Historiaväärennöksiä ja hymypatsaita

Alkaa tulla tavaksi kommentoida kiinnostavista ilmaislehdistä luettuja juttuja tässä weblogissa. On helppo yhtyä Aikalaisessa kirjoittaneen historiantutkija Tapio Salmisen näkemykseen siitä, miten historian popularisointi johtaa usein sen vääristelyyn. Salmisen arvostelun kohteena ovat erityisesti 1990-luvulla muotiin tulleet keskiaikatapahtumat, joita vietetään suuressa mittakaavassa ainakin Turussa ja Hämeenlinnassa. Yleisölle suunnattujen viihteellisten keskiaikatapahtumien ajankuva on enemmänkin 1800-luvun lähinnä anglosaksisten romanttisten kirjailijoiden näkemyksiä keskiajasta kuin kuvaa Suomen keskiajan historiasta. Lieneekö niin, että Robin Hood on suomalaisillekin tutumpi hahmo kuin Vesilahden Daavid tai Ivanhoe tunnetumpi kuin Matts Kettilmundinpoika?

Salminen esitti myös mielenkiintoisen näkemyksen 1960-1970-luvulla tapahtuneesta maan suurten linnojen restauroinnista historiallisena paradoksina.
Historian aitouden kannalta valitettava fakta on, että erityisesti satoja vuosia vanhojen rakennusten restaurointityössä on aina tehtävä kompromisseja. Eri aikojen lisä- ja muutosrakentamisen vuoksi alkuperäistä tai yleensäkään varhaista asua voidaan tuskin koskaan tavoitella. Puutteellisen tiedon vuoksi restaurointi - oli sen tavoite lähes mikä tahansa riittävän varhainen ajankohta - tulee olemaan nykypäivän tulkinta menneisyydestä.

Olen tainnut aiemminkin mainita 1800-luvun innostuksesta vanhojen rakennusten "paranteluun" sen aikaisen romanttisen menneisyyskäsityksen mukaisesti. Uudempien aikojenkin restaurointitöitä voidaan kritisoida samalla tavalla. Salmisen kriittinen näkemys 1960-1970-lukujen restaurointitöistä herättää, kun pohtii valoisan modernismin ilmenemistä vaikkapa Olavinlinnan entisöidyssä kuninkaansalissa.

Salminen ei tätä esitä, mutta jyrkän ajattelutavan mukaan ainoa historiallista todellisuutta vastaava asu syntyisi niin, että kohde jätettäisiin museaaliseen käyttöön siirtymisensä aikaiseen tilaan vain suojaamalla se siten, että rappeutumista pääsisi tapahtumaan mahdollisimman vähän. Näin monet maamme vanhat linnat olisivat lähinnä 1900-luvun varasto-, sotilas- tai vankilarakennuksia. Yleensä mieluummin kuin noudatettaisiin tätä pedanttista aatetta, hyödynnetään vanhojen rakennusten mahdollisuuksia menneisyyden esittämiseen restauroinnin avulla. Vaikea tätä kohteen pitkää historiaa hyödyntämään pyrkivää toimintamallia on pohjimmiltaan lähteä moittimaan, mutta vanhoja entisöityjä kohteita tiedollisen, ei-elämyksellisen tarkastelun näkökulmasta katselevalle lähdekritiikki on yhtä tärkeä taito kuin paljon puhuttu mediakritiikki joukkoviestinnän kuluttajalle.

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaakin kuulostaa, linnojen rinnalla niinkin nuorten menneisyyden jäänteiden kuin veturien entisöinnissä joudutaan tekemään joskus vastaavia kompromisseja.

Toisessa mukaan tulleessa ilmaislehdessä, Aviisissa, kirjoitti Johanna Vehkoo kriittiseen sävyyn hymypatsaista, tai nykyään virallisemmin hymyveistoksesta. Hymypatsaskäytäntöä voidaan paheksua väärien, ulkoa ohjattujen käyttäytymismallien ylläpitämisestä, mutta toisaalta voidaan kysyä, päteekö stereotypia ympäristön vaatimuksia mielistelemään ajautuneesta hymytytöstä tai -pojasta todellisuudessa. Jos oppilaat saavat itse keskuudestaan valita patsaan saajan (kuten pitäisikin), vaikuttaa stereotypia melko erikoiselta, kun muistetaan, että käytäntö koskee peruskoulun ala-astetta, jossa lasten väliset sosiaaliset suhteet vielä rakentuvat muilla tavoin kuin aikuisten miellyttämiseen tähtääviä käyttäytymismalleja soveltamalla. Toki lasten omista lähtökohdistakin nousevia arvostuskriteereitä voidaan syystä asettaa kyseenalaisiksi, mutta väittäisin että ne ovat kuitenkin erilaisia kuin hymypatsas-stereotypiaan kuuluvat ylikiltteys tai mielistely.

Koulun Kerhokeskus, joka hymyveistosta kouluille toimittaa, on määrittänyt patsaan saamisen kriteereiksi rehtiyden, luotettavuuden, avuliaisuuden, reippauden, iloisuuden ja terveet elämäntavat. Nostalgisen 1950-lukulaisilta kuulostavien käsitteiden taakse ei silti tarvitse kätkeytyä mitään epätervettä. Ei esimerkiksi oikea avuliaisuus ole höynäytettäväisyyttä tai iloisuus teennäistä kestohymyä. Ilman turhan monimutkaisia mielleyhtymiä nuo ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan hyviä ominaisuuksia niin lapsille kuin aikuisille. Ainakin tämän kommuunin ainoan hymyveistoksen on helppo uskoa aikanaan tulleen ansaituksi juuri noilla yllämainituilla hyvillä seikoilla :-) Hymytyttö on arvoisella paikallaan olohuoneen vitriinissä.