Kylmää, lämmintäkin

Eilen - tai oikeastaan viime iltayöstä yösähkötariffin asuttua voimaan - alkoi vihdoin tämän kommuunin sähkölämmitys. Talvikausi on sitten alkanut sähkönkulutuksenkin osalta.

Aamuinen kävelymatka linja-autoasemalle alkaa tuntua kylmältä ja pimeältä. Kestää vähän aikaa tottua siihen. Heijastimenkin huomasin ottaa käyttöön vasta tänään. Onneksi kevyen liikenteen väylien ja jalkakäytävien ansiosta ajoradan reunaa ei tarvitse kävellä. Eihän siitä ole kauaakaan, kun jonakin keskiviikkoaamuna kirjoitin hellepäivää ennaneesta ja sotaväkiajat mieleen tuoneesta tuoksusta ilmassa. Silloin oli hyvin valoista.

Töistä tullessakin oli kylmää. Ei vielä pimeää, mutta harmaata. Miten kolme pakkasastetta voikaan tuntua niin purevalta. Tottumattomuudella ja koillisen suunnalta puhaltaneella tuulella oli osuutta asiaan.

Anders Suomen Turusta soitti. Suomea toisen kotimaisen mukaan vahvasti murtava täydellinen herrasmies. Virallisluonteisten rautatieasioiden jälkeen totesimme, että ainakaan viiteen vuoteen emme ole tavanneet. Kuulumisia vaihdettiin puolin ja toisin. Myös Haapamäen Höyryveturipuiston suuren veturimäärän vähentämisuhasta puhuttiin. Sovittiin tapaaminen Turkuun reilun parin viikon päähän.

Dojolla oli mukavat, minun suorituskyvylleni aika rankat harjoitukset. Melko simppeliltä näyttävissä yksin tehdyissä hyökkäysharjoituksissa tajusi hyvin oman kömpelyytensä. Suuri ahaa-elämys oli tai-otoshi-nimisen heiton idean jonkinasteinen valaistuminen vasta nyt. Syystä tai toisesta, lähinnä oman aktiivisuuden puutteesta, kyseinen tekniikka on itseltäni jäänyt melko vähälle harjoittelulle, vaikka kyseessä on aivan perusasia. Se on tuntunut minusta vaikealta ja melko tehottomalta. Jonkinlaiselta näyttävältä, mutta turhalta jekulta. Suomeksi nimi tarkoittaa suunnilleen vartalon pudotusta. Tekniikka luetaan muodollisessa luokittelussa ns. käsiheittoihin (te-waza), mikä itsestäni on myös tuntunut oudolta. Kuten aiemmin kirjoitin, näitä liikunta-aiheisia juttuja on aika turhaa yrittää selittää kirjallisesti omalla a) substanssillani ja b) kirjoitustaidollani, mutta oma perusvirheeni siitä saakka, kun olen heittoon tutustunut, on ollut lonkka- tai muun vartalokontaktin pakonomainen hakeminen. Tuolloin vastustaja jää oman selän taakse, josta häntä on vaikea saada mattoon. Kontaktin hakeminen vain jonnekin pohkeen paikkeille ja vastustajan painopisteen pakottaminen käsillä nimenomaan siihen suuntaan - ei siis lonkkakontaktiin ja sitä kautta omaan selkään - avasi kerralla jonkinlaisen ymmärryksen niin pudotuksen kuin käsitekniikankin ajatukseen. Muuten olen sitä mieltä, että itämailta peräisin olevissa kamppailu-urheilulajeissa punainen lanka ei viime kädessä ole mikään filosofinen seikka, vaan luonnolliset dynamiikan säännöt ja niiden toteuttaminen ihmiskehon avulla. Erilaiset filosofiat mitä monimuotoisimpine luontoanalogioineen voidaan nähdä keinoina näiden sisäistämiseksi, mikä on niin historiallisessa kuin pedagogisessakin mielessä hyvin ymmärrettävää. Olenko aivan väärässä, kun kuvittelen weblog-maailmassakin vaikuttavien teknillisten alojen oppilaitosten kasvattien olevan viehättyneitä myös go-pelin alkuperäseutujen fyysisemmistä taitolajeista?

Viimeistään dojolla ei ollut enää kylmä. Sauna meni vähän myöhäiseksi; en ehtinyt kotiin juurikaan ennen ballerinaa. Mutta veikkaan unen maittavan yöllä hyvin :-)