Kahdenlaisia messuja

Aivan erinomainen viikonloppu takana. Oli hyvä syy viettää se Turussa.

Näyttelyn helmiä olivat kansainvälistäkin kuuluisuutta saavuttanut helsinkiläisen Pienoisrautatiekerho ry:n H0-mittakaavainen (1:87) Löylymäki-pienoisrautatie, joka on aina yhtä vaikuttava ilmestys sekä isäntäyhdistyksen oma samaa suosittua mittakaavaa edustava Salon seudun rautatieliikenteestä esikuvansa ammentanut niinikään laaja-alainen malli, sveitsiläisten esikuvien mukaan rakennettua Alppirataa ja monia muita hienoja työnäytteitä unohtamatta.

Veturimuseolla oli näyttelyssä pieni osasto, jonka päätarkoitus oli esitellä museon toimintaa ja myydä rautatieaiheista kirjallisuutta, postikortteja, paitoja ym. tavaraa toiminnan rahoittamiseen. Vanha höyryveturin toimintaa esittelevä tietokoneohjelmakin vaikutti yllättävän suositulta, vaikka ei millään saralla voi kilpailla nykyaikaisten multimediatuotosten kanssa. Tapahtuman nimeen viitaten kuormaan oli lastattu näytille myös parikymmentä pienoismallia. Oma toimintamme tapahtuu mittakaavassa 1:1, joten pienoismallit olivat muotoseikka.

Tapahtuman järjestelyt sujuivat turkulaisilta odotetun loistavasti. Kiitos heille jälleen kerran. Turkuun on tämän tapahtuman puitteissa (ja toki muutenkin :-) aina mukava mennä, kun tietää, että hommat hoituvat viimeisen päälle hyvin.

Suuri kiitos kuuluu oman yhdistyksen aktiiveille. Sama tehoryhmä kuin talkoissakin on kiertänyt messuilla jo vuosia. Esko oli ystävällisesti hoitanut kuljetukset. Varoituslaitteilla varustettu tavanomaista hieman jykevämpi ajoneuvo oli mainio laite harrastajien puoliksi leikkimielisessä perinteisessä kisassa paikasta auringossa eli messutilan pääoven edessä tavaroita paikalle tuotaessa ja sieltä pois vietäessä ;-) Tehokas ryhmämme ei toki kauaa varannut paikkaa. Olemme joskus huvin vuoksi kellottaneet osaston pystytys- ja varsinkin purkuaikoja. Tällä kertaa emme niin tehneet, mutta nopeasti kaikki kävi nytkin.

Messutapahtuma tuotti omalle yhdistyksellemme yli 400 euron nettotuoton. Tällaisesta toiminnasta elää yhdistys, joka tekee paljon talkootyötä, ei hae avustuksia keneltäkään eikä peri kuin muodollista jäsenmaksua. Myyntitoiminnassa hyväksikäytimme häikäilemättömästi nuorta työvoimaa. Ilkan 12-vuotias veljenpoika on todellinen synnynnäinen kauppamies. Muutoinkin mukana ollut nuori polvi tuntui pitäneen tapahtumasta kovasti.

Järjestäjillekin tapahtuma taisi olla melko tuottoisa. Epävirallisen tiedon mukaan kävijöitä oli lähes 4500. Enempää ei konserttitalon aulaan ja käytäville olisi oikein mahtunutkaan: sen verran runsaasti ihmisiä talossa liikkui. Järjestäjä oli hoitanut markkinoinnin fiksusti. Alan harrastajille tiedottamiseen ei juuri oltu uhrattu vaivaa ja rahaa, koska nämä saavat tai ainakin kaivavat tiedon muutenkin. Sen sijaan suuri yleisö tuntui hyvin informoidulta.

Tämänkaltaiset harrastajakentän (nimestään huolimatta näille päiville kerääntyvät myös 1:1-toiminnan harrastajat) yhteiset kokoontumiset ovat luonnollisesti suhdetoiminnan ja tiedonvälityksen solmukohtia. Haapamäen kalustorunsauden alasajo tuli jälleen puheeksi. Tilanne on monista syistä nyt sellainen, että olemassa olevan hyväkuntoisen kaluston säästämiseksi on entisöimätön reservi pääosin romutettava. Mikään taho ei halua tai voi vastata aikanaan kriisiajan valmiusvarastoista poistetuista vetäjistä. Pääosa jäljellä olevasta höyryveturiajan konkreettisesta historiasta tullee siis katoamaan lähivuosien aikana. Myös dieselvetokalustoa asia koskee. Yksi kolmesta, Dr12 "Huru" nro 2234, siirtynee konkreettisesta historiasta kuvien ja kirjallisten tallenteiden varaan. Jäljelle jäävät niinikään Haapamäellä oleva, painesäiliöiden tarkastusta vaille ajokuntoinen nro 2216 ja Toijalassa sijaitseva, Suomen Rautatiemuseon omistama ulkoisesti entisöity lajinsa viimeinen eli nro 2241. Viimeksi mainittu on muuten ainoa "savuton Huru". Että mitä? Se oli ainoa, jonka kylkeen ei syystä tai toisesta oltu liimattu tupakkamainoksia. Moniko meistä muistaa omakohtaisesti, miten veturit mainostivat "täyttä tupakkaa"?

