Tämä ei ole mikään pursiseura

Saarioispuolen kautta kulkeva aamulinja-auto jäi melko tyhjäksi. Perusopetuksen yläkoululaisten kuljetusvahvuus oli minimaalinen. Syy ei ollut jakson vaihdos: se osuu vasta kuukauden viimeiseen päivään. Empatia on hieno asia. Käpertyminen taas ymmärrettävä joskin hiukan huolestuttava. Arvelen, että mitä enemmän annamme kielteisten poikkeamien vaikuttaa elämäämme pintatasolla, sitä herkemmäksi kielteisille poikkeamille se tulee pintaa syvemmällä. Ja mitä enemmän annamme toisaalla tapahtuvien kielteisten poikkeamien haavoittaa itseämme, sitä herkempiä olemme haavoittumaan lähellä olevista, jotka vain hipaisevat poikkeaman rajapintaa. Ja mitä haavoittuvampia olemme, sitä herkempiä olemme...

Entä jos ilmapiiri olisi senkaltainen, että jos yhteiskunta ahdistaa, siitä olisi helppo tulla sanomaan? Se, jolle voisi tulla sanomaan, voisi olla kuka tahansa. Sanomiseen ei tarvitsisi tavoitella eliittejä.

Entä jos puhuttaisiin kuin ihminen ihmiselle? Hätätilassakaan ei tarvitsisi turvautua kommunikoimaan - puhein, elein, asein - kuin hätääntynyt alamainen eliitille.

Entä jos yhteiskunnan jäsenistä ei kasvaisi toistensa vastakkainasettelijoita vaan tasavertaisia toimijoita?

Utopiaa se on. Olemme tottuneet ajattelemaan joko eliittien, niiden murtamisen tai anarkian kautta.

Yksi vaihtoehto on kieltää tietokonepelit, Internet, metallimusiikki, aseen hallussapito, elokuvat, eksistentialismi, historia ja paljon muuta, käyttää resursseja kiellon noudattamisen valvomiseen ja netota se takaisin tarinoimalla, millä raflaavilla tavoilla kieltoja on onnistuttu kiertämään.

Toinen vaihtoehto on käyttää vielä enemmän resursseja kaiken ikävältä tuntuvan ulkoistamiseen ammattilaisen alueelle, oman lokoisan elämänpiirin ulkopuolelle.

Entä mitä jos kerrankin sanoisi "Moro!" sillekin yhdelle oudolle vastaantulijalle?