Halmeen Aatu myy bensaa Panssariprikaatin joukoille

Eilinen lauantaipäivä kului Panssariprikaatissa aamuvarhaisesta saakka. En erityisemmin pidä moottoriteistä, joten nytkin ajoin vanhaa kolmostietä. Leteensuon paikkeilla piti pysäyttää auto ja ottaa sumuvaloista kivisuojat pois. Valoille oli todella käyttöä.

Päivän asiasisällöstä ei tässä sen enempää; tiedotuksen hoitakoot ne, joiden virkaan se kuuluu. Yksi yleisluonteinen seikka maksanee vaivan kirjoittaa. Keväällä käyty Irakin sota nousee edelleen esiin yhteydessä jos toisessakin. Eversti mainitsi yhdysvaltalaisten maksettavaksi koituvaksi sodan hinnaksi jossakin alan julkaisussa lasketun yli 970 miljardia dollaria, mitä piti supervallallekin korkeana. Muuan reserviläinen huomautti: "Mutta ajattele, mitä kaikkea sillä on saavutettu." "Niin, sinkkiarkkuja kotipuoleen ja yksi märkivä haava lisää maailmanpolitiikkaan", oli everstin vastaus. Ne kokeneet johtajat, jotka ovat eläneet yhden liturgian aikaa, eivät taida hevin suostua toiseen mokomaan.

Isossa ruokasalissa oli lauantaipäivän lounaalla hyvin hiljaista. Klisee "ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi" pätee täällä kirjaimellisesti. Lounaan jälkeenkään ei aloitettu yleisiä pilkkikisoja, kuten vastaavissa tilaisuuksissa joskus käy. Päivän päätyttyä jotkut porukastamme lähtivät iltakahville sotilaskotiin, joka oli vielä auki. Moni kai ihan nostalgiamielessä. Ehkä se hetki, kun rekisteröi "vanhan soden" salin ominaistuoksun, olisi nuorentanut sekunnin ajaksi 15 vuodella. Miksi haikailla menneisyyteen, kun muutaman peninkulman päässä on suunnilleen kaikki se, josta silloin 15 vuotta sitten omaa polkua etsiskelevänä nuorukaisena haaveili: oma koti ja oma rakas. Pehmoilua :-) Siispä nyt vähemmän sumuista vanhaa tietä kotiin.

Kotikylän osuusliike juhli kunnioitettavaa 100 vuoden taivaltaan. Perustajajäseniin kuului muuan Edward Metsola, räätäli, josta vanhat, nyt jo pois nukkuneet ihmiset sanoivat 1960-luvun jälkeen: "Se oli oikeasti se Halmeen Aatu". Metsola tosin selvisi hengissä sisällissodan jälkeen piilottelemalla hyvän aikaa metsissä ja saavutti sittemmin merkittävän aseman kunnallisessa elämässä. "Halmeen Aatun" yhden elämäntyön merkkipaalun kunniaksi mummot kantoivat sylikaupalla kotiin halpaa kahvia, nuoret halpaa colaa ja autojen tankkeihin valui hurjat määrät bensiiiniä yhden euron litrahintaan. Tankki täyteen. Kulutusjuhlaa.

Vielä amiksen nurkalta

Perjantainen ammattikoulunurinani herätti ansaittua kritiikkiä asiantuntevan lukijan taholta, mistä kiitos. En yritä tehdä asiasta juupa-eipäs-väittelyä, mutta saanen silti tuoda esiin pari seikkaa. Totta on, että ammattikoulun opettaja voi hyvin olla pitkän linjan osaaja, joka on vasta käytännön työkokemuksen jälkeen hankkinut muodollisen pätevyyden edellyttämän (tiede)korkeakoulututkinnon ja sitä kautta päätynyt opetusalalle. Tässä sinänsä mitä hienoimmassa mallissa on silti vielä pari ongelmaa. Ainakin teollisuuden aloilla tiedekorkeakoulututkinnon suorittanut ammattilainen työllistyy taloudellisesti palkitsevampiin tehtäviin yrityksen palveluksessa kuin yleensä julkisen sektorin rahoituksella toimivassa ammattikoulussa. Eikä pohjimmiltaan mitään ongelmaa olekaan siinä, että hyvin tuottava yksityisen sektorin yritys voi maksaa työntekijöilleen parempia palkkoja kuin pääosin verovaroin rahoitettu julkisen sektorin laitos. Mutta aivan totta on, että juuri näitä pitkän linjan osaajia kaivattaisiin opetustöihin paljon. Toinen, ruohonjuuritasolla ikävä ongelma on muodollisessa arvoasteikossa kohonnutta uhkaava "alikersanttitauti". Armeijan käyneet ehkä ovat tähän tautiin sairastuneisiin törmänneet, ja lienenkö minäkin törmännyt perjantaina kertomassani esimerkissä (ja kai silloin 15 vuotta sitten myös, mutta ei sitä enää niin hyvin muista). Perjantaista sukupuolirajoittunutta ilmaisua pehmentääkseni voin hyvin myöntää, että kyseinen tauti iskee paljon todennäköisemmin miehiin kuin naisiin, mutta onneksi vaikuttaa heissä yleensä vain muutaman kuukauden sopivissa olosuhteissa.

Ennen kaikkea, en väitä missään mielessä olevani kritisoimieni asioiden ulko- tai yläpuolella. Ja mitä tulee siihen, miksi toimin näissä kritisoimissani kehitysprojekteissa, on se, että kunnioitan moniarvoisuutta. Todellinen moniarvoisuus kun ei tarkoita moniarvoisuuden nimissä ajettavaa yhden aatteen asiaa, vaan sitä että tärkeässä kehitystoiminnassa tulee esiin mahdollisimman erilaisia näkökantoja. Jarrumiehiä ei ole tarvittu sen jälkeen, kun juniin kehitettiin paineilmajarrut :-) Virta vie, varmasti pohjimmiltaan hyvään suuntaan, mutta siinä voi valita joko ajopuun tai koskiveneen osan.

Taas ammattikoulunurinoita

Päivä kului jälleen Hämeenlinnan Myllymäellä jalon aatteen merkeissä. Tästä olen kirjoittanut useasti ennenkin, mutta jospa taas kerran. Hieman arveluttavia ovat ne painopistealueet, joilla maamme ammatillista koulutusta kehitetään. Keskeiseen osaan nousee erilaisten metataitojen - kärjistetymmin sanottuna välineellisten taitojen - kehittäminen ja lukuisat niihin liittyvät tuki- ja ohjausjärjestelmät. Jos tällä tiellä jatketaan liian pitkälle, syntyy "ammattilaisen" karikatyyreja, jotka - otettakoon esimerkki tietotekniikan alalta - osaavat laatia loistavan reflektiivisia henkilökohtaisia opiskeluohjelmia ja analysoida loputtomiin ammattikuvaansa ja itseään, mutta ihmettelevät kytkentätyökalun käyttötarkoitusta, kun pitäisi rakentaa siirtotie jakamolta työpisteeseen. Toisaalta, onhan meillä ratkaisu nimeltä työssäoppiminen. Siirretään substanssiosaamisen koulutusvastuu työpaikoille. Mitä muuta varten maan yritykset ja julkisen sektorin laitokset olisivat kuin toteuttamassa ammattikoulutusta?

Ammatillisen koulutuksen yksi perusongelma on se, että suuri osa siinä tavalla tai toisella johtavassa asemassa toimivista - olivat he sitten opettajia, tutkijoita tai korkeita virkamiehiä - ovat usein itse vieraantuneita tosiasiallisesta kontekstistaan. Perusongelma alkaa jo siitä, että monilla ammatillisen koulutuksen aloilla opettajan kelpoisuutena on ylempi korkeakoulututkinto ja alan työkokemus (Asetus opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 14.12.1998/986). Ensinnäkin tiedekorkeakoulun tutkinto on kaukana suorittavan työn ammattien tutkinnoista ja toiseksi tiedekorkeakoulututkinnon suorittaneen henkilön työkokemus on jotain muuta kuin suorittavan työn tekijän työtä. Tieteellis-teoreettisten, tiedekorkeakouluihin soveltuvien käytäntöjen uusintaminen ei välttämättä ole tehokkain tapa toteuttaa ammatillista koulutusta.

Opetushallituksen järjestämässä seminaarissa tuli seurattua suoraan sanoen melko noloja esityksiä. Yhdestä tuli mieleen Saision Elämänmenon vanhan äidin kokemus lääketieteen opetuksen esimerkkinä. AiHepiirin näkökulmasta sisällöllisesti varmasti mitä relevanteinta tapausesimerkkiä selosti kaksi opettajaa ja kaksi opiskelijaa. Nämä tuntuivat lukevan vuorosanansa paperista. Ketkähän noista neljästä olivat käsikirjoituksen laatineet? Opettajat loivat esityksen aikana opiskelijoihin arvioivia katseita. "No niin tytöt, kertokaapas nyt sitten, miten te..." tai "Hyvä, tytöt, hyyvä...". En tiedä, olenko vainoharhainen, mutta melkein pisti vihaksi katsoa, miten aikuisia ihmisiä nöyryytetään. Voin olla hyvin sukupuolirajoittunut, mutta en oikein olisi osannut kuvitella neljän miehen välille tuonkaltaista suhdetta vastaavassa tilanteessa. Toisessa tapausesimerkissä mässäiltiin lahjakkaan opiskelijaneidon psyykkisillä ongelmilla (kyseinen henkilö ei toki itse ollut paikalla, ja identiteetti häivytettiin asianmukaisesti). Omasta mielestäni ei kovin rakentavaa.

Hyvääkin toki oli paljon. Verkko-oppimisen puolella rakennetaan sovelluksia, jotka vaikuttavat hyvin lupaavilta juuri välineellisten taitojen hallintaan uhrattavan työpanoksen pienentämisessä. Ruokapöydässä (Hämeenlinnassa aina erinomainen, siinä viihtyy luvattoman pitkään) keskustelimme hartaasti open source -idean mahdollisuuksista tämänkaltaisessa työssä. Tuottaja itsekään ei vastustanut, päinvastoin.

Kaupunki oli yhtä harmaa ja sateinen kuin pari viikkoa sitten. Olin poiketa kauppaan edes katsomaan, mutta nuukuus iski ovella. Lieneekö ollut sama kauppa; isoista Wilson-mainoksista päätellen ehkä. "Reskalla" älä osta mitään -päivän tiimoilta luonto- tai yhteiskunta -aktivistin näköiset nuoret tiedottivat painavaa asiaa. Olin iloinen kaupan ovella tekemästäni päätöksestä. Apteekissa tuli kyllä käytyä, mutta lohduttelin omatuntoani ostosten puolipakollisuudella. Kauniissa vanhassa talossa sijainneessa apteekissa oli hyvin nopea ja ystävällinen palvelu.

Asemaravintolassa ennen junan lähtöä ehdin nauttimaan colan. Korpraali viittoi hurjasti käsillään selostaessaan tuoppinsa ääressä matkapuhelimeen leirin jälkeistä kiireistä lomalle lähtöä. Elokuvatähden näköinen pitkä mies puhui leveää Hämeen murretta daamilleen ja lausui pitkän pätkän Leinon Lapin kesää. Murretta puhuva henkilö kuulostaa aina inhimilliseltä.

Tietokonevanhukset eläkkeelle

Työmaalla myytiin henkilökunnalle ja opiskelijoille käytöstä poistettuja PC-tietokoneita atk-tuen varastoja täyttämästä. Talousjohtajan kanssa sovittiin hinnaksi kohtuullinen viisi euroa per laitteisto. Sata miljoonaa kertaa sekunnissa sykähtelevä Pentium-sydän, 32 megatavua muistia, noin 1000 MB:n kiintolevy, yksinkertainen näytönohjain, CD-asema, verkkosovitin ja 15-tuumainen kuvaputkinäyttö. Kelpo laitteita vieläkin vähään tyytyvälle käyttäjälle esimerkiksi Windowsin NT- tai "ysisarjalaisten", FreeBSD:n tai Linuxin ajamiseen. Vuonna 1996 nämä olivat niitä peruslaitteita, joita ostettiin paljon toimistoihin, kouluihin ja varmaan koteihinkin. Verrattuna moniin nykylaitteisiin suuri ero on komponenttien mekaaninen kestävyys. Lieneekö vuonna 2003 hankituilla laitteilla enää viidenkään euron hintaista käyttöarvoa vähään tyytyvälle, kun tämä vuosikymmen alkaa olla lopuillaan.

Vanhojen, mutta ehjien laitteiden suosio oli yllättävä. Erä myytiin hetkessä. Itse pelastin kaksi PC-vanhusta elektroniikkateurastamolta. Toinen päätyy itseään hieman varttuneempien museoesineiden kaveriksi veturitallille ja toinen syksyllä opintonsa aloittaneelle sukulaistytölle tekstinkäsittelykoneeksi.

Illalla vietettiin aluetoimikunnan kokousta juhlavissa, mutta hieman haikeissa merkeissä. Pelastuspalvelutoiminnan tällä seutukunnalla kymmenen vuotta sitten pystyyn polkaissut uranuurtaja jätti johtotehtävät nuoremmalle polvelle jatkaen toki kenttäorganisaatiossa. Kiitoksia Sepolle ja menestystä Sirpalle. Sotilaallisen jämäkkä ote johtamisessa tulee mitä ilmeisimmin säilymään ;-)

Arvoneutraalit väittämät ja niiden vesittäminen

Mielipiteiltään jossakin määrin yhteneväiseksi ryhmäksi profiloitu tai profiloitunut weblogien kärkipään joukko (Ihmissuhteet ja tasa-arvo, Väärien ajatusten kata-logi ym.) määrittelevät ajattelutapansa rationaaliseksi ja arvoneutraaliksi.

