Get on

Kotikylän Kinossa esitetään usein elokuvia, varsinkin kotimaisia, hyvin tuoreeltaan. Hurriganes-elokuvaa on kuitenkin saatu odotella tähän viikkoon. Viimeisenä esitysiltanaan se keräsi saliin kelpo joukon katsojia.

Elokuvaa sinänsä on vaikea lähteä erityisesti arvioimaan. Tunnelma on hiukan tummasävyinen, melankolisempi kuin viime vuosikymmenellä tehdyssä ja vähemmän tarkasti kotimaista rock-historiaa noudattelevassa filmissä Pitkä kuuma kesä. Kerronta keskittyy johtohahmo Aaltosen ympärille, mikä on ymmärrettävää. Hän on edelleenkin kohtuullisen tunnettu hahmo ja lisäksi alkuperäisen kitaristin, nykyisin vaimonsa kanssa pop-iskelmöivän, Kallion lisäksi ainoa varhaisten kokoonpanojen elossa olevista jäsenistä. E. Milonoffin esittämä Aaltos-hahmo ei anna itsestään niin raisua kuvaa kuin mitä S. Bruunin ja kumppanien "Jee jee jee - Suomalaisen rockin historiassa" (1998) on kerrottu. Milonoffin Aaltonen on sympaattinen kauppamies ja vähemmän sympaattinen häntäheikki, mutta ei lainkaan sellainen kovakasvo jonka on sanottu "vastanneen yksinään kokonaista ammattiyhdistysliikettä".

J. Nikkilän esittämä kitaristi Järvinen jää - ehkä tarkoituksella - sivuhenkilöksi: tarvitaanhan tarinaan salaperäinen ja vähäeleinen apuri, joka ylivertaisilla taidoillaan auttaa sankarin tavoitteeseen. Järvisen kitaravelhoilu oli tärkeä syy siihen, että yhtye sai sen aseman, jonka se aikanaan sai. Alkuvoimaista rock-mättöä olisi ajan tarpeisiin saattanut löytyä aivan hyvin Tampereelta tai Lahdesta, mutta sieltä puuttui Järvisen kaltainen osaaja, joka lunasti puhdasoppinen proge-väen suosion tai ainakin hyväksynnän ja siten nosti Hurriganesin koko rock-genren symboliksi.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että Somerjoki olisi päätynyt Hurriganesin laulusolistiksi ja Aaltonen keskittynyt tuotantoon ja rumpuihin. Makuasioitahan nämä ovat, mutta aikansa rockeimpien suomalaisten soundien ja rockeimman lauluäänen kombinaatio olisi voinut olla mielenkiintoinen.

Yhtä kaikki, instituutio joka tapauksessa. Hurriganes menestyi vuosikausia. En tiedä, miten suosittu se tänä päivänä on ollut nuoremman väen keskuudessa - ainakaan ennen elokuvaa - mutta ainakin vielä 1980-luvun lopulla sitä kuunneltiin paljon. Jopa niin paljon, että vaikka en ole yhtyettä koskaan vieroksunut, koin aikanaan saaneeni pahemman puoleisen yliannostuksen sotaväkikavereiden ansiosta.

Menestyksensä sivussa Hurriganes jauhoi Love Recordsille niin hyvin rahaa, että levy-yhtiö saattoi pitää hengissä myös "aatteellisempaa" julkaisulinjaansa ja tallentaa jälkipolville mm. poliittisen laululiikkeen tuotoksia.

Elokuvan toteutus oli mielestäni hyvä. Varsinkin mobilisteille nähtävää löytyy runsaasti. Tosin filmin autokanta on kovin Volvo- ja Mercedes-painotteista 1970-luvun alun todellisuuteen verrattuna, mutta niin on pidemmässä mittakaavassa säästämisen arvoiseksi katsottu rakennuskantakin kovin kirkko- ja linnapainotteista. Se taas, onko Haapamäeltä(?) Malmin mustalaisten 1950-lukulaiseksi kortteeriksi lainattu Ei-vaunu liian hyvässä maalissa, meneekin jo pilkunviilauksen puolelle.