein mikään onnistunut, mutta lämmin tuli kiitettävästi. Polvi ja olkapää kipeytyivät. Pukuhuoneessa tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus katsoa kokovartalopeiliin puolialastomana. En oikein pitänyt näkemästäni. Se hyvä puoli tässä on, että ei tule ainakaan omaksuttua Narkissoksen syntiä. Vettä satoi treeneihin mennessä ja tullessa. Polkupyörän dynamo suti tyhjää suuren osan matkasta.

Pari huomiota mediasta. Eilen tuli otettua Tampereelta mukaan Aikalainen-niminen yliopiston tiedotuslehti. Siinä kirjoitti muiden muassa matematiikan professori Jorma Merikoski. Hän oli saanut opiskelijoilta kritiikkiä opetuksestaan tietojenkäsittelyn opiskelijoiden ainejärjestön julkaisussa. Kirjoituksen teema oli kysymys siitä, tulisiko arvioida vain opetuksen tasoa vaiko myös oppimisen tasoa. Teksti on helppo mieltää pettyneen opettajan defenssinä: tuollaisia puheita ja tekstejä opetusalalla kuulee melko usein ja yksi niiden stereotypiaan kuuluva seikka on substanssiosaamisen ja pedagogisen osaamisen vastakkainasettelu ainakin rivien välissä. Tosiasiassa nämä eivät tietenkään ole vastakkaisia asioita, jotkut ovat hyviä jossain ja parhaat molemmissa. Ammattikoulunäkökulmastakin voin hyvin arvata professorin tunnelmat. Kirjoituksen pintakerros on sangen ymmärrettävä niiden pohjalta. Opetustaito milloin minkäkin ryhmän arvioimana ja varsinkin akateemisissa piireissä, joissa opettajien ja opiskelijoiden välitön kanssakäyminen lienee ainakin määrällisesti vähäisempää kuin esimerkiksi ammattikoulussa, on niin subjektiivisiin ja mieltymyksellisiin perusteisiin pohjautuva arviointikohde, että professorilla tuskin on syytä huoleen.

Merikosken tekstissä oli toinen, minusta paljon mielenkiintoisempi huomio. Siinä tarkasteltiin - hieman arvottavaan ja mustavalkoiseen sävyyn kirjoituksen yleishengen mukaan, mutta sinänsä mielenkiintoisesti - niitä prosesseja, jotka johtavat opetustyön epäoikeudenmukaiseen arviointiin. Syylliseksi löydettiin kasvatustiede. Yhden tieteenalan leimaaminen ei sekään ole reaalimaailmassa oikeudenmukaista, mutta ajatusmallissa on vinha perä. Kasvatustiede tai sen harjoittaja ei varmastikaan ole pikkunilkki, joka korskeilla puheillaan ja mitättömillä teoillaan tarkoituksellisesti vaikeuttaisi opetustyötä tekevien elämää. Mutta kasvatustiede on omasta mielestäni etääntynyt liiaksi kontekstistaan. Se kehittelee mitä laboratoriomaisimpien projektien kautta empiirisesti kylläkin muodollisesti testattuja mutta käytännön elämälle vieraita teorioita ja jopa normeja. Nämä taakat sälytetään opetustyötä tekevien harteille yhtä lailla kokeiluprojekteissa kuin sellaisessakin opetustyössä, jossa pääasia on kauniin yksinkertaisesti tuottaa ammattiensa osaajia ja kunnon kansalaisia. Kasvatustieteen teoriat ovat etääntyneet kasvatuksen ja opetuksen teorioista yleisiksi ihmisten toimintaa kuvaaviksi teorioiksi. Arvaan seuraavan herättävän pahennusta, mutta mielestäni kasvatustieteilijä ilman opetustyön käytännön tuntemista ja siihen vaadittavaa (pitkää) työkokemusta on kuin linja-auton kuljettaja ilman ajokorttia ja -kokemusta.

Toinen Aikalais-huomio liittyy vapaaehtoistyöstä kertovaan juttuun. Tekstissä oli ajatuksia herättäviä asioita kolmannen sektorin ja veropolitiikan sekä hyvinvoinnin ei-niin-yksinkertaisesta suhteesta, mutta jätettäköön sen pohdinta tällä kertaa. Muuan haastateltu ansiokasta vapaaehtoistyötä harjoittava opiskelija totesi Pelastusarmeijasta: "Jos Pelastusarmeijan soppajonossa toivotetaan Jumalan siunausta, niin se ei ole oikein." (yhden kirjaimen kapitelisointi weblogistin). Siinäpä vasta suvaitsevaisuutta. Kulttuuri-imperialistisen synnin tekee varmaan myös müncheniläinen, joka tyrkyttää omaa kulttuuriaan tervehtimällä iloisesti kotikaupungissaan turistia "Grüss Gott!" (ei, en ole käynyt edes Münchenissä, mutta eivätkös Kress, Derrick, Köster ja kumppanit tai ainakin jotkut heistä niin tavanneet sanoa?)