keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007


Aapista ja kaapista


Jokin aika kirjoitin opinnottomasta syksystä, mutta väärin meni. Työajalla tehtäviä, työnantajan osoittamia, opintohankkeita ei tule niinkään opiskeluna ajateltua. Tällainen ajattelutapa on tietenkin antiesimerkki siitä, miten pitäisi ajatella toimittaessa koulun ja työn rajavyöhykkeellä eli ammatillisen koulutuksen puolella. Perustelen katsantokantaani sillä, että harjoittamani sekalaiset kesä- tai iltaopinnot javasta latinaan tai web-koodaamisesta kunnallisoikeuteen eivät auskultointia edeltänyttä kasvatustieteen "approa" lukuunottamatta ole olleet puhtaasti leipätyöhön liittyviä, joskin ovat sitä saattaneet sivuta.

Kaksi päivää on näissä merkeissä mennyt Suomen vanhimman tiilirakenteisen rautatieaseman kulmilla. Keväällä työnantaja passitti johtamisen erikoisammattitutkinnon opintoihin, joiden lähijaksot pidetään Edupolissa Vantaan Tikkurilassa. Mikäs tuonne kulkiessa. Matka kotiovelta ammiksen ovelle kestää IC-junalla noin puolitoista tuntia. Liput pitää vain hankkia ajoissa. Aamun IC2 164 ja iltapäivän - Sr2-parivedostaan johtuen kuulemma aina aikataulussaan kulkeva 12-vaunuinen - IC 55 ovat ensinmainitun kohdalla jo Tl:ssa ja viimeksimainitun kohdalla Tkl:ssa sen verran täysiä, että etukäteen lippunsa hankkinut säästyy kansainvaelluksen osanotolta ja saattaa saada ikkunapaikankin.

Tämä toisen asteen ammatillinen tutkinto, jota JETiksi kutsutaan, on sama, josta tamperelaisessa yliopistolehdessä joku akateemisen maailman toimija viime keväänä kitkerästi kirjoitti. Rivien välistä oli vaikea olla aistimatta kitkeryyden kohteeksi sitä, että työelämä ei kirkassilmäisistä odotuksista huolimatta katsokaan tiedekorkeakoulututkinnon automaattisesti tarjoavan valmiuksia minkäänlaisiin johtamiseen liittyvin tehtäviin. Eihän se tarjoakaan, joitakin kadettikoulun tai tuotantotalouden koulutusohjelmien kaltaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuohon markkinarakoon on iskenyt moni muukin kuin JET-konsepti. Yhteistä näille on työn kautta - ei pelkästään työn ohessa - tutkinnon suorittamisen tapa. Joitain asioita ei voi oppia koulun penkillä, oli koululla miten hieno nimi tai historia hyvänsä.

Kotiin vievää junaa odotellessa poikkesin vanhaan asemaan rakennetussa kaupunginmuseossa. Teemanäyttely, Sateenkaari-Suomi nimeltään, käsittelee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa 1600-luvulta nykypäivään. Näyttelymateriaali koostui lähinnä teksti- ja kuva-aineistosta, mutta pienimuotoisestikin voi saada aikaan hyvän näyttelyn. Asiallista, että ammatillisestikin hoidetuissa museoissa ymmärretään, miten näyttelyn ei aina tarvitse olla massiivinen, kuin jostakin tamperelaisesta supermuseosta lähtöisin.

Se mikä näyttelyn teemassa hiukan jäi kummastuttamaan oli näiden ns. vähemmistöjen toimintaan viime aikoina mukaan tullut voimakas julistuksellisuus. Sillä epäilemättä haetaan hyväksyntä ja tasavertaisuutta, mutta onko se oikea keino? Teesi synnyttää antiteesin, eikä siitä ole kauan, kun LB:n(?) blogin kommenttipalstalla joku ehdotti enemmän tai vähemmän tosissaan heteropride-kulkueita (näyttelyssä muuten opin senkin, että termi "gay pride" palautuu Touko Laaksosen, vuonna 1991 poisnukkuneen sotaveteraanin - piireissään paremmin Tom of Finland -nimellä tunnetun miehen - ilmaisutapaan).

Samoihin aikoihin, kun kihlauduin puolisoni kanssa, sain kunnian osallistua tosiinkin veturien äärellä pidettyihin vastaaviin mehulasinnosto- ja kahvin ja pullannauttimiskekkereihin. Niissä kaksi nuorta miestä lupautuivat toisilleen. Heidän tapansa julkistaa asia ja juhlistaa sitä ei eronnut mitenkään mainittavasti esimerkiksi puolisoni ja minun tai ties miten monen muun tavasta hoitaa asia. Ei tarvittu mitään "pride-julistuksia", vaan seksuaalisuuden kaltainen yksityiselämään kuuluva pidettiin yksityisenä, ja julkisesti juhlittiin sen verran kuin keskiverrosti tapana on. Minusta tuntuu, että tuon kaltainen toiminta on monta kertaluokkaa tehokkaampi tapa viestittää olevansa enemmistöstä poikkeavana enemmistön kanssa tasavertainen kuin mitkään omaa erityisyyttä alleviivaavat muodot. Tosin oman itsen ja sen erinomaisuuden esiintuominen on nykyisin suosittua mitä moninaisimmilla elämänalueilla, joten ehkä arvioni on epäoikeudenmukainen keskittyessään vain yhteen elämänkenttään.

