Konesalissa

Kävin puolisoni kanssa iltapäivällä Tampereella. Tällä kertaa joukkoliikennettä suosimattomasti, kun oli asiaa automarkettiinkin. Matkalla kulta ei saanut viritettyä autoradiota Groove FM:lle (hänen suosikkikanavansa ei kuulu kotipuolessa, mutta lähellä Tamperetta kyllä), joten oli tyydyttävä YLEn Tampereen radioon. Sieltä tuli puffi Työväen keskusmuseon avoimien ovien päivästä. Yhteisymmärryksessä päätimme sen perusteella suunnata ensiksi Finlaysonin alueelle.

Edellisestä käynnistämme tuossa museossa oli kulunut jo reilut puoli vuosikymmentä. Paljon oli siinä ajassa muuttunut. Nimensä mukaisesti karusta museosta oli tullut museologian uusien tuulien mukainen mediakeskusmainen laitos. Hyvin tyylikäs sellainen.

Suurella vaivalla rakennettu, elämyksellistä ajankuvaa tarjoamaan pyrkivä perusnäyttely esitteli Tampereen työväen elämää 1800-luvun alkupuolelta 1970-luvulle. Pääpaino oli kiitettävällä tavalla työväen arjessa, eli suurelta osin työssä. Työpäivät olivat 1800-luvulla usein 13-14-tuntisia. Kotona käytiin arkisin lähinnä vain nukkumassa, ellei tehtaasta hieman kauempana asuva väsymyksestä etsinyt lepopaikakseen raakapuuvillakasaa tehtaan hiljaisesta nurkasta.

Se tosiasia, että koti oli talouden ensisijaiselle ansiontuojalle vain arkiöiden nukkumapaikka, saattaa selittää silloisen kansan asunto-olojen vaatimattomuutta lähes yhtä paljon kuin matala tulotaso. Vertailun vuoksi toisessa maailmansodassa asemasotavaiheen aikana, jolloin materiaalinen puute oli vähintään yhtä kova kuin tehtaiden työväen keskuudessa 1800-luvulla, sotilaat rakensivat mitä kodikkaimpia korsuja. Joutuivathan he viettämään niissä aikaa paljon enemmän kuin työläisisänsä tai -isoisänsä omissa kodeissaan. Tämä museossa mieleeni käynyt historiallinen ajatelma voidaan tosin kiistää sillä, että yleisen teknisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen vuoksi 1940-luvun miehet olivat tottuneet vaatimaan laadukkaampaa asumistasoa kuin 1800-luvun loppuvuosikymmenten miehet.

Perusnäyttelyssä ei mässäilty luokkaristiriidoilla eikä edes sisällissodalla. Itse asiassa sisällissotaa kuvaava pieni, helposti huomaamatta ohitettavissa oleva dioraama oli symbolistisuudessaan mitä vaikuttavin. Metsikkö valmistautui kevääseen, mutta kaikki ei ollut aivan kuin normaalina maaliskuun päivänä. Muistaako muuten joku, miten samaisen museon vuosina 1993-1994 pidetyn sisällissodan 75-vuotismuistonäyttelyn juliste herätti aikanaan pienoista kohua? Rauniokaupungin kadulla makaava kuollut lapsi muistutti viiltävällä, mutta terveellisellä tavalla siitä, miten silloin kauhisteltu entinen Jugoslavia ei ollut edes ajallisesti kovin kaukana omasta turvallisesta kodistamme.

Museon helmi oli omasta mielestäni höyrykonenäyttely. Väitän, että se on yksi Tampereen vaikuttavimmista julkisesti avoinna olevista paikoista. Finlaysonin valtakunnan sydämen muodostivat vuosina 1900-1948 rouvasparista Marie ja Helene koostuva kolmipaisunta- eli trippelihöyrykonejärjestelmä massiivisine käyttöpyörineen (anteeksi, jos kiskoliikennealan mieheltä tuli väärä termi). Tuo Sulzer-tyyppiä edustava höyrykonejärjestelmä on ollut Suomen suurin höyrykone.

