Linja-autoilua paperitehdasmaisemissa

Kovasti oli pimeää, kun Saarioispuolen kautta työmaalle kulkeva linja-auto starttasi rautatieasemalta vähän ennen seitsemää. Liikennöitsijä on laatinut aikataulut kireiksi, ehkä turhankin kireiksi. Ei ole tämäkään auto tainnut ainakaan muutamaan kuukauteen kulkea aivan paperille painetun mukaan. Väkeä nousi kyytiin vähänlaisesti. Ikävä arvaus on, että tihkuisena pimeänä aamuna monet olivat ajoittaneet pysäkille tulonsa melko tiukkaan totutun aikataulun mukaan, ja linja-auton kulkiessa kerrankin virallisessa aikataulussaan jäi työ- tai koulumatka hoidettavaksi jollakin muulla kulkuneuvolla.

Työmaalla ehdin olla nimellisen hetken, ja vartin verran auringon nousuajan jälkeen linja-autokyyti jatkui Tampereelle. Valoinen ei vanha kolmostie edelleenkään ollut. Aikaa oli sen verran, että päätin jäädä kyydistä Viinikan liikenneympyrässä (sellainen paikanmääre tunnettaneen Tampereella hyvin edelleen, vaikka kiertoliittymien reinkarnaatio ei ole tuota aluetta ymmärrettävistä syistä koskenut). Täytin päivän kahvikiintiöni yliopiston alakuppilassa ja nappasin ilmaislehdet matkaan. Julkisella liikenteellä kulkemisen tehottomuus antaa aikaa yksilön nautinnoille, jotka usein perustuvat tehottomuuteen.

Julkisella liikenteellä jatkettiin latinalaiskortteliin sijoittuvalta Oppisopimuskeskukselta eteenpäinkin. Oli tilattu matkustajamäärään soveltuva minibussi, mutta ne olivat kuulemma olleet liikennöitsijältä tänä aamuna loppu, joten matka Mänttään sujui komeasti ison charter-bussin kokoustilassa.

Sattumaa on tietenkin se havainto, että kun tätänykyä "Route 66:tta" kuljetaan työasioissa, ovat esillä erilaiset uhkakuvat ja tunnelma apeanlainen. Harrastepohjalta ajeltaessa on mukavampaa.

Illalla kotona pääsin avustamaan kankaan tukille vetämisessä. On kunnia-asia päästä tekemisiin kovan, tai ainakin osaamista edellyttävän, teknologian kanssa.

Myyntipuheita

Radion Luontoillassa - ohjelmaa on toimitettu vuodesta 1975 alkaen - huomion kiinnitti se, että suurin osa soittajista puhui idän tai pohjoisen murretta. Ei suuntaus kai uusi ole, mutta tänään tarttui erityisesti korvaan.

Valitsemassaan mediassa hyvin viihtyviä ovat myös ne puhelinmyyjät, joiden puheesta kuulee, miten hyökkäyksen kohdetta puhuteltaisiin mieluummin pronominilla "sie" kuin "sä". Jos kyse on lehtitilauksesta, usein uskotaan vähäsanaista hämäläispoikaakin nopeasti. Jos tuote on hitaammin myytävä, kuten organisaation sähköpostipalvelut tai ainakin -reititys, tulee myyntipuheesta pitkä.

Vaatekaupoilla

Olen laiska käymään vaatekaupoissa. Periaatteeni on sen suuntainen, että ostetaan harvemmin, mutta asiallista ja yritetään hoitaa hyvin. Muodista ja trendeistä en tiedä mitään.

Tarkoitukseni oli eilen illalla maakunnan Osuuskaupan tarjouspäiviltä hankkia hiukan tarpeellista täydennystä vaatekaappiin. Turha toivo, kun melkein kaikki sopiva oli jo ostettu pois. Niinpä tuhlasin rahaa ja kelpo osan päivää tänään Hämeenlinnassa, jossa yleensä olen tykännyt käydä vaatekaupoilla. IC 44 oli lauantaiaamupäiväiseen tapaan täynnä. Vaasasta oltiin tulossa, ja ainakin siinä vaunussa, jossa matkustin, keskusteltiin enemmän ruotsiksi kuin suomeksi.

Eräs myymälä oli siirtynyt totutulta paikaltaan Tiiriön kauppakeskukseen. Mikäs siinä, kun Vekka-bussit kulkevat. Keskustassa tuli törsättyä lisää. Niin hyvää palvelua kuin paikallisessa Osuuskaupan tavaratalossa en muista aikoihin vaatekaupassa saaneeni.

Farkkuja minulla ei ole ollut yli puoleentoista vuosikymmeneen. Syytä en oikein osaa sanoa, koska käytännöllisiähän sellaiset ovat ja sopivat kaikille. Sen sijaan reisitaskuhousuihin minulla on syvällinen viehtymys. Kahdet sellaiset ja yhdet prässihousut sekä kolme paitaa jäivät päivän törsäyssaldoksi.

Housukaupassa kokokysymys pani ihmettelemään. En ole mikään laiha poika, joten yleensä käyttämäni M-koon housujen uuden malliston ylisuuruus hämmästytti. Paitojen kanssa hiukan samansuuntainen juttu. Arvatenkin Made in Finland -tekstillä on osuutta asiaan; muualla tehtyjen mitoitus on varmaankin erilainen.

Pieni mustavalkoinen ruutu

Matkalla paluujunalle poikkesin taidemuseolla Rembrandtin etsauksia katsastamassa, toiseksi viimeistä päivää kun Klassik Stiftung Weimarin kokoelmia oli näytteillä arvokkaassa 1830-luvun viljamakasiinissa. Silloin, kun grafiikan tekemiseen ei ollut "photareita" ja gimpejä, piti osata enemmän itse.

Rembrandt tunnetaan valon ja varjon mestarina, joka arvonimi lienee enemmän kuin pari guldenia velkaa 1600-luvulla käytettyjen väriaineiden ja ilman sisältämien hiukkasten kemiallisille reaktioille. Kuka 1900-luvun loppupuolen nimeltä muistettu henkilö aikanaan nimetään "minimalismin mestariksi" tarkasteltaessa omien aikojemme tärkeitä asiakirjoja tai muita tuotoksia?

Rembrandt piti itseään ensisijaisesti uskonnollisena taiteilijana. Se oli hänen aikanaan ei vain hyväksytty vaan arvostettu status. Omia polkujaan hän ilmaisussaan toki kulki - mikä ei ollut lainkaan tavatonta aikana, jona yhtenäiskulttuuri ja sitä luovat teknilliset menetelmät olivat lapsenkengissään ja ajattelun mahdollinen yhtenäisyys perustui enimmäkseen yksilöiden omaan tahtoon tai tahdottomuuteen (kuten se tekee tänäänkin, mutta tehokkaammin - vai sanotaanko vähemmän tehottomin - menetelmin vaikutettuna).

Maalauksiinsa Rembrandt panosti paljon, mutta panostiko hän vielä enemmän piirtämiseen? Maalaamisen jäljet ovat suurikokoisia ja värikkäitä ja ne muistetaan. Mutta grafiikka vaatii suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Oliko useita menetelmiä osaava taiteilija tullut panostaneeksi siihen enemmän?

Alankomaalaisen mestarin töiden ihailemisen lomassa museon kotimainen perusnäyttelykin tuli nopeasti kierrettyä. H. Munsterhjelmille oli varattu oma huone. "Hämeenlinna 1872" lienee sitä taidetta, joka kolahti aikalaisiinsa kuin "Nummela" ja "1972" toisessa taiteenlajissa jokunen vuosikymmen myöhemmin. Hieno taulu muutenkin kuin düsseldorfilaisuuden syväterävyytensä johdosta. Yritin tarkastella, oliko Varikonniemen takaa näkyvä pitkänomainen hahmo juna ja sen alkupäästä nouseva savu veturista lähtöisin. Nolostuin tajutessani, että selkeä ei-vastaus oli taulun nimessä: Hämeenlinnasta pohjoiseen vievän radan rakennuttajista Uhtomski oli tuohon mennessä saanut symbolisen sorakuorman alas jossakin Hattulassa. Valtio otti työn hoitaakseen talvella 1874, ja sitä ennen yksikään veturi tuskin on höyrynnyt Varikonniemen pohjoispuolella.

Puuvillatehtaalta toiselle

Ajelin aamuhämärissä Riisikkalan ja Urjalan kautta päivän kirkastuessa vasta Koijärven jälkeen, mutta yhtään hirvieläintä ei näkynyt.

Kaupungin läpi kakkostielle, ja nosturit osoittivat oikean paikan jo kaukaa. Vanhasta muistista kyttäsin liittymää väärälle puolelle tietä ja ajoin ohi. Kääntöpaikka onneksi löytyi nopeasti.

Palaverin piti käsitellä melko suuria sfäärejä, mutta päädyttiin toiminnanohjausjärjestelmiin ja niiden soveltuvuuteen koulutussektorille. Aidat ja aidan seipäät tunnetaan, mutta koska visioiminen on helppoa ja mukavaa, jää aidanseipäistä puhumisen puutteessa aidanrakentaminen usein aidanrakentamisesta puhumiseksi. Jos jo alussa puhutaan seipäistä, saattaa aita syntyäkin. Jo se, että aidanseipäistä puhutaan lounaishämäläisittäin murtaen, valaa uskoa siihen, että aita nousee.

Floristiksi opiskelevat olivat tehneet niin hienoja kransseja, että oli pakko ostaa: "Kyl tei hianor ranssiv valittisitte" (translitterointini lienee murteen osaajien näkökulmasta väärä, mutta lounaishämäläisen erottaa ainakin "turkulaisesta" konsonanttien kahdentuminen sanojen välissä - hämäläismurteille tyypillinen piirre, joka lienee tunnetuimmillaan tamperelaisessa "som morossa").

Aikataulu salli palailla lumisia pikkuteitä vain Urjalaan saakka. Matka isompien puuvillatehtaiden kaupunkiin sujui vahvasti suolatussa kurakelissä.

Kalevankankaalla terveydenhuolto-oppilaitoksen paksujen kivimuurien suojissa ei puhuttu enää aidanseipäistä eikä aidoistakaan, vaan niiden kaatamisesta. Sairaalankadulla ei Meritullinkadun KESU-luonnoksia duaalimallin vahvistamisineen juuri kumarrella. Tampere aikoo ottaa kelpo askelen kohti yhtenäiskoulujärjestelmää niputtamalla kaupungin toisen asteen koulutuksen yhteen niin, että clasulaiset käyvät Herwoodin metsissä luokkahitsaus- tai tulityökorttikokeissa ja vastaavasti karvanoppa-Toyotat tuunaajineen tulevat tutuiksi Lyceum Classicum Tamperensen pihalla. Ei kuulosta ollenkaan huonolta ajatusmallilta ajatellen nykyisen koulutuskysynnän, -tarjonnan ja -valintojen tiettyjä epäsuhtaisuuksia. Toki tamperelaiset noudattavat sata vuotta sitten kiviseinään hakkaamaansa ohjetta ja kiirehtivät hitaasti, eikä näennäisessä radikalismissa ole paljonkaan eroa esimerkiksi Satakunnan tai Etelä-Savon tavoitteeseen tiivistää toisen asteen koulutuksen järjestäjät maakunnan tasolla muutamaan vahvaan toimijaan. Silti mielenkiintoista nähdä, miten suunnitelmat täällä vastaanotetaan.

Yliopiston kirjastolle sovittiin treffit kivan tytön kanssa. Automarketin kautta kotiin, ja Osuuskaupan tarjouspäiviltä mukaan puoli tusinaa muumipyyhettä.

Äijäpuhetta

Lienen joskus aiemminkin esittänyt kaavion ihmistyypeistä äijyysasteikolla (kuvassa pystyakselilla). Karkeasti sanottuna on erilaisia äijiä ja erilaisia ei-äijiä, ja pehtoorit näiden välimuotona.

Kaaviossa esiintyvät nimitykset eivät ole patriarkaalisnormatiivisia, koska jokainen ihmistyyppi on riippumaton niin biologisesta, sosiaalisesta, tiedostetusta, tiedostamattomasta kuin kuvitellustakin sukupuolesta. Parempia ehdotuksia nimityksiksi otetaan mielellään vastaan.

Pohjimmiltaan äijyys on elämänasenne. Siihen kuuluvat - paitsi itsestäänselvyydet, kuten rauhanomaisuus, kiihkottomuus ja pyrkimys olla loukkaamatta muita - myös sellaiset käytännön asiat kuin toimiva eli todellisuutta luova kieli.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki. Ei-äijät ovat tekemässä Asiaa, jota tehdään kieltä käyttämällä. He käyttävät Asian tekemiseen tunnin ja toisenkin, viimein puolikkaan päivän. Sitten he turhautuneina ja kiukkuisina soittavat eräälle äijälle, jonka velvollisuuksiin tietävät kuuluvan auttaa erilaisissa Asioissa. Äijä tietää, että ei osaa itse auttaa tässä nimenomaisessa Asiassa. Niinpä hän kysyy, ovatko ei-äijät jo kysyneet Asiaa eräältä toiselta äijältä, jonka tietää kykenevän auttamaan. Ei-äijät vastaavat, että ovat, mutta se ei ratkaissut Asiaa. Äijä soittaa toiselle äijälle. He keskustelevat minuutin tai ollessaan puheliaita hämäläisiä kaksi - joista toinen käytetään tuolle äijälajille ominaiseen "juusanojuu"- ja "semmostaseon"-tyyppisten varattujen sanojen sijoitteluun oikealle kohdalle todellisuutta luovaa koodikieltä. Sitten Asia on selvä.

Loimaan kautta kotiin

Reilu vuosi sitten seminaarin huonetoverisähkömies ylisti ilmalämpöpumput aina kahteen kerrokseen saakka. Nyt hyttitoverisähkömies kehotti laskemaan eurot tarkkaan. Pumppua ei ole tullut hankittua, mutta toisaalta ei tämänkertainen lausuntokaan aikeita tyrmännyt.