Onko kaluston romuttaminen, konkreettisen historian lopullinen hävittäminen, tämän hetken vaatimusten vuoksi oikein, on taas kerran asia, jonka pohtimisen jätän suosiolla hevoselle. Onko rautahepo jäävi tähän tehtävään?

Ensi vuonna vastaava tapahtuma järjestettäneen Tampereella, joka on alan pioneerikaupunki. Sieltä vuotuinen pienoisrautatiepäiväperinne on saanut alkunsa vuonna 1984. Erinomaiset järjestelyt kokemusten mukaan sielläkin on odotettavissa.

Pelkkää rautatieharrastelua viikonloppu ei ollut. Puolisoni kanssa hankkiuduimme kaupunkiin jo perjantai-illaksi. Majoituimme viikonlopun yöt kaupungissa, joten aikaa jäi kaikenlaiseen city-toimintaan. Tutustuimme Humalistonkadulla isoimpaan koskaan tapaamaamme pita-kebabiin. Toivottavasti kurdistanilainen tai turkkilainen tai joku muu sikäläinen kulttuuri ei pidä kovin epäkohteliaana, kun ruokaa jää syömättä. Hyvää, mutta aivan liikaa. Melko epäterveellisellä ruokavaliolla viikonloppu tuli muutenkin elettyä :-(

Lauantai-iltana tuli tehtyä sellainenkin synti, että nautimme alkoholia koulussa. Vanha vitsi, mutta ravintola oli ainakin ensikertalaisena allekirjoittaneelle mukava kokemus. Historian luokka oli valitettavasti aivan täynnä (turkulaiset näemmä arvostavat todellista sivistystä ;-), joten jäimme maistelemaan mainiota mallasjuomaa käytävälle. Asiakaskuntaan kuului monen ikäisiä. Rakennus on kuulemma alunperin tehty ruotsinkieliseksi tyttölyseoksi, ja peruskoululaitoksen aikana se on toiminut ruotsinkielisenä ala-asteena. Emme asiaa itse kehdanneet kysyä kiireiseltä henkilökunnalta, mutta kuulimme portieerin selostuksen parille naisihmiselle. Portieerin ilme kertoi, että rakennuksen tarinaa selostaa tuhannetta kertaa mies, jonka intohimoihin historia ei kuulu. Hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä.

Olen luullut kukkaistyttöjen kuuluvan vain Chaplinin elokuvaan, mutta näitä tuli tavattua kaksin kappalein tuloksena yksi kierrätysruusu. Kierrätys-termin tuo tuoreen kaunis kukkanen sai päädyttyään alkuperäisen vastaanottajansa ehdotuksesta messuosastollemme hyvän huomenen tervehdykseksi erityisesti isä-statukselliset huomioiden.

Kaupungissa järjestettiin myös mielenkiintoinen Vinokino-festivaali, mutta perjantai-illan väsymys ja lauantain melko tiivis messuaikataulu vesittivät aikeet tutustua asiaan omakohtaisesti.

Kun hämäläinen rahvas kerrankin pääsee Auran kaupunkiin, on pyhäaamuna toki päästävä tuomiokirkkoon. Messu sielläkin. Kuten jo kouluhistoriasta tiedämme, messut markkinahenkisenä tapahtumana ovat saaneet nimensä messusta jumalanpalveluselämän tapahtumana. Pyhien aikaan kansan kerääntyessä kirkoille oli otollinen aika käydä kauppaa.

Vuonna 1300 tuomikirkoksi vihitty, mutta kirkkona muutaman vuosikymmenen vanhempi kansallispyhättö on aina yhtä vaikuttava. Omintakeinen pohjoisen kansan goottilainen tyyli on hämärine holveineen yksinkertaisesti sanottuna kaunis.

Vastausmusiikista ja ehtoollislaulusta vastasi nuorista naisista koostuva kuoro, jonka nimi jäi itselleni hieman epäselväksi. Tuossa akustisessa ympäristössä enkelikuoro ei liene aivan huono vertaus. Sekä jumalanpalveluksen alussa että lopussa kuoro muodosti prosession, ristisaaton, yhdessä messussa palvelleiden kanssa. Olen pitänyt ristisaattoa - jos ei välttämättä matalaprofiiliseen luterilaiseen messukaavaan sopimattomana - niin ainakin hieman ylimitoitettuna juhlallisuutena tavallisen pyhän ollessa kyseessä. Tuohon ympäristöön se paikalla harvakseltaan kävijän mielestä kyllä sopi mitä parhaiten, niin uskonpuhdistuksen sunnuntaita kuin vietettiinkin.

Vanhaan kunnon tapaan pappi kiinnitti saarnassaan huomiota tapojen turmelukseen ja löyhään moraaliin. Saarnamies ei näitä paheita yksilöinyt siirtyessään pian pyhän varsinaisiin tekstiaiheisiin. Kotimatkalla junassa eivät papin sanat voineet olla tulematta mieleen. On tilanteita, joissa huvittuneisuus vaihtuu jossakin vaiheessa inhotukseen.