Hämärä tallipiha

Veturitallilla pidettiin päivällä pienimuotoinen joulunavaustapahtuma. Viime vuonna järjestetty vastaava tapahtuma keräsi kiitettävästi yleisöä, vaikka glögitarjoilua ja arktista resiina-ajoa (silloin oli paljon lunta maassa) moottorilla tai ilman erikoisempaa ohjelmaakaan ei oltu järjestetty. Tänään yleisöä taisi olla kokonaista puolenkymmentä henkeä. Omaa väkeä eli talkoolaisia oli enemmän. Syynä asiaan on varmasti ollut vaatimaton tiedotus, jonka suhteen voin päivän kirkollistakin aihetta sivuten omalta osaltani huudahtaa "Mea culpa!"

Varsinaisia töitä ei juuri tehty. Kirjastoa, taukotupaa ja lipunmyyntitiloja lukuunottamatta tallissa ei talvella ole lämmitettyä tilaa. Kääntöpöydän lukituskielten siirtonivelet piti sulattaa veturin pakkasnesteen avulla. Vesi oli päässyt jäätymään pahoihin paikkoihin.

Osoittautui käsittämättömän vaikeaksi vastata erään tiedonhaluisen kysymykseen Dm7-kiskoauton eli "Lättähatun" polttoaineen kulutuksesta. Paikalla kun ei ollut yhtään kyseisellä laitteella ammatikseen ajanutta tai sitä huoltanutta, ja äärimmäisen vähäisen museokäytön aikana kulutusta ei meillä ole erityisesti tilastoitu, jouduimme turvautumaan museon kirjaston tarjontaan. Kumma kyllä, sen paremmin kiskoauton kuljettajan ohjekirja kuin alan harmaa raamattu eli Kalervo Kokkolan ja kumppanien oppikirja "Dieselveturit ja moottorivaunut II" eivät osanneet kertoa kulutuksesta mitään.

Varsinkin atk-alalla naureskellaan vianmääritysoppaiden hyödyttömille ohjeille. Kyllä veturiteollisuudessakin on osattu jo 1960-luvulla. Vika: lämmitysputkistossa on vuoto. Ratkaisu: paikanna ja korjaa vuoto.

Kirjoja selatessa tuli eteen sellainenkin - niin häpeällistä kuin onkin myöntää, mutta itselleni uusi - seikka, että vanha kunnon 95 tuntikilometrin huippunopeuden saavuttava Lättähattu ansaitsisi biturbo-nimen oikeastaan yhtä hyvin kuin hieno urheiluauto.

Lähdin tallilta juuri sopivasti, että polkupyörän dynamoa ei tarvinnut laittaa päälle.