Hypnopolis ja Frankfurt

Päätin kirjoittaa tänään asioista, joista en oikeasti tiedä enkä ymmärrä mitään. Vaikka Kalevankankaalla kävisi vain tietokoneohjelmoinnin ja halvan kahvin vuoksi, tarttuuko sieltä jotain pöpöjä?

Lukaisin Kulttuurivihkot-lehden alkusyksyllä ilmestyneestä numerosta Harri Veivon kirjoittaman artikkelin, jossa käsiteltiin julkisen tilan vähenemistä kaupunkisuunnittelussa. Itse artikkeli oli lähinnä historian pintakerrosten raapimista, joka valitettavasti on monien mielenkiintoisella tavalla sosiologisesti asioita tarkastelevien kirjoittajien paheita. Sanottavaa (ja joskus julistettavaakin) heillä on niin paljon, että historiallisia ilmiöitä ei ehditä tarkastella kokonaisvaltaisesti, vaan kehityskulkuja aggregoidaan sopivalla tavalla selittäviksi suuriksi linjoiksi, jollaisena historiallinen todellisuus eigentlich nicht gewesen. Väitän, että esimerkiksi sellainen käsite kuin "moderni" on oikealle historiantutkimukselle vieras, karttaahan se jopa Suomen oloissa sellaistakin, huomattavasti "modernia" vähälähteisempää aikaa kuvaava yleiskäsitettä kuin "keskiaika".

Vaihteenasetin on käännetty nyt sivuraiteelle. Toisinaan epähistoriallisuuteen sortuvassa ajattelussa viitataan niinsanotun Frankfurtin koulukunnan muodostamiin teorioihin. Frankfurtilainen kriittinen teoria nähdään usein vastalauseena perinteistä tieteellistä ajattelua vastaan. Varsinkin luonnontieteiden ja niitä soveltavien tieteiden edustajat näkevät frankfurtilaisen termin "traditionaalinen teoria" punaisena vaatteena, joka muka halventaa heidän tutkimuskulttuuriaan. Taas: Wie es eigentlich gewesen? Frankfurtin koulukunnan koti oli tiedekorkeakoulun yhteyteen perustettu Institut für Sozialforschung. Luulen, että frankfurtilaisten kriittistä teoriaa tulisi lukea yhteiskunnan tutkimuksen näkökulmasta eikä yleisenä kaikenkattavana teoriana. Voidaan jopa kysyä, missä määrin se soveltuu historiallisten asioiden tutkimukseen, vaikka ainakin Horkheimer taisi asetella jonkinlaista historiantutkijankin viittaa harteilleen.

Frankfurtin herrojen hyvin provosoivan - etten sanoisi joitakin 1990-luvun alussa Suomessa muodissa olleita yhteiskuntatieteellisiä virtauksia harhaanjohtavalla tavalla palvelevan - nimen saaneessa käännetyssä esseekokoelmassa "Järjen kritiikki" (Vastapaino 1991) Adorno painottaa empiirisen tutkimuksen eikä niinkään suurien linjanvetojen merkitystä kirjoitelmassaan "Sosiologia ja empiirinen tutkimus". Ylipäätään Frankfurtin herroja taidetaan usein lukea heidän teksteistään erilaisia poliittisia tarkoituksia varten tehtyjen tulkintojen silmälasit päässä. Tekstejä ei nähdä omassa historiallisessa kontekstissaan, äärideterministisen, fasistisen totalitarismin mahdollistaman "järjen" kritiikkinä vaan ylipäätään länsimaisen rationalismin kritiikkinä. Herrat Adorno, Horkheimer & kumppanit lienevät kääntäneet kylkeään viimeisessä leposijassaan useammankin kerran, kun heidän ajatuksillaan on varsinkin vasemmiston äärilaidan 1970-luvulla tapahtuneen intellektualisoitumisen (vai intellektualisoinnin, olisi mielestäni aatehistorian tutkijoille hyvä kysymys) jälkeen perusteltu toisensuuntaisen totalitarismin ihannointia.

Kulkutie takaisin pääraiteelle on vapaa. Niin juu, mitäs mun taas pitikään sanoa? Tässä mainitussa Kulttuurivihkojen artikkelin lopussa esitetään mielenkiintoinen näkökulma, jonka mukaan nykyisten kaupunkien keskustojen suunnittelu tähtää maksimoimaan yhteydet muualle, pois kyseisestä paikasta ja tilasta. Sitä artikkelissa kutsutaan hypnopolikseksi. Isojen, perinteikkäiden kaupunkien keskustoissa ei sen paremmin taloudellisten, lainsäädännöllisten, kunnallispoliittisten kuin esteettistenkään syiden perusteella ole yleensä mahdollisuuksia huomattavan radikaaleihin muutoksiin. Mutta eivätkö monet pienet, kehittyvät tai kehittymishaluiset, kunnat juuri mainosta itseään - varmasti huomaamattaan - hypnopoliksina? Mainoslauseissa vilisevät hyvät yhteydet muualle, sinne jonnekin, missä varsinainen elämä on.

Itse Kulttuurivihkot-lehdellä on kai aikanaan ollut melko raju ja radikaali maine. Lieneekö suurin aatteiden palo jo hiipunut, mutta minusta ainakaan tuota selaamaani numeroa oli sisältönsä perusteella vaikea erottaa monesta maineeltaan vähemmän raisusta, city-ihmisille suunnatusta kulttuuriasioita käsittelevästä lehdestä, kuten Voimasta.

Olen lupautunut koe-eläimeksi ensi viikolla toteutettavaan parturimestarien näyttöön. Kumma, että joku haluaa mallin, josta ei millään konstilla saa hyvän näköistä. Yhtä kaikki, etukäteistoimenpiteenä olin tänään niin hienostuneen toimenpiteen kuin värianalyysin kohteena. Olen kuulemma joka suhteessa hyvin kylmä. Taisi löytyä se eräässä weblog-maailman klassikoksi muodostuneessa pilkkatarinassa mainittu olminvärinen yksilö.

Niille olminvärisille oli ominaista heikko motoriikka. Edelleen täsmää. Dojolla en taaskaan kyennyt kärrynpyöriä akrobaattisempiin saavutuksiin. Erisuuntaiset hyppykuperkeikat ovat kaukainen haave. Kärrynpyörätkin muistuttavat toissapäivänä mainitsemassani vanhassa Spede-filmissä kuvattuja köyhän kansan kärryjen neliskanttisia pyöriä. En voinut olla hymyilemättä, kun treenit vetänyt taitava nuorukainen sai yhdeltä harjoittelijalta suomalaiskansallisen hyväntahtoisen "Mene sirkukseen, saatana" -letkauksen. Taas sivuraiteelle: tuon tyyppinen ilmaisu on niitä täkäläiseen mieskulttuuriin kuuluvia ilmiöitä, jotka kyseisestä kulttuurista ulkopuolisen on vaarallisen helppo tulkita väärin. Se on ihailun osoitus. Linna on Tuntemattomassa sotilaassaan ilmaissut tämän hyvin:
"Koskelan korsu oli tehty lähikylästä tuodusta tsasounasta, ja sen vuoksi siinä ei ollut luteita, kuten asuinrakennuksista tehdyissä korsuissa. Koskela senkin seikan oli huomannut ja lisännyt sillä arvovaltaansa miesten keskuudessa: Kaikki se saatanan kyylä huomaakin."
Viime viikkoisten kohellusteni muistojen vuoksi jätin treenien lopun kaksi vapaaottelua väliin. Tuli lintsarin olo.