Arvoneutraalius on hyvä taito, kun tarkastellaan asioita syvällisesti - olivat ne sitten yhteiskunnallisia, luonnontieteellis-teknisiä, taloudellisia tai lähes mitä tahansa asioita. Mutta jotkut itseään arvoneutraaleina pitävät kirjoittajat vesittävät omat ihanteensa käyttämällä teksteissään pullolleen arvolatautuneita ilmaisuja, kuten "paskasakki", "humanistipelle", "stallari" jne. Arvoneutraaleita käsitteitä olisi löydettävissä myös sellaisille asioille, jotka ovat omien mielipiteiden vastaisia.

Historiaväärennöksiä ja hymypatsaita

Alkaa tulla tavaksi kommentoida kiinnostavista ilmaislehdistä luettuja juttuja tässä weblogissa. On helppo yhtyä Aikalaisessa kirjoittaneen historiantutkija Tapio Salmisen näkemykseen siitä, miten historian popularisointi johtaa usein sen vääristelyyn. Salmisen arvostelun kohteena ovat erityisesti 1990-luvulla muotiin tulleet keskiaikatapahtumat, joita vietetään suuressa mittakaavassa ainakin Turussa ja Hämeenlinnassa. Yleisölle suunnattujen viihteellisten keskiaikatapahtumien ajankuva on enemmänkin 1800-luvun lähinnä anglosaksisten romanttisten kirjailijoiden näkemyksiä keskiajasta kuin kuvaa Suomen keskiajan historiasta. Lieneekö niin, että Robin Hood on suomalaisillekin tutumpi hahmo kuin Vesilahden Daavid tai Ivanhoe tunnetumpi kuin Matts Kettilmundinpoika?

Salminen esitti myös mielenkiintoisen näkemyksen 1960-1970-luvulla tapahtuneesta maan suurten linnojen restauroinnista historiallisena paradoksina.
Historian aitouden kannalta valitettava fakta on, että erityisesti satoja vuosia vanhojen rakennusten restaurointityössä on aina tehtävä kompromisseja. Eri aikojen lisä- ja muutosrakentamisen vuoksi alkuperäistä tai yleensäkään varhaista asua voidaan tuskin koskaan tavoitella. Puutteellisen tiedon vuoksi restaurointi - oli sen tavoite lähes mikä tahansa riittävän varhainen ajankohta - tulee olemaan nykypäivän tulkinta menneisyydestä.

Olen tainnut aiemminkin mainita 1800-luvun innostuksesta vanhojen rakennusten "paranteluun" sen aikaisen romanttisen menneisyyskäsityksen mukaisesti. Uudempien aikojenkin restaurointitöitä voidaan kritisoida samalla tavalla. Salmisen kriittinen näkemys 1960-1970-lukujen restaurointitöistä herättää, kun pohtii valoisan modernismin ilmenemistä vaikkapa Olavinlinnan entisöidyssä kuninkaansalissa.

Salminen ei tätä esitä, mutta jyrkän ajattelutavan mukaan ainoa historiallista todellisuutta vastaava asu syntyisi niin, että kohde jätettäisiin museaaliseen käyttöön siirtymisensä aikaiseen tilaan vain suojaamalla se siten, että rappeutumista pääsisi tapahtumaan mahdollisimman vähän. Näin monet maamme vanhat linnat olisivat lähinnä 1900-luvun varasto-, sotilas- tai vankilarakennuksia. Yleensä mieluummin kuin noudatettaisiin tätä pedanttista aatetta, hyödynnetään vanhojen rakennusten mahdollisuuksia menneisyyden esittämiseen restauroinnin avulla. Vaikea tätä kohteen pitkää historiaa hyödyntämään pyrkivää toimintamallia on pohjimmiltaan lähteä moittimaan, mutta vanhoja entisöityjä kohteita tiedollisen, ei-elämyksellisen tarkastelun näkökulmasta katselevalle lähdekritiikki on yhtä tärkeä taito kuin paljon puhuttu mediakritiikki joukkoviestinnän kuluttajalle.

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaakin kuulostaa, linnojen rinnalla niinkin nuorten menneisyyden jäänteiden kuin veturien entisöinnissä joudutaan tekemään joskus vastaavia kompromisseja.

Toisessa mukaan tulleessa ilmaislehdessä, Aviisissa, kirjoitti Johanna Vehkoo kriittiseen sävyyn hymypatsaista, tai nykyään virallisemmin hymyveistoksesta. Hymypatsaskäytäntöä voidaan paheksua väärien, ulkoa ohjattujen käyttäytymismallien ylläpitämisestä, mutta toisaalta voidaan kysyä, päteekö stereotypia ympäristön vaatimuksia mielistelemään ajautuneesta hymytytöstä tai -pojasta todellisuudessa. Jos oppilaat saavat itse keskuudestaan valita patsaan saajan (kuten pitäisikin), vaikuttaa stereotypia melko erikoiselta, kun muistetaan, että käytäntö koskee peruskoulun ala-astetta, jossa lasten väliset sosiaaliset suhteet vielä rakentuvat muilla tavoin kuin aikuisten miellyttämiseen tähtääviä käyttäytymismalleja soveltamalla. Toki lasten omista lähtökohdistakin nousevia arvostuskriteereitä voidaan syystä asettaa kyseenalaisiksi, mutta väittäisin että ne ovat kuitenkin erilaisia kuin hymypatsas-stereotypiaan kuuluvat ylikiltteys tai mielistely.

Koulun Kerhokeskus, joka hymyveistosta kouluille toimittaa, on määrittänyt patsaan saamisen kriteereiksi rehtiyden, luotettavuuden, avuliaisuuden, reippauden, iloisuuden ja terveet elämäntavat. Nostalgisen 1950-lukulaisilta kuulostavien käsitteiden taakse ei silti tarvitse kätkeytyä mitään epätervettä. Ei esimerkiksi oikea avuliaisuus ole höynäytettäväisyyttä tai iloisuus teennäistä kestohymyä. Ilman turhan monimutkaisia mielleyhtymiä nuo ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan hyviä ominaisuuksia niin lapsille kuin aikuisille. Ainakin tämän kommuunin ainoan hymyveistoksen on helppo uskoa aikanaan tulleen ansaituksi juuri noilla yllämainituilla hyvillä seikoilla :-) Hymytyttö on arvoisella paikallaan olohuoneen vitriinissä.

Tyylin vaihdos

Aamupäivällä aloitettiin Windows 2000 -palvelinkäyttöjärjestelmään tutustuminen käyttöjärjestelmän ja Active Directory -palvelun asennuksen merkeissä.

Pääsin iltapäivällä tutustumaan omakohtaisesti parturimestarin erikoisammattitutkinnon näyttöön asiakkaan roolissa. Näytön suorittajat olivat kokeneita ammattilaisia, ja työ oli jotakin koko lailla muuta kuin sellainen parturointi, jota normaalisti alan liikkeissä tehdään. Minut parturoi opettajakollegani, kampaajamestari, joka oli lähtenyt hakemaan lisäpätevyyksiä myös miesten parturoinnin puolelle. Mistä lienee mallitoimistoista muut näytön suorittajat olleet omat asiakkaansa hakeneet; trenditietoiset ihmiset varmasti muodostavatkin huomattavan osan hienojen parturisalonkien asiakaskunnasta. Hyvä silti, että edes minä edustin mallina peruspartureille tyypillistä persjalkaista perusjunttia.

Olimme sopineet, että Kirsillä oli vapaat kädet minua käsitellessään, ja täytyy myöntää että ulkoinen olemukseni koki taiteilijan käsissä melko huomattavan muutoksen. Nyt taitaisin käydä vähän aikaa melkein fantasia-scifi-tekno-gootti-tiesmistä friikistä. Ja minä kun muutenkin olen sellaisten alakulttuurien mitä suurin ystävä ;-) Ulkoisesti tämä olisi kuulemma juuri omaa tyyliäni. Huhhuh. Ehkä jatkossa kuitenkin riittävät edelleen kokonaisvaltaisesti käyteltävä millin terä hiuksiin ja partahöylä naamaan. Mutta kiitoksia taitavasta työstä ja mielenkiintoisesta kokemuksesta! :-)

Villeistä kampauksista pitäville voi lämpimästi suositella ilmaisia taidonnäytteitä ammattikouluissa järjestettävien hiusalan tutkintojen näyttöasiakkaina. Kannattaa kysyä kuitenkin mahdolliselta hallitukselta ensin kanta asiaan kotona :-)

Ilta kului tietokoneyliannostusta hankkiessa kotikoneella Javan opiskelun parissa. Silmät alkavat painua väkisin kiinni.

The Domesday Book

Tulkoon kirjoitettua sananen myös itse tuomiosunnuntain teemaa sivuten.

Kouluhistoriasta tunnettaneen Englannin 1000-luvun jälkipuoliskolla valloittaneiden normandialaisten hallinnon vuosina 1085-1086 laatima veroluettelo. Luetteloon kerättiin huomattava määrä tietoa vallattujen alueiden taloudellisesta tilanteesta, ja sitä käytettiin - tietenkin - saattamaan kelpo osa tuosta varallisuudesta uusien vallanpitäjien haltuun. Verojen kohteeksi joutuneet nimesivät veroluettelon Tuomiopäivän kirjaksi.

Meikäläinen, monisyisten erityisesti taloushistoriallisten kehityskulkujen vuoksi muutaman vuosisadan nuorempi vastine "Tuomiopäivän kirjalle" on "Vuoden 1571 hopeaveroluettelo". Kotoisen veroluettelon nimi ei taida aivan normandialaisveljensä lailla ruokkia historiallis-romanttista mielikuvitusta ;-) Mielenkiintoista sinänsä, englantilaisiin kansantaruihin ilmestyy rahvaan puolustajan Robin Hoodin hahmo melko pian vuosien 1085-1086 veroluettelon laatimisen jälkeen. Suomen historiaan - ja myös tarinoihin - ilmaantuu jokin aika Älvsborgin linnoituksen lunnaiksi vuonna 1571 kerättyjen hopeaverojen jälkeen muuan ilmajokelainen "pää kero, sininen lakki".

Domesday Bookin nimi pohjautuu tietenkin Raamatun teksteihin: evankeliumeihin ja Johanneksen ilmestykseen. Kristillisissä piireissä viimeinen tuomio jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä siitä pitäisi saarnata, kun taas toiset näkevät ajatuksen tuomiosta ristiriitaisena varsinkin Uuden Testamentin yleisen linjauksen kanssa. Asia kytkeytyy vaikeaan teodikean ongelmaan.

Suomen evankelisluterilaisen kansankirkon pää-äänenkannattajan Kotimaa-lehden viime perjantain numerossa käsiteltiin Raamatun viimeisen tuomion problematiikkaa mielenkiintoisesta historiallisesta ja yksilöpsykologisesta näkökulmasta. Toiveikas ajatus jumalallisesta kostosta (vuoden 1933 käännös kuvaa asiaa kärkevämmin kuin vuoden 1992 käännös) on kristinuskossakin pohjimmiltaan vanhatestamentillista eli juutalaista perintöä. Se on syntynyt aikana, jolloin paimentolaiskansan rahvaaseen kuulunutta yksilöä, tai aina parempiosaistakaan, ei suojannut mikään käytännössä toimiva oikeuslaitos tai vastaava järjestelmä. Kun vihollissoturit tai rosvot vuodesta toiseen veivät elannon ja hävittivät kodin, keskivertoihmisen näkökulmasta oli helpottavaa uskoa siihen, että paha saa edes joskus palkkansa.

Hämärä tallipiha

Veturitallilla pidettiin päivällä pienimuotoinen joulunavaustapahtuma. Viime vuonna järjestetty vastaava tapahtuma keräsi kiitettävästi yleisöä, vaikka glögitarjoilua ja arktista resiina-ajoa (silloin oli paljon lunta maassa) moottorilla tai ilman erikoisempaa ohjelmaakaan ei oltu järjestetty. Tänään yleisöä taisi olla kokonaista puolenkymmentä henkeä. Omaa väkeä eli talkoolaisia oli enemmän. Syynä asiaan on varmasti ollut vaatimaton tiedotus, jonka suhteen voin päivän kirkollistakin aihetta sivuten omalta osaltani huudahtaa "Mea culpa!"

Varsinaisia töitä ei juuri tehty. Kirjastoa, taukotupaa ja lipunmyyntitiloja lukuunottamatta tallissa ei talvella ole lämmitettyä tilaa. Kääntöpöydän lukituskielten siirtonivelet piti sulattaa veturin pakkasnesteen avulla. Vesi oli päässyt jäätymään pahoihin paikkoihin.

Osoittautui käsittämättömän vaikeaksi vastata erään tiedonhaluisen kysymykseen Dm7-kiskoauton eli "Lättähatun" polttoaineen kulutuksesta. Paikalla kun ei ollut yhtään kyseisellä laitteella ammatikseen ajanutta tai sitä huoltanutta, ja äärimmäisen vähäisen museokäytön aikana kulutusta ei meillä ole erityisesti tilastoitu, jouduimme turvautumaan museon kirjaston tarjontaan. Kumma kyllä, sen paremmin kiskoauton kuljettajan ohjekirja kuin alan harmaa raamattu eli Kalervo Kokkolan ja kumppanien oppikirja "Dieselveturit ja moottorivaunut II" eivät osanneet kertoa kulutuksesta mitään.

Varsinkin atk-alalla naureskellaan vianmääritysoppaiden hyödyttömille ohjeille. Kyllä veturiteollisuudessakin on osattu jo 1960-luvulla. Vika: lämmitysputkistossa on vuoto. Ratkaisu: paikanna ja korjaa vuoto.

