Opettajakorkea- ja muista kouluista

Joskus projekteilla, varsinkin valtakunnallisilla tai muuten vain suurilla sellaisilla, on taipumus venyä. Ehkä haluttuja tuloksia ei ole saatu aikaan määräajassa ja saadaan lisäaikaa, olisihan ison projektin epäonnistuminen sangen noloa monille. Tai ehkä riittävän vaikutusvaltaiset toimijat vain onnistuvat junailemaan projektille jatkon, jolloin rahoitus ja johtotehtävät säilyvät mukavasti ennallaan. Hyvä projekti kuitenkin loppuu ajallaan. Tänään saatiin yksi sellainen, alueellinen valtakunnallisen projektin osa päätökseen Hämeenlinnan ammatillisella opettajakorkeakoululla. En ikävystytä lukijoita projektiselostuksilla, jotka monen silmin epäilemättä näyttäisivät yhden koulutusmuodon sisäisiltä pilkunviilauksilta, mitä varmasti ainakin osaltaan ovat olleetkin. Kyseessä oli itsenäinen osa vuoteen 2006 saakka jatkuvaa aikuisopiskelun henkilökohtaistamisen projektia. Se, saadaanko kyseinen iso emoprojekti aikanaan miten kunnialliseen päätökseen (opetusministeriön alkusyksystä tekemä jatkorahoituspäätös oli jo epäilevän tuomaan silmiin tekohengityksen luonteinen ele), on toinen tarina. Siitä ei nyt enempää.

Myllymäeltä sateisen hämärtyvän kaupungin läpi kävellessä oli aikaa mietiskellä taas kaikenlaista turhaa.

Ammatillisissa opettajakorkeakouluissa - kuten monissa muissakin oppilaitoksissa - opiskelleiden on tapana arvottaa opinahjojaan. Hämeenlinna asetetaan usein korkeimmalle korokkeelle. Se on kiistämättä pioneeri monella ammattikasvatuksen alalla. Myös Jyväskylää arvostetaan, onhan se perinteikkään koulukaupungin ja rikkaan kasvatustieteellisen perinnön lapsi. Helsingin Helia on myös hyvin tunnettu. Åbo Akademilla (joka toisin kuin muut, ammattikorkeakoulujen yhteydessä toimivat, toimii tiedekorkeakoulun puitteissa) on ehdoton asemansa ruotsinkielisen ammattiopettajiston keskuudessa. Oulua ja varsinkin Tamperetta tunnetaan jo heikommin. Viimeksi mainittu tunnetaan, jos yleensä tunnetaan, vain tekniikan aloihin painottuvana laitoksena. Sellainen se on varmasti pohjimmiltaan ollut, mutta omana opettajaksi opiskeluaikanani kurssilla jo oli tekniikan alan kiistämättä runsaan edustuksen lisäksi väkeä yhteiskuntatieteilijöistä kauppatieteilijöihin ja lääkäreistä parturi-kampaajiin.

Kouluasteiden muodolliset statukset ovat usein tyhjänpäiväistä sanahelinää, mutta on mielenkiintoista, että yliopistolehtorin virkaa halajava saattaa suorittaa pedagogiset opintonsa ammattikorkeakoulun puitteissa, kun taas lastentarhanopettajaksi aikova opiskelee pedagogiikkansakin oletusarvoisesti akateemisella statuksella. Vai onko asialla merkitystä? Pedagogiset opinnot ovat kuitenkin vain opettajan työväline substanssiosaamisen jakamiseksi opiskelijoille. Antavathan ammattikorkeakoulujen puitteissa toimivien ammatillisten opettajakorkeakoulujen 35 opintoviikon laajuiset opinnot - aivan samoin kuin esimerkiksi yliopistojen kasvatustieteellisten tiedekuntien aineenopettajan opinnot - pedagogisen pätevyyden käytännössä lähes kaikkiin opetusalan tehtäviin varhaiskasvatusta ja luokanopetusta (kieltämättä aivan omat alueensa) lukuunottamatta. Substanssiosaaminen on hankittu erikseen kunkin oppilaitosmuodon pätevyyden edellyttämällä tavalla.

Luulen, että tämä oppilaitos sijoittuu monessakin mielessä Suomen toisen asteen koulujen eliittiin, jos ilmaus sallitaan.