Seutukunnallisen näyttötutkintoseminaarin anti oli hyvä. Paperityön tuotoksia syntyi niin teollisuuden kuin valtionhallinnonkin tarpeisiin.

Lauantai-iltapäivänä maan toiseksi vanhimman risteysaseman kupeessa tehty hyvä päätös oli valita Esko liittohallitukseen. Oikea mies oikeaan paikkaan. Menestystä! (Samaten liitolle kiitos luottamuksesta saada toimia edelleen tilintarkastajana. Kaksinkertainen kirjanpito, yksinkertainen tilintarkastaja ja miten se menee...)

Samaisena iltapäivänä maan kolmanneksi vanhimman risteysaseman kupeessa tehty hyvä päätös oli lähteä saunalenkille. Pimeni soratielle tultaessa. Vastaan tuli autoja ja kaivinkoneita, joten heijastinliivien päälle pukeminen ei osoittautunut huonoksi ratkaisuksi.

Hakiessani liiteristä klapeja takkaan hämmästyin, kun kello oli niin vähän. Monena kesälauantaina olen tuohon aikaan, ehtookellojen aloittaessa, nostanut polkupyörän veturitallin telineestä ja lähtenyt kotiin päin.

Tämä ei ole mikään pursiseura

Saarioispuolen kautta kulkeva aamulinja-auto jäi melko tyhjäksi. Perusopetuksen yläkoululaisten kuljetusvahvuus oli minimaalinen. Syy ei ollut jakson vaihdos: se osuu vasta kuukauden viimeiseen päivään. Empatia on hieno asia. Käpertyminen taas ymmärrettävä joskin hiukan huolestuttava. Arvelen, että mitä enemmän annamme kielteisten poikkeamien vaikuttaa elämäämme pintatasolla, sitä herkemmäksi kielteisille poikkeamille se tulee pintaa syvemmällä. Ja mitä enemmän annamme toisaalla tapahtuvien kielteisten poikkeamien haavoittaa itseämme, sitä herkempiä olemme haavoittumaan lähellä olevista, jotka vain hipaisevat poikkeaman rajapintaa. Ja mitä haavoittuvampia olemme, sitä herkempiä olemme...

Entä jos ilmapiiri olisi senkaltainen, että jos yhteiskunta ahdistaa, siitä olisi helppo tulla sanomaan? Se, jolle voisi tulla sanomaan, voisi olla kuka tahansa. Sanomiseen ei tarvitsisi tavoitella eliittejä.

Entä jos puhuttaisiin kuin ihminen ihmiselle? Hätätilassakaan ei tarvitsisi turvautua kommunikoimaan - puhein, elein, asein - kuin hätääntynyt alamainen eliitille.

Entä jos yhteiskunnan jäsenistä ei kasvaisi toistensa vastakkainasettelijoita vaan tasavertaisia toimijoita?

Utopiaa se on. Olemme tottuneet ajattelemaan joko eliittien, niiden murtamisen tai anarkian kautta.

Yksi vaihtoehto on kieltää tietokonepelit, Internet, metallimusiikki, aseen hallussapito, elokuvat, eksistentialismi, historia ja paljon muuta, käyttää resursseja kiellon noudattamisen valvomiseen ja netota se takaisin tarinoimalla, millä raflaavilla tavoilla kieltoja on onnistuttu kiertämään.

Toinen vaihtoehto on käyttää vielä enemmän resursseja kaiken ikävältä tuntuvan ulkoistamiseen ammattilaisen alueelle, oman lokoisan elämänpiirin ulkopuolelle.

Entä mitä jos kerrankin sanoisi "Moro!" sillekin yhdelle oudolle vastaantulijalle?

Lunta odotellessa

Töistä palatessa alkaa olla pimeää, joten lisää lunta kaivattaisiin.

Parin viime vuoden aikana heijastinliivi on yleistynyt ulkoilijoiden pimeän ajan varusteena. Heiluvista heijastimista olemme mekin siirtyneet liivilinjalle. Ongelmana on tosin koko, joka usein on yhden koon eli monen x:n large. Ammatillista käyttöä varten on tietenkin hyvä, että alle saa tuhdimmankin pilkkihaalarin, mutta hupikäyttöön riittäisi pienempi.

Tie oli sen verran liukas, että lyhytkin matka väsytti.

Puolisollani on tapana palmikoida hiuksensa ulkoilemaan lähdettäessä. Se on vaativan näköinen toimenpide. Tuskin pystyisin itse samaan, vaikka ryhtyisin hevariksi ja kasvattaisin molemmat hiukseni niin pitkiksi, että niistä riittäisi palmikoksi saakka.

Siinä, missä näppäräsormisempi on loppuillan kutonut mattoa, on nakkisormisempi näppäillyt tietokonetta samatta mitään aikaiseksi. Noloa.

Liikettä hiljaisuudessa

Illan taiji-treeneissä tehtiin Beijingin muotoa tavalliseen tapaan ja peilikuvana. Liikesarja ei ole symmetrinen, toisin sanoen jokaista liikettä ei tehdä sekä "vasemmalle" että "oikealle" puolelle, kuten esimerkiksi judon nage-no-katassa, joten peilikuvaharjoituksessa on haastetta.

Pariharjoituksessa - alkukielellä nimi lienee tuišou - pääsin puolisoni pariksi. Muodollisen liikesarjan "polven harjaukseen" (luxi niubu; translitterointiini on suhtauduttava terveellä kriittisyydellä) palautuvasta liikkeestä tuli tässä harjoitusmuodossa sellainen, josta japanilaisterminologiassa käytettäisiin nimitystä uchiuke ja jossa näinollen painoerostamme ei ollut haittaa kummallekaan. Pariharjoituksissa minulla on ongelma, joka lähtee korvien välistä ja joka ehkäisee turhan tehokkaasti sen oppimisen, jota olisi tarkoitus oppia: oikean liikkumisen tavan.

Työväenopiston tanssisali, jossa treenit pidetään, on varustettu yhden seinän kokoisella peilillä. Tänään sitä ei oltu peitetty verholla. Peilissä on hyvät ja huonot puolensa. Se auttaa korjaamaan omia liikkeitä, mutta samalla vangitsee huomion pois itsestä, ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaan. On toki niin, että hyvältä tuntuva liike voi olla väärin tehty, mutta rohkenen väittää, että hyvältä näyttävä voi olla vielä suuremmalla todennäköisyydellä väärä.

Pyhien naisten ja miesten päivä

Sääennustuksista hitot, mutta hyvä, että tämänaamuinen osui oikeaan. Oikeat renkaat oli alla peurojen suosimalla tiellä.

Liikuntahallilla iso sali oli sulkapalloilijoiden kansoittama. Moni osanottaja löi palloa turnaajan lailla. Sivulla tehtiin aika isoilla painoilla.

Hautuumaalla kynttilöitä paljon, ja liikenteestä päätellen vilkastui.

Melkein valmiina talveen

Ilta kului talveen valmistautuessa. Pihakeinu ja minikasvihuone varastoon. Viimeksimainittu piti kasvukauden verkkaisen alun jälkeen torpan tomaateissa näihin päiviin saakka. Kaupasta niitä ei aikoihin joutunut ostamaan. Syksyn tullen kasvihuonetta toki lämmittivät öiseen aikaan kynttilät sisällä ja matto ulkopuolella, ja sadon loppukypsyminen tapahtui huoneenlämmössä.

Autoon talvirenkaat alle rapisemaan. Moni on vaihtanut jo aiemmin, mutta vähemmän ajelevina emme ole kokeneet niitä aiemmin tarpeelliseksi. Edellinen talvi aikaisine renkaanvaihtoineen mutta vähine lumikeleineen kulutti vanhasta autosta parivuotiaat nokialaiset lähelle loppua. Kesäpyörien pesuun käytin sadevesitynnyrien vettä vähemmän säästeliäästi.

Alkuviikosta kirjoitin susista. Päivän paikallislehti tiesi kertoa, että nyt niitä on nähty aivan kotikulmilla. Vilma-neidin outo käytös muutamana iltana voisi selittyä sillä. Kissa on herkkävaistoinen ja viisas eläin.

Get on

Kotikylän Kinossa esitetään usein elokuvia, varsinkin kotimaisia, hyvin tuoreeltaan. Hurriganes-elokuvaa on kuitenkin saatu odotella tähän viikkoon. Viimeisenä esitysiltanaan se keräsi saliin kelpo joukon katsojia.

Elokuvaa sinänsä on vaikea lähteä erityisesti arvioimaan. Tunnelma on hiukan tummasävyinen, melankolisempi kuin viime vuosikymmenellä tehdyssä ja vähemmän tarkasti kotimaista rock-historiaa noudattelevassa filmissä Pitkä kuuma kesä. Kerronta keskittyy johtohahmo Aaltosen ympärille, mikä on ymmärrettävää. Hän on edelleenkin kohtuullisen tunnettu hahmo ja lisäksi alkuperäisen kitaristin, nykyisin vaimonsa kanssa pop-iskelmöivän, Kallion lisäksi ainoa varhaisten kokoonpanojen elossa olevista jäsenistä. E. Milonoffin esittämä Aaltos-hahmo ei anna itsestään niin raisua kuvaa kuin mitä S. Bruunin ja kumppanien "Jee jee jee - Suomalaisen rockin historiassa" (1998) on kerrottu. Milonoffin Aaltonen on sympaattinen kauppamies ja vähemmän sympaattinen häntäheikki, mutta ei lainkaan sellainen kovakasvo jonka on sanottu "vastanneen yksinään kokonaista ammattiyhdistysliikettä".

J. Nikkilän esittämä kitaristi Järvinen jää - ehkä tarkoituksella - sivuhenkilöksi: tarvitaanhan tarinaan salaperäinen ja vähäeleinen apuri, joka ylivertaisilla taidoillaan auttaa sankarin tavoitteeseen. Järvisen kitaravelhoilu oli tärkeä syy siihen, että yhtye sai sen aseman, jonka se aikanaan sai. Alkuvoimaista rock-mättöä olisi ajan tarpeisiin saattanut löytyä aivan hyvin Tampereelta tai Lahdesta, mutta sieltä puuttui Järvisen kaltainen osaaja, joka lunasti puhdasoppinen proge-väen suosion tai ainakin hyväksynnän ja siten nosti Hurriganesin koko rock-genren symboliksi.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että Somerjoki olisi päätynyt Hurriganesin laulusolistiksi ja Aaltonen keskittynyt tuotantoon ja rumpuihin. Makuasioitahan nämä ovat, mutta aikansa rockeimpien suomalaisten soundien ja rockeimman lauluäänen kombinaatio olisi voinut olla mielenkiintoinen.

Yhtä kaikki, instituutio joka tapauksessa. Hurriganes menestyi vuosikausia. En tiedä, miten suosittu se tänä päivänä on ollut nuoremman väen keskuudessa - ainakaan ennen elokuvaa - mutta ainakin vielä 1980-luvun lopulla sitä kuunneltiin paljon. Jopa niin paljon, että vaikka en ole yhtyettä koskaan vieroksunut, koin aikanaan saaneeni pahemman puoleisen yliannostuksen sotaväkikavereiden ansiosta.

Menestyksensä sivussa Hurriganes jauhoi Love Recordsille niin hyvin rahaa, että levy-yhtiö saattoi pitää hengissä myös "aatteellisempaa" julkaisulinjaansa ja tallentaa jälkipolville mm. poliittisen laululiikkeen tuotoksia.

Elokuvan toteutus oli mielestäni hyvä. Varsinkin mobilisteille nähtävää löytyy runsaasti. Tosin filmin autokanta on kovin Volvo- ja Mercedes-painotteista 1970-luvun alun todellisuuteen verrattuna, mutta niin on pidemmässä mittakaavassa säästämisen arvoiseksi katsottu rakennuskantakin kovin kirkko- ja linnapainotteista. Se taas, onko Haapamäeltä(?) Malmin mustalaisten 1950-lukulaiseksi kortteeriksi lainattu Ei-vaunu liian hyvässä maalissa, meneekin jo pilkunviilauksen puolelle.

Poliisikamarin kautta kotiin

Työmaalta poliisilaitokselle ei ole pitkä matka. Sijaitsevat vastakkaisilla puolilla Mallasveden pohjukkaa, syysvalaistun kevyenliikenteensillan yhdistäminä.

Komisario tarjosi kahvia ja pullaa. Illan teemana käytiin läpi parin viikon takaista. Nykyohjeistus, joka velvoittaa poliisin järjestämään palautetilaisuuden etsinnän jälkeen, on ollut voimassa jo muutaman vuoden, mutta ensimmäistä kertaa tällaiseen osallistuin. Sopiva paikka ja aika. Ei mitään erityistä uutta. Koiraekspertit pohdiskelivat mahdollisuutta, että susia liikuskelisi näillä seuduilla. Havaintoja ei ole, mutta väittivät, että eivät koirat hirvieläimiin tai ihmisiin sillä tavalla reagoisi.

Ei tarvinnut jäädä odottelemaan iltaa kohti harvemmin liikennöivää linja-autoa, kun pääsin kotiin urjalalaisten kyydissä. Kiitokset. Mutta kyllä tie osasikin olla märkä ja pimeä.

Pehmeällä penkillä töihin

Rautatieaiheisesta viikonlopusta paluu arkeen sujuu pehmeästi työmatkaamalla rautateitse pääkaupunkiin harjoittamaan koulutuksen viranomaistoimintaa. Aikataulu salli valita IC²:ta hitaamman, halvemman ja istumismukavuudeltaan paremman Aurora Borealis Expressin eli P 272:n. Kaksi etua IC-vaunuissa tosin on näihin sinisiin nähden: parempi pöytätaso tietokonekäyttöä ajatellen ja radionkuuntelumahdollisuus. Viimeksimainittua kaipaisin, kun tietokonelaukussa kulkevan MP3-soittimeni radio-ominaisuus ei enää aikoihin ole ollut yhteistyöhaluinen. Huono ja häiriöaltis se oli alusta saakka.