Kirjoja selatessa tuli eteen sellainenkin - niin häpeällistä kuin onkin myöntää, mutta itselleni uusi - seikka, että vanha kunnon 95 tuntikilometrin huippunopeuden saavuttava Lättähattu ansaitsisi biturbo-nimen oikeastaan yhtä hyvin kuin hieno urheiluauto.

Lähdin tallilta juuri sopivasti, että polkupyörän dynamoa ei tarvinnut laittaa päälle.

Konesalissa

Kävin puolisoni kanssa iltapäivällä Tampereella. Tällä kertaa joukkoliikennettä suosimattomasti, kun oli asiaa automarkettiinkin. Matkalla kulta ei saanut viritettyä autoradiota Groove FM:lle (hänen suosikkikanavansa ei kuulu kotipuolessa, mutta lähellä Tamperetta kyllä), joten oli tyydyttävä YLEn Tampereen radioon. Sieltä tuli puffi Työväen keskusmuseon avoimien ovien päivästä. Yhteisymmärryksessä päätimme sen perusteella suunnata ensiksi Finlaysonin alueelle.

Edellisestä käynnistämme tuossa museossa oli kulunut jo reilut puoli vuosikymmentä. Paljon oli siinä ajassa muuttunut. Nimensä mukaisesti karusta museosta oli tullut museologian uusien tuulien mukainen mediakeskusmainen laitos. Hyvin tyylikäs sellainen.

Suurella vaivalla rakennettu, elämyksellistä ajankuvaa tarjoamaan pyrkivä perusnäyttely esitteli Tampereen työväen elämää 1800-luvun alkupuolelta 1970-luvulle. Pääpaino oli kiitettävällä tavalla työväen arjessa, eli suurelta osin työssä. Työpäivät olivat 1800-luvulla usein 13-14-tuntisia. Kotona käytiin arkisin lähinnä vain nukkumassa, ellei tehtaasta hieman kauempana asuva väsymyksestä etsinyt lepopaikakseen raakapuuvillakasaa tehtaan hiljaisesta nurkasta.

Se tosiasia, että koti oli talouden ensisijaiselle ansiontuojalle vain arkiöiden nukkumapaikka, saattaa selittää silloisen kansan asunto-olojen vaatimattomuutta lähes yhtä paljon kuin matala tulotaso. Vertailun vuoksi toisessa maailmansodassa asemasotavaiheen aikana, jolloin materiaalinen puute oli vähintään yhtä kova kuin tehtaiden työväen keskuudessa 1800-luvulla, sotilaat rakensivat mitä kodikkaimpia korsuja. Joutuivathan he viettämään niissä aikaa paljon enemmän kuin työläisisänsä tai -isoisänsä omissa kodeissaan. Tämä museossa mieleeni käynyt historiallinen ajatelma voidaan tosin kiistää sillä, että yleisen teknisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen vuoksi 1940-luvun miehet olivat tottuneet vaatimaan laadukkaampaa asumistasoa kuin 1800-luvun loppuvuosikymmenten miehet.

Perusnäyttelyssä ei mässäilty luokkaristiriidoilla eikä edes sisällissodalla. Itse asiassa sisällissotaa kuvaava pieni, helposti huomaamatta ohitettavissa oleva dioraama oli symbolistisuudessaan mitä vaikuttavin. Metsikkö valmistautui kevääseen, mutta kaikki ei ollut aivan kuin normaalina maaliskuun päivänä. Muistaako muuten joku, miten samaisen museon vuosina 1993-1994 pidetyn sisällissodan 75-vuotismuistonäyttelyn juliste herätti aikanaan pienoista kohua? Rauniokaupungin kadulla makaava kuollut lapsi muistutti viiltävällä, mutta terveellisellä tavalla siitä, miten silloin kauhisteltu entinen Jugoslavia ei ollut edes ajallisesti kovin kaukana omasta turvallisesta kodistamme.

Museon helmi oli omasta mielestäni höyrykonenäyttely. Väitän, että se on yksi Tampereen vaikuttavimmista julkisesti avoinna olevista paikoista. Finlaysonin valtakunnan sydämen muodostivat vuosina 1900-1948 rouvasparista Marie ja Helene koostuva kolmipaisunta- eli trippelihöyrykonejärjestelmä massiivisine käyttöpyörineen (anteeksi, jos kiskoliikennealan mieheltä tuli väärä termi). Tuo Sulzer-tyyppiä edustava höyrykonejärjestelmä on ollut Suomen suurin höyrykone.

Höyryn voimalla toimivien Winterthurissa Sveitsissä (samassa kaupungissa muuten toimi tunnettu Schweizerische Lokomotiv- & Maschinenfabrik eli SLM, joka toimitti mm. G-sarjan vetureita VR:lle) valmistettujen koneiden mäntien liike pyöritti halkaisijaltaan yli kahdeksanmetristä käyttöpyörää. Pyörän liike oli 40 tehtaan omana työnä tehdyn paksun köyden välityksellä johdettu edelleen eri osastojen vauhtipyörille ja niiltä vetohihnoja pitkin kutoma- ym. työkoneille. Äärimmäisen mielenkiintoinen järjestelmä.

Höyry johdettiin konesaliin nykyisen liikekeskuksen paikalla sijainneesta pannuhuoneesta. Ensin se laittoi käyttöpyörälle voimansa antaneen männän liikkeelle Marie-koneen korkeapainesylinterissä. Seuraavan se antoi käyttöpyörälle liikettä Helene-koneen keskipainesylinterissä. Tämän jälkeen se vielä vieraili molempien rouvien peräpäässä sijainneissa matalapainesylintereissä antamassa käyttöpyörälle potkua. Näiden samaa höyryä useassa sylinterissä hyödyntäneiden (ainakin rautateillä yhdyskone-nimellä tunnettujen; vetureissa höyry vieraili tosin vain kahdessa sylinterissä) koneiden etu muun tyyppisiin (rautateillä ns. kaksoiskoneet) nähden oli taloudellisuus. Veturien verraten pienissä koneissa ei yhdyskonerakenteella kuitenkaan saavutettu toivottua suorituskykyä. Tehdasoloissa tilanne on varmasti ollut toinen.

Sulzer-koneissa höyrynjakolaitteena toimivat venttiilit. Ratkaisu on luistikoneita katselemaan tottuneen näkökulmasta mielenkiintoinen.

Suurten höyrykoneiden maailmasta olisi helppo tehdä industrialistis-goottilaista kauhuromantiikkaa. Äänimaailma ja runsaat liikkuvat, ammattitaidottomalle vaaralliset komponentit saattavat tuntua pelottavilta nykyajan ihmisen näkökulmasta. Finlaysonin konesali on kuitenkin ollut jo 1900-1920-luvuilla otetuissa valokuvissa lähes steriilin siisti. Eroa vastaavan ajan sairaaloista otettuihin kuviin on vaikea huomata. Finlaysonin sydämen ero jatkuvasti sään ja matkan armoilla olleisiin höyryveturien koneisiin oli silmiinpistävä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi Umberto Eco taisi hassahtaa pahemman kerran mielikuvitusmaailman vietäväksi pariisilaisessa vastaavanlaisia luomuksia esittelevässä tieteiden ja tekniikan museossa.

Pannuhuoneessa tilanne tosin lienee ollut muutamaa kertaluokkaa infernaalisempi kuin temppelimäisessä konesalissa.

Konesalin näyttelyssä esillä olleet otteet koneiden käyttöpäiväkirjoista olivat todellista verbaaliakrobatiaa siitä, miten vanhaa tampereenkiältä on aikanaan puhujien omin ajatuksin ja käsin translitteroitu kirjalliseen asuun: "4 pvä karunpualeiselta linjalta ruvettiin vaihtaan tuupeja."

Pieni metanäyttely kertoi siitä, miten esineistä tulee museoesineitä. Yleisökilpailussa pyydettiin tunnistamaan ja luetteloimaan jokin esine. Kehittelimme museoon päätyneistä, mielestämme sääksmäkeläisen metsätyömies ja pienviljelijä Einari Epätoivon käsityönä tehdyistä tukkisaksista oikein virallisen näköisen luettelointikortin.

Pienistä asioista tulee hyvä mieli

Aamu oli harvinaisen ankea kolmen tunnin yöunien jälkeen. Eikä unet vienyt asiakaan mikään miellyttävä ollut.

Töissä päivä valkeni. Hassua, miten voi tulla hyvä mieli niin pienestä asiasta kuin rakennustekniikan ammattilaisten käyttämän laseretäisyysmittarin kokeiltavaksi saamisesta. Se oli kaikessa tarkoituksenmukaisuudessaan hieno laite. Leica merkiltään.

Illansuussa selatussa päivän Hämeen Sanomissa oli pikku-uutinen, joka olisi voinut olla vaikka radiohupailusta. Siinä kerrottiin, miten Lahdessa joulunavaus suoritetaan tulevana lauantaina pudottamalla kolme Itämään tietäjää lentokoneesta (toki laskuvarjoin). Homman oli junaillut keskustaisäntä Pokko Lemminkäinen (vaikka nimi ei taidakaan tulla minkään alueen GT-kartasta, kuulostaa se hyvin alivaltiosihteerimäiseltä :-)

Tässäkin kylässä toteutetaan joulunavaustapahtuma huomenna. Jotta myös rautatieasemalla olisi vähän lisävaloa, kävin lainaamassa veturitallilta sähköistetyn vaihteenasetin m/1922:n lyhdyn ja Hanomag-höyrysäiliöveturin lyhdyn. Kyseinen vaihteenasetin, joka itsenäisyyden ajan alkuvuosina vähitellen korvasi vanhan "pääskysenpyrstön", on mielestäni hyvin kaunis esine. Höyrysäiliöveturi puolestaan on hyvin mielenkiintoinen tekninen innovaatio. Valo ei heti syttynyt, vaikka tallilla kokeillessa nuo vielä paloivat iloisesti. Syy osoittautui niin yksinkertaiseksi kuin yhden sulaketaulun palaneeksi 10 ampeerin sulakkeeksi. Asemalla ei ollut enää työväkeä, joten matka lähimarkettiin vaadittiin.

Moni päätien varrella sijaitseva kauppaliike oli somistanut näyteikkunansa joulutunnelmiin. Periaatteesta en laittanut joulukoristeita rautatieaseman vitriiniin vielä näin vanhan kirkkovuoden puolella. Lämpimät valot riittäkööt.

Lisää muminaa keskusteluihin

En malta omalla mitättömällä panoksellani olla puuttumatta parin viime päivän aikana weblogeissa nuorisosta käytyyn mielenkiintoiseen keskusteluun. Kuten taannoisessa koulukiusaamiskeskustelussakin, ovat näkemykset nuorten enemmän tai vähemmän järkevistä ajatusmalleista ja niiden muuntumisesta kautta vuosikymmenten riippuvaisia tulkitsijasta itsestään ja hänen omista kokemuksistaan. Ennen kattavaa todellista tutkimusta asiasta meillä on yhtä monta totuutta kuin tulkitsijaakin.

Ainakin Panu Höglund ja Tommi Perkola ovat olleet sitä mieltä, että nykyajan nuorisoa eivät houkuttele ihanteet rajusta elämästä samaan tapaan kuin pari vuosikymmentä sitten. Vai näyttikö itse nuorena ollessa rajujen asioiden ihannoinnilta sellainen, mille tänään, aikuisena, vain tyydytään virnistämään nuorten toimintaa seuratessa?

Entä ovatko nuorisomediakulttuuria luovat ihmiset itse rankan nuoruuden läpikäyneitä? Vai ovatko he(kin) olleet nuorina sitä tasaista, kunnollista valtavirtaa, jonka rankin nuoruuden kokemus oli yksi hörppy liikaa helmeilevää omenaviiniä, kun Dingo esiintyi Särkässä (taisi tulla hieman sukupuolipainottunut ilmaisu; korjataan kohta)? Mediakulttuurintuotantoon päästessään nämä ylläpitävät ja uusintavat sitä samaa nuoruuden myyttiä, joka enemmän kuin todellisiin kokemuksiin, perustuu kuvitelmaan siitä, millaista olisi elää "todellinen" nuoruus pulpettien, soittotuntien, pelikenttien ja kodin turvallisen maailman ulkopuolella.

Ei 1980-luvun nuorisokulttuuriin minusta kuulunut mikään rankkojen kokemusten etsiminen. Tai no jaa. Tämän päivän 13-vuotiaat kaahaavat poliisia pakoon varastetuista autoista kertovissa tietokonepeleissä. 1980-luvun alun sällit tekivät sitä reaalimaailmassa koulun käsityötuntien tuotoksina viritetyillä mopoilla :-) Parin vuosikymmenen takaisten nuorten poikien statussymbolit - mopo ja ilmakivääri - olivat konkreettisina esineinä reaalimaailmasta vähemmän vieraantuneita ja siinä mielessä kiistämättä rankempia mediakulttuurin tarjoileman viihteen ilmentymiä kuin tämän päivän virtuaalistettuun todellisuuskuvaan perustuvat tietokonepelit, liveroolipelit, weblogit ja muu vastaava kulttuuri.

Mutta silti peruskoulun jälkeen kipitettiin kiltisti ammattikouluun tai lukioon. Ei kukaan oikeasti kaivannut rankkoja kokemuksia. Rappion tie pelotti lähtökohdista riippumatta. Nykyään useampi nuori kuin ennen jää syrjään peruskoulun jälkeisestä koulutuksesta ja/tai työkokemuksesta ja sitä kautta saa tai hankkii vanhempaa sukupolvea helpommin avaimet eri tavoin rankkaan elämään. Se tosin ei ole läheskään yksin näiden nuorten itsensä syy.

