Lisää muminaa keskusteluihin

En malta omalla mitättömällä panoksellani olla puuttumatta parin viime päivän aikana weblogeissa nuorisosta käytyyn mielenkiintoiseen keskusteluun. Kuten taannoisessa koulukiusaamiskeskustelussakin, ovat näkemykset nuorten enemmän tai vähemmän järkevistä ajatusmalleista ja niiden muuntumisesta kautta vuosikymmenten riippuvaisia tulkitsijasta itsestään ja hänen omista kokemuksistaan. Ennen kattavaa todellista tutkimusta asiasta meillä on yhtä monta totuutta kuin tulkitsijaakin.

Ainakin Panu Höglund ja Tommi Perkola ovat olleet sitä mieltä, että nykyajan nuorisoa eivät houkuttele ihanteet rajusta elämästä samaan tapaan kuin pari vuosikymmentä sitten. Vai näyttikö itse nuorena ollessa rajujen asioiden ihannoinnilta sellainen, mille tänään, aikuisena, vain tyydytään virnistämään nuorten toimintaa seuratessa?

Entä ovatko nuorisomediakulttuuria luovat ihmiset itse rankan nuoruuden läpikäyneitä? Vai ovatko he(kin) olleet nuorina sitä tasaista, kunnollista valtavirtaa, jonka rankin nuoruuden kokemus oli yksi hörppy liikaa helmeilevää omenaviiniä, kun Dingo esiintyi Särkässä (taisi tulla hieman sukupuolipainottunut ilmaisu; korjataan kohta)? Mediakulttuurintuotantoon päästessään nämä ylläpitävät ja uusintavat sitä samaa nuoruuden myyttiä, joka enemmän kuin todellisiin kokemuksiin, perustuu kuvitelmaan siitä, millaista olisi elää "todellinen" nuoruus pulpettien, soittotuntien, pelikenttien ja kodin turvallisen maailman ulkopuolella.

Ei 1980-luvun nuorisokulttuuriin minusta kuulunut mikään rankkojen kokemusten etsiminen. Tai no jaa. Tämän päivän 13-vuotiaat kaahaavat poliisia pakoon varastetuista autoista kertovissa tietokonepeleissä. 1980-luvun alun sällit tekivät sitä reaalimaailmassa koulun käsityötuntien tuotoksina viritetyillä mopoilla :-) Parin vuosikymmenen takaisten nuorten poikien statussymbolit - mopo ja ilmakivääri - olivat konkreettisina esineinä reaalimaailmasta vähemmän vieraantuneita ja siinä mielessä kiistämättä rankempia mediakulttuurin tarjoileman viihteen ilmentymiä kuin tämän päivän virtuaalistettuun todellisuuskuvaan perustuvat tietokonepelit, liveroolipelit, weblogit ja muu vastaava kulttuuri.

Mutta silti peruskoulun jälkeen kipitettiin kiltisti ammattikouluun tai lukioon. Ei kukaan oikeasti kaivannut rankkoja kokemuksia. Rappion tie pelotti lähtökohdista riippumatta. Nykyään useampi nuori kuin ennen jää syrjään peruskoulun jälkeisestä koulutuksesta ja/tai työkokemuksesta ja sitä kautta saa tai hankkii vanhempaa sukupolvea helpommin avaimet eri tavoin rankkaan elämään. Se tosin ei ole läheskään yksin näiden nuorten itsensä syy.

En yritäkään kiistää, että jonkun muun vaikkapa juuri 1980-luvulla nuoruutensa eläneen henkilökohtainen todellisuus olisi toisenlainen.

Sitten lisää valitusta itseä parempien kirjoittajien teksteistä. Nimimerkki "Misu" kirjoittaa siitä, miten aikuistunut, yksilöllisyytensä löytänyt ihminen pyrkii vahvistamaan yksilöllisyyttään ja riippumattomuuttaan useilla elämänkentillä. Puuttumatta sen paremmin asian ihmissuhdeaspektiin väitän, että vaikka yksilö arvostaisi itsensä ja oman yksilöllisyytensä miten korkealle tahansa, hän ei ympäröivän yhteiskunnan näkökulmasta ole mainittavassa määrin kanssasisartaan tai -veljeään erityisempi henkilö, millä seikalla saattaa joissakin tilanteissa olla hämmentävä vaikutus. Nyky-yhteiskunnan elinkeinorakennetta ja huoltosuhteita tarkastellen yksilön riippumattomuus on vitsi. Tosin niin huono vitsi, että sen toteutumista ei koskaan toivo näkevänsä.