Viikonloppu ruotsinkielisellä yhteiskoululla

Viikonloppu meni Tampereella pienoisrautatiepäivillä, joita vietettiin jo 25. kertaa. Miksi vuonna 1984 syntynyt instituutio juhli jo nyt neljännesvuosisataistaan selittyy sillä, että ensimmäisenä vuonna tapahtuma pidettiin kahdesti, talvella Tampereella ja syksyllä Hyvinkäällä.

Voinee sanoa, että Tampere ja sikäläinen rautatieharrastusyhdistys Pirkanmaan Rautatieharrastajat ry PIRAKE oli itseoikeutettu järjestäjä tapahtuman täyttäessä neljännesvuosisadan. Ensimmäiset "PR-päivät" järjestettiin nimenomaan Tampereella, ja siellä ne on tapahtuman historian aikana pidetty kaikkiaan kahdeksan kertaa tämänviikonloppuinen mukaan laskien (1984, 1985, 1988, 1990, 1992, 1997, 2004, 2007). PIRAKEn kanssa järjestäjäaktiivisuudessa voi kilpailla vain Märklin Club of Finland, joka on järjestänyt tapahtuman kahdesti Helsingissä (1996, 1998) ja neljästi Lahdessa (2000, 2002, 2005, 2006), ja jonka nokkamies M. Rinne vastaanotti tänään hyvin ansaitun vuoden rautatieharrastajan tittelin. Ensi vuoden pienoisrautatiepäivien pitopaikka on Turku. Turkulaisharrastajillakin on kokemusta jo neljältä aikaisemmalta kerralta (1989, 1993, 1999, 2003).

Tämänvuotinen näyttelypaikka, Svenska Samskolan i Tammerfors, oli arvokas talo arvokkaassa ympäristössä. Ei ehkä kaikkein käytännöllisin, mutta hyvin tunnelmallinen. Koulun kahdeksasluokkalaiset olivat tapahtuman ajaksi järjestäneet luokkaretkikassansa kartuttamiseksi varmasti kaupungin hinta-laatusuhteeltaan parhaan kahvilan.

Sääli, että järjestäjän asettama kahdentuhannen kävijän tavoite jäi puolitiehen, mutta eivät he onneksi tappiolla joutuneet tätä toteuttamaan. Pienoisrautatiepäivien kävijämäärä lienee 1990-luvun puolenvälin ajoista jonkin verran laskenut ja sitä myötä hienoimpia ratoja rakentavien kerhojen into tehdä tehdä jopa kymmeniä henkilötyöpäiviä pelkkään tuotostensa siirtoon pienenevän yleisön nähtäville on laimennut.

Sorminäppäryys ei ole minun lajini, ja pienoisrautateiden kyseessä ollen tyydyn mieluusti katselijan osaan. Kyllä Museoveturiseurassa mallinrakentajiakin on, mutta tällä kertaa tyydyimme esittelemään 1:1-rautatieharrastusta kannettavan tietokoneen, ammattikoululta lainatun dataprojektorin ja kirjaimellisesti valkokankaan tehtävässä toiminen, sinänsä museaalisen, lakanan avulla. Myös varainhankinta harjoitettiin reilun puolen kiloeuron verran. Vaikka kävijämäärät saattavatkin puolentoista vuosikymmenen tarkastelujaksolla olla vähentyneet, kävijöiden ostohalukkuus näyttää lisääntyneen. Tämänkaltaisella toiminnalla nimellistä jäsenmaksua keräävä ja vain harvoin kerjäävä yhdistys rahoittaa toimintansa.

Toimeksi saaneena kyselimme näytteilleasettajien alustavaa suhtautumista nelisenkymmentä kilometriä Tamperetta etelämpänä sijaitsevan risteysaseman kupeeseen kasvaneella paikkakunnalla mahdollisesti vuonna 2009 pidettäviä pienoisrautatiepäiviä kohtaan. Tulos oli tyrmäävä. Ennakolta oli ajateltu, että tuskin yksikään tosimielellä toimiva olisi valmis tuomaan mitään näytille pieneen ja eteläsuomalaisittain heikon talousalueen keskellä sijaitsevaan kylään. Vastausprosentin ollessa yli 83 ei yhtäkään kieltävää vastausta saatu. Lienee paikallaan korostaa, että kyseessä oli vain alustava tiedustelu, eikä mitään konkreettisia suunnitelmia asian suhteen ole olemassa. Jos asia lähtisi etenemän, on ratkaistavana paljon asioita. Yhtenä tärkeänä tämänvuotisen messunaapuruston kesken keskusteltu asia järkevästä kestoajasta. Vanhat ketut, kutsuttakoon heitä tässä vaikka Martiksi ja Erwiniksi, olivat eri linjoilla. Ammattimaisella tyylillä toimittaessa yksi päivä pienellä paikkakunnalla voisi riittää hyvin. Mutta jos asia ja sen harrastus lähtee "aus dem Herzen", saisi tapahtumapäiviä olla neljännesvuosisataiseen tapaan kaksi ja nukkumapaikaksi, kaupallisten majoitusmahdollisuuksien ollessa paikkakunnalla vähäiset, kelpaisi vaikka VR:n BXE-asuntovaunu. Yhtä kaikki, nyt varsinainen aktiivijoukkomme saanee näyttää koottua punaista opastelippua tai kättä raiteen poikkisuunnassa tietyillä tahoilla...

Tämänvuotisen tapahtuman järjestäjät olivat kehittäneet mukavana lisäohjelmana tutustumismahdollisuuden samassa korttelissa sijaitsevaan Pyynikinlinnaan eli Emil Aaltosen museon.Tampereella hyvin menestynyt sääksmäkeläissyntyinen kenkätehtailija Aaltonen hankki innostui 1920-luvun puolivälissä shoppailemaan mm. Lokomo-nimisen veturikonepajan, johon liittyvä yläkertaan rakennettu näyttely kiinnosti monia pienoisrautatiepäivien vieraita. Ei Aaltosen taidekokoelmia esitellyt alakerran näyttelykään huono ollut. Nimekkäitä kuvia ja oman aikansa manieristin R. W. Ekmanin töitä jopa hämmästyttävän monta.

Koulutuspolitiikan ideologia ja sen täytäntöönpano

Päivän tilaisuus oli leppoisa pilvisen syyspäivän työrupeama, jollaisena ei haluta olla liikaa mitään. Ei kiivailla eikä masennella. Kouluaikana syyspäivät olivat joskus sellaisia. Jostakin syystä muistan syksyn 1984 erityisen pilvisenä ja verkkaisena. Pilvisyysmuistikuva voi olla väärä. Ainakaan Ilmatieteen laitoksen julkaisemat tilastokatsaukset eivät pidä kyseistä syksyä pilvisimpien joukkoon kuuluvanamm.

Paljon asiaakin oli, mutta keskustelut käytiin kahvi- ja ruokapöydissä. Lohjalaisiin pääsin tekemään vaikutusta omenapuilla, onttoudella, paikannimillä ja muulla paikkakuntatuntemuksella, kiitos Eskon. Savolaiset olivat kuulemma tulleet junalla Mikkelistä. "Oikorataa vai Riihimäen kautta", kysyin. Ei oikorataa eikä Riihimäen, vaan Kouvolan kautta olivat tulleet. En ryhtynyt väittelemään. He sen matkan olivat tehneet, en minä.

Asiaan, lähdetään ammikselle.

Suomessa käydään hiljaista sisällissotaa - pahemman kerran ylimitoitettu termi - jonka yhtenä pienenä foorumina on koulutuspolitiikka. Osapuolina ovat ikiaikaiset kiistakumppanit valtio eli keskushallinto ja kunnat eli paikallishallinto ja panoksena lähinnä rahan ja velvoitteiden eri yhdistelmät. Koulutuspoliittisen kiistan ulottuvuudet ovat monimutkaisemmat.

Valtakunnan koulutuspolitiikkaa on viime kuukausina suunnattu hallituspuolueiden näkemysten mukaisesti. Yksi avainsana on duaalimalli, jota pyritään vahvistamaan niin korkeakouluissa kuin toisen asteen koulutuksessakin. Hallituksen suosiossa eivät enää ole takavuosina voimalla lanseeratut kaksoistutkinnot, vaan ammatillista koulutus ja lukiokoulutus halutaan pitää toisistaan tarkemmin erillään. Esimerkiksi koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa eli KESUssa vuosille 2007-2012 ainakin nykyisessä luonnosvaiheessa (PDF-tiedosto, 412 kB) duaalimallin tukeminen näyttäytyy vahvana. Kuntien näkemys on erilainen, ja niissä halutaan jatkaa toisen asteen koulutuksen yhteistyön tiivistämistä jo kustannuksellista syistä. Huomattava osa lukioista on alle 100 opiskelijan oppilaitoksia. Samaten on pieniä ammattikouluja. Näiden hallinnolliset yhteistyökuviot tuovat paikallisella tasolla paitsi koulutuksen järjestäjille säästöjä myös opiskelijoille monipuolisia opintopolkuja.

Kunnat ovat ottaneet asiakseen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen eli PARAS-hankkeen (joku on kuuleman mukaan ristinyt sen myös KUPRUksi) ajamisen. Tämä sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutuksen peruspalvelujen saatavuuteen ja hallinnon virtaviivaistamiseen tähtäävä hankekokonaisuus käyttää konsulttinaan euroa, ja konsultti on sitä mieltä, että toisen asteen koulutuksen mahdollisimman laaja yhteistyö kunta-, seutu- ja maakuntatasolla on hyvä asia. Valtio on halunnut rakentaa PARAS-hankkeen - vaikka sekin on ollut alkujaan hyvin valtiovetoinen - rinnalle oman koulutuspoliittisen infrastruktuuriviritelmänsä eli ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamishankkeen, jonka ohjaksissa toimii opetusministeriö. Valtion näkökulmasta PARAS ja kokoamishanke tukevat toisiaan, kuntien näkökulmasta ne repivät koulutusta eri suuntiin. Valtion hankkeen taustalla saattaa olla nähtävissä koulutuspoliittinen duaalimalli: isot ammattiopistot eivät liiaksi ehtisi veljeillä pienten lukioiden kanssa eivätkä hentoiset lukiot tohtisi lähestyä kaapinkokoisia ammiksia.

Viime viikolla olin tilaisuudessa, jossa opetusministerille olisi voitu sanoa häijymminkin, jos hän ei olisi habitukseltaan kuin kiltti ja reipas kympin oppilas ja siten ainakin varttuneempien opettajien ja koulutuksen järjestäjien mieleen. Virkamiehet saivat kitkerämpiä kommentteja.

Toista koulutuspoliittisen ideologian ja toimeenpanon välistä kiistaa käydään keskushallinnossa. Opetusministeriö on kovistellut koulutuspolitiikan kehittämisestä vastaavaa keskusvirastoa - tai asiantuntijavirastoa, kuten hieno termi kuuluu - Opetushallitusta teettämällä selvityksen sen asemasta. Alkuun kentällä monet ajattelivat, että kyseessä on viraston viimeaikaiseen johtamiskulttuuriin liittyvä epäluottamus ja henkilöstöpolitiikka. Voi olla, että taustalla on vähintään yhtä paljon ideologinen puhdistus. Opetushallitus kun vastaa mm. ammatillisen koulutuksen tutkintojen perusteiden laatimisesta. Tätä työtä tehdään pitkän ja hartaasti - jätettäköön nyt huomiotta, että monien alojen kannalta turhankin pitkään ja hartaasti, se lienee pohjimmiltaan resurssikysymys - ja prosessia voisi verrata Sr1:n verkkaisesti vetämään tavarajunaan. Vaikka se näyttäisi Pendolinon ikkunasta katsottuna rumalta ja epäajanmukaiselta, paha sitä on pysäyttääkään noin vain. Niinpä Opetushallitus moduloi vuonna 1.8.2010 mennessä voimaan tulevat uudet ammatillisten perustutkintojen perusteet niin, että niissä vahvistetaan ammattikoulujen ja lukioiden yhteistyötä mm. yhteisten opintojaksojen puitteissa. Perusteiden uudistaminen on jo siinä vaiheessa, että ilman runsasta resurssien lisäämistä ei duaalimalli-ideologian mukaisia täyskäännöksiä ole aikaa tehdä ainakaan nykyisellä hallituskaudella. Yksi syy Opetushallituksen aseman kriittiseen uudelleenarviointiin voi olla pyrkimys poistaa hidasliikkeinen toimija, joka ei käänny kovin nopeasti jokaisen koulutuspoliittisen tuulenpuuskan mukaan. Herää tietenkin kysymys, mikä taho hoitaisi vastaavat työt. Ainakaan kuntatasolla ei ole vastassa verkkainen nallekarhu vaan kiukkuinen ilveslauma.

Töihin kuntotestin kautta

Ammatillisten perustutkintojen uudistamiseen liittyy idea, jota on väläytelty viime vuosina eri tahoilta: yleisen toimintakyvyn - lähinnä fyysisen ja psyykkisen terveyden ylläpidon - nostaminen osaksi ammatillista osaamista.

Ammattikouluissa erikseen arvioitavaksi tulisi toimintakyky osana ammatinhallintaa. Se, seuraako ahkerasta tupakkapaikalla käymisestä tutkinnon osan hylätyksi tuleminen, jää nähtäväksi. Ehkei sentään, mutta toimintakykypassista kaavaillaan uutta tapaa, jolla työnhakija voisi osoittaa toiminta- ja työkykyisyydestä huolehtimisvalmiutensa työnantajalle. Idea voi kuulostaa radikaalilta, mutta kansan fyysisen ja henkisen kunnon romahtaessa käsiin nousee näille tilauksia. Kaunistella ei voi sitäkään, että opiskelijoiden fyysisen kunnon osalta ammattikoulut ovat toisen asteen koulutuksen ottelussa lukioita jäljessä.