En yritäkään kiistää, että jonkun muun vaikkapa juuri 1980-luvulla nuoruutensa eläneen henkilökohtainen todellisuus olisi toisenlainen.

Sitten lisää valitusta itseä parempien kirjoittajien teksteistä. Nimimerkki "Misu" kirjoittaa siitä, miten aikuistunut, yksilöllisyytensä löytänyt ihminen pyrkii vahvistamaan yksilöllisyyttään ja riippumattomuuttaan useilla elämänkentillä. Puuttumatta sen paremmin asian ihmissuhdeaspektiin väitän, että vaikka yksilö arvostaisi itsensä ja oman yksilöllisyytensä miten korkealle tahansa, hän ei ympäröivän yhteiskunnan näkökulmasta ole mainittavassa määrin kanssasisartaan tai -veljeään erityisempi henkilö, millä seikalla saattaa joissakin tilanteissa olla hämmentävä vaikutus. Nyky-yhteiskunnan elinkeinorakennetta ja huoltosuhteita tarkastellen yksilön riippumattomuus on vitsi. Tosin niin huono vitsi, että sen toteutumista ei koskaan toivo näkevänsä.

Hypnopolis ja Frankfurt

Päätin kirjoittaa tänään asioista, joista en oikeasti tiedä enkä ymmärrä mitään. Vaikka Kalevankankaalla kävisi vain tietokoneohjelmoinnin ja halvan kahvin vuoksi, tarttuuko sieltä jotain pöpöjä?

Lukaisin Kulttuurivihkot-lehden alkusyksyllä ilmestyneestä numerosta Harri Veivon kirjoittaman artikkelin, jossa käsiteltiin julkisen tilan vähenemistä kaupunkisuunnittelussa. Itse artikkeli oli lähinnä historian pintakerrosten raapimista, joka valitettavasti on monien mielenkiintoisella tavalla sosiologisesti asioita tarkastelevien kirjoittajien paheita. Sanottavaa (ja joskus julistettavaakin) heillä on niin paljon, että historiallisia ilmiöitä ei ehditä tarkastella kokonaisvaltaisesti, vaan kehityskulkuja aggregoidaan sopivalla tavalla selittäviksi suuriksi linjoiksi, jollaisena historiallinen todellisuus eigentlich nicht gewesen. Väitän, että esimerkiksi sellainen käsite kuin "moderni" on oikealle historiantutkimukselle vieras, karttaahan se jopa Suomen oloissa sellaistakin, huomattavasti "modernia" vähälähteisempää aikaa kuvaava yleiskäsitettä kuin "keskiaika".

Vaihteenasetin on käännetty nyt sivuraiteelle. Toisinaan epähistoriallisuuteen sortuvassa ajattelussa viitataan niinsanotun Frankfurtin koulukunnan muodostamiin teorioihin. Frankfurtilainen kriittinen teoria nähdään usein vastalauseena perinteistä tieteellistä ajattelua vastaan. Varsinkin luonnontieteiden ja niitä soveltavien tieteiden edustajat näkevät frankfurtilaisen termin "traditionaalinen teoria" punaisena vaatteena, joka muka halventaa heidän tutkimuskulttuuriaan. Taas: Wie es eigentlich gewesen? Frankfurtin koulukunnan koti oli tiedekorkeakoulun yhteyteen perustettu Institut für Sozialforschung. Luulen, että frankfurtilaisten kriittistä teoriaa tulisi lukea yhteiskunnan tutkimuksen näkökulmasta eikä yleisenä kaikenkattavana teoriana. Voidaan jopa kysyä, missä määrin se soveltuu historiallisten asioiden tutkimukseen, vaikka ainakin Horkheimer taisi asetella jonkinlaista historiantutkijankin viittaa harteilleen.

Frankfurtin herrojen hyvin provosoivan - etten sanoisi joitakin 1990-luvun alussa Suomessa muodissa olleita yhteiskuntatieteellisiä virtauksia harhaanjohtavalla tavalla palvelevan - nimen saaneessa käännetyssä esseekokoelmassa "Järjen kritiikki" (Vastapaino 1991) Adorno painottaa empiirisen tutkimuksen eikä niinkään suurien linjanvetojen merkitystä kirjoitelmassaan "Sosiologia ja empiirinen tutkimus". Ylipäätään Frankfurtin herroja taidetaan usein lukea heidän teksteistään erilaisia poliittisia tarkoituksia varten tehtyjen tulkintojen silmälasit päässä. Tekstejä ei nähdä omassa historiallisessa kontekstissaan, äärideterministisen, fasistisen totalitarismin mahdollistaman "järjen" kritiikkinä vaan ylipäätään länsimaisen rationalismin kritiikkinä. Herrat Adorno, Horkheimer & kumppanit lienevät kääntäneet kylkeään viimeisessä leposijassaan useammankin kerran, kun heidän ajatuksillaan on varsinkin vasemmiston äärilaidan 1970-luvulla tapahtuneen intellektualisoitumisen (vai intellektualisoinnin, olisi mielestäni aatehistorian tutkijoille hyvä kysymys) jälkeen perusteltu toisensuuntaisen totalitarismin ihannointia.

Kulkutie takaisin pääraiteelle on vapaa. Niin juu, mitäs mun taas pitikään sanoa? Tässä mainitussa Kulttuurivihkojen artikkelin lopussa esitetään mielenkiintoinen näkökulma, jonka mukaan nykyisten kaupunkien keskustojen suunnittelu tähtää maksimoimaan yhteydet muualle, pois kyseisestä paikasta ja tilasta. Sitä artikkelissa kutsutaan hypnopolikseksi. Isojen, perinteikkäiden kaupunkien keskustoissa ei sen paremmin taloudellisten, lainsäädännöllisten, kunnallispoliittisten kuin esteettistenkään syiden perusteella ole yleensä mahdollisuuksia huomattavan radikaaleihin muutoksiin. Mutta eivätkö monet pienet, kehittyvät tai kehittymishaluiset, kunnat juuri mainosta itseään - varmasti huomaamattaan - hypnopoliksina? Mainoslauseissa vilisevät hyvät yhteydet muualle, sinne jonnekin, missä varsinainen elämä on.

Itse Kulttuurivihkot-lehdellä on kai aikanaan ollut melko raju ja radikaali maine. Lieneekö suurin aatteiden palo jo hiipunut, mutta minusta ainakaan tuota selaamaani numeroa oli sisältönsä perusteella vaikea erottaa monesta maineeltaan vähemmän raisusta, city-ihmisille suunnatusta kulttuuriasioita käsittelevästä lehdestä, kuten Voimasta.

Olen lupautunut koe-eläimeksi ensi viikolla toteutettavaan parturimestarien näyttöön. Kumma, että joku haluaa mallin, josta ei millään konstilla saa hyvän näköistä. Yhtä kaikki, etukäteistoimenpiteenä olin tänään niin hienostuneen toimenpiteen kuin värianalyysin kohteena. Olen kuulemma joka suhteessa hyvin kylmä. Taisi löytyä se eräässä weblog-maailman klassikoksi muodostuneessa pilkkatarinassa mainittu olminvärinen yksilö.

Niille olminvärisille oli ominaista heikko motoriikka. Edelleen täsmää. Dojolla en taaskaan kyennyt kärrynpyöriä akrobaattisempiin saavutuksiin. Erisuuntaiset hyppykuperkeikat ovat kaukainen haave. Kärrynpyörätkin muistuttavat toissapäivänä mainitsemassani vanhassa Spede-filmissä kuvattuja köyhän kansan kärryjen neliskanttisia pyöriä. En voinut olla hymyilemättä, kun treenit vetänyt taitava nuorukainen sai yhdeltä harjoittelijalta suomalaiskansallisen hyväntahtoisen "Mene sirkukseen, saatana" -letkauksen. Taas sivuraiteelle: tuon tyyppinen ilmaisu on niitä täkäläiseen mieskulttuuriin kuuluvia ilmiöitä, jotka kyseisestä kulttuurista ulkopuolisen on vaarallisen helppo tulkita väärin. Se on ihailun osoitus. Linna on Tuntemattomassa sotilaassaan ilmaissut tämän hyvin:
"Koskelan korsu oli tehty lähikylästä tuodusta tsasounasta, ja sen vuoksi siinä ei ollut luteita, kuten asuinrakennuksista tehdyissä korsuissa. Koskela senkin seikan oli huomannut ja lisännyt sillä arvovaltaansa miesten keskuudessa: Kaikki se saatanan kyylä huomaakin."
Viime viikkoisten kohellusteni muistojen vuoksi jätin treenien lopun kaksi vapaaottelua väliin. Tuli lintsarin olo.

Vanhassa vara parempi

Työmaalla vanha konsti osoittautui taas kerran uusia paremmaksi. Uuden HP ProCurve-kytkimen konfigurointi ei ottanut onnistuakseen hienossa web-pohjaisessa sovelluksessa, mutta toimi hienosti komentopohjaisen telnet-pääteyhteyden avulla. Web-sovellus otti kiltisti vastaan kaikki parametrit, mutta muutokset eivät välittyneet laitteelle asti.

Kytkimen hallinnan kaltaisten, hyvin rajattuun käyttötarkoitukseen tehtyjen ja sikäli periaatteessa yksinkertaisten sovellusten haavoittuvuus kasvaa, kun niitä käyttäjäystävällisyyden vuoksi kuormitetaan käyttöliittymän vaatimuksilla. Sulautettu web-palvelin pelkän käyttöliittymän takia on melko raskas ratkaisu kytkimen konfigurointiin, kun vähemmälläkin tullaan toimeen. Eikä näemmä edes kovin toimiva.

Entä onko itsestään selvää, että web-pohjainen - tai yleensä graafinen - käyttöliittymä on kaikissa tapauksissa helppokäyttöisempi kuin komentoikkunassa toimiva valikkopohjainen vastaava? Vai onko kyse joistakin dogmeiksi jähmettyneistä näkemyksistä?

HP:n suunnittelijoille iso plussa siitä, että pääteyhteyspohjainen konfigurointipalvelu oli laitteeseen jätetty. Toisessa työkohteessa, Buffalon WLAN-tukiasemassa sellaista ei ollut. Siinä tosin web-pohjainen järjestelmä hoiti tehtävänsä kunnialla.

Asiaan liittymättömänä hajahuomiona: odottaessa myöhässä olevan junan lähtöä saa matkustajaratapihalla pyörivä vaihtoveturi joskus aikaan samantapaisen tunteen kuin kaksi keskenään juoruilevaa asiakaspalvelijaa jonon kasvaessa tiskin edessä. Junaohjaus Tampereen kokoisella ratapihalla on kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia, ja vaihtoveturilla oli varmasti yleisen liikenteen sujuvuuden vuoksi perusteltu syy viivyttää P832:n lähtöä. Sikäli sääli, että se oli tavallisista tavallisin Dv12. Vaikkapa Dv16:tta olisi katsellut pyörähtelemässä oikein mielellään.

Atk:lla tehokkuutta toimintaan

Tenttikuorikäytäntö lienee monille erilaisissa oppilaitoksissa opiskelleille tuttu. Periaatteessa järjestelmä palvelee aika näppärästi sekä ilmoittautumista, vastauspaperien koottua palauttamista että toimittamista oikealle tarkastajalle. Ilmoittautuminen voidaan hoitaa nykyään kai aika monessa koulussa atk:n avulla, mutta vastausten - konkreettisten paperien - palauttamista atk-järjestelmät harvoin voivat palvella samaan tapaan kuin tenttikuoret.

Kuulin, miten eräässä tamperelaisessa oppilaitoksessa on käytössä melko mielenkiintoinen sovellus verkossa tapahtuvan ilmoittautumisen ja tenttikuoren käyttämisen välillä. Opiskelija ilmoittautuu tenttiin verkossa, jonka jälkeen tentistä vastaava opettaja saa ilmoittautuneiden tiedot ja täyttää itse vastausten palauttamisessa tarvittavat tenttikuoret opiskelijoille. Oppilaitos ei taida arvostaa opiskelijoidensa kirjoitustaitoa kovin korkealle. Vai lieneekö opettajilla pulaa työstä? Minulle tuli muistikuva jostain mustavalkoajan historiallisaiheisesta Spede-filmistä, missä Nottinghamin sheriffin ja Klaus Flemingin risteytyksen tapainen pahis-hahmo kehitti talonpojille ketjuvartisen lapion työn tehostamiseksi.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Kyllä, tietokoneiden äänikorttien MIDI-ohjattavien syntetisaattoripiirien osalta ainakin. Oli kuuntelussa sitten Mauro Farinan ja kaverien "My desire", Robert Milesin "Children" tai itsensä Michel Mauricenpoika Jarren "Souvenir de Chine" tai "Rendez-vous II", toistaa puolisoni (tosin alunperinkin kai ammatilliseen käyttöön tarkoitettu) Kilpikonnarannikon edellisen vuosikymmenen puolivälin tuote 4 MB:n ROM- ja 3 MB:n RAM-muistillaan MIDI-tiedostoja paljon kauniimmin kuin nykypäivän Sound Blaster Audigy 2 Platimum -kortti.

Vanhaa musiikkia on soitettava vanhoin soittimin? Pettymyskin voi joskus olla iloinen huomio.

