Kova päivä

Päivä oli tätä lajia viimeinen, ja se tuntui. Kaikkea sitä harrasteen eteen tekeekin. Ihan vailla ongelmia ei päästy illastakaan. Nurmijärven paikkeilla öljynpainemittarin neula putosi pelottavan alas, ja lentokoneohjaamoinen joutui tekemään pakkolaskun Myllykukon parkkipaikalle. Ei vuotoja, savuja, hajuja tai muita oireita, mutta öljytikku valitti janoaan. Myymälän kautta tiikeriä moottoriin, ja käynnistettäessä neula kohosi taas asiallisiin lukemiin. Käytiinkö toinen Persianlahden sota siksi, että turvataan öljylle persojen jenkkiautojen voitelu? ;-)

Loppusaldo on silti väsymystä ja onnea. Onnistuneesta viikonlopusta kiitokset iskujoukolle Ermolle, Eskolle, Ilkalle, Jukalle, Markolle ja Simolle.

Kovat työt

Ei voi kuin kunnioittaa promootiokeikkojen - en nyt tarkoita maisteri- ja tohtori-sellaisia - tekijöitä ja muita välitöntä henkilökohtaista panostaan esittely- ja myyntityöhön antaville. Olipa esiteltävä tai myytävä asia miten tarpeeton tahansa (kuten asianlaita monelta "järkevältä" kannalta katsottuna nytkin oli), se ei vähennä työpanoksen merkitystä. Olen myös kovasti eri mieltä keski-ikäisen mutanttiristiritarikilpikonnan kanssa hampurilaisenmyyjän työn vaativuudesta. Lopputuotoksen yhteiskunnallisen tai kansantaloudellisen arvon kannalta pikaruokalatyö ei ole merkitykseltään verrattavissa vaikkapa lääkärin työhön, jostakin tietoliikenneteknisen alan suunnittelijan tai paperikoneenhoitajan työstä puhumattakaan, voipa olla kansanterveydellis-taloudellisin mittarein jopa miinusmerkkinen (viimeksi sanotulla lainkaan moralisoimatta; sen verran ahkerasti tuli kyseisiä ravintolapalveluita viikonlopun aikana käytettyä). Juuri kansantaloudellinen näkökohta viime kädessä määrittää työhön olennaisesti liittyvän palkan. Kovin paljon muutoin ei voi ollakaan, koska palkka sinällään on taloudellinen käsite.

Työn vaativuutta voidaan tarkastella monella tavalla aina yleisistä arvostuksista lähtien päätyen mitä hienojakoisimpiin osaamisen erittelyihin. Yleensä vaativuuden tarkastelu ainakin verkkokeskustelujen omaisilla foorumeilla taitaa olla subjektiivisen arvolatautunutta, niin että oma ja oman viiteryhmän työ nähdään muiden työtä vaativammaksi.

Yksi tapa tarkastella työn vaativuutta on täydellisen subjektiivinen: millainen työ minusta itsestäni tuntuisi vaativalta? Oma vastaukseni on se, että itselleni vaativimpia töitä (kun jätetään laskuista ammattitaide, ammattiurheilu, huippututkimus ja muut vastaavat harvinaista erityislahjakkuutta edellyttävät työt) olisivat vaikkapa hampurilaisenmyyjän tai messuesittelijän ammatit. Ne vaatisivat paljon sellaista ajattelu- ja toimintatapaa, joka on luontaisen ja opitun suuntautumiseni vastaista.

Ennen kuin alamme arvostella muiden työn vaativuutta tai paremminkin vaatimattomuutta, kannattaisiko toviksi laskea arvopanssari yltään ja uhrata hetki ajatukselle: voisiko oma työni ja alani sittenkin olla minulle helpompaa ja sopivampaa kuin tuo toinen? Jos voin sanoa pitäväni enemmän ajatuksesta tehdä nykyistä työtäni kuin tuota toista, luulen että vastaus on myöntävä. "Helpompi"-komparatiivi redusoituna täydellisen subjektiiviseksi omiin lähtökohtiin liittyväksi ajatukseksi sisältää loppujen lopuksi varsin monenlaisia asioita.