Huono kirjoitusalusta

Viime aikoina tässä blogissa on ollut hiljaista. Ellei edes junamatkalla saisi tekstiä aikaiseksi, olisivat asiat huonosti. Taajamajuna, vaikka Sm4-runkoinen onkin, ei pärjää pika- ja IC-junille, mitä kirjoitusmukavuuteen tulee, mutta kyllä tämäkin kelpaa, kun laukkua pitää pöytätasona.

Vuodenvaihteessa sulkeutuu kotikylän asemalla lipunmyyntiluukku palveltuaan matkustavaisia yli 130 vuotta (tosin sisällissodan aikaan ymmärtääkseni osui ajanjakso, jolloin matkalippuja ei myyty). Taajamajunamatkustamista palvelun heikentäminen ei juuri haittaa, mutta sitäkin enemmän junia, joihin tarvitaan paikkalippu. Signaali on kuitenkin sen verran selkeä, että en ihmettele, jos yhä useampi seutukunnan junamatkustaja siirtyy vähitellen kumipyörille. Myös maantieyhteydet moneen suuntaan ovat hyvät.

Nyt tekisi mieli kahvia, mutta sitä ei tästä junasta saa. Helsingissä isäntäväki on onneksi luvannut tarjota.

Aihepiiriä sivuavana mainoksena linkitettäköön tulevana viikonloppuna Tampereella järjestettävä pienoisrautatietapahtuma.

ATK-asiaa

Viimeisen reilun kuukauden aikana olen jonkin verran vieraantunut ATK-asioista. Vieraantumisen havaitsee vaikkapa siitä, että alkaa kiinnittää huomiota epäoleellisuuksiin. Viime viikolla Helsingin työväentalolla pidetyssä seminaarissa huomiota herätti termi "Internet-nettilomake". Melkein kuin CD-levy. Vähän sitä ennen oli ammattiliiton lehdessä kerrottu, miten Windows Vista "vaatii toimiakseen yhden gigahertsin kellotaajuuden keskusmuistia". Ymmärtääkseni kakkos-DDR:stä on olemassa jo Hastingsin taistelun vuosilukua kantava kellotaajuus, mutta ei kai Vista sentään niin vaativa ole, kun kerran suostuu toimimaan kotitorpankin kirjastohuoneessa, kotoisen Mustankirjan faksimile-kopion varjossa yhtään vihjaamatta, että Bayeuxin ryijyä pitäisi olla.

Sen verran ATK-asioita on tullut harrastettua, että uskallan suositella kokeiltavaksi Recover4all-nimistä kokeilukäyttöön ilmaiseksi ladattavissa olevaa ohjelmaa vaikkapa vainaalta näyttävän USB-muistitikun tiedostojen pelastusyrityksiin Windows-työasemaympäristössä. Tämän kanssa on hyvä muistaa, ettäUSB:n standardoinnista huolimatta valmistajien toteuttamissa liitännöissä on eroja: jos yhdessä työasemassa ei toimi, kannattaa kokeilla toisella.

USB-liitännän riskeistä ainakin yksi liittyy kannettavien tietokoneiden WLAN-sovittimiin. Jos kannettavassa syystä tai toisesta ei ole käytettävissä integroitua WLAN-sovitinta, ei USB-liitäntäinenkään ole välttämättä paras ratkaisu. Sellainen on ulkomitoiltaan melko pitkä ja taipuessaan vaurioituu helposti. Tyhmyyttäni rikoin yhden sellaisen. Ulkoisesti näytti, että juotoskolvin ja tarkan käden yhdistelmällä sen olisi voinut yrittää korjata, mutta nykymuodin mukaisesti menin kauppaan ja ostin tilalle PCMCIA-liitäntäisen, vain pari senttiä koneen sivusta ulkonevan laitteen. Vanhaa perua olen pitänyt PCMCIA-kortteja virtasyöppöinä, mutta lähiaikoina nähdään, miten kova tämän itselleni oudonmerkkisen ruokahalu on.

Monikulttuuria

Työmaalla vietettiin muutaman EU:n rahakirstujen kustantaman projektin päättäjäisiä. Tilaisuuden musiikista vastasi maakunnan oma world music -kokoonpano, suomalais-senegalilainen Senfi. Kanteleen melodia ja rumpujen komppi sopivat hyvin yhteen. Vielä kun taustalle olisi saanut massiiviset synteettiset soundit, olisi oltu aika hienosti syvällä metsässä tai - kanteleen sävelin - peräti korvessa.

Juhlapuhuja, kognitiotieteilijä K. Hakkarainen oli cyborgien asialla. Hänen mukaansa koneet, erityisesti tieto-sellaiset, lisäävät ihmisen älyä. Tähän on historiallisesti katsoen helppoa yhtyä, jos äly nähdään ensisijaisesti informaation hallintaan liittyvinä kykyinä, ja miksi ei nähtäisi. Samaten koneet lisäävät yhteisöllisyyttä eli luovat vuorovaikutusmahdollisuuksia ja ohjaavat ihmisiä niiden pariin. Tätäkään vastaan en yritä väittää, kunhan muistetaan se mm. Tommin esillä pitämä ajatus, että yhteisöllisyyteen liittyy aina riippuvaisuus muista.

Teknologian ystävien näkökulmasta vanha "nature vs. nurture" -peli taitaa olla ainakin 0-6 "nurturen" hyväksi.

Sahurista lentokenttämieheksi

Lauantai-iltapäivän työkalut olivat sähkömoottorisaha ja kirves. Toimme jo aikaa sitten kotiin elokuisesta Tk3-vetoisesta museojunasta jääneet halot, kun niille ei veturitallilla olisi ollut käyttöä. Puolimetriset ovat liian pitkiä kotiuuniin, vaikka höyryveturin pesään juuri oikean mittaisia ovatkin. Niinpä saha soimaan.

Puolisoni totesi, että kirves sopii hänen käteensä sahaa paremmin. Hän ihastui työmaansa leiritapahtumassa nykyaikaiseen Fiskarsin halkaisukirveeseen, ja sellainen kotiinkin hankittiin. Pääsin minäkin sitä kokeilemaan, eikä voi moittia. Ylivuotinen kuiva puu ei ollut ylivertaisen sitkeää.



Kouluaikana kaverillani Ilpolla ja minulla oli tapana käyttää joku kuulas syysviikonloppu tehden Ilpon vaarille tulevan vuoden polttopuut. Saimme yleensä sahan lainaksi toisen luokkakaverin kotoa, maatalosta. Mutta ylipäätään en ole päässyt kovin usein moottorisahaa käyttämään. Ennen sähkösahoja pidettiin hiukan leikkikalumaisina, ja sellaisia ne kai olivatkin. Muistan, kun joskus neljä-viisitoistakesäisenä tai niillä main isäni kanssa rikoimme hänen veljeltään lainaamansa uuden sähkösahan yksinkertaisesti ylikuormittamalla sen moottoria pätkiessämme hiukan ranteenvahvuista paksumpaa sokkapuuta. Silloin meitä harmitti ja hävettikin, ja ajattelin että sähkösahaan en enää koske. Nykyään tilanne ei ole aivan samanlainen. Käyttökytkimet ovat raskaat ja ergonomia varmasti kaukana ammattimaisesta, mutta kyllä uudesta pelistä tehoa ja leikkaavuutta löytyi äänen pysyessä hyvin sivistyneellä tasolla. Sahan puhdistaminen tosin ei ollut kovin nopeaa. Ehkä ovat ajatelleet, että kevyessä kotikäytössä sahaaminen on sen verran harvoin toistuva toimenpide, että puhdistukseenkin on varaa käyttää aikaa.

Ilta oli tarkoitus käyttää saunoen ja hyvästä ruoasta ja viinistä nauttien. Saunan jälkeen totesin matkapuhelimeen soitetun numerosta, joka enteili pahaa. Etsintähälytys. Mitäpä asiaa kaunistelemaan. Niin hyvästä toiminnasta kuin kyse onkin, lähteminen hitotti raskaamman päälle. Mutta haalari päälle ja karttalaukku ja valaisin olalle ja menoksi.

Vanhan Urjalan tien varteen kokoontui lauantai-ilta huomioon ottaen kiitettävästi heijastinliivisiä ja valaisimellisia saapasjalkoja. Autoradiossa oli viritettynä kai Iskelmäradio. Vanha käännösiskelmä "Olen suomalainen" tuntui jollakin tavalla sopivan noihin kolean illan näkymiin. Ja oltiinhan tuollakin Pohjantähden alla.

Johto päätti kuitenkin lähettää läheltä tulleet pääjoukot koteihinsa valmistautumaan sunnuntaiaamun valjettua aloitettavaan haravointiin. Pimeässä se on varsin tehotonta vanajanhämäläisessä peitteisessä ja vaikeakulkuisessa maastossa. Puolensataa etsijää ei saisi paljonkaan aikaan. Jonkin verran väkeä jäi yötoimintaa varten. Johtopaikka siirrettiin paikalliselle koululle. Käskivät minun naapuripitäjän miehenä johdattaa joukon sinne. En yrittänyt kehottaa seuraamaan keltaista pikkufarmaria, vaan delegoin homman suosiolla viranomaisille. Pyysin ajamaan edellä hälytysvilkut päällä ja muita seuraamaan sinistä vilkkuvaloa. Poliisisaattueessa komeasti mentiin.

Poliiseja riitti jostakin syystä johtopaikalle nyt reilu puoli tusinaa. Se on harvinaista, ja nytkin viranomaisvahvuus hupeni lauantai-illan viettäjien touhujen vaatiessa partioita vähitellen eri puolille maakuntaa.

Muutama kilpasuunnistajien tukema koirapartio ja yksi autopartio tutkivat oletettuja kulku-uria tai muita todennäköisiä paikkoja. Kymmenen jälkeen saapui Vartiolentolaivueen helikopteri valonheittimineen, valonvahvistimineen ja lämpökameroineen ja ilman välilaskua aloitti etsinnän heti toiminta-alueelle päästyään. Operaattori paikansi kadonneen matkapuhelimen kahden linkkimaston kohtuullisen heikolla tarkkuudella, mutta jonkinlainen suunta saatiin. Tosin puhelin poistui verkosta pian sen jälkeen.

Illan mittaan kopterin ääni ja valot, lukuisat poliisiautot ja ylipäätään maalaistaajaman lauantai-illan rauhaan kuulumaton liikenne houkutti monia lähistön asukkaita koululle kysymään homman nimeä. Tuo on niitä seutuja, joissa vanhanajan talkoohenki on kunniassa ja apua tarjottiin.

Autopartiomme kuljettajalla Juhalla on erinomainen paikallistuntemus. Tarkastettiin laavuja ja nuotiopaikkoja, syrjäisiä hylättyjä taloja ja autioita pihoja ja tieuria, joita ei ollut merkitty edes viime vuonna painettuun karttaan. Ohut lumikerros näytti jälkiä, niin saappaan kuin sorkankin, mutta paljon niistä ei apua ollut. Pimeä metsätie ja talvea enteilevä tähtikirkas taivas voivat olla kaunis kokemus, mutta ei välttämättä, jos tuossa tilanteessa ollaan.

Jossakin vaiheessa kopterin säksätys loittoni Satakunnan lennostoon tankkaamaan: toiminta-aika kun on reilut puolitoista tuntia.



Maapartiot eivät saaneet tulosta aikaan, mutta kopterin toinen yritys onnistui. Valonheitintä modernimmalla tekniikalla vahvistamaton aistihavainto tehtiin ilmasta käsin ja se ratkaisi tilanteen onnellisesti. Kylmissään, mutta onneksi kunnossa oleva eksynyt sienestäjä sai valtion kopterikyydin kotikylänsä koulun pihalle. Viimeiseksi hommaksi tuli Tapsan kanssa järjestää laskeutumisvalaistus koulun kentälle. Yhteen kulmaan mustamaija ja vastakkaiseen SPR:n auto pitkät valot ja hälytysvilkut päällä saivat toimia tilapäisratkaisuna.

Yöpalan jälkeen Rajavartiolaitos tarjosi innokkaimmille helikopterista kiinnostuneille pienen Huhti yöllä -lennon. Oli kuulemma elämys. Lieneekö naisvoittoista matkustajakaartia kiinnostanut enemmän itse kone vai sen käyttäjät.

Peuroja oli etsinnän aikana juoksennellut metsäautoteiden varsilla öisten kulkijoiden ja arvatenkin ilmasta kuuluvan metelin säikäyttäminä. Urjalan alueella peurakannat ovat suuria - illan aikana kuulin, että paikallinen riistanhoitoyhdistys on saanut 250 kaatolupaa - joten ajelin kotiin suosiolla kuuttakymppiä. Sänkyyn pääsin kolmen jälkeen, mutta elimistö oli virittäytynyt sellaiselle taajuudelle, että uni tuli vasta neljältä.

Pyhäpäivä on ollut huonosti nukutun yön mukainen. Unelias ja hidas. Rautaa nostellessa tuli lämmin. Lieneekö johtunut väsymyksestä vai siitä, että sadepäivä oli houkutellut salille tavanomaista sunnuntai-iltapäivää enemmän väkeä. Nuorella miehellä ja kaverillaan oli Tetra koko ajan käden ulottuvilla. Ei käynyt kateeksi.

Verkostoja ja hankkeita

Eilen aamupäivällä Tampereen yliopiston A I -niminen suuri luentosali oli lähes viimeistä penkkiä myöten täynnä. Tuttuja kasvoja näkyi paljon, mutta vain harva tervehti oma-aloitteisesti. Vaisusti ainakin. Mietin, mikä ihmeen rupinen paise päähäni on kasvanut, kun niin kartellaan, mutta siten tajusin. Saliin oli ahtautunut lauma eliöitä, jotka ovat valmistautuneet taistelemaan keskenään samoista resursseista.