Höyryn voimalla toimivien Winterthurissa Sveitsissä (samassa kaupungissa muuten toimi tunnettu Schweizerische Lokomotiv- & Maschinenfabrik eli SLM, joka toimitti mm. G-sarjan vetureita VR:lle) valmistettujen koneiden mäntien liike pyöritti halkaisijaltaan yli kahdeksanmetristä käyttöpyörää. Pyörän liike oli 40 tehtaan omana työnä tehdyn paksun köyden välityksellä johdettu edelleen eri osastojen vauhtipyörille ja niiltä vetohihnoja pitkin kutoma- ym. työkoneille. Äärimmäisen mielenkiintoinen järjestelmä.

Höyry johdettiin konesaliin nykyisen liikekeskuksen paikalla sijainneesta pannuhuoneesta. Ensin se laittoi käyttöpyörälle voimansa antaneen männän liikkeelle Marie-koneen korkeapainesylinterissä. Seuraavan se antoi käyttöpyörälle liikettä Helene-koneen keskipainesylinterissä. Tämän jälkeen se vielä vieraili molempien rouvien peräpäässä sijainneissa matalapainesylintereissä antamassa käyttöpyörälle potkua. Näiden samaa höyryä useassa sylinterissä hyödyntäneiden (ainakin rautateillä yhdyskone-nimellä tunnettujen; vetureissa höyry vieraili tosin vain kahdessa sylinterissä) koneiden etu muun tyyppisiin (rautateillä ns. kaksoiskoneet) nähden oli taloudellisuus. Veturien verraten pienissä koneissa ei yhdyskonerakenteella kuitenkaan saavutettu toivottua suorituskykyä. Tehdasoloissa tilanne on varmasti ollut toinen.

Sulzer-koneissa höyrynjakolaitteena toimivat venttiilit. Ratkaisu on luistikoneita katselemaan tottuneen näkökulmasta mielenkiintoinen.

Suurten höyrykoneiden maailmasta olisi helppo tehdä industrialistis-goottilaista kauhuromantiikkaa. Äänimaailma ja runsaat liikkuvat, ammattitaidottomalle vaaralliset komponentit saattavat tuntua pelottavilta nykyajan ihmisen näkökulmasta. Finlaysonin konesali on kuitenkin ollut jo 1900-1920-luvuilla otetuissa valokuvissa lähes steriilin siisti. Eroa vastaavan ajan sairaaloista otettuihin kuviin on vaikea huomata. Finlaysonin sydämen ero jatkuvasti sään ja matkan armoilla olleisiin höyryveturien koneisiin oli silmiinpistävä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi Umberto Eco taisi hassahtaa pahemman kerran mielikuvitusmaailman vietäväksi pariisilaisessa vastaavanlaisia luomuksia esittelevässä tieteiden ja tekniikan museossa.

Pannuhuoneessa tilanne tosin lienee ollut muutamaa kertaluokkaa infernaalisempi kuin temppelimäisessä konesalissa.

Konesalin näyttelyssä esillä olleet otteet koneiden käyttöpäiväkirjoista olivat todellista verbaaliakrobatiaa siitä, miten vanhaa tampereenkiältä on aikanaan puhujien omin ajatuksin ja käsin translitteroitu kirjalliseen asuun: "4 pvä karunpualeiselta linjalta ruvettiin vaihtaan tuupeja."

Pieni metanäyttely kertoi siitä, miten esineistä tulee museoesineitä. Yleisökilpailussa pyydettiin tunnistamaan ja luetteloimaan jokin esine. Kehittelimme museoon päätyneistä, mielestämme sääksmäkeläisen metsätyömies ja pienviljelijä Einari Epätoivon käsityönä tehdyistä tukkisaksista oikein virallisen näköisen luettelointikortin.