Sahurista lentokenttämieheksi

Lauantai-iltapäivän työkalut olivat sähkömoottorisaha ja kirves. Toimme jo aikaa sitten kotiin elokuisesta Tk3-vetoisesta museojunasta jääneet halot, kun niille ei veturitallilla olisi ollut käyttöä. Puolimetriset ovat liian pitkiä kotiuuniin, vaikka höyryveturin pesään juuri oikean mittaisia ovatkin. Niinpä saha soimaan.

Puolisoni totesi, että kirves sopii hänen käteensä sahaa paremmin. Hän ihastui työmaansa leiritapahtumassa nykyaikaiseen Fiskarsin halkaisukirveeseen, ja sellainen kotiinkin hankittiin. Pääsin minäkin sitä kokeilemaan, eikä voi moittia. Ylivuotinen kuiva puu ei ollut ylivertaisen sitkeää.



Kouluaikana kaverillani Ilpolla ja minulla oli tapana käyttää joku kuulas syysviikonloppu tehden Ilpon vaarille tulevan vuoden polttopuut. Saimme yleensä sahan lainaksi toisen luokkakaverin kotoa, maatalosta. Mutta ylipäätään en ole päässyt kovin usein moottorisahaa käyttämään. Ennen sähkösahoja pidettiin hiukan leikkikalumaisina, ja sellaisia ne kai olivatkin. Muistan, kun joskus neljä-viisitoistakesäisenä tai niillä main isäni kanssa rikoimme hänen veljeltään lainaamansa uuden sähkösahan yksinkertaisesti ylikuormittamalla sen moottoria pätkiessämme hiukan ranteenvahvuista paksumpaa sokkapuuta. Silloin meitä harmitti ja hävettikin, ja ajattelin että sähkösahaan en enää koske. Nykyään tilanne ei ole aivan samanlainen. Käyttökytkimet ovat raskaat ja ergonomia varmasti kaukana ammattimaisesta, mutta kyllä uudesta pelistä tehoa ja leikkaavuutta löytyi äänen pysyessä hyvin sivistyneellä tasolla. Sahan puhdistaminen tosin ei ollut kovin nopeaa. Ehkä ovat ajatelleet, että kevyessä kotikäytössä sahaaminen on sen verran harvoin toistuva toimenpide, että puhdistukseenkin on varaa käyttää aikaa.

Ilta oli tarkoitus käyttää saunoen ja hyvästä ruoasta ja viinistä nauttien. Saunan jälkeen totesin matkapuhelimeen soitetun numerosta, joka enteili pahaa. Etsintähälytys. Mitäpä asiaa kaunistelemaan. Niin hyvästä toiminnasta kuin kyse onkin, lähteminen hitotti raskaamman päälle. Mutta haalari päälle ja karttalaukku ja valaisin olalle ja menoksi.

Vanhan Urjalan tien varteen kokoontui lauantai-ilta huomioon ottaen kiitettävästi heijastinliivisiä ja valaisimellisia saapasjalkoja. Autoradiossa oli viritettynä kai Iskelmäradio. Vanha käännösiskelmä "Olen suomalainen" tuntui jollakin tavalla sopivan noihin kolean illan näkymiin. Ja oltiinhan tuollakin Pohjantähden alla.

Johto päätti kuitenkin lähettää läheltä tulleet pääjoukot koteihinsa valmistautumaan sunnuntaiaamun valjettua aloitettavaan haravointiin. Pimeässä se on varsin tehotonta vanajanhämäläisessä peitteisessä ja vaikeakulkuisessa maastossa. Puolensataa etsijää ei saisi paljonkaan aikaan. Jonkin verran väkeä jäi yötoimintaa varten. Johtopaikka siirrettiin paikalliselle koululle. Käskivät minun naapuripitäjän miehenä johdattaa joukon sinne. En yrittänyt kehottaa seuraamaan keltaista pikkufarmaria, vaan delegoin homman suosiolla viranomaisille. Pyysin ajamaan edellä hälytysvilkut päällä ja muita seuraamaan sinistä vilkkuvaloa. Poliisisaattueessa komeasti mentiin.

