Halmeen Aatu myy bensaa Panssariprikaatin joukoille

Eilinen lauantaipäivä kului Panssariprikaatissa aamuvarhaisesta saakka. En erityisemmin pidä moottoriteistä, joten nytkin ajoin vanhaa kolmostietä. Leteensuon paikkeilla piti pysäyttää auto ja ottaa sumuvaloista kivisuojat pois. Valoille oli todella käyttöä.

Päivän asiasisällöstä ei tässä sen enempää; tiedotuksen hoitakoot ne, joiden virkaan se kuuluu. Yksi yleisluonteinen seikka maksanee vaivan kirjoittaa. Keväällä käyty Irakin sota nousee edelleen esiin yhteydessä jos toisessakin. Eversti mainitsi yhdysvaltalaisten maksettavaksi koituvaksi sodan hinnaksi jossakin alan julkaisussa lasketun yli 970 miljardia dollaria, mitä piti supervallallekin korkeana. Muuan reserviläinen huomautti: "Mutta ajattele, mitä kaikkea sillä on saavutettu." "Niin, sinkkiarkkuja kotipuoleen ja yksi märkivä haava lisää maailmanpolitiikkaan", oli everstin vastaus. Ne kokeneet johtajat, jotka ovat eläneet yhden liturgian aikaa, eivät taida hevin suostua toiseen mokomaan.

Isossa ruokasalissa oli lauantaipäivän lounaalla hyvin hiljaista. Klisee "ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi" pätee täällä kirjaimellisesti. Lounaan jälkeenkään ei aloitettu yleisiä pilkkikisoja, kuten vastaavissa tilaisuuksissa joskus käy. Päivän päätyttyä jotkut porukastamme lähtivät iltakahville sotilaskotiin, joka oli vielä auki. Moni kai ihan nostalgiamielessä. Ehkä se hetki, kun rekisteröi "vanhan soden" salin ominaistuoksun, olisi nuorentanut sekunnin ajaksi 15 vuodella. Miksi haikailla menneisyyteen, kun muutaman peninkulman päässä on suunnilleen kaikki se, josta silloin 15 vuotta sitten omaa polkua etsiskelevänä nuorukaisena haaveili: oma koti ja oma rakas. Pehmoilua :-) Siispä nyt vähemmän sumuista vanhaa tietä kotiin.

Kotikylän osuusliike juhli kunnioitettavaa 100 vuoden taivaltaan. Perustajajäseniin kuului muuan Edward Metsola, räätäli, josta vanhat, nyt jo pois nukkuneet ihmiset sanoivat 1960-luvun jälkeen: "Se oli oikeasti se Halmeen Aatu". Metsola tosin selvisi hengissä sisällissodan jälkeen piilottelemalla hyvän aikaa metsissä ja saavutti sittemmin merkittävän aseman kunnallisessa elämässä. "Halmeen Aatun" yhden elämäntyön merkkipaalun kunniaksi mummot kantoivat sylikaupalla kotiin halpaa kahvia, nuoret halpaa colaa ja autojen tankkeihin valui hurjat määrät bensiiiniä yhden euron litrahintaan. Tankki täyteen. Kulutusjuhlaa.

Vielä amiksen nurkalta

Perjantainen ammattikoulunurinani herätti ansaittua kritiikkiä asiantuntevan lukijan taholta, mistä kiitos. En yritä tehdä asiasta juupa-eipäs-väittelyä, mutta saanen silti tuoda esiin pari seikkaa. Totta on, että ammattikoulun opettaja voi hyvin olla pitkän linjan osaaja, joka on vasta käytännön työkokemuksen jälkeen hankkinut muodollisen pätevyyden edellyttämän (tiede)korkeakoulututkinnon ja sitä kautta päätynyt opetusalalle. Tässä sinänsä mitä hienoimmassa mallissa on silti vielä pari ongelmaa. Ainakin teollisuuden aloilla tiedekorkeakoulututkinnon suorittanut ammattilainen työllistyy taloudellisesti palkitsevampiin tehtäviin yrityksen palveluksessa kuin yleensä julkisen sektorin rahoituksella toimivassa ammattikoulussa. Eikä pohjimmiltaan mitään ongelmaa olekaan siinä, että hyvin tuottava yksityisen sektorin yritys voi maksaa työntekijöilleen parempia palkkoja kuin pääosin verovaroin rahoitettu julkisen sektorin laitos. Mutta aivan totta on, että juuri näitä pitkän linjan osaajia kaivattaisiin opetustöihin paljon. Toinen, ruohonjuuritasolla ikävä ongelma on muodollisessa arvoasteikossa kohonnutta uhkaava "alikersanttitauti". Armeijan käyneet ehkä ovat tähän tautiin sairastuneisiin törmänneet, ja lienenkö minäkin törmännyt perjantaina kertomassani esimerkissä (ja kai silloin 15 vuotta sitten myös, mutta ei sitä enää niin hyvin muista). Perjantaista sukupuolirajoittunutta ilmaisua pehmentääkseni voin hyvin myöntää, että kyseinen tauti iskee paljon todennäköisemmin miehiin kuin naisiin, mutta onneksi vaikuttaa heissä yleensä vain muutaman kuukauden sopivissa olosuhteissa.

Ennen kaikkea, en väitä missään mielessä olevani kritisoimieni asioiden ulko- tai yläpuolella. Ja mitä tulee siihen, miksi toimin näissä kritisoimissani kehitysprojekteissa, on se, että kunnioitan moniarvoisuutta. Todellinen moniarvoisuus kun ei tarkoita moniarvoisuuden nimissä ajettavaa yhden aatteen asiaa, vaan sitä että tärkeässä kehitystoiminnassa tulee esiin mahdollisimman erilaisia näkökantoja. Jarrumiehiä ei ole tarvittu sen jälkeen, kun juniin kehitettiin paineilmajarrut :-) Virta vie, varmasti pohjimmiltaan hyvään suuntaan, mutta siinä voi valita joko ajopuun tai koskiveneen osan.