Pirkanmaan maakunta on saanut uudelle EU:n ohjelmakaudelle paljon ennakoitua suuremman osuuden rakennerahastojen kakusta. Lyhyesti todettuna aluekehitysrahasto kanavoi ensi vuonna eri toimenpideohjelmiin reilut 11 miljoonaa ja sosiaalirahasto reilut yhdeksän miljoonaa ecua. Siinä sitä olisi jaettavaa, mutta on kyllä ottajiakin paljon. Jakajat - etunenässä työvoima- ja elinkeinokeskus, lääninhallitus, ympäristökeskus ja maakuntaliitto- korostivat jos mahdollista entistäkin enemmän verkostohankkeita. Paikalla olleiden "cooliudesta" toisiaan kohtaan voisi kuvitella jotakin todellisesta verkostoitumishalukkuudesta, mutta olkoon.

Aluekehitysjohtaja totesi terveen itsekriittisesti, että vaikka on Suomen osalta jo kolmas ohjelmakausi aluillaan, ollaan tänäkin vuonna myöhässä, kun erilaisia työnjakoperusteita rahoittajien kesken on viilattu ohjelmakauden lähes koko ensimmäinen vuosi. Hakuilmoituksia on luvassa kuulemma aikaisintaan marraskuussa.

Jos minä vastaisin nyt vaikkapa jostakin kolmen radan risteysasemalla sijaitsevasta pikkumuseosta ja samalla minulla olisi liikaa vapaa-aikaa tai muutoin työn vähyyttä, lähtisin hakemaan kumppania vaikkapa Keski-Suomen maakunnasta neljän radan risteysaseman tuntumasta ja ryhtyisin kasaamaan EAKR- tai ESR-hanketta vaikkapa viideksi vuodeksi ja palkkaisin itseni hankkeeseen jollakin tyydyttävällä kuukausipalkalla, ostaisin asiantuntija-apua Suomen toiseksi vanhimman risteysaseman kupeesta ja pyrkisin tekemään hyvän projektin vaikkapa rakennusperintöön ja maakunnallisiin matkailuyhteistyöverkostoihin liittyen. Halukas, suorastaan himokas yhteistyökumppani viimeksi mainittuun löytyisi paperitehtaanpiippujen tuntumasta varsinkin kesää 2009 ajatellen. Työtä siinä olisi paljon, ja alkuvaiheessa lähinnä talkoo-sellaista, kun verkoston ja hankesuunnitelman rakentamisessa sekä nykyään jopa 35 %:n kuntarahoitusosuuden varmistamisessakin on työtä (mikä hieman karrikoiden sanoen johtaa pelottavan helposti siihen, että toteutuvien hankkeiden hyvin hoidettu osuus on jäänyt usein hakemisvaiheeseen: kun rahoitus on saatu, huilaillaan sen turvin rankasta hakuvaiheesta ja lähinnä ollaan toteuttavinaan hanketta). Taitaa olla turha toivo, että löytyisi joku itseohjautuva ja työn vähyydestä kärsivä museo- ja matkailuhenkinen tätä ajatusraakiletta jalostamaan.

Mitä itseeni tulee, toisen asteen ammatillinen koulutus on rakennerahastojen yksi painopistealue opetusministeriön hallinnonalalla. Sen parissa riittänee työsarkaa myös kehityshankkeiden osalta ja harrasteet saavat pysyä kevyissä ja kivoissa asioissa.

Yliopistolla kun oltiin, käväisin avoimen puolella pyytämässä paperin toissa lukuvuonna opiskellusta taidehistorian "approsta". Olin ajatellut, että en tee sellaisella paperilla mitään ja hukannut jo kokonaismerkinnän hakulomakkeetkin, mutta onhan se mukava muisto tuosta iltaharrasteiden harharetkestä.

Iltapäivän aluksi oli sovittu neuvottelu erään jo toimivan kehittämishankkeen puitteissa, johon sain taannoin kuulla tulleeni nimetyksi. Aiheen sisällöstä sen paremmin tietämättä olen sujuvasti vaihdellut sähköpostia asiasta. Nyt oli tilaisuus tavata projektikoordinaattori, ja hiukan selkiytyi se, mihin olen mukaan joutunut. Ei se kovin selkeää taida olla muillekaan osallistujille. Hankkeessa ollaan jossakin suunnitelman ja toteutuksen alkamisen rajapinnassa eli kriittisiä aikoja elellään. Toteutukseen pitäisi sitten kerjätä rakennerahastojen ecuja.

Projektikoordinaattori katsoi hetken ja tunnisti. Vuonna 1993 tai joskus niihin aikoihin komeaa nimeä kantava hypermedialaboratorio kolmine työasemineen- demokraattisesti oli valittu yksi Sun-pohjainen, yksi Mac-pohjainen ja yksi PC-pohjainen - oli uusi ja houkutteli nörttihenkisiä monelta taholta, ketä ideoimaan, ketä askaroimaan maanläheisempien seikkojen kanssa.

Eilen valitsin pikavuoron sammuneiden tehtaanpiippujen luota yhä savuavien luo. Periaatteessa olisi ollut reilua suosia "ojalalaista", mutta tuohon aikaan iltapäivästä lähti vain Lempäälän kautta kiertävä, yli puoli tuntia pikavuoroa hitaampi. Oman auton käyttämättömyys ei näin tullut tolkuttoman tehottomaksi. Olen kuullut, että jotkut tamperelaiset tai muut kaupunkilaiseudun eläjät kokevat masentavana saapua Valkeakosken kaltaisiin paikkoihin. Se on hiukan yllättävää, koska linja-auton ikkunasta molemmat kaupungit näyttävät samalta, koko- ja rakennusten ikäluokka on vain eri. Ja ihmiset myös samankaltaisia, puhuvatkin samalla murteella (tosin valkeakoskelaisessa on hiukan kantahämäläistä mukana).

Tänään vie taajamajuna H 9648 pääkaupungin työväentalolle. Kuvittelin tämän täyttyvän Riihimäeltä, mutta niin ei käynyt. Ei edes Hyvinkäältä. Alkaako pääkaupunkiseutulaisten päivä myöhemmin kuin maakunnissa?

Syksyn lehtiä

Työpäivän jälkeen ulkoilemaan haravanvarteen. Torpan kauniimpi asukas oli ahkeroinut pihalla koko päivän. Koivut ovat kohtuullisen anteliaasti vuosikerran 2007 lehtensä luovuttaneet. Vaahteran nuoremmassa haarassa niitä on vielä yllättävän paljon. Hopeapajussa, omenapuussa ja kirsikassa tietenkin.

Tomaattia on saatu pitkään omasta kasvilavasta. Tuottokausi alkoi melko myöhään, mutta pitkään se on kestänytkin. Kaupassa kotimaiset tomaatit ovat jostakin syystä vaikuttaneet melko huonolaatuisilta ja ovat olleet melkoisen kalliitakin. Kotituotanto on kelvannut hyvin. Tyhjät kurkunvarret saivat antaa tilaa parille tomaatinvarrelle, jotka siirrettiin avomaalta lavan suojiin. Yöpakkasia - ja jopa räntää tai luntakin - on loppuviikoksi lupailtu, mutta ehkä vielä muutama tomaatti ehtii jollei syötäväksi niin ainakin sisäkypsytyskelpoiseksi.

Lienee aika kysyä, kelpaisiko fyysisessä työssä kauemmin ahkeroineelle niska-hartiahieronta ennen levolle käyntiä.

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Hyvinkään seurakunta on kuulemma maan kahdeksanneksi suurin. Siunauskappeli sijaitsee mäntykankaalla naapurikunnan puolella ja vaikuttava sekin.

Kaunis siunaustilaisuus ja Ruusuvuoren piirtämän tetraedrin kupeessa kaunis muistotilaisuus.

Mitä päivä tuokin tullessansa

Illan tullen toimintaan, joka puolisoni ja minun suhteen alkuvaiheessa oli merkittävimpiä asioita, mutta jonka varaan toimivaa parisuhdetta tuskin kannattaa yrittää rakentaa. Ensin ajateltiin puuhata Erkkilän sillan kupeessa, sitten siirryttiin vähemmän häirittyihin maisemiin Lapintien sillan lähelle.

Ei onnistunut. Vuodenajan, kellonajan, säätilan ja iäkkään kameran yhdistelmä ei tuottanut hyviä tuloksia. Lajinsa ainoan käyttökuntoisen vetämä juna oli lähestymässä kaupunkia kuvauksellisessa kuilussa, mutta minkäs teet, kun osaaminen ja tekniikka eivät riitä. Tekniikka rajoituksineen toki mahdollistaa sen, että jokainen meistä epäonnistuvista rautatiekuvaajista saa parisataa (tai megaa, gigaa, teraa, petaa, eksaa jne.) kertaa elämässään kokea olevansa Laurajenna Ellinoora Aleks...... eiku... Joseph Mallord William Turner.

Ensin ajattelin, että edellä linkittämääni Dr12-kuvaa ei pitäisi edes yrittää julkaista, vaan sen sijasta vaihteita rapistelleen Sr1:n kuva. Mutta olkoon, kun kumpikaan ei onnistunut.

Kotona hitottavat raskaamman päälle LVI-ongelmat. Vettä ei tule lirua enempää hanojen ilmansuunnasta riippumatta.

Usvainen päivä

Piti käväistä pikaisesti työmaalla, hypätä Tampereen linja-autoon ja käyttää pääosa työpäivästä puhdistuspalvelualan tietoa omaksumassa. Ei onnistunut, kun piti ryhtyä värväämään omalle työmaalle kyseisen alan opettajaa. Se onnistui paljon paremmin kuin päivän alkuperäinen työtehtävä ja hyvä niin. Sitten tarvittaisiin vielä Econet-ohjelmistoa tunteva ja osaamistaan jakamaan valmis taloushallinnon ammattilainen.

Kostea ja happirikas syysilta houkutti ulkoilemaan pidemmälle kuin oli suunniteltu. Hämärää oli, mutta heijastimettominakaan tuskin vielä vaaransimme liikennettä. Mopoilija - todennäköisemmin tyyppikatsastamattomalla kevytmoottoripyörällä ajava - tunnistettiin vasta kohdalla. Avopäin ajanut kuljettaja todettiin aika ritarilliseksi, kun oli luopunut kypärästä neitonsa pään suojaksi. Ajoneuvo näytti Helkama Raisulta, mutta tuskin sentään oli sellainen nostalgiakalu.

Veturitallilta löytyi embleemi ja kokardi perintövirkalakkinsa hiljattain linjalle kadottaneelle. Lippu poltetaan ja kirja makuloidaan, mutta voiko vanhalle virkalakille ajatella kunniakkaampaa loppua kuin pudota vauhdissa "Rulla-Pekan" kyydistä?

Myöhäisen päivällisen salaatin ainekset löytyivät vielä kokonaisuudessaan kotipihalta, vaikka lokakuuta eletään. Se on toki mukavaa, mutta edellisen sekundatalven toistumista ei kaivattaisi.

Reissuhommissa

Eilinen Vantaalla. Tänään Tampereella ja huomenna taas sinne. Niitä viikkoja, kun juna saa toimia työmatkakulkuneuvona linja-autoa useammin.

Sikäli huono viikko reissata, että töitä olisi ollut hyvä tehdä myös oman kellarikopin työpöydältä käsin. Mobiilitekniikka auttaa vähän. Epäkohteliasta ehkä, mutta varsinkin eilisen kurssipäivän istuin vähän väliä isäntäammiksen langattomaan verkkoon kytkeytynyttä SeaMonkey-sähköpostiohjelmaa silmäillen (pidän yhä näistä Netscapen old-school-perillisistä).

Se ei ehkä ollut hyvä ratkaisu tilaisuudessa, jossa osanottajien tittelit olivat hienoja ja silmälasinkehyksissä luki Chanel tai Prada (kun joskus ensi kertaa näin Prada-tekstin lasinpokissa, luin mukaan enemmän tai vähemmän vahingossa ylimääräisen v-kirjaimen ja mietin, mahtavatko kyseessä olla ne kuuluisat lasit, joiden läpi yhden ideologian kannattajat uskovat toisen ideologian kannattajien maailmaa katselevan).

Sattui nimittäin niin, että yksi sähköpostiviesti kehotti käymään Hilman luona. Hilma-palvelu on konseptina fiksu ja reilun pelin hengen mukainen. Olisi vielä hienompaa, jos toteutuksessa olisi hyödynnetty vaikkapa RSS-syötteitä. Luulen, että moni tarjouspyyntöjä ahkerasti tutkiva yritys arvostaisi syötteitä, kun asiaan on joko jo totuttu tai Windows Vistan tyrkylle saattamien pienoisohjelmien myötä pian totutaan. Unohduin hetkiseksi ideoimaan toteutusta hyvin ylimalkaisella tasolla. Syötin Googleen hakusanaksi "RSS" ja jokusen XML-tagin. Muuan linkki johdatti Kauppalehden(?) sivuille ja näytti ilmeisesti keskustelupalstalta kotoisin olevan koodinpätkän, jonka varsinaisen tekstisisällön loppuosa oli tämä:
"Jengi hakee öilöttii damist, sit boxi kuittaa ja Mononen voittaa. No ku lakupekkaa piestää ku flipperinkylkii ja kuppa puras sit mutsii. Se on tiättekste hirveetä kattoo.
Vanha rausku ulisi ku rekikoira ja koht abloot rapisee ja mamba paukkuu, mut mitä sit? Ei tää mikää pursiseura oo. Se o hirveetä kattoo.
No ku kuuski vuotta kuluu, mikä sä oot? Mikä mä oon? Et sä oo muuta ku rupinen kurppa.
Se o tiättekste hirveetä kattoo. "

Billy Parabellumin syvällisiä sanoja lukiessa ei voi muuta kuin nyökytellä päätään. Tai yrittää pidätellä nauruntyrskähdystä. Ehkä noloa, mutta onneksi hymy tarttuu.

