Valtiovierailuista minnelauluihin

Eilen radiossa uutisoitiin, miten korkeassa asemassa oleva yhteiskunnallinen vaikuttaja on oikein laskenut Tasavallan Presidentin käyntejä suurvallassa. Käyntejä on ollut liian vähän, siis presidentti on huono. Asioiden kvantifioiminen voi olla hauskaa, mutta tuo ylitti jo surkuhupaisuuden rajan. Eikös kolmisenkymmentä vuotta sitten arvotettu poliitikkoja sen mukaan, miten usein reissattiin toisella ilmansuunnalla?

Demokraattisessa yhteiskunnassa on oikein arvostella vallankäyttäjiä, ja vapaa yhteiskuntajärjestys sallii sen mitä moninaisimmin perustein. Presidentin suorittamien valtiovierailuiden määrä on epäilemättä selkeä ja helposti ymmärrettävä asia, ja sillä voi popularisoida monenlaista, mutta mitä sillä varsinaisesti voi perustella?

Jalkaväkimiinoista on taas puhuttu niin paljon, että en nyt tökkää lusikka-haarukkayhdistelmääni hernesoppapakkiin, vaikka torstai onkin.

Työpäivän jälkeen palomestari poikkesi veturitallilla. Suunnittelimme toukokuulla pidettävää talkooväen sammutus- ja turvallisuuskoulutusta. Niin ketkä me? Voi pitää itseään nopeimpana sanojana ainakin Haihunkosken tällä puolen, jos palomestarin kanssa keskustellessa onnistuu saamaan kaksi sanaa väliin (tämä kaikella ystävällisyydellä sanottuna, hiljaisia miehiä Hämeessä on muutenkin kotitarpeiksi :-) Mutta hyvä suunnitelma saatiin aikaiseksi.

Illan treeneissä väännettiin pitkästä aikaa puhdasta mattotekniikkaa. Se on tällaiselle satunnaiselle harrastelijalle terveellistä ainakin siinä mielessä, että niveliin ei kohdistu samanlaisia nopeita vääntörasituksia kuin pystyssä harjoitellessa. Varsinkin vapaaottelussa lihaksisto joutuu ehkä kokonaisvaltaisemmin, ainakin pitkäkestoisemmin, töihin kuin pystyssä otellessa. Veikkaan, että huomenna voi kipeytymisen muodossa todeta laardin alla olevan jotakin lihastenkin tapaista. Pitäisi ottaa oppia torpan notkeasta naisväestä ja venytellä paremmin.

Matto-ottelun tapaista toimintaa voi suositella myös kaikille ihmisten fyysistä läheisyyttä kaipaaville. Ehkä se ihminen ei pohjimmiltaan olekaan niin vastenmielinen säkki kuin Rovaniemen markkinoilta annetaan ymmärtää? Postmoderni kriitikko toki voi heittää historian nurkkaan ja nähdä ihmisen kauneuden ja rakastettavuuden valheelliseksi, epäaidoin keinoin tuotetuksi ja todellisuudesta vieraantuneeksi ajatusrakennelmaksi. Tällöin menneisyys, jos sitä edes ajatellaan, näyttäytyy jonakin täydellisen epäinhimillisenä tilana, ja sitä eläneet ihmiset eivät ehkä ihmisen nimeä ansaitsisi.

Voidaan ajatella toisinkin. Ihmiset 1100-1200-luvuilla olivat niin elämässä kuin kuolemassakin sangen lähellä luontoa sen mutaisimmissa ja verisimmässäkin muodoissa, mutta silti ainakin jotkut heistä kykenivät näkemään toisensa mitä viehättävimpinä olentoina, kuten itsensä herra Linnunlaulun nimiin menevä minne-säkeistö kuvaa:

Ich kam gegangen zuo der ouwe,
do was min friedel komen e.
Da wart ich empfangen, here frouwe,
daz ich bin saelic iemer me.
Kust er mich? Wol tusentstunt,
tandaradei,
seht wie wie rot mir ist der munt!

(Taisi olla jo kolmas kerta runonlaulua tässä blogissa: Tuo on ihan rehellisesti sanoen netistä haettua ja vieressä olleesta nykykielisestä tekstistä jotenkuten tulkittua, mutta näyttää hienommalta laittaa näkyviin vanhaa kieltä ;-)

Onko jokin syy epäillä, etteikö nykyihminenkin - ainakin pienen totuttelun jälkeen - alkaisi pitää itsestään ja lajikumppaneistaan myös nykyistä alkeellisemmissa olosuhteissa, kun erilaisten ihmissuhteiden solmiminen kuitenkin on jonkinlainen vietinomainen piirre?