Syksyinen lauantai

Lauantaipäivän viettoon oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa. Reipashenkisiä molemmat. Virtuaalisotaa metsässä tai töitä veturitallilla. Valinnan vaikeutta ei ollut. Syksyn viimeisten talkoiden tunnelma on omanlaisensa. Yksi työtehtävä on aina lehtien haravointi. Kääntöpöydän monttu ja ratapihan puoli on perinteisesti kulunut rautatieharrastajille. Kaupungin työntekijöillä ei ole halua eikä lupaakaan mennä ratapiha-alueelle haravoineen. Vanhaan hyvään aikaan sovittujen lupien paikkansapitävyydestä en ole meidänkään osalta varma, mutta eipä niitä kukaan kysykään. Veturimiehet heiluttaa. Junamiehet myös. Ja konduktöörit.

Propattiin myös uusvanhoja vitriineitä seinään tulevia näyttelyitä varten. Pakattiin tavaroita muutaman viikon päässä odottaville messuille. Rappeutunut Materiel Industriel SA:n 1950-luvulla topparoikkien korvikkeeksi valmistama raiteentukemiskone Ttk1 siirrettiin länsipään raiteelle EFiab-liitevaunun taakse. Toppakoneen 190-senttinen työpää jouti pois kiskoilta ja vieläkin kaksiakselinen laite oli siirrettävässä kunnossa. Loivasta rinteestä piti kaivaa maata pois tieltä.

Vuoden viimeisistä talkoista kellään ei ollut kiire pois. Sauna maittoi enää neljälle, mutta makkaranpaistajia riitti. Saunan jälkeenkään ei vilu ajanut heti pois lokakuun jo viilentämästä tallista. Ja kun ajoi, se ajoi lämpimään tallimestarin huoneeseen kirjojen äärelle ja taukotupaan lehtikokoelman pariin. Juttu jatkui. Neonvalojen loiste raskaiden työjuhtien päälle oli lämmin, ja paksut vanhat seinät tekivät selvän pesäeron pakastuvaan yöhön. Valo, lämpö ja toveruus.

Aikanaan tallilta poistuttiin omiin suuntiin, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. En saunonut siellä itse, mutta kulta oli lämmittänyt saunan kotona. Saunan jälkeen tein iltapalan jääkaapin antimista. Heikolla gastronomisella taidolla syntyi niin luovan työn naisen kuin ulkotyömiehenkin nälän taltuttanut ateria.

Yön tullessa pakkasta oli jo kuusi astetta. Kotiseudun koivun voimalla palava liekki voittaa sen.