Tämä päivä meni Tampereen aikuiskoulutuskeskuksella puhdistuspalvelualan seminaarissa. Aamun taajamajunassa konduktöörinä toimi herra Nylund. Hän jaksaa olla aina hyväntuulinen. Muutaman viikon takaisen rautatieharrastajien elokuvaillan perusteella oli helppo ajatella haitari konduktöörin kaulaan. Veikkaan häntä jatkumoksi yleisön muistamiin rautateiden henkilöstölegendoihin. Lapsuudessani ja nuoruudessani kuuluisa oli Makariokseksi kutsuttu mustapartainen runoileva konduktööri. Hän oli tunnettu taiteilijanimellään, oikeaa nimeään en enää muista.

Olen kyllä kotona saanut tunnustusta mattojen tamppaamisesta, mutta ammatillisella statuksella en silti paikalla ollut. Viisaampien sijaisena kuunteluoppilaana. Nimineulani kertoi minun olevan Paul. Järjestäjä olisi ollut valmis korjaamaan ajan tasalle, mutta sanoin asian olevan OK. Sehän on melkein kuin Klee. Jos siinä olisi lukenut toinen periaatteessa mahdollinen vaihtoehto Päivi, olisin varmankin pyytänyt vaihtamaan. Poika nimeltä Päivi olisi ollut liian suuri tähti pieniin rooleihin tottuneelle.

Sivistävä kokemus kaiken kaikkiaan, vaikka kovin syvälle ammatin substanssiasioihin ei lukuisten koulutuksenjärjestäjien, yritysten, julkisen sektorin kiinteistötoimen ja opetushallinnon edustajien tapaamisessa menty. Koulutuspolitiikkaa lähinnä, ainakin tämän päivän osalta.

Lähivuosina Suomessa tarvitaan kuulemma 4 000 uutta työntekijää kiinteistön ja toimitilojen huoltoon ja kotipalveluihin (sama määrä muuten, jonka muutama viikko sitten telakan edustaja kertoi tarvitsevansa kone- ja metallialan työntekijöitä niinikään lähivuosina). Kuulosti hurjalta - väitettä en ole tarkistanut - että viime kevään yhteishaussa koko maassa vain 18 peruskoululaista olisi valinnut ensisijaiseksi vaihtoehdokseen puhdistuspalvelualan ammatillisen koulutuksen. Joka tapauksessa tosiasia on se, että alan työvoimatarvetta on ainakin toista vuosikymmentä täytetty ammatillisen aikuiskoulutuksen, kuten oppisopimus- ja työvoimapoliittisen koulutuksen kautta.

Vertailun vuoksi voi todeta, että toisilla aloilla liikkuu rahaa, toisilla ei. Siinä, missä ATK-alan opetusviranomaisen saita varapuheenjohtaja tarjoaa seminaarissa vain kymmenelle ja valtion laskuun ruokajuomaksi vain vettä, tarjoaa puhdistuspalvelualan viranomainen monikymmenpäiselle osanottajajoukolle koko illan ohjelmineen ja tarjoiluineen.

En jäänyt kaupunkiin illaksi. Työpöytä löytyy kotoakin, ja täällä viihtyy muutenkin hyvin. Tarjousta kirjaillessa pimeä ehti laskeutua.

Etelään menossa

Eilisiltana taisi olla vuoden viimeinen nurmikonleikkuu. Jos vanhat opit pitävät paikkansa, syksyn leikkuu olisi hyvä tehdä vasta, kun kasvu on varmasti loppunut eli juuristo saanut täytettyä talvivarastonsa. Lämpimillä ja kosteilla keleillä kasvua on vielä ollut havaittavissa, mutta lehtiä alkaa olla maassa niin paljon, että haravointi hankaloituu, jos nurmi ei ole lyhyt. Mielenkiintoista sekin, että pihakoivut ovat luovuttaneet lehtiään vaahteraa nopeammin.

Tien puolen rinnettä työnnellessä oli jo sen verran hämärää, että työvalo olisi kelvannut hyvin. Eikä lähestyvä sadekuuro maisemaa ainakaan kirkastanut. Ajoitus sinänsä oli hyvä. Sain terät puhdistettua ja ehdin juuri sisälle, kun vettä alkoi tulla rivakkaa tahtia.

Keskiviikkoaamun työmatkavälineenä on vaihteeksi juna. IC² nro 164 kuljettaa viettämään kurssipäivää Edupolin ammattikoululle Vantaalle. Ammatillisen koulutuksen strategiatyötä pitäisi opiskella. Sinänsä hyvä aihepiiri hyvään aikaan, kun sen kanssa joutuu työmaalla yhä tiheämmin kohtaamaan.

Mielenkiintoista olisi myös opiskella tätä. Paikka olisi hyvä. Yleensä museoalan koulutusta on ymmärtääkseni ollut tarjolla lähinnä Helsingissä ja Jyväskylässä. Mutta lienee turha edes yrittää hakea eri alan työläisenä noihin opintoihin, eikä taitaisi ajankäyttökään sitä sallia. Vaikka oma museotoimintani harrastepohjaista onkin, on toimintaympäristö muuttumassa yhä haastavammaksi jo museonhoidosta vastaavan hoitokunnan työsaran osalta. Jotakin oppia asiaan olisi hyvä hakea.

Riihimäellä näyttää seisovan raidestabilisaattori Ttk3. Numero 862 vai 863, sitä en nähnyt. Sen verran usein noita tuli kesällä kuvattua, että kameran kotiin unohtaminen ei käy harmittamaan. Oli pysähdyskin niin nopea ja ruuhkainen, että kuvaaminen tuskin olisi onnistunut.

Syksyn ukkospäivä

Lokakuu alkoi ukkosella pian aamuviiden ja herätyskellon soiton jälkeen. Ehdin pidemmän kautta kiertävään mutta aiemmin perillä olevaan linja-autoon. Tämä auto kerää koululaiset ja muutaman työläisen isompien peltojen laidoilta tehtaanpiippujen juurelle. Moni ammattikoululainenkin on oppinut käyttämään tätä vuoroa vartin myöhemmin lähtevän, yleensä täyteen ahdetuksi tulevan, sijasta. Hevosvoimista puhuivat nämäkin. Yksi kertoi toiselle, miten aamuviideltä oli mennyt hakemaan niitä haasta talliin, mutta että hevosvoimat olisivat viihtyneet mieluummin suihkussa.

Koulutuksen viranomaistehtäviä hoidettiin tällä kertaa täältä Vanajan-Hämeestä. Vaikka useimmiten kokoonnummekin Helsingissä, eivät maakunnatkaan vieraiksi jää ja hyvä niin. Työnkuvassani ovat viime viikkoina korostuneet aivan muut kuin ATK-asiat. Sikäli oli ihan mukavaa vaihtelua viritellä kokousta varten langatonta lähiverkkoa ja dataprojektoria.

Viime viikon Mikro-PC-lehtikin tuli luettua vasta tänä iltana. Parasta antia taisi tällä kertaa olla "Säikeitä ja ytimiä" -jutun kuva, jossa lehden toimituksen väki (tosin yksi henkilö liian vähän) ja yksi PC on ryhmitelty Rembrandt van Rijnin tunnetun "Tohtori Tulpin anatomian luento" -taulun mukaan. Kuva oli paitsi hauska myös hyvin tehty. Kuka vielä kehtaa väittää, että ATK-väki olisi tosikkomaista ja yleissivistymätöntä?

Ei uaamun kkonen ilmaa juurikaan viilentänyt. Iltalenkillä tuli yhä hiki. Olisi saattanut tarjeta T-paidalla, kuten muistaakseni vuosi sitten lokakuussakin.

Parturointia ja Ba tuan ginia

Vapaat sunnuntait eivät tässä torpassa ole aivan itsestäänselvyys. Tänään sellaisesta päästiin nauttimaan. Aamupäivä laiskoteltiin. Iltapäivän aluksi pihalle parturiin. Lämpimään vuodenaikaan tykkään hoitaa pihalla pää- ja naamakarvojen koneellisen siistimisen. Peilin saa ripustettua liiterin seinään ja jatkojohtokela tarjoaa sähkön autotallista. Muutamat kylän parturiliikkeistä tarjoaisivat ilmaiseksi hiustyyliini sopivan ajon, mutta kun kone on akanaan tullut kotiin ostettua, miksi suotta käydä jonottamassa ja siten jonoa pitkittämässä.

Edellisestä tuli mieleeni taannoin pohdiskelemani asia, miksi tupakanpoltto on melko suosittua parturikampaajien keskuudessa. Vuosi tai pari sitten tulin jostakin syystä käyneeksi työmaallani parturissa. Opiskelijatyö ammattikoululla on laadukasta ja ilmaista. Mutta en voi sanoa, että voimakkaasti tupakantuoksuinen hengitys niinkin lähellä kasvoja kuin parturin työnkuvaan kuuluu, olisi ollut erityisen miellyttävä kokemus.

Tämänpäiväistä hiusten ajelijaa olisi mielellään vaikka suukottanut :-)

Käväistiin nostelemassa rautaa kuntosalilla. Kuuleman mukaan isoissa kaupungeissa kuntosalin käyttäjän pitää sitoutua kalliisiin jäsenyyksiin (toki kai niissäkin on urheiluseurojen omistamia tai muutoin vähemmän kaupallisia saleja), mutta pikkutaajamassa lysti on halpaa. Yritin tehdä kulmatangolla ranskalaista punnerrusta oikeaoppisesti, siihen tyyliin, mitä kesällä urheiluopistoviikolla opetettiin. Siinä ei meikäläisen sovi ladata tankoon kovinkaan paljon rautaa. Ylipäätään olisi kai hyvä treenata enemmän vapailla painoilla. Sen sanotaan kehittävän myös koordinaatiota enemmän kuin erilaisilla laitteilla puskemisen.

Koordinaatiota treenailtiin siten illalla työväenopiston salilla taijin merkeissä. Jukka veti tällä kertaa treenit. Taiji-harjoittelu perustuu vahvasti liikesarjaan, jota japanilaisperäisten kamppailulajien harrastaja kutsuisi kataksi. Kiinassa 1950-luvulla kansalliseksi liikuntamuodoksi kehitetty ns. 24 liikkeen sarja eli Beijing-muoto on pääasiallinen harjoittelumuoto. Tänään oheisohjelmana oli myös toinen liikesarja, kahdeksanosainen Ba tuan gin, jonka nimeä ei tiettävästi ole suomennettu. Kyseessä on qikong-nimellä tunnettujen harjoitusmenetelmien klassikko, vanhimpia ellei vanhin muistiin merkitty tuonkaltainen liikesarja, johon monen kamppailulajin historiaa koskevissa kirjoituksissa viitataan. Kyse ei ole varsinaisesti kamppailutekniikoista, vaan voimistelusta, jota tosin sotilaatkin ovat harjoittaneet. Erityisen vaikealta tuo ei tuntunut, kevyemmältä voimavaatimusten puolesta kuin kuntosalin painopakat, eivätkä liikkuvuushaasteetkaan olleet Beijing-muodon luokkaa. Ilmeisesti sitä pitäisi tehdä eri tavalla ja vaatia itseltään enemmän. Joka tapauksessa mielenkiintoista oli tuohon omakohtaisesti tutustua.

Torpan kauniimpi asukas katselee netistä piirrettyä, jossa uusi uljas Sm1 jättää kiihdyttäessään "Hurun" vetämän pikajunan kuin seisomaan. Muistan, miten monet pitivät sähköjunien kiihtyvyyttä hurjana 1970-luvun henkilöautokyytiinkin verrattuna, ja olihan se sitä. Toisessa pätkässä syntyy Hr12 nro 2217, 1980-90-lukujen taitteessa Toijalassa museoveturina seissyt yksilö, joka vuonna 1991 joutui romutukseen, kun VR oli epähuomiossa myynyt romuttajalle yhden veturin enemmän kuin heillä oli varattuna. Onni onnettomuudessa, koska hyvitykseksi museoon saatiin tilalle peruskunnoltaan parempi ja siten entisöintiaihioksi soveltuvampi sarjan viimeinen eli nro 2241.

Mikkelinpäivän aattona

Uni maittoi kahdeksaan. Viikolla puolisoni löysi sänkyyn muumilakanat. Aamupäivän pilvet roikkuivat matalalla, mutta eivät kiusannet petivaatteiden ulkoiluttajia.

Ballerina ystävättärineen lähti Tampereelle tutkailemaan tanssiesityksiä. Minun matkani vei työmaalle. Lauantai on hyvä aika käyttää isoa verkkotulostinta allekirjoitettavien ja arkistoitavien suoltamiseen. Kuten arvelin, aikaa meni Tampereelle lähteviin autoihin saakka. Niinpä kotiin Sm4:n kyydissä. Pyörän telineestä nostamista säestivät ehtookellot.

Vaihteeksi Tampereella

Työreissut ovat tupanneet suuntautumaan etelärannikolle. Tampere on jäänyt vähemmälle. Tänä iltapäivänä sentään oppisopimuskeskukselle. Vanhaa perua olin etukäteen ajatellut jääväni linja-autosta Pirkanmaan ammattikoulun, sittemmin Pirkanmaan taitokeskuksen ja nykyisin koulutuskonsernikuntayhtymän (kaikki kunnia keksijöilleen tästä hienosta yhdyssanasta) ammattiopiston Ajokinkujan toimipisteen kohdalla. Muistin ajoissa, että oppisopimusväki on jo pari vuotta sitten muuttanut paikalliseen latinalaiskortteliin - historiallisemmin oikeampaa olisi kai kutsua noita tienoita Osuuskaupan kortteliksi - enkä jäänyt autosta vanhalla kohdalla. Aikataulu oli sen verran väljä, että ennen kokousta ajattelin nauttia kahvi- tai teekupillisen yliopiston alakuppilassa. Turha ajatus, kun myyntitiski oli remontissa.

Kotiinpäin palatessa näkyi remontissa olevan rautatieaseman lipputoimistokin.

Illalla hetkiseksi tatamille. Alkulämmittelyssä asiallista perustekniikkaa ensin yksin, sitten kaverin kanssa.