Ja lisää rautatieasiaa harrastepohjalta

Et tu, Brute! Merkkikysymykseen piti joskus asiaa paremmin tuntematta olla ottavinaan kantaa, ja tapparammiästen mukana seisoin Rocon joukoissa. Märklin - vain yksi kisko liikaa ;-) Kiitos paljon paitavinkeistä! Erityisesti sitä Avohoidossa-tekstillä koristettua olenkin kaipaillut siitä saakka, kun joskus Hämeen Sanomissa - tuossa urheilun ja sotilasparaatien erikoislehdessä - joku taiteilija tai vastaava poseerasi sellainen yllään.

Joskus aiemminkin mainitsemani retken toteutumisessa onkin eilen puhutun perusteella yksi mutta lisää. Alsthomin kun pitäisi jyristä tuon kuuluisan päivämäärän 14.12.2003 jälkeen. Vai onnistutaanko se ajamaan VR Osakeyhtiön turvallisuustodistuksen alla?

Rautatien varresta

Päivä meni miellyttävästi Hyvinkään kaupungissa. Tai oikeastaan iltapäivä, koska matkaan piti lähteä vasta klo 10.29 IC-junalla. Ilmainen radionkuuntelumahdollisuus on IC-junien mukava piirre, josta olen osannut nauttia vasta vähän aikaa.

Suomen Rautatiemuseon ylväästi nimetyssä Stjernvall-salissa pidettiin Liiton kokous. Kauaksi työasioista en heti päässyt, kun kahvittelun lomassa tuli Anteron kanssa puheeksi laitealustan merkitys ohjelmistojen käytössä. Mies on pistänyt pystyyn laitealustariippumattoman, ainakin DTP- ja multimediaosaajien kannalta varmasti mielenkiintoisen uuden lehden. Toivottavasti lehdessä julkaistaan yhtä hyviä kiskoliikenneaiheisia kuvia kuin miehen artikeleissa muissa atk-alan lehdissä on ollut tapana :-)

Seuraavassa on tarjolla tekstiä lähinnä rautatieasioista kiinnostuneille. Muut arvoisat lukijat, kehotan etsimään parempaa luettavaa.

Kokouksen aluksi liikenne- ja viestintäministeriön Korpela käski heti laittamaan virkapostia osoitteella Tommi Perkola, Roi aiheesta, että valtamediankin julkaisemat uutiset ratojen rullaamisesta yli puolen tuhannen kilometrin matkalta ovat viime perjantain aikana osoittautuneet vahvasti liioitelluiksi. Rataverkon ja politiikan yhteys on asia, joka on ollut ja tullee olemaan jonkinasteinen fakta, mutta jossa kaltaiseni kansanmies ei oikein pysy perässä. On paljon helpompaa lukea 1950-luvun valtiopäiväasiakirjoja ja -pöytäkirjoja kuin sompailla nykyisyydessä. Olikohan se huhtikuun alussa, kun eräs Ratahallintokeskuksen korkea virkamies yhden väliä Hy-Tl kulkeneen junan osastossa toi ilmi toiveikkuutensa Keskustan vankasta asemasta hallituksessa, koska nimenomaan se ajaisi liikenneinfrastruktuurin rakentamisen ja ylläpitämisen etuja. Nimenvaihdoksista huolimatta juuri Keskustahan vetää edelleen hallitusta.

Nostalgia- eli museoliikenteen osalta kokouksessa tuli esille parin muun EU-maan tilanne. Saksassa on vuonna 1990 sattuneen Rüsselsheimin tuhoisan junaonnettomuuden jälkeen kehitelty mahdollisimman varmaa junien kulunvalvontajärjestelmää. Kehitystyö on nyttemmin tuottanut konkreettisia tuloksia PZB90-järjestelmän muodossa. Induktiopiiriin perustuva järjestelmä säätää vetoyksikön tehot minimiin ja asettaa jarrutuksen päälle, jos juna on ajamassa seis-opastetta päin tai yrittää liikkeelle esiopastimen ja ajokieltoa osoittavan opastimen välissä.

Museoliikennettä ajatellen järjestelmän ongelmana on se Saksan omaan teollisuuspolitiikkaan mahdollisesti liittyvä piirre, että järjestelmää valmistaa vain yksi Wuppertalissa toimiva yritys, jolloin hinta yrityksen määräävän markkina-aseman vuoksi on korkea. Järjestelmää kuitenkin vaaditaan käyttöön otettavaksi viiden kuukauden siirtymäajalla, ja Deutsche Bahnin oma museo on kokeiluluonteisesti ottanut järjestelmän jo käyttöön yhdessä omassa kalustoyksikössään.

Isossa-Britanniassa rautatieliikenteen lukuisten yksityistämisvaiheiden jälkeen on päädytty tilanteeseen, jossa Network Rail -niminen julkisen sektorin johtama laitos vastaa pääosasta raideliikenteen infrastruktuuria. Tilanne on osin analoginen Suomeen ja Ratahallintokeskuksen asemaan. Network Rail myöntää lupia museoliikenteen harjoittamiseksi yleisellä rataverkolla, mutta se vaatii museoliikenteeltä erityisesti vaunukaluston osalta nykyaikaista kalustoa vastaavia turvallisuusominaisuuksia. Luvat on lisäksi sidottu yksittäisiin reitteihin ja kalustoyksiköihin. Liikennehenkilöstön on oltava päteviä, rautatieliikenteen työssä olevia henkilöitä. Tässä EWSR-niminen, erityisesti tavaraliikenteen hoitoon keskittynyt yritys, on löytänyt uusia tulonhankkimismahdollisuuksia vuokraamalla pätevää henkilöstöä museoliikenteen harjoittajille.

Suomessa monet johtavat poliitikot ovat rautateiden museoliikenteelle periaatteessa myönteisiä. Tämän kuvion ongelmana museoliikenteen kannalta on se, että VR Osakeyhtiön hallintoneuvosto, jossa poliittisella päätöksenteolla on vielä osansa, toimii lähinnä vain muodollisena päätöksentekijänä. Kun yhteys julkisen vallan ja rautatieliikenteen välillä ohenee, keskittyy VR Osakeyhtiökin lähinnä liikevoittoa tuottavaan operaattorin toimintaan. Museoliikennettä harjoittavien tahojen suhteet niin Osakeyhtiöön kuin Ratahallintokeskukseenkin nousevat keskeiselle sijalle muodollisen sääntelyn vähäisyyden vuoksi (kirjoittajan huomio: ikään kuin asiallisen toiminnan ja säännösten tarkan noudattamisen myötä rakentuneet suhteet "rautavaltioon" eivät aikaisemmin olisi määrittäneet, mitä voi ja mitä ei voi tehdä).

Suomen rataverkolla liikennöiviltä edellytetään 14.12.2003 lähtien turvallisuustodistus, jonka Ratahallintokeskus myöntää kriteerien täyttyessä. Turvallisuustodistuksen saaminen edellyttää jonkin tunnetun kriteerin mukaiseen laatujärjestelmän kuvaukseen verrattavissa olevaa turvallisuudenhallintajärjestelmää. Suomessa turvallisuustodistuksen on toistaiseksi saanut vain yksi liikennöitsijä, VR Osakeyhtiö. Seuraavaksi pisimmälle on ehtinyt Höyryraide Ay:n hakemus. Lukuisat ratojen kunnostustöissä alihankintatöitä tekevät suuretkin maanrakennus- ym. yritykset ovat tässä suhteessa jälkijunassa museoliikenteen harrastajiin nähden.

Se, mitä Tl-Vi-radalla (tai oikeastaan ratapihalla ;-) jatkossa tapahtuu, riippuu asioista ja asianhaaroista.

Tiukan asiallisen kokouksen jälkeen oli luvassa kyläilyä sukulaisissa. Kulta tuli oman työpäivänsä jälkeen etelään. Nuoret ihmiset, jotka vasta vähän aikaa sitten syksyllä kyselivät äidiltään, milloin se joulu oikein on, ovat nyt ajokortillisia ja omissa kämpissään eleleviä ihmisiä. Sitä samaa tietokonetta yritettiin taas korjailla.

Terveisiä Ritvalasta

Puolisoni oli ollut jutuissa Sääksmäen tämän hetken varmaankin tunnetuimman kalastajan kanssa. Siltä suunnalta tuulee välillä aika koleasti, ja madonlukuja oli nytkin luettu.

Ylpeänä voin todeta yhdessä mielessä täyttäväni hyvän miehen kriteerit: matkustan julkisilla kulkuneuvoilla paljon enemmän ja paljon mieluummin kuin yksityisautolla. Yksityisautoilu kuulemma on varsinkin miesten perisyntejä.

Talouskasvun tärkeyden uskonnonomaisen korostamisen kritiikki on ollut Pentti Linkolan perusteemoja jo pitkään. Monen nykyelämäänsä tyytyväisen olisi ensikuulemalta helppoa yhtyä hänen mielipiteeseensä ja todeta, että hyvä on, nyt on riittävän hyvin, jätetään tilanne tähän. Mutta niin hassulta kuin se tuntuukin, nykyisen elintason säilyminen on riippuvuussuhteessa talouden kasvamiseen.

Omantunnon kolkuttamaksi tuleva valistunut hyväosainen voisi tiukan paikan tullen epäilemättä aika helposti luopua autostaan, liiallisesta saunomisestaan (yksi Linkolan suurimpia inhotuksia muuten) ja monesta muusta yksityiselämänsä asiasta. Mutta entä sitten, kun kyseeseen tulevat ne asiat, joiden yllä- ja ajantasalla pitämiseksi talouskasvu todella on edellytys: esimerkiksi yhteiskunnan kustantama tuloksellinen terveydenhuolto ja koulutus?

Arvostan Linkolan ajattelutapaa erityisesti siinä, että pohjimmiltaan hän ei osoittele sormella oman elämänkentän ulkopuolelle. Aivan. Hänelle pohjimmiltaan pahaa ei ole energiantuotanto, suurteollisuus tai yleensä mikään "ne" tai joku epämääräinen taho siellä jossain. Ei mikään sellainen, jota vastaan on kiva käydä banderollein ja iskulausein. Ritvalan kalastajan puheissa sormi kääntyy usein kuulijaan itseensä, järjestelmän ylläpitäjään.

Siltikin binäärilogiikan ihmiset tuntuvat vierailta. Valtamedian tapaan provosoivaan sävyyn kirjoitetussa, mutta silti varsin kuvaavassa, artikkelissa esitetyssä ideaalimaailmassa varmaankin aika harva haluaisi elellä. En minäkään.

Linkolan hevosella lienee hyvät olot. Sen ei tarvitse miettiä näitä, kun isäntä hoitaa sellaiset kuormat.

Opettajakorkea- ja muista kouluista

Joskus projekteilla, varsinkin valtakunnallisilla tai muuten vain suurilla sellaisilla, on taipumus venyä. Ehkä haluttuja tuloksia ei ole saatu aikaan määräajassa ja saadaan lisäaikaa, olisihan ison projektin epäonnistuminen sangen noloa monille. Tai ehkä riittävän vaikutusvaltaiset toimijat vain onnistuvat junailemaan projektille jatkon, jolloin rahoitus ja johtotehtävät säilyvät mukavasti ennallaan. Hyvä projekti kuitenkin loppuu ajallaan. Tänään saatiin yksi sellainen, alueellinen valtakunnallisen projektin osa päätökseen Hämeenlinnan ammatillisella opettajakorkeakoululla. En ikävystytä lukijoita projektiselostuksilla, jotka monen silmin epäilemättä näyttäisivät yhden koulutusmuodon sisäisiltä pilkunviilauksilta, mitä varmasti ainakin osaltaan ovat olleetkin. Kyseessä oli itsenäinen osa vuoteen 2006 saakka jatkuvaa aikuisopiskelun henkilökohtaistamisen projektia. Se, saadaanko kyseinen iso emoprojekti aikanaan miten kunnialliseen päätökseen (opetusministeriön alkusyksystä tekemä jatkorahoituspäätös oli jo epäilevän tuomaan silmiin tekohengityksen luonteinen ele), on toinen tarina. Siitä ei nyt enempää.

Myllymäeltä sateisen hämärtyvän kaupungin läpi kävellessä oli aikaa mietiskellä taas kaikenlaista turhaa.

Ammatillisissa opettajakorkeakouluissa - kuten monissa muissakin oppilaitoksissa - opiskelleiden on tapana arvottaa opinahjojaan. Hämeenlinna asetetaan usein korkeimmalle korokkeelle. Se on kiistämättä pioneeri monella ammattikasvatuksen alalla. Myös Jyväskylää arvostetaan, onhan se perinteikkään koulukaupungin ja rikkaan kasvatustieteellisen perinnön lapsi. Helsingin Helia on myös hyvin tunnettu. Åbo Akademilla (joka toisin kuin muut, ammattikorkeakoulujen yhteydessä toimivat, toimii tiedekorkeakoulun puitteissa) on ehdoton asemansa ruotsinkielisen ammattiopettajiston keskuudessa. Oulua ja varsinkin Tamperetta tunnetaan jo heikommin. Viimeksi mainittu tunnetaan, jos yleensä tunnetaan, vain tekniikan aloihin painottuvana laitoksena. Sellainen se on varmasti pohjimmiltaan ollut, mutta omana opettajaksi opiskeluaikanani kurssilla jo oli tekniikan alan kiistämättä runsaan edustuksen lisäksi väkeä yhteiskuntatieteilijöistä kauppatieteilijöihin ja lääkäreistä parturi-kampaajiin.