5 kommenttia:

Sedis kirjoitti...

Vaikka kyse on mielipiteestä, kyllä tuo ilmaisusi "enemmistöstä poikkeavana" ainakin minun silmään pisti. Siitä termistähän irti rimpuilu oli vuosikymmenten tulos.

Sattumoisin tapasin taannoisella Islannin matkalla tuotakin näyttelyä käsikirjoittaneen tutkijan.

Hän kertoi, kuinka hankalaa asian esittäminen museoympäristössä on. Nykyään tekstin määrää karsitaan voimakkaasti, eikä jäljelle jää juuri ydinlauseita kummempaa.

Unohdit kertoa, suositteletko näyttelyssä käymistä.

Niin ja kannatatko Tom of Finland -patsasta... (hihitystä)

Hyvärinen J. kirjoitti...

Miksi se pisti silmään? Ikäerommeko on syynä?

Nuoruudessani suosittu iskulause oli hienolla kielellä "Tous différentes, tous égaux." Se tarkoitti ajattelutapaa, jossa poikeavuutta ei yritetä piilottaa tai selittää pois vaan ajetaan sitä, että erilaisuudesta huolimatta kaikki ovat samanarvoisia.

Tästä syystä ikäiseni ja varsinkin jonkin verran nuoremmat idealistit syyttävät sinun ikäisiäsi ja jonkin verran vanhempia idealisteja tasa-arvoihanteen kätkemisestä tasapäistämisihanteeseen. Tämä ero saattaa näkyä myös vertailtaessa eri aikojen kansalaisliikkeitä.

Oikeasti me molemmat olemme jo vanhoja äijiä ja nuoret pilkkaavat pölyttyneitä ihanteitamme korostamalla erilaisuuttaan ja poikkeavuuttaan. Ei poikkeavuudesta puheena olevassa viitekehyksessä (mainitun näyttelyn perusteella ainakaan) näytetä rimpultavan irti, vaan paremminkin päinvastoin.

Ennen museoammattilaiset olivat monesti taustaltaan historiantutkijoita eli tekstimassojen tuotannon ammattilaisia. Nyt ollaan lähempänä monimedia-ammattilaista. Ääripäästä toiseen.

Nykyinen iskevä mediatyyli uponnee yleisöön paremmin. Tunnustaudun enemmistöstä poikkeavaksi, ja lukisin tutkimustekstejä ihan mielelläni museoiden näyttelypaneeleistakin. Ainakin mieluummin kuin pelkkiä iskulauseita.

Museonäyttelyssä käymistä voi aina suositella. Suurella materialla (ja rahalla) tuotettua museoelämyksellisyyttä tyyliin tamperelaismammutit tuolta ei kannata mennä etsimään, mutta jos erilainen esitystapa kelpaa ja aihetta kohtaan tuntee mielenkiintoa, niin tuskin tulee pettymään.

Patsaskysymykseen en ole perehtynyt, joten en sano mitään.

Sedis kirjoitti...

Jos haluaa korrekteja termejä käyttää, kyse ei ole seksuaalisesta poikkeavuudesta vaan suuntautumisesta.

Poikkeavuudesta ylipäänsä: ks. Martti Grönforsin artikkeli
http://www.vhkk.fi/ukh/8431.htm

Tämäkin voi olla kiintoisaa luettavaa:
http://www.sappho.net/ts/

Hyvärinen J. kirjoitti...

Lukijana arvostan täsmällistä kielenkäyttöä (vaikka en itse sitä hallitse) ja siksi olen Grönforsin kanssa täysin samaa mieltä tästä "Viime kädessä poikkeavuudessa on kysymys vain tilastollisesta poikkeamasta normaalista, hypoteettisesta matemaattisesta keskiarvosta, ei poikkeavuudesta konkreettisista ilmiöistä."

Jos joku välttämättä haluaa antaa poikkeama-sanalle kielteisiä merkityksiä, se on hänen omaa sekavuuttaan. Minä en sellaisia merkityssisältöjä anna, ja siksi puhun poikkeavuudesta puhtaalla omallatunnolla, poikkeamia kunnioittaen ja tietäen itsekin olevani monissa asioissa poikkeama.

Olet söpö, kun uhkut tuota pyhää oikeassaolemistasi ;-)

Sedis kirjoitti...

Kaikessa ei minä riitä.

Huomasin kyllä googlaillessani, että esimerkiksi kristilliset piirit viljelevät mieluusti yhä tuota poikkeavuus-sanaa, jolla on synkeä historia myös akateemisessa maailmassa.

En kyllä pitäisi termin käyttämistä suurena saavutuksena. Ja tässä minä ehkä olen sinua enemmän oikeassa. Sinä saat olla pyhempi vakaumuksessasi.

Sarkastisella toveruudella.