En viihtynyt kauaa. Paloasemalla odottava kokous oli hyvä syy poistua kesken. Toinen hyvä syy oli jo tullut kuperkeikkailussa. Jossakin alavatsan seutuvilla vihlaisi ilkeästi. Pitäisi heittää kuperkeikkaa, kärrynpyörää (joissa omani tuovat mieleen vanhan Spede-filmin, jossa muinaisaikojen talonpoikien surkeaa asemaa kuvattiin nelikulmaisilla rattaanpyörillä) ja itseään ylipäätään enemmän, jotta ruumis olisi tottuneempi.

Joukkoliikenne ja tehokkuus

Tehokkuuden kannalta joukkoliikenne ei liene hyvä asia. Se pakottaa toimijat pois näiden oman tehokkuuden kannalta optimaalisista aikatauluista ja asettaa niiden tilalle uudet, jotka toimijoiden tehokkuuden kannalta ovat usein stokastiset.

Liikenne halutaan nähdä tuotannollisena alana eikä esimerkiksi terveydenhuollon tai koulutuksen kaltaisena tukitoimialana. Siksi ainakaan henkilöliikenteelle ei haluta asettaa juurikaan tehokkuusvaatimuksia toimijoiden omista lähtökohdista, vaan liikenne itse saa pitkälti määrittää oman tehokkuutensa kriteerit.

Toisaalta joukkoliikenne aikatauluineen synnyttää myös tehokkuutta luovaa(?) niukkuutta. Asioiden on rullattava aikataulussaan, koska niiden ulkopuolelta tuleva pakko (kuten pappi, sotapäällikkö tai rautatieyhtiö) asettaa omien näkökohtiensa mukaiset vaatimukset rullaamiselle.

Nykytekniikan näkökulmiin rajoittuen tehokkain tapa ihmisten logistiikkaan työaikana Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa tähän vuodenaikaan olisivat luultavasti suuret moottoripyörät (tarkoitan tehokkaita pyöriä enkä esimerkiksi ylensyöneitä rapakontakaisia pappatuntureita jäljittelijöineen). Useimpien vapaa-aikana taas katumaasturi lienee nykytekniikan ratkaisuista lähimpänä optimia (tästä kertoo omalta osaltaan varmaankin se, että aktiiviset rautatieharrastajat tekevät antoisimmat harrastukseensa liittyvät matkat autolla kiskojen sijasta, ja tällaisilla matkoilla auton monikäyttöisyys on ehdoton etu).

Niukkuudesta johtuen yhteiskunnan liikenneinfrastruktuuria ei tietenkään voida rakentaa maksimaalista tehokkuutta ajatellen. Ja hyvä niin, moneltakin kannalta. Joukkoliikenne sopii erinomaisesti kaltaiselleni oblomovilaisuuden syntiin taipuvaiselle (blogiakaan ei ole tullut kirjoiteltua, kun viime päivinä ei ole ollut liiemmälti aikaa tapettavaksi junan penkillä). Ainakin nykyoloissa lienee myös huomaavaisempaa suurinpiirtein kaikkea mahdollista kohtaan pyrkiä tässä kohden jonkinasteiseen tehottomuuteen.

Valokuvatorstain kursiivinen melankolia

Valokuvatorstai-blogin aihe oli tänään sen verran taiteellinen, että mietin pariin kertaan, kannattaako yrittää. Yritin kuitenkin.



Mitä kursiivinen melankolia yleensä tarkoittaa, tässä nimenomaan se kursiivinen? Tuota kirjasintyyliä tuskin ainakaan. Harrastuspohjalta - ammattilaiset korjatkoot - johtaisin etymologian latinan kielen neljännen deklinaation substantiiviin cursus, joka tarkoittaa mm. juoksua, metonyymina vaikkapa kulkua tai uraa. Datiivissa sana taipuu cursui, jolloin olemme tekemisissä yhden suomalaisuuden peruselementin, uralle menneen eli urautuneen melankolian, kanssa. Mistäpä muualta sitä hakemaan kuin koillisesta, samalta suunnalta kuin edellinen Valokuvatorstain merkintäni - ajankohtaisempi kaupunkibetonilähiöiden melankolia kun ei kulttuurihistoriallisesti katsoen liene vielä yhtä urautunutta.

Oppimisen iloa ja haasteita

Työpäivät ovat menneet tiiviisti konepajatekniikan, hitsauksen ja talotekniikan parissa. Ei niin, että käytännössä noita asioita osaisin, mutta eivät EN 287-1:2004 tai EN ISO 15609-1 enää pelkkiä merkkijonoja ole. Nykypäivän paperitöissä on se huono puoli, että kuvaruudut ovat ainakin omalta kannaltani katsoen perinteiseen paperiin verrattuna ala-arvoisia tekstin lukemista ja kirjoittamista ajatellen. Silmät väsyvät. Jos atk-järjestelmien käytettävyyttä kehitettäisiin tosissaan, ei jonkin painikkeen sijainnin tai muodon filosofis-lingvistis-psykometriseen tarkasteluun käytettäisi niin paljon aikaa ja resursseja kuin käytetään (se varmasti on hauskaa ja näyttää viisaalta ja tärkeältä), vaan kehitettäisiin sen sijaan vaikkapa näyttöjen komponentteja niiden katsojien ehdoilla.

On onni jakaa elämää sellaisen ihmisen kanssa, joka innostaa lähtemään iltaisin lenkille. Ei tuota konttorituolilla istumista muuten jaksaisi. Säätkin suosivat. Tosin tänä iltana eksyin tatamille ensi kertaa ties miten pitkään aikaan. Harjoittelupariksi löytyi Jukarasta siirtynyt vahvistus. Vapaata harjoitusta katsellessaan Ahti totesi pilke silmäkulmassa sen näyttävän maailmanmestaruustason ottelemiselta. Kyttäävän roikkumisen syy ei tosin ollut oikeaa hetkeä odottava erehtymätön pelisilmä, vaan ottelijoiden rehellinen uupumus. En ollut ainoa, jolla oli lämmin, vaikka kova harjoitus ei kyseessä ollut.

Valokuvatorstain kivet

Valokuvatorstai-blogissa ovat kivet kiinnostaneet.



Talvisodan ajan panssariesteet Kuhmon suunnalla erottuivat selkeästi maaston luonnonkivistä ainakin vielä kesällä 1998.

Kulttuuriharrasteita

Työviikon vaihde viikonlopuksi kului Keski-Suomessa. Jos minulta olisi kysytty, olisin keksinyt lisää ohjelmaa ja ainakin kaksi käynti kohdetta (teen usein kirjoitusvirheitä, mutta edellinen oli linkitysten vuoksi tarkoituksella väärin kirjoitettu).

Lauantainen veturitallin talkooväen saunailta vietettiin metsälammen rannalla. Erämaaeloa ja videotykitystä. Bongattiin seitsenjäseninen joutsenperhe.

Rautaisannos rillumareita DVD-olomuodossa kiitos Eskon kattavien kokoelmien. Sääli, että Lentävä kalakukko jämähti levyasemaan. Puoli vuosisataa ja reilut sitten siirrettiin ammattiteatteria valkokankaalle. Näyttelijät tekivät sitä, mistä heille maksettiin. Tosin kuin nykyelokuvissa he eivät yrittäneen projisoida omia (tai ohjaajan tai käsikirjoittajan) sisäisiä maailmoja eivätkä haastaneet katsojaa omaksumaan niitä.

Muhoksen Mimmiä katsellessa ei voinut olla hiipimättä mieleen ajatus, että olympiavuoden paikkeilla elokuvateatterin penkillä käväissyt kynämies on kaikesta huolimatta ollut vaikuttunut, vakavoitunut ja päättänyt kirjoittaa itsensä mukaan itseään miellyttävään osaan. Telineillä kiipeilevien ihmisten tekstiksi ladotut ideaalityypit eivät olennaisin osin kovinkaan paljon poikkea kuusi vuotta aiemmin ilmestyneistä valkokankaalla viihdyttäneistä. Onko Iijoki-sarja kulttuurillisesti rillumarein jatkumo - paikoin mustin koskettimin soitettuna? (Jos kysymys ylipäätään ketään kiinnostaa, niin kai siitäkin joku asiantuntija on jo tutkimuksen tehnyt.)

Valokuvatorstain klassikko

Valokuvatorstai-blogissa on kuvattu klassikoita. "Ukko-Pekka" jos mikä on oman lajinsa kotimainen klassikko.

Julkista liikennettä, töitä ja ammatteja

Aamulinja-autoilla on viime päivinä ollut hankaluuksia näillä kulmilla. Maanantaina liikennöitsijä oli varannut reitille vain yhden auton. Yleensä alkusyksyn aamuina ajetaan kahdella, mutta syystä tai toisesta nyt oli jätetty toinen pois. Ammattikoululaisia ja muita matkustajia nousi aamubussiin kuitenkin raskaammanlaisen ylikuorman verran (lainsäädännön kannalta asia ei ole väärin: viime vuoden vappuna voimaan tullut laki 234/2006 tieliikennelain muuttamisesta sallii ylikuorman koululais- ja päivähoitokuljetuksissa ensi vuoden toukokuuhun saakka - mielenkiintoista nähdä, mitä liikennöitsijät sen jälkeen tekevät). Eilen oli palattu kahteen autoon. Toisesta kuitenkin paineilmajärjestelmä petti alkumatkasta, ja kaksi autollista, toinen ei onneksi täysi, matkustajia ahdettiin yhteen autoon. Tällaiset tapaukset yhdistettynä tiukkoihin aikatauluihin - viime vuonna avattu Lempäälän Ideapark-ostoskeskus poikkeamisvaatimuksineen ei ainakaan helpottanut Tampereen suunnan aikatauluja. En ihmettele, että linja-autonkuljettajien vaihtuvuus on ollut suurta. Varttuneemmasta päästä on jääty eläkkeelle, ja tilalle tulleet nuoremmat viihtyvät ammatissa vain siihen saakka, kunnes löytävät toisen työn. Viime aikoina on kuulemma ollut suuntausta kuskinpukilta niin teollisuuteen kuin maanrakennukseenkin.

Teollisuus, varsinkin metallisellainen, vetää nyt hyvin. Minulla on työn alla pari tarjousta alan koulutukseen - ei hassumpaa vaihtelua puuhailla välillä muunkin kuin tietotekniikkakoulutuksen parissa. Niin yritykset kuin työvoimahallintokin huutavat alalle koulutettua työvoimaa. Isoin ongelma on löytää kiinnostuneita ja soveltuvia koulutukseen.

Eri aloilla on erilaiset ongelmat. Joihinkin töihin ei löydy tekijöitä, toisiin taas hyviä osaajia on liikaa tarpeeseen nähden. Viime viikolla museohoitokunnan kokouksessa käsiteltiin muuatta (tosin melko pienellä epätodennäköisyydellä toteutettavaa) lähivuosien tapahtumaa ja siihen tarvittavaa projektityövoimaa. Epäilin, mahtaako tällaiseenkaan soveltuvia tekijöitä mistään löytyä, mutta viranhaltija kertoi, miten erääseen toiseen projektiin oli saapunut kymmeniä työhakemuksia koulutetuilta ja kokeneiltakin kulttuurintuottajilta.

Jos on aamulinja-autoja Hämeessä ajettu täysinä, ajetaan aamujunaakin Hämeestä pääkaupunkiin tehokkaasti täytettynä. Istumapaikan sentään onnistuin saamaan, vaikka lipun osto jäi lähtöaamuun. Päivän ohjelmassa koulutuksen ja taloudellisen niukkuuden problematiikkaa. Suunnitelmissa on yrittää pumpata vielä jotakin Suomen kohdalla tällä ohjelmakaudelta pikkuhiljaa ehtyvistä Euroopan Unionin rakennerahastoista ammatilliseen koulutukseen. (Viimeksimainittuun liittyen vinkki töitä vailla oleville kulttuurintuottajille ja vastaaville: rakennerahasto-osaaminen hakemus-, seuranta-, johtamis- ja raportointitaitoineen olisi kullanarvoista monessa varsinkin julkisen sektorin koordinoimassa kulttuurihankkeessa. Se voi olla tylsää työtä, mutta julkisen puolen perinteisissä organisaatioissa tuota osaamista ei läheskään aina ole, ja yhä tärkeämmäksi se käy rakennerahastovirtojen kaventuessa. Hankkeisiin, joissa esiintyy lyhenne ESR tai EAKR kannattaa käydä kiinni ja paneutua niihin muutenkin kuin varsinaisen sisällön osalta).

(Lisäys kotiinpäin vievässä paljon tyhjemmässä IC²:ssa:
Aika hyvin tuli päivän keskustelunaiheita ennakoitua aamutekstissä. Päädyin samaan työryhmään Aker Yardsin miehen ja satakuntalaisen metallialan opettajan kanssa. Puolileikilläni huokaisin akerilaiselle, miten he vievät rannikolle kaikki metallimiehet, eikä Hämeen pk-yrityksille jää ketään. Hän huokasi vastaan ja katseella, joka toi mieleeni takavuosien TV:n Derrick-komisarion, totesi miten he lähitulevaisuudessa tarvitsevat neljä tuhatta metallimiestä lisää. Puolet he kuulemma uskovat saavansa kotimaasta, ja toista puolta on lähdettävä hakemaan muualta. Tarkoitus on kuulemma järjestää omaa rekrytointitoimintaa kohdemaihin, jotta varmistetaan, että työn perässä tulijat eivät tulisi turhaan. Samankaltaista ratkaisua työvoimapulaansa tuskin voi käyttää metallialan pienyrittäjä.

Ja kun tuli EU:n rakennerahastoprojekteistakin kirjoiteltua, niin päädyin ehdotetuksi yhden alkavan suunnitteluryhmään. Muut valituiksi tulleet ehdottivat itseään. En kehdannut tehdä samaa, mutta en kieltäytyäkään, kun Valkeakoskelle edustusta ehdotettiin. Yrityspuolelta ainakin laivanrakennusta ja talotekniikkaa on mukana. Vaikka en olekaan kulttuurintuottaja kuin harrastemielessä (ja sitä kulttuuria tuotetaan yleensä työhaalarit päällä), en pane pahakseni tällaista projektikokemusta.