Kouluasteiden muodolliset statukset ovat usein tyhjänpäiväistä sanahelinää, mutta on mielenkiintoista, että yliopistolehtorin virkaa halajava saattaa suorittaa pedagogiset opintonsa ammattikorkeakoulun puitteissa, kun taas lastentarhanopettajaksi aikova opiskelee pedagogiikkansakin oletusarvoisesti akateemisella statuksella. Vai onko asialla merkitystä? Pedagogiset opinnot ovat kuitenkin vain opettajan työväline substanssiosaamisen jakamiseksi opiskelijoille. Antavathan ammattikorkeakoulujen puitteissa toimivien ammatillisten opettajakorkeakoulujen 35 opintoviikon laajuiset opinnot - aivan samoin kuin esimerkiksi yliopistojen kasvatustieteellisten tiedekuntien aineenopettajan opinnot - pedagogisen pätevyyden käytännössä lähes kaikkiin opetusalan tehtäviin varhaiskasvatusta ja luokanopetusta (kieltämättä aivan omat alueensa) lukuunottamatta. Substanssiosaaminen on hankittu erikseen kunkin oppilaitosmuodon pätevyyden edellyttämällä tavalla.

Luulen, että tämä oppilaitos sijoittuu monessakin mielessä Suomen toisen asteen koulujen eliittiin, jos ilmaus sallitaan.

Kaapelia, paikallishistoriaa ja kodinturvaa

Päivän näyttö meni hyvin. Tehtävänä oli CAT5 luokka D:n mukaisen pienen yleiskaapeloinnin toteutus ja mittaus kytkentäpaneelista kahteen työpisterasiaan sekä moniporttitoistimen ja kahden PC:n liittäminen näin aikaansaatuun miniverkkoon. Toinen PC:istä asennettiin Windows AD -toimialueen ohjainkoneeksi tarjoamaan mm. nimi- ja DHCP-palvelut. Toinen PC toimi yksinkertaisesti Windows-työasemana toimialueella. Muutama kirjallinen tehtäväkin oli mukana käsitellen mm. lähipään ylikuulumista ja muita tiedonsiirtovirheitä ja niiden syitä.

Nähtiin sellainenkin perin harvinaislaatuinen tapaus, että yksi näytön suorittajista, teollisuuden palveluksessa atk-tuen työkokemusta hankkinut nuori mies, keräsi tehtävästä täydet pisteet. Hienoa. Näytön suorittaneet kahdeksan henkilöä valmistuvat viikon kuluttua elektroniikka- ja tietoliikenneasentajiksi.

Jäin varsinaisten työtehtävien jälkeen työmaalle viimeistelemään kuntoon materiaalit huomista Hämeenlinnan päivää varten. Työmaalta oli mentävä suoraan kaupungintalolle historiatyöryhmän kokoukseen. Radanvarsikaupungin 1900-luvun alkupuolen historia on edelleen kirjoittajaa vailla. Kansallisarkiston yhteydessä toimivalta Tilaushistoriakeskukselta (entinen Paikallishistoriallinen toimisto) oli saatu hyvää ohjemateriaalia historiateoksen teettämiseen.

Tutkijan palkkasuositukset olivat hämmästyttäneet joitakuita kokoukseen osallistuneita. Eiköhän tutkiminen ja kirjoittaminen kuitenkin ole vaativaa työtä siinä, missä sorvaaminen, sairaanhoito, koneensuunnittelu tai opettaminen, ja työmies tai -nainen on palkkansa ansainnut. Tilaushistoriakeskuksen mukaan untuvikon maisterin kuukausipalkkasuositus on palkkaluokan A24 mukainen (noin 2309 euroa ilman palveluslisiä ). Kokeneen eli aikaisemmin merkittäviä historiateoksia julkaisseen maisterin tulisi saada A26-luokan mukaista palkkaa (2742 euroa ilman palveluslisiä). Merkittäviä historiateoksia aikaisemmin julkaisseille lisensiaateille ja tohtoreille tulisi maksaa vähintään A27:n mukaista palkkaa (noin 3032 euroa). Dosenteille ja professoreille suositetaan tietenkin korkeampia palkkaluokkia. Ihan nälkäpalkoista ei voine puhua. Vertailun vuoksi historiantutkija ansaitsisi koululaitoksessa oppiaineensa lehtorina ehkä vain kunnallisen palkkaluokan C52 mukaan (ilman palvelus- ja muita lisiä noin 1850 euroa). Mutta tutkijan ammattia elääkseen harjoittavien ongelmana on työn projektiluonteisuus. Isoakaan historiateosta ei tehdä kovin montaa vuotta, ja seuraavasta tilauksesta ei nimekkäälläkään tekijällä aina ole varmuutta.

On raadollista puhua rahasta jalojen pyrkimysten, kuten menneisyyden tallentamisen yhteydessä, mutta toisaalta vielä muutamaa kertaluokkaa arveluttavampaa on osoittaa huomattavia kunnan varoja menneisyyteen tilanteessa, jossa lääkäripäivystykset siirretään säästösyistä toteutettavaksi vajaan kolmen peninkulman päähän naapurikuntaan.

Kukahan kärkipään weblogisti se olikaan, kun taannoin kirjoitti hersyvän tarinan siitä, miten hän viettää aristokraattisen levollista humanistin elämää kartanossaan (tai jotain sinnepäin). Jos olet historia-humanisteja, niin etkö tekisi hyvän työn ja tulisi talkoilemaan kahvi- ja pullapalkalla yhden köyhän kylän kurjan historian? :-)

Vaikka sen paremmin historian kuin juuri minkään muunkaan alan tutkija ei rahassa kylve, lupaillaan hänelle, kuten muillekin kansalaisille, yhä turvallisempaa elämää. Kodinturvajoukkoja haikaillaan maahamme taas kerran. Nyt puhutaan Puolustusvoimien johdossa toimivasta, vapaaehtoisista maanpuolustajista koostuvasta maakuntajoukko-organisaatiosta. Hanketta perustellaan puolustusdoktriinin yhtenä tukijalkana edelleen toimivan alueellisen puolustuksen kohottamisella paperilta toimintavalmiiksi organisaatioksi. Ajatuksella lienee yhtymäkohtia myös tekeillä olevaan kehitystyöhön erilaisten yhteiskunnan turvallisuudesta huolta kantavien viranomais- ja vapaaehtoistahojen välisen aikaisempaa tiiviimmän ja selkeämmin järjestetyn yhteistyön luomiseksi.

Voidaan varmasti olla montaa mieltä siitä, tarvitaanko erehdyttävästi pohjoismaisia kodinturvajoukkoja muistuttavia maakuntajoukkoja Suomessa ja jos tarvitaan, niin minkälaisiin tehtäviin. Hyvää näissä puheissa on ainakin se, että selvästi kiistetään haaveet uudesta suojeluskuntajärjestöstä - eikä uutta punakaartiakaan kukaan ole kai sanonut kaavailevansa.

Edellä sanottua on puhunut Reserviläisliitto ry:n puheenjohtaja Matti Niemi Tampereella käydessään. Tähän loppuun pitäisi saada päätöskommentit translitteroitua Radio 957:n tampereenkiälisten uutisten tyyliin: kyä näin o. no niin se sano. juu.

Langattomasti ja turpaan

Työpäivä kului huomisen näytön valmistelun merkeissä. Yhteistyöllä se sujui tehokkaasti. Kyseessä on piakkoin opiskelunsa päättävän sähköalan perustutkinnon viimeinen näyttö aiheesta tietoliikennetekniikka. Tehtävään on mielestäni saatu kasattua mukavalla tavalla monenmoista käytännön tietoliikennetekniikkaan kuuluvaa asiaa atk-verkkojen osalta. Toisena vaihtoehtona tarjotulle myös mielenkiintoiselle GSM/GPRS-tekniikkaan painottuvalle tehtävälle jouduimme sanomaan kiitos ei oppilaitoksen atk-suuntaukseen painottuvan opetusväline- ja laitekannan vuoksi.

Suomessa on - jollei huutava niin ainakin murahteleva - pula tiettyjen suppeiden maantieteellisten alueiden ulkopuolella ammatillisista oppilaitoksista, jotka tarjoaisivat toisen asteen ammatillista koulutusta langattomaan tiedonsiirtoon perustuvien järjestelmien käytännön hallintaan myös Ethernetin WLAN-verkkoja laajemmilta alueilta. Onko niinsanottu WAP-floppi (miksi muuten "floppi" tekniseltä tai peruskäyttäjän näkökannalta katsottuna, kysyn vaan, muuatta suosittua anonyymia weblogistia lainaten) pelottanut pois tuttuun ja turvalliseen PC-tekniikkaan liittymättömän langattomuuden ääreltä?

Illalla tuli dojolla taas kerran vaihteeksi turpaan niin, että tuntui :-) Tai oikeastaan vain pohkeeseen ja kyynärpäähän. Ihmisen eläimenä näkevät kulttuurintutkijat voisivat ehkä kertoa, mikä kumma saa osaamattoman yrittämään yhden käden kärrynpyörää tultuaan hassitetuksi todelliseen nimensä alkuosan mukaiseen ippon-seoi-nageen.

Ballerina - tai rouva Groove - oli tällä kertaa ehtinyt kotiin ensin. Lämmin sauna odotti :-)

Harmaan arjen pimettyä yöksi

Kokouksessa käytiin periaatteessa läpi 31-kohtainen asialista, kuten joka kerta. Arkkitehti selosti suunnitelmiaan. Lähes kaikille, myös suunnittelijalle, tuli yllätyksenä tieto, että pinnoitettua peltiä ei Euroopan aluekehitysrahaston rahoittamissa hankkeissa saa käyttää vanhojen rakennusten ikkuna- tai muuna suojapellityksenä. Restauroinnin aitous on aina hyvä asia, mutta tavallisen maalatun pellin käyttö tietää jatkossa ylläpitokuluja.

Kaupungintalolla olivat kutsunnat juuri päättyneet. Se on niitä instituutioita, joista itselläni ei ole mitään omakohtaisia kokemuksia. Luulen, että en ole jäänyt paljosta paitsi.

Tampereen rautatieasemalla pikkupojat leikkivät laskemalla polkupyörällä portaita laiturilta alas tunneliin. Leikki oli hyvin organisoitu. Yksi laski ja muut vahtivat niin jalankulkijoiden kuin hätistelevien rautatieläistenkin varalta. Tuollaisia hieman hurjapäisiä touhuja pikkupojat ovat kai harrastaneet aina tavalla tai toisella. Mutta se, että leikkiä harjoitettiin puoli kymmenen aikaan illalla, ei tuntunut aivan sopivan pikkupoikaidylliin.

Vain harmaata arkipäivää

Työjärjestelyjen vuoksi sain itselleni tänään vapaapäivän. Työmaalla olisi toki erilaista tekemistä, vaikka opetustöitä ei juuri nyt olekaan. Katsoin muiden asioiden sujuvuuden kannata paremmaksi pitää tänään vapaata.

Tilanne on alkanut näyttää nyt siltä, että olemme onnellisia kissanomistajia. Pitkän pohdinnan jälkeen tämän nimeksi tuli Vilma. Aamulla käytimme kissan lääkärintarkastuksessa ja rokotuksessa. Kaunis ja hämmästyttävän ihmisrakas ja hyvätapainen kissaneiti ihastutti lääkäriaseman henkilökuntaa. Löytökissaksi sitä on monen ollut vaikea uskoa. Kisu ei juuri hätkähtänyt edes kankkuun annetusta rokotuksesta. Terve kissa, oli eläinlääkärin lausunto. Kuukauden päästä käydään uusintakäynnillä muiden rokotusten merkeissä.

Päivä on kulunut yrityksissä selvittää itselleen rajapintoja, abstrakteja luokkia ja muuta mukavaa. Olio-ohjelmoinnin ja yleensäkään Javan kanssa oikeastaan koskaan aikaisemmin tekemisissä olemattomana nuo ovat tällaiselle yksinkertaiselle kansanmiehelle kaikkea muuta kuin yksinkertaisia asioita. Illaksi pitäisi mennä taas Tampereella hakemaan asiasta lisäoppia.

Sitä ennen täytyy pistäytyä kaupungintalolla veturitallin vesitornin kunnostusprojektin ohjausryhmän kokouksessa. EU-rahoituksella hoidettavat hankkeet ovat melkoisia byrokratian pesäkkeitä. Näissä hankkeissa toimiville on tärkeää välillä zoomata katsettaan metsään puiden sijasta. Hankkeen varsinainen tarkoitus kun voi joskus hämärtyä hallinnollisten kuvioiden alle. Tämän joudun sanomaan erityisesti itselleni niin tässä museohankkeessa kuin muutamissa ansiotyöhönikin liittyvissä projekteissa.

Opiskelijaelämää

Työpäivä kului yleisten järjestelytöiden merkeissä. Opiskelijani käyvät sähköturvallisuusmääräykset 3 -kurssia, jota vetää toinen opettaja. Sähköturvallisuustutkinnot suoritetaan valtakunnallisesti kahtena tutkintopäivänä, jotka sijoittuvat huhtikuulle ja marraskuulle. Muina aikoina niitä voi suorittaa vain Turvatekniikan keskuksessa Helsingissä. Ennen tutkintopäiviä järjestetään niissä oppilaitoksissa, jotka tutkintosuorituksia ottavat vastaan, yleensä parin viikon valmentava koulutusjakso.

Ilta meni Tampereella omien harrasteopintojen parissa. Kaksi isoa mukia kahvia riittivät vaivoin pitämään hereillä. Ongelman syy ei suinkaan ollut luento - se oli hyvin mielenkiintoinen - vaan vähäiselle jäänyt nukkuminen viikonloppuna ja viime viikolla. Yliopiston kahvilan kahvi on halpaa normaaleihin kahvilahintoihin verrattuna. Se on oikein.