Poliiseja riitti jostakin syystä johtopaikalle nyt reilu puoli tusinaa. Se on harvinaista, ja nytkin viranomaisvahvuus hupeni lauantai-illan viettäjien touhujen vaatiessa partioita vähitellen eri puolille maakuntaa.

Muutama kilpasuunnistajien tukema koirapartio ja yksi autopartio tutkivat oletettuja kulku-uria tai muita todennäköisiä paikkoja. Kymmenen jälkeen saapui Vartiolentolaivueen helikopteri valonheittimineen, valonvahvistimineen ja lämpökameroineen ja ilman välilaskua aloitti etsinnän heti toiminta-alueelle päästyään. Operaattori paikansi kadonneen matkapuhelimen kahden linkkimaston kohtuullisen heikolla tarkkuudella, mutta jonkinlainen suunta saatiin. Tosin puhelin poistui verkosta pian sen jälkeen.

Illan mittaan kopterin ääni ja valot, lukuisat poliisiautot ja ylipäätään maalaistaajaman lauantai-illan rauhaan kuulumaton liikenne houkutti monia lähistön asukkaita koululle kysymään homman nimeä. Tuo on niitä seutuja, joissa vanhanajan talkoohenki on kunniassa ja apua tarjottiin.

Autopartiomme kuljettajalla Juhalla on erinomainen paikallistuntemus. Tarkastettiin laavuja ja nuotiopaikkoja, syrjäisiä hylättyjä taloja ja autioita pihoja ja tieuria, joita ei ollut merkitty edes viime vuonna painettuun karttaan. Ohut lumikerros näytti jälkiä, niin saappaan kuin sorkankin, mutta paljon niistä ei apua ollut. Pimeä metsätie ja talvea enteilevä tähtikirkas taivas voivat olla kaunis kokemus, mutta ei välttämättä, jos tuossa tilanteessa ollaan.

Jossakin vaiheessa kopterin säksätys loittoni Satakunnan lennostoon tankkaamaan: toiminta-aika kun on reilut puolitoista tuntia.



Maapartiot eivät saaneet tulosta aikaan, mutta kopterin toinen yritys onnistui. Valonheitintä modernimmalla tekniikalla vahvistamaton aistihavainto tehtiin ilmasta käsin ja se ratkaisi tilanteen onnellisesti. Kylmissään, mutta onneksi kunnossa oleva eksynyt sienestäjä sai valtion kopterikyydin kotikylänsä koulun pihalle. Viimeiseksi hommaksi tuli Tapsan kanssa järjestää laskeutumisvalaistus koulun kentälle. Yhteen kulmaan mustamaija ja vastakkaiseen SPR:n auto pitkät valot ja hälytysvilkut päällä saivat toimia tilapäisratkaisuna.

Yöpalan jälkeen Rajavartiolaitos tarjosi innokkaimmille helikopterista kiinnostuneille pienen Huhti yöllä -lennon. Oli kuulemma elämys. Lieneekö naisvoittoista matkustajakaartia kiinnostanut enemmän itse kone vai sen käyttäjät.

Peuroja oli etsinnän aikana juoksennellut metsäautoteiden varsilla öisten kulkijoiden ja arvatenkin ilmasta kuuluvan metelin säikäyttäminä. Urjalan alueella peurakannat ovat suuria - illan aikana kuulin, että paikallinen riistanhoitoyhdistys on saanut 250 kaatolupaa - joten ajelin kotiin suosiolla kuuttakymppiä. Sänkyyn pääsin kolmen jälkeen, mutta elimistö oli virittäytynyt sellaiselle taajuudelle, että uni tuli vasta neljältä.

Pyhäpäivä on ollut huonosti nukutun yön mukainen. Unelias ja hidas. Rautaa nostellessa tuli lämmin. Lieneekö johtunut väsymyksestä vai siitä, että sadepäivä oli houkutellut salille tavanomaista sunnuntai-iltapäivää enemmän väkeä. Nuorella miehellä ja kaverillaan oli Tetra koko ajan käden ulottuvilla. Ei käynyt kateeksi.