Koulutussektorilla projektien tuotokset tahtovat jopa huolestuttavan usein olla epämääräiseksi jääviä "hyviä käytäntöjä" ja "konkreettiset työkalut" epämääräisiä mallinnuksia. Joskus ongelmana on puutteellinen dokumentointi, mutta usein on myös niin, että "hyvät käytännöt" eivät läheskään aina ole yleistettävissä kelvollisiksi toimintatavoiksi niille, joiden kuvitellaan olevan hyödynsaajia. Koulutuksen kaltaisessa "bisneksessä" ainakin konkreettiset käytäntönsä jokainen toimija joutuu luomaan itse. Ehkä suunnitteluryhmässä voi tehdä jotakin asian eteen tässä hankkeessa.

Ennen junan lähtöä oli kaupungissa hetki aikaa. Huomasin eräässä näyteikkunassa kapineen, josta arvelisin puolisoni pitävän, vaikka hän onkin toivonut materiaalista muistamattomuutta. Hän nimittäin tekee tänään jotakin, mitä on joka kerran hankala uskoa, eli täyttää vuosia.)

Syyshenkäys

Myöhästyin talkoiden alkamisajankohdasta käväistessäni kylän vanhemmassa valokuvausliikkeessä ostamassa pidemmän filmin. "Card full" -ilmoitus kun on alkanut kiusata digipokkaria.

Etelän suunnalla tarjolla ollut Huru-soundi ei ollut harventanut aktiivien rivejä. Lokakuun alussa tuota on taas tarjolla länsirannikolle päin.

Veturitallilta purettiin kesänäyttelyt pois. Parhaillaan vietettävien ERPien - tässä ei lyhenteellä tarkoiteta atk-pohjaisia toiminnanohjausjärjestelmiä vaan Euroopan rakennusperintöpäiviä - tiimoilta taisimme olla hiukan liian hätäisiä, mutta se ei käytännössä haitannut. Yleisöä ei tallilla vieraillut. Rakennusperintöpäivien teemana olivat julkiset sisätilat, eivätkä veturitallit ole varsinaisen käyttönsä aikana olleet julkisia tiloja. Rautatieasemalle olisi voinut järjestää vaikka mitä, mutta se ei onnistu pelkästään talkoopohjalta. Työaikana, kun asioiden järjestelyt käytännössä pitäisi tehdä, on meidän oltava tekemässä jotakin aivan muuta.

Moottorien hevosvoimat käännettiin taas kerran ihmisvoimiksi, ja pienveturit vaihtoivat paikkaansa. Aina ei pelkkä ihmisvoima riittänyt, mutta silloin Pekka laski rautakangen olaltaan, asetti sen pyörän alle, väänsi, ja tonnit lähtivät liikkeelle.

Lounaalle mentiin, kuka kävellen, kuka autolla, tavan mukaan Iskmetin gourmet-kebab-pizzeriaan. Viime aikoina olen suosinut tonnikala- ja simpukkasäilykkeitä lihan sijasta. Herkullista nytkin. Ateriaa odotellessa ihmeteltiin Markon kokeilukierrokselle tarjoamaa N95-kännykän tai paremminkin monitoimilaitteen tulevaa seuraajaa. Mitähän relevanttia vielä keksivät integroida taskukokoon?

Nuhaisen viikon lopulla väsymys pani nostamaan polkupyörän ylös veturitallin pyörätelineestä jo aikaisin. Kotiin ja saunaan. Mutta leikkuupuimuri työssään on hieno näky.

Ilta on tuntunut lämpöiseltä ainakin takkatulen ääressä, mutta säätiedot ennakoivat näille alaville maille pohjoista ilmavirtausta ja yöpakkasta. Niinpä kynttilä kasvihuoneeseen, matto sen päälle ja hallaharsot kesäkurpitsoille, kasvimaalle ja pelakuille.

Ei kuvattavaa

Työmaalla on pisteytetty laatua myöhäisempiin linja-autoihin saakka. Suosikkisarjakuvani B. Virtanen tarjoaa mainioita näkemyksiä aiheesta. Illalla nosturiauto suuntasi venelaituriin. En harmitellut, mutta torpan kauniimpi asukas harmitteli, kun Hr12 nro 2216:n vetämä juna ei kulkenut aikataulun mukaan.

Monen päivän istumisen ja nuhan päälle hölkkä ilta-auringossa teki enemmän kuin hyvää.

Kannettavan tietokoneeni Broadcom-niminen WLAN-sovitin on osoittanut yhteistyöhaluttomuuden merkkejä. Lieneekö antennia taivutettu junassa tai jossain muualla sen viimeisen kerran. Linuxin komennossa langaton ei ole koskaan ollut kelpoinen, mutta kun nyt ei enää Windowsissakaan. Kyllästyin ja etsin liitoksistaan repeilevästä romukomerosta ulkoisen antennin USB-väylään.

Tuntuu ikävähköltä viritellä tällaisia silpunheittimiä, jos pitää paikkansa se arvelu, että mehiläisen tutka toimii 2,4 GHz:n taajuusalueella.

Aapista ja kaapista

Jokin aika kirjoitin opinnottomasta syksystä, mutta väärin meni. Työajalla tehtäviä, työnantajan osoittamia, opintohankkeita ei tule niinkään opiskeluna ajateltua. Tällainen ajattelutapa on tietenkin antiesimerkki siitä, miten pitäisi ajatella toimittaessa koulun ja työn rajavyöhykkeellä eli ammatillisen koulutuksen puolella. Perustelen katsantokantaani sillä, että harjoittamani sekalaiset kesä- tai iltaopinnot javasta latinaan tai web-koodaamisesta kunnallisoikeuteen eivät auskultointia edeltänyttä kasvatustieteen "approa" lukuunottamatta ole olleet puhtaasti leipätyöhön liittyviä, joskin ovat sitä saattaneet sivuta.

Kaksi päivää on näissä merkeissä mennyt Suomen vanhimman tiilirakenteisen rautatieaseman kulmilla. Keväällä työnantaja passitti johtamisen erikoisammattitutkinnon opintoihin, joiden lähijaksot pidetään Edupolissa Vantaan Tikkurilassa. Mikäs tuonne kulkiessa. Matka kotiovelta ammiksen ovelle kestää IC-junalla noin puolitoista tuntia. Liput pitää vain hankkia ajoissa. Aamun IC² 164 ja iltapäivän - Sr2-parivedostaan johtuen kuulemma aina aikataulussaan kulkeva 12-vaunuinen - IC 55 ovat ensinmainitun kohdalla jo Tl:ssa ja viimeksimainitun kohdalla Tkl:ssa sen verran täysiä, että etukäteen lippunsa hankkinut säästyy kansainvaelluksen osanotolta ja saattaa saada ikkunapaikankin.

Tämä toisen asteen ammatillinen tutkinto, jota JETiksi kutsutaan, on sama, josta tamperelaisessa yliopistolehdessä joku akateemisen maailman toimija viime keväänä kitkerästi kirjoitti. Rivien välistä oli vaikea olla aistimatta kitkeryyden kohteeksi sitä, että työelämä ei kirkassilmäisistä odotuksista huolimatta katsokaan tiedekorkeakoulututkinnon automaattisesti tarjoavan valmiuksia minkäänlaisiin johtamiseen liittyvin tehtäviin. Eihän se tarjoakaan, joitakin kadettikoulun tai tuotantotalouden koulutusohjelmien kaltaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuohon markkinarakoon on iskenyt moni muukin kuin JET-konsepti. Yhteistä näille on työn kautta - ei pelkästään työn ohessa - tutkinnon suorittamisen tapa. Joitain asioita ei voi oppia koulun penkillä, oli koululla miten hieno nimi tai historia hyvänsä.

Kotiin vievää junaa odotellessa poikkesin vanhaan asemaan rakennetussa kaupunginmuseossa. Teemanäyttely, Sateenkaari-Suomi nimeltään, käsittelee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa 1600-luvulta nykypäivään. Näyttelymateriaali koostui lähinnä teksti- ja kuva-aineistosta, mutta pienimuotoisestikin voi saada aikaan hyvän näyttelyn. Asiallista, että ammatillisestikin hoidetuissa museoissa ymmärretään, miten näyttelyn ei aina tarvitse olla massiivinen, kuin jostakin tamperelaisesta supermuseosta lähtöisin.

Se mikä näyttelyn teemassa hiukan jäi kummastuttamaan oli näiden ns. vähemmistöjen toimintaan viime aikoina mukaan tullut voimakas julistuksellisuus. Sillä epäilemättä haetaan hyväksyntä ja tasavertaisuutta, mutta onko se oikea keino? Teesi synnyttää antiteesin, eikä siitä ole kauan, kun LB:n(?) blogin kommenttipalstalla joku ehdotti enemmän tai vähemmän tosissaan heteropride-kulkueita (näyttelyssä muuten opin senkin, että termi "gay pride" palautuu Touko Laaksosen, vuonna 1991 poisnukkuneen sotaveteraanin - piireissään paremmin Tom of Finland -nimellä tunnetun miehen - ilmaisutapaan).

Samoihin aikoihin, kun kihlauduin puolisoni kanssa, sain kunnian osallistua tosiinkin veturien äärellä pidettyihin vastaaviin mehulasinnosto- ja kahvin ja pullannauttimiskekkereihin. Niissä kaksi nuorta miestä lupautuivat toisilleen. Heidän tapansa julkistaa asia ja juhlistaa sitä ei eronnut mitenkään mainittavasti esimerkiksi puolisoni ja minun tai ties miten monen muun tavasta hoitaa asia. Ei tarvittu mitään "pride-julistuksia", vaan seksuaalisuuden kaltainen yksityiselämään kuuluva pidettiin yksityisenä, ja julkisesti juhlittiin sen verran kuin keskiverrosti tapana on. Minusta tuntuu, että tuon kaltainen toiminta on monta kertaluokkaa tehokkaampi tapa viestittää olevansa enemmistöstä poikkeavana enemmistön kanssa tasavertainen kuin mitkään omaa erityisyyttä alleviivaavat muodot. Tosin oman itsen ja sen erinomaisuuden esiintuominen on nykyisin suosittua mitä moninaisimmilla elämänalueilla, joten ehkä arvioni on epäoikeudenmukainen keskittyessään vain yhteen elämänkenttään.

Aavejuna

Syysflunssa iski tavanomaista aiemmin. Olisi saanut jäädä tulematta kokonaan, kuten viime vuonnakin. Pääkaupunkiin on mentävä harjoittamaan ammatillisen koulutuksen viranomaistoimintaa. Myönnettävä on, että en koe olevani terävimmilläni. Kuumetta ei liene, mutta nenä ja pää yhtä tukossa. Puolisoni tarjosi kyydin asemalle. Kilttiä. Maanantaiseen tapaan matkustavaisia oli paljon ja jono lippuluukulla pitkä. Ostin samalla kertaa matkaliput valmiiksi lähipäivien reissuille. Varsinkin aamu-IC-juniin voi olla vaikea saada istumapaikkaa, jos jättää oston matkustusaamuun.

Se hyvä puoli maanantaiaamupäivällä alkavassa kokouksessa on, että Pasilaan saakka pääsee istumaan sinisessä vaunussa. Pikajuna P 272 ajetaan vain maanantaisin ja perjantaisin. Jostain syystä VR:n web-sivujen taulukkoaikataulut eivät tätä junaa tunne; ei tunne taskuaikatauluvihkokaan.

Taidan käydä hyödyntämässä tämän aavejunan ravintolavaunua teekupillisen verran.

My rifle, my pony and me

Aamupäiväksi ajeltiin Hattulaan ja kierrettiin Lehijärvi muutamaa minuuttia yli kahteen tuntiin. Valokuvatorstain haasteeseen olisi vähän rauhallisemmalla vauhdissa tullut golf-kenttä käyttäjineen. Lampaita ja paljon lihakarjaa matkan varrella. Pendolinokin, mutta päärataa aikataulunmukaisella nopeudella kulkiessaan ei tarkentunut hyvin.

Jokunen aika sitten kysyin jauhesammutinta alan liikkeestä. Hyvä tarjous, mutta ostamatta jäi. Tänään vielä parempi, alan liikkeen avajaisissa. Kuusi kiloa asiallisesti päivitettävissä olevaa kunniaa lähti kodin riskienhallinnaksi. Ei ihan nopeasti, kun yrittäjäksi ryhtynyt palomestari, veturitallin väelle tuttu takavuosien koulutuksista, on puheliasta sorttia.

Otsikon värssy on kuulunut radiossa edellisten päivien aikana useampaan kertaan. Harjalla ei komeile kukko, mutta antenni ottaa vastaan radiolähetyksiä, kuten 1950-60-luvun taitteesta saakka on tehnyt.

Kertovat, että viikonloppuna näköradiossa on tapahtunut jotain isoa. Viestintäkanavan sisältöä en ole seurannut lähes puoleentoista vuosikymmeneen yksittäistapauksia lukuunottamatta. Toivottavasti tämä muutos ei ole suurempi kuin siirtyminen mustavalkoisesta väritelevisioon (johon ei ketään taidettu varsinaisesti pakottaa).

Koodaamistavan muutoksilla haetaan tehokkuutta, mutta samalla niillä voitaneen hakea valtaa. Mikäs siinä, maailmanhistoriassa tehokkuus on sama kuin valta.

Valokuvatorstain 1.9.2007

Valokuvatorstai-blogissa hypättiin suosiolla torstaista lauantaipäivään. Hyvä valinta. Eikös jo Onnenpäivissä laulettu "Saturday, what a day, rockin all week with you"?



Hämeen sydämessä aamupäivän tunnit tuli vietettyä.