Vaihteeksi Tampereella

Työreissut ovat tupanneet suuntautumaan etelärannikolle. Tampere on jäänyt vähemmälle. Tänä iltapäivänä sentään oppisopimuskeskukselle. Vanhaa perua olin etukäteen ajatellut jääväni linja-autosta Pirkanmaan ammattikoulun, sittemmin Pirkanmaan taitokeskuksen ja nykyisin koulutuskonsernikuntayhtymän (kaikki kunnia keksijöilleen tästä hienosta yhdyssanasta) ammattiopiston Ajokinkujan toimipisteen kohdalla. Muistin ajoissa, että oppisopimusväki on jo pari vuotta sitten muuttanut paikalliseen latinalaiskortteliin - historiallisemmin oikeampaa olisi kai kutsua noita tienoita Osuuskaupan kortteliksi - enkä jäänyt autosta vanhalla kohdalla. Aikataulu oli sen verran väljä, että ennen kokousta ajattelin nauttia kahvi- tai teekupillisen yliopiston alakuppilassa. Turha ajatus, kun myyntitiski oli remontissa.

Kotiinpäin palatessa näkyi remontissa olevan rautatieaseman lipputoimistokin.

Illalla hetkiseksi tatamille. Alkulämmittelyssä asiallista perustekniikkaa ensin yksin, sitten kaverin kanssa.

En viihtynyt kauaa. Paloasemalla odottava kokous oli hyvä syy poistua kesken. Toinen hyvä syy oli jo tullut kuperkeikkailussa. Jossakin alavatsan seutuvilla vihlaisi ilkeästi. Pitäisi heittää kuperkeikkaa, kärrynpyörää (joissa omani tuovat mieleen vanhan Spede-filmin, jossa muinaisaikojen talonpoikien surkeaa asemaa kuvattiin nelikulmaisilla rattaanpyörillä) ja itseään ylipäätään enemmän, jotta ruumis olisi tottuneempi.

Joukkoliikenne ja tehokkuus

Tehokkuuden kannalta joukkoliikenne ei liene hyvä asia. Se pakottaa toimijat pois näiden oman tehokkuuden kannalta optimaalisista aikatauluista ja asettaa niiden tilalle uudet, jotka toimijoiden tehokkuuden kannalta ovat usein stokastiset.

Liikenne halutaan nähdä tuotannollisena alana eikä esimerkiksi terveydenhuollon tai koulutuksen kaltaisena tukitoimialana. Siksi ainakaan henkilöliikenteelle ei haluta asettaa juurikaan tehokkuusvaatimuksia toimijoiden omista lähtökohdista, vaan liikenne itse saa pitkälti määrittää oman tehokkuutensa kriteerit.

Toisaalta joukkoliikenne aikatauluineen synnyttää myös tehokkuutta luovaa(?) niukkuutta. Asioiden on rullattava aikataulussaan, koska niiden ulkopuolelta tuleva pakko (kuten pappi, sotapäällikkö tai rautatieyhtiö) asettaa omien näkökohtiensa mukaiset vaatimukset rullaamiselle.

Nykytekniikan näkökulmiin rajoittuen tehokkain tapa ihmisten logistiikkaan työaikana Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa tähän vuodenaikaan olisivat luultavasti suuret moottoripyörät (tarkoitan tehokkaita pyöriä enkä esimerkiksi ylensyöneitä rapakontakaisia pappatuntureita jäljittelijöineen). Useimpien vapaa-aikana taas katumaasturi lienee nykytekniikan ratkaisuista lähimpänä optimia (tästä kertoo omalta osaltaan varmaankin se, että aktiiviset rautatieharrastajat tekevät antoisimmat harrastukseensa liittyvät matkat autolla kiskojen sijasta, ja tällaisilla matkoilla auton monikäyttöisyys on ehdoton etu).

Niukkuudesta johtuen yhteiskunnan liikenneinfrastruktuuria ei tietenkään voida rakentaa maksimaalista tehokkuutta ajatellen. Ja hyvä niin, moneltakin kannalta. Joukkoliikenne sopii erinomaisesti kaltaiselleni oblomovilaisuuden syntiin taipuvaiselle (blogiakaan ei ole tullut kirjoiteltua, kun viime päivinä ei ole ollut liiemmälti aikaa tapettavaksi junan penkillä). Ainakin nykyoloissa lienee myös huomaavaisempaa suurinpiirtein kaikkea mahdollista kohtaan pyrkiä tässä kohden jonkinasteiseen tehottomuuteen.