Mielenkiintoisia lehtiä tuli taas otettua mukaan, niitä kun on ilmaiseksi tarjolla halukkaille. Niin aikaisemminkin viittaamassani virallisluonteisessa tiedotuslehdessä Aikalaisessa kuin tamperelaisten yliopisto-opiskelijoiden omassa Aviisissa kirjoitettiin Tappara-TPS -tyyppisestä ottelusta, jota on tällä kertaa käyty kulttuurintutkimuksen kentällä. Turkulainen filosofian ylioppilas Putte Wilhelmsson on käynyt kertomassa tamperelaisille tiedotusopin ja mediakulttuurin tutkijoille, miten sitä kulttuuria oikein pitäisi tutkia. Asia on itselleni vieras, mutta kirjoituksissa (tamperelaismyönteisiä tietenkin) oli sävy, joka sai kiistan muistuttamaan weblog-maailmassa suosittua "kahden kulttuurin" ristiriitaa (jossa käsittääkseni on esitetty hyvin vähän sisällöltään uusia näkökantoja; se lienee ollut pohjimmiltaan jo kauan sitten sanotun uusintamista, kuten rohkean nimen valinnnut verkkopäiväkirjailija totesi). Tampere-Turku-ottelussa asia näyttää kulttuurintutkimuksen sisäiseltä, mutta kaksi maailmaa sieltäkin on Wilhelmsson löytänyt. Ei niinkään keittoastiaan vaan parin vuosikymmenen takaiseen kulttuuriperintöön viitaten kriitikko Wilhelmsson on nimennyt tamperelaisen kulttuurintutkimuksen hauskasti "kasarihumanismiksi". Tamperelaisten yhteiskuntatieteen harjoittajien (tähän kai löyhästi, oikeastaan väärin, käytetyllä humanisti-termillä viitataan?) näkökulmastahan tämä on edistystä. Enää heitä ei haukuta 1960-70-lukulaisiksi partaradikaaleiksi, vaan ajassa on siirrytty perestroikan, osakekeinottelun, spencer-pukujen ja Miami Vicen vuosikymmenelle. Siltikään tamperelaisten diskurssi ei Wilhelmssonin mielestä taida olla riittävän modern talkingia. Tamperelaiset saavat vuosikymmenten turkulaisvitsejä hieman takaisin: tamperelaistutkija ei kuulemma osaa laittaa lakkiaan naulaan, ellei ensin selvitä itselleen, miten Michel Foucault sen tekee.

Kyllä Turkukin silti on oikein kiva kaupunki, mikä tuli viikonloppuna todistettua :-)

Opiskelija-aviisissa kirjoitettiin paljon opiskelijoiden toimeentulosta, kuten opiskelijalehdissä ymmärrettävästi usein tehdään. Pääministeri Vanhasen ajatuksia yliopisto-opintojen nopeuttamisesta muun muassa sivuaineoikeutta rajoittamalla kritisoitiin. Vaikka en konservatiiviksi tunnustaudu, minun on myönnettävä, että olen pitänyt monista Vanhasen maalaisliittohenkisistä koti-uskonto-isänmaa-linjan ajatuksista, mutta en ymmärrä tätä vimmaa opiskelijoiden kiusaamiseen. Sivuaineopinto-oikeuden rajoittaminen johtaa tiedekorkeakoulututkinnon suorittaneiden keskuudessa yhä kapenevaan osaamiseen ja sitä kautta kapeneviin työllistymismahdollisuuksiin samaan aikaan kun työnantajat teollisuus etunenässä vaativat jo ammatillisessa peruskoulutuksessakin entistä laajempaa osaamista. Opintotuen painottaminen opiskelun ensimmäisiin vuosiin ei myöskään ole omiaan edesauttamaan työllistymisen ja tuottavuuden kannalta riittävän laaja-alaisten tutkintojen suorittamista.

Kahdenlaisia messuja

Aivan erinomainen viikonloppu takana. Oli hyvä syy viettää se Turussa.

Näyttelyn helmiä olivat kansainvälistäkin kuuluisuutta saavuttanut helsinkiläisen Pienoisrautatiekerho ry:n H0-mittakaavainen (1:87) Löylymäki-pienoisrautatie, joka on aina yhtä vaikuttava ilmestys sekä isäntäyhdistyksen oma samaa suosittua mittakaavaa edustava Salon seudun rautatieliikenteestä esikuvansa ammentanut niinikään laaja-alainen malli, sveitsiläisten esikuvien mukaan rakennettua Alppirataa ja monia muita hienoja työnäytteitä unohtamatta.

Veturimuseolla oli näyttelyssä pieni osasto, jonka päätarkoitus oli esitellä museon toimintaa ja myydä rautatieaiheista kirjallisuutta, postikortteja, paitoja ym. tavaraa toiminnan rahoittamiseen. Vanha höyryveturin toimintaa esittelevä tietokoneohjelmakin vaikutti yllättävän suositulta, vaikka ei millään saralla voi kilpailla nykyaikaisten multimediatuotosten kanssa. Tapahtuman nimeen viitaten kuormaan oli lastattu näytille myös parikymmentä pienoismallia. Oma toimintamme tapahtuu mittakaavassa 1:1, joten pienoismallit olivat muotoseikka.

Tapahtuman järjestelyt sujuivat turkulaisilta odotetun loistavasti. Kiitos heille jälleen kerran. Turkuun on tämän tapahtuman puitteissa (ja toki muutenkin :-) aina mukava mennä, kun tietää, että hommat hoituvat viimeisen päälle hyvin.

Suuri kiitos kuuluu oman yhdistyksen aktiiveille. Sama tehoryhmä kuin talkoissakin on kiertänyt messuilla jo vuosia. Esko oli ystävällisesti hoitanut kuljetukset. Varoituslaitteilla varustettu tavanomaista hieman jykevämpi ajoneuvo oli mainio laite harrastajien puoliksi leikkimielisessä perinteisessä kisassa paikasta auringossa eli messutilan pääoven edessä tavaroita paikalle tuotaessa ja sieltä pois vietäessä ;-) Tehokas ryhmämme ei toki kauaa varannut paikkaa. Olemme joskus huvin vuoksi kellottaneet osaston pystytys- ja varsinkin purkuaikoja. Tällä kertaa emme niin tehneet, mutta nopeasti kaikki kävi nytkin.

Messutapahtuma tuotti omalle yhdistyksellemme yli 400 euron nettotuoton. Tällaisesta toiminnasta elää yhdistys, joka tekee paljon talkootyötä, ei hae avustuksia keneltäkään eikä peri kuin muodollista jäsenmaksua. Myyntitoiminnassa hyväksikäytimme häikäilemättömästi nuorta työvoimaa. Ilkan 12-vuotias veljenpoika on todellinen synnynnäinen kauppamies. Muutoinkin mukana ollut nuori polvi tuntui pitäneen tapahtumasta kovasti.

Järjestäjillekin tapahtuma taisi olla melko tuottoisa. Epävirallisen tiedon mukaan kävijöitä oli lähes 4500. Enempää ei konserttitalon aulaan ja käytäville olisi oikein mahtunutkaan: sen verran runsaasti ihmisiä talossa liikkui. Järjestäjä oli hoitanut markkinoinnin fiksusti. Alan harrastajille tiedottamiseen ei juuri oltu uhrattu vaivaa ja rahaa, koska nämä saavat tai ainakin kaivavat tiedon muutenkin. Sen sijaan suuri yleisö tuntui hyvin informoidulta.

Tämänkaltaiset harrastajakentän (nimestään huolimatta näille päiville kerääntyvät myös 1:1-toiminnan harrastajat) yhteiset kokoontumiset ovat luonnollisesti suhdetoiminnan ja tiedonvälityksen solmukohtia. Haapamäen kalustorunsauden alasajo tuli jälleen puheeksi. Tilanne on monista syistä nyt sellainen, että olemassa olevan hyväkuntoisen kaluston säästämiseksi on entisöimätön reservi pääosin romutettava. Mikään taho ei halua tai voi vastata aikanaan kriisiajan valmiusvarastoista poistetuista vetäjistä. Pääosa jäljellä olevasta höyryveturiajan konkreettisesta historiasta tullee siis katoamaan lähivuosien aikana. Myös dieselvetokalustoa asia koskee. Yksi kolmesta, Dr12 "Huru" nro 2234, siirtynee konkreettisesta historiasta kuvien ja kirjallisten tallenteiden varaan. Jäljelle jäävät niinikään Haapamäellä oleva, painesäiliöiden tarkastusta vaille ajokuntoinen nro 2216 ja Toijalassa sijaitseva, Suomen Rautatiemuseon omistama ulkoisesti entisöity lajinsa viimeinen eli nro 2241. Viimeksi mainittu on muuten ainoa "savuton Huru". Että mitä? Se oli ainoa, jonka kylkeen ei syystä tai toisesta oltu liimattu tupakkamainoksia. Moniko meistä muistaa omakohtaisesti, miten veturit mainostivat "täyttä tupakkaa"?

Onko kaluston romuttaminen, konkreettisen historian lopullinen hävittäminen, tämän hetken vaatimusten vuoksi oikein, on taas kerran asia, jonka pohtimisen jätän suosiolla hevoselle. Onko rautahepo jäävi tähän tehtävään?

Ensi vuonna vastaava tapahtuma järjestettäneen Tampereella, joka on alan pioneerikaupunki. Sieltä vuotuinen pienoisrautatiepäiväperinne on saanut alkunsa vuonna 1984. Erinomaiset järjestelyt kokemusten mukaan sielläkin on odotettavissa.

Pelkkää rautatieharrastelua viikonloppu ei ollut. Puolisoni kanssa hankkiuduimme kaupunkiin jo perjantai-illaksi. Majoituimme viikonlopun yöt kaupungissa, joten aikaa jäi kaikenlaiseen city-toimintaan. Tutustuimme Humalistonkadulla isoimpaan koskaan tapaamaamme pita-kebabiin. Toivottavasti kurdistanilainen tai turkkilainen tai joku muu sikäläinen kulttuuri ei pidä kovin epäkohteliaana, kun ruokaa jää syömättä. Hyvää, mutta aivan liikaa. Melko epäterveellisellä ruokavaliolla viikonloppu tuli muutenkin elettyä :-(

Lauantai-iltana tuli tehtyä sellainenkin synti, että nautimme alkoholia koulussa. Vanha vitsi, mutta ravintola oli ainakin ensikertalaisena allekirjoittaneelle mukava kokemus. Historian luokka oli valitettavasti aivan täynnä (turkulaiset näemmä arvostavat todellista sivistystä ;-), joten jäimme maistelemaan mainiota mallasjuomaa käytävälle. Asiakaskuntaan kuului monen ikäisiä. Rakennus on kuulemma alunperin tehty ruotsinkieliseksi tyttölyseoksi, ja peruskoululaitoksen aikana se on toiminut ruotsinkielisenä ala-asteena. Emme asiaa itse kehdanneet kysyä kiireiseltä henkilökunnalta, mutta kuulimme portieerin selostuksen parille naisihmiselle. Portieerin ilme kertoi, että rakennuksen tarinaa selostaa tuhannetta kertaa mies, jonka intohimoihin historia ei kuulu. Hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä.

Olen luullut kukkaistyttöjen kuuluvan vain Chaplinin elokuvaan, mutta näitä tuli tavattua kaksin kappalein tuloksena yksi kierrätysruusu. Kierrätys-termin tuo tuoreen kaunis kukkanen sai päädyttyään alkuperäisen vastaanottajansa ehdotuksesta messuosastollemme hyvän huomenen tervehdykseksi erityisesti isä-statukselliset huomioiden.

Kaupungissa järjestettiin myös mielenkiintoinen Vinokino-festivaali, mutta perjantai-illan väsymys ja lauantain melko tiivis messuaikataulu vesittivät aikeet tutustua asiaan omakohtaisesti.

Kun hämäläinen rahvas kerrankin pääsee Auran kaupunkiin, on pyhäaamuna toki päästävä tuomiokirkkoon. Messu sielläkin. Kuten jo kouluhistoriasta tiedämme, messut markkinahenkisenä tapahtumana ovat saaneet nimensä messusta jumalanpalveluselämän tapahtumana. Pyhien aikaan kansan kerääntyessä kirkoille oli otollinen aika käydä kauppaa.

Vuonna 1300 tuomikirkoksi vihitty, mutta kirkkona muutaman vuosikymmenen vanhempi kansallispyhättö on aina yhtä vaikuttava. Omintakeinen pohjoisen kansan goottilainen tyyli on hämärine holveineen yksinkertaisesti sanottuna kaunis.

Vastausmusiikista ja ehtoollislaulusta vastasi nuorista naisista koostuva kuoro, jonka nimi jäi itselleni hieman epäselväksi. Tuossa akustisessa ympäristössä enkelikuoro ei liene aivan huono vertaus. Sekä jumalanpalveluksen alussa että lopussa kuoro muodosti prosession, ristisaaton, yhdessä messussa palvelleiden kanssa. Olen pitänyt ristisaattoa - jos ei välttämättä matalaprofiiliseen luterilaiseen messukaavaan sopimattomana - niin ainakin hieman ylimitoitettuna juhlallisuutena tavallisen pyhän ollessa kyseessä. Tuohon ympäristöön se paikalla harvakseltaan kävijän mielestä kyllä sopi mitä parhaiten, niin uskonpuhdistuksen sunnuntaita kuin vietettiinkin.

Vanhaan kunnon tapaan pappi kiinnitti saarnassaan huomiota tapojen turmelukseen ja löyhään moraaliin. Saarnamies ei näitä paheita yksilöinyt siirtyessään pian pyhän varsinaisiin tekstiaiheisiin. Kotimatkalla junassa eivät papin sanat voineet olla tulematta mieleen. On tilanteita, joissa huvittuneisuus vaihtuu jossakin vaiheessa inhotukseen.

Viikonlopun viettoon

Auto pääsi kotiin ruostesuojauksesta. Siltä osin huoletonta ajoa taas luvassa. Käsittelyn hinta on kokenut kohtuullisen eurokorotuksen. Vuonna 1999 suojauskäsittely kustansi 2500 markkaa ja kaksi vuotta myöhemmin vain 100 markkaa enemmän. Nyt hinta oli noussut 500 euroon. Täsmälleen sama käsittely siis oli kyseessä. Hyvinkin hintansa arvoinen työ, sanoisin silti.

Viikonloppua vietämme Suomen Turussa muun muassa harrastetoiminnan merkeissä. Päivityksiä weblogiin ei siis ole odotettavissa pariin päivään. Mukavaa viikonloppua itse kullekin!

Vielä lisää sivistymätöntä tarinaa sivistyksestä

Työmaalla vanha langaton tonttipuhelinverkko on vaihdettu GSM-pohjaiseen ratkaisuun. Tavoitettavuus paranee, kun töitä tehdään monesta syystä aina vain suuremmassa määrin opetustilojen ulkopuolella. Saatiin hienot päätelaitteetkin: Nokian 3310-sarjan matkapuhelimet. Ainakin omaan 6250-halkooni verrattuna tuo pienikokoinen laite näytti todelliselta juppihärveliltä, vaikka ei kai olekaan kovin erikoisilla ominaisuuksilla kuorrutettu. Silti pidän enemmän kouriintuntuvasta vanhasta kapulasta.

Opetuksessa käsiteltiin DNS-nimipalvelun toimintaperiaatetta. Ammattikoulussa on tietenkin paljon tärkeämpää oppia käytännössä pystyttämään ja konfiguroimaan esimerkiksi yrityksen intranetin BIND tai Windowsin AD-toimialueen nimipalvelin kuin tuntea koko järjestelmän rakenne perin pohjin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ammattitaidon taustalla tulee olla käsitys siitä kontekstista, jossa taitoa sovelletaan. Sitä voisi kutsua ammatilliseksi sivistykseksi. Ilman sitä paraskin käytännön taito jää pohjimmiltaan vain yksittäiseksi taitotempuksi.

Kotimatkalla linja-autossa torkahdellessani mietin asiaa, josta on varmaankin kirjoitettu paljon. Nytkin weblogeissa Markku Jantunen pitää hienoa yleistietokilpailua ja eilen väiteltiin parissa paikassa rautatietietämyksen ja sivistyksen suhteesta.

Miksi yleissivistykseksi herkästi katsotaan, että tietää jonkin taulun tekijän, mutta sivistystä ei monenkaan mielestä ole tietää, mitä tekee seuraava:

class Tahtiprinttaus

{

	public static void main(String [] args)

	{

		for (int laskuri=0;laskuri<args.length;laskuri++)

		{

			piirra(Integer.parseInt(args[laskuri]));

		}

	}



	public static void piirra(int lkm)

	{

		for (int maara=0;maara<lkm;maara++ )

		{

			System.out.print("*");

		}

		System.out.print("\n");

	}

}

Ajatellaan hetki, kumpi on asiayhteydessään merkittävämpää: romantiikan aikaisen taiteilijan tunteminen vai jonkin arkielämässämme vaikuttavien atk-järjestelmien toimintaan liittyvän alkeisperiaatteen hahmottaminen (tuohon kohtaan tietokoneohjelmoinnista oikeasti tietävät voisivat varmasti keksiä paljon paremman esimerkin kuin tuon tähtikuvioiden piirtelyn).

Eikö yleissivistyksen voisi ajatella tarkoittavan arkielämässä yleisten ja merkityksellisten asioiden tuntemista, vaikka kyseistä tietoa ei käytännössä itse tarvitsisikaan? Klassinen korkeakulttuuriin liittyvä sivistys on eri asia, vaikka arvostettavaa onkin.

Eikö historiallisen, esteettisen ja muun vastaavan tietämyksen luokittelu yleissivistykseksi omalla tavallaan väheksy noiden alojen ammattilaisia? Heidän ammattiosaamisensa alennetaan joksikin sellaiseksi, jonka "kaikki osaavat". Samalla taas hylätään arkielämän kannalta mielekästä tietämystä sellaiseksi ammattisivistykseksi, joka kuuluu vain joillekin. Tällaisen ajattelutavan pelottavin seuraus on käytännön elämässä merkityksellisen tiedon epätasa-arvoinen jakautuminen, joka liian pitkälle vietynä voi johtaa yhteiskunnan jyrkkään jakautumiseen.

On sanottava, että tuo Caspar David Friedrichin maalaus on jollakin kummallisella tavalla kiehtonut minua. Asuuko joissakin meistä pieni muinaisen Alarikin heimoveli? Ei kai sentään. Myönnän pitäväni myös düsseldorfilaisen koulukunnan kasvattamien suomalaistaiteilijoiden töistä.

Synkkä syrjäinen kartano, jossa puukot heiluvat, ei kuulosta mukavalta paikalta Kukkasille :-( En ihmettele, kun mieli tekee muualle.

Rautatieharrastus ja -harrastajat

Nyt en voi olla kommentoimatta paria weblogitekstiä, kun aihe liippaa läheltä.

Tommi Perkola kirjoitti tänään rautatieharrastuksesta ja siitä ihmiskuvasta, joka alan harrastajien teksteistä saattaa tulla. Kuten lähes mikä hyvänsä harrastus, rautatieharrastuskin (oli se sitten pienoismallien rakentelua, junabongausta ja -valokuvausta tai toimintaa oikeiden koneiden parissa) sisältää oman terminologiansa ja omat ilmaisutapansa. Voitaneen puhua rautatieharrastuksen diskurssista.

Resiina-lehden Tasoristeys-palsta on oiva esimerkki tästä; sävy tosin on muuttunut vuosien ja vuosikymmenten saatossa lähemmäs suurta yleisöä maallikoiden ohitettua palstan aineiston toimittajien määrässä VR:n omat työntekijät.

Rautateihin historiallisena ja toiminnallisena kulttuuri-ilmiönä ja sitä kautta harrastuskohteena on sisäänrakennettu piirteitä - täsmälliset aikataulut, valtionhallinnon tietyille aloille ominainen runsas lyhenteiden käyttö tekstissä jne - jotka saavat aikaan tietynlaisen mielikuvan niitä tekstissään tai puheessaan käyttävästä ihmisestä. Muoto ja sisältö ovat tässäkin kaksi eri asiaa. Väitän, että mitään erityistä persoonallisuuden piirrettä tällaista diskurssia käyttävään henkilöön ei liity.

Järkytys luvassa. Jopa rautatieharrastajat, nuo uljailla rautahevoillaan kiiltäviä kiskoja pitkin kiitävät objektiivisen todellisuuden sankarit, puhuvat talkoiden kahvitauolla joskus, sic!, ihmissuhteista :-)

Minna Hapulin kommenttia Perkolan yllä mainittuun tekstiin pidän hieman ajattelemattomana. Hapuli kritisoi Perkolan mielipiteen sijasta Jukka Ruuskasen, täysin ulkopuolisen henkilön, tekstiä kieliopillisiin ja vastaaviin seikkoihin perustuen. Sivistynyttäkö?

Loppuun pieni asiaan liittyvä mainos. Ihka eläviä rautatieharrastajia on suuren yleisön hämmästeltävänä tulevana viikonloppuna Turussa järjestettävillä pienoisrautatiepäivillä. Paikka on konserttitalo Aninkaistenkadulla. Näyttely on avoinna lauantaina klo 12-18 ja sunnuntaina klo 10-16. Järjestäjänä toimii Turun Kiskoliikennekerho ry.

Liikaa atk:ta?

Eikä edes weblogia ei ole tullut hetkeen kirjoitettua. Päivät on työmaalla käsitelty TCP/IP-tekniikan periaatteita tietokoneasentajan työnkuvan kannalta. Päivän pääaihe oli aliverkottaminen.

Illat (ja hyvän matkaa öistä) on tullut opiskeltua Javaa kotona. Vaarana on kohta tietokoneyliannostus. En minä mikään nörtti ole!

Tampereelta kotiin päin junalippua ostaessa lipunmyyjä kysyi opiskelijakorttia. En ole yhtään nuorekkaan näköinen, päinvastoin, mutta risupartainen nykyolemukseni taitaa antaa kuvan ikuisesta opiskelijasta. Apukoulun viimeiselle luokalle pysyvästi jääneestä? Olihan se hauskaa. Vähän samanlainen vaikutanko-joltain-muulta-kuin-olen -tunne kuin parikymppisenä sällinä lukiessa Saksasta silloin tällöin saapuneita rautatiemuseotoimintaan liittyneitä kirjeitä, jotka usein alkoivat tyyliin "Sehr geehrte Herren Kilpiö und Hyvärinen".

Opiskelijoita moititaan stereotyyppiseen tyyliin joskus laiskoiksi, mutta kyllä heitä on näyttänyt istuvan isoin joukoin Tampereen yliopiston ala-aulan pöytien ääressä ryhmätöitään tai muita vastaavia tekemässä vielä myöhään illalla, avoimen puolen luentojen päättyessä. Tuskin tuohon aikaan enää kuuluisaa alakuppila-approbaturia suoritetaan?

Elem Klimov on kuollut. Jo lokakuun puolella, mutta lyhyt nekrologi oli päivän Hesarissa. Hyvin subjektiiviseen kysymykseen aiheesta paras sotaelokuva tarjoaisin yhdeksi ehdokkaaksi "Tule ja katso" -filmiä 1980-luvun puolivälistä. Se ei ole kaunista katsottavaa, mutta ajatuksia herättävää kyllä. Mestariohjaaja oli syntynyt vuonna 1933 kaupungissa nimeltä Stalingrad.

Jokunen päivä autotonta elämää on luvassa.

Näinkö käy?

Kirjoittaminen jatkui. Pian he lakkasivat muistamasta, että heidän joukossaan oli ollut Kokkarinen-niminenkin mies.

Jos tosissaan lopetat, niin morjensta ja kattellaan.

Adobe

Iltapuhteeksi kävin tankkaamassa auton moottoritien varressa. Sisään en mennyt. Seteliautomaatti sai hoitaa tehtävänsä. Sade oli jossakin ajastetun ja manuaalisen tihkukytkimen välillä.

Eilen illalla tuli omatoimisesti opiskeltua Adobe Photoshopin käyttöä. Siihen vähään, mihin kuvankäsittelyohjelmia tarvitsen, on riittänyt hyvin vanha Corel PhotoPaint. Eiliseen haasteeseen se tai omat taitoni eivät taipuneet. Photoshopissa (edellisen vuosituhannen versio sekin) oli mielenkiintoisia toimintoja. Kuvamanipulaation kohteen leikkaa pois weblogistin urani alussa lupaamani "darüber muss man schweigen" :-) Kuva oli kuulemma päätynyt käyttöjärjestelmän taustakuvaksi jonnekin. Tämä kaikki tuli mieleen siitä, kun sähköisten dokumenttien lukuohjelma tuli päivitettyä tänä iltana. Tämä uusi Adobe Reader vaikuttaa melko raskaalta paketilta.

Tervetuloa, talvi

Iltapäivän työkalut olivat edelleen harava, talikko ja kottikärryt. Nyt saa talvi tulla pihan puolesta.

Iskin rautakangella kolon lintulaudan jalalle maan ollessa vielä sulaa, mutta en laittanut sitä vielä paikalleen. Tilhiparvella oli muuta syötävää yllin kyllin.

Tälle retkelle olisi hienoa lähteä. Katsotaan nyt.

Pyhäillan rauhaa

Oli miellyttävä pyhäinpäivä. Nukuimme poikkeuksellisesti melkoisen pitkään, yli aamuyhdeksään. Se oli hyvä asia arkiöiden noin viisituntisten yöunien jälkeen. Kissa loikoili rauhallisena sängyssä yhtä myöhään.

Lakanoiden ja talvipeitteiden vaihdon jälkeen päivä kului haravoidessa. Omenapuu, kirsikka ja hopeapajukin ovat viimein pudottaneet lehtensä, viimeksimainittu tosin vain osittain. Viime vuoden syksyllä aikainen lumentulo jätti paljon työtä keväälle. Nyt ei käy aivan niin.

Harmaana päivänä hämäräkin hiipi aikaisin. Haravat joutivat naulaan jo 16:n aikaan. Lähdimme hautakynttiläkassi matkassa kiertämään lähiseurakuntien hautausmaat, joilla omaisiamme lepää. Pikkuteiden varsilla talojen ikkunoista ja pihoista heijastuvat valot loivat kaunista pyhäillan tunnelmaa. Hautausmaiden valo uhmasi yötä. Monessa kirkossa oli alkamassa iltatilaisuuksia.

Akaan sankarihaudalla olivat pystyssä valkoiset ristit. Pitkästä aikaa nähtynä näkymä oli kieltämättä vaikuttava. Vielä 1970-luvulla seurakunta pystytti puiset ristit talviajaksi, mutta perinne päättyi, kun ristit olisivat kaivanneet uusimista. Viime vuonna paikallinen palvelujärjestö teetti uudet ristit, joiden syksyiset pystytys- ja keväiset purkutyöt hoidetaan seurakunnan ja eri yhdistysten yhteistyönä.

Kohta on aika sytyttää tuli takkaan. Myrskylyhty olisi mainio ulkovalaisin, kun yöksi on ennustettu sateen mahdollisuutta, mutta sen lasi on rikki. Pari ulkotulta voisi silti laittaa. Miksi juuri pyhäinpäivänä, kulta naureskeli pakanallisia mielitekojani.