Pikku puutteita jalkatyössä ja terveydenhuollon käytänteissä

Palomuurin nokisutarin hommat eivät ole kovin antoisia. Tosin tiivis muuri on parempi kuin liian harvaan muurattu.

Puolisoni oli viettämässä iltaa Tampereella työtovereineen ja unkarilaisine tuttavineen. Päätin lähteä ajan kuluksi dojolle. Ei olisi pitänyt, koska siellä joutui näyttelyeläimeksi. Treenien yhteydessä oli ilmoittautuminen syksyn alkaville peruskursseille ja muihin ryhmiin. Katsojat saivat seurata pitkän tovin harjoituksia. No, ehkäpä joku liikunnallisesti vähemmän lahjakas saattoi allekirjoittaneen törmäilyjä seuratessa rohkaistua kokeilemaan itsekin. Yleisö oli pääosin ala-asteikäistä väkeä, mutta ilahduttavan paljon aikuisiakin oli paikalla. Lienevät kuitenkin olleet enimmäkseen lastensa kyyditsijöitä.

Niin sanotut jalkaheitot ovat usein pieniä liikkeitä ja näyttävät helpoilta pikku kampituksilta. Käytännössä monet niistä ovat usein vaikeampia kuin paljon näyttävämmät suuret liikkeet. Ko-uchi-gari (pieni sisäpuolinen pyyhkäisy) osoittautui tänään kompastuskiveksi jokuselle muullekin kuin itselleni. Ideana on horjuttaa vastustajan tasapainoa takaviistoon ja sen jälkeen lakaista hänen tukijalkansa alta omalla vastakkaisen puolen jalalla. Haasteellinen tehtävä varsinkin, kun urheiluhenkeen ei sovi potkaista toveria pohkeeseen. Kevyissä otteluharjoituksissa tuli taas kiitettävästi hiki, mutta takki jäi punnitsematta.

Asiasta toiseen. Lääkärien ammattikuntaa jotkut lähes palvovat, mutta siihenkin joukkoon mahtuu melkoisia sankareita samalla tavalla kuin mihin tahansa ammattikuntaan. Aivan samanlaisia ihmisiä ammatillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen he ovat kuin maanviljelijät, tehtaan työntekijät, insinöörit, opettajat, palomiehet, siivoojat ja ketkä tahansa. Tätä seuraavaa älköön siis pidettäkö nimenomaan lääkäreihin kohdistuvana.

Omalääkärikäytännön piirissä jo hyvän aikaa ollut äitini sai rutiinilaboratoriokokeiden tulosten selvittämisen yhteydessä hätääntyneen kutsun tulla kriittisenä tapauksena päivystykseen verensokeriarvojen oltua pari kymmenystä suosituksen (6 mmol/l) yläpuolella.
- "Teidän on heti lopetettava tupakointi", lääkäri oli puhelimessa todennut äidilleni.
- "En ole kyllä vielä aloittanutkaan", oli äitini aina iloinen vastaus.
- "Liikuntaa on ainakin ryhdyttävä harrastamaan".
- "Eikö päivittäinen 12 km sauvakävelylenkki sentään eläkeläiselle riittäisi?"
- "Riittää hyvin. Mutta onko teillä töissä stressiä?"
- "Olen eläkkeellä."
- "Öööh..."

Ei äiti tietenkään kiireelliseksi potilaaksi lähtenyt. Yhteiskunnan rahoille ei sitten liene parempaa käyttöä ja päivystysjonojen nopeuttamiseen tehokkaampaa ratkaisua kuin kutsua potilas hänen potilastietoihinsa perehtymättä pienen suositusarvojen ylityksen vuoksi kiireellisenä tapauksena päivystykseen.

Tapausta kuunnellessani ei voinut olla tulematta mieleen muutaman vuoden takainen tapaus, kun jouduin opettamaan työterveyslääkäriä liikuntaa harrastavan ihmisen oikeasta verenpainelääkityksestä sekä siitä, miten Pharmaca Fennicaa luetaan. Hän oli onneksi oppivaista sorttia :-)

En voi olla palaamatta aikanaan sfnetissä runsasta väittelyä herättäneeseen aiheeseen. Ehkäpä lääkäreiksi muuntokoulutettavista sairaanhoitajista tulee pieni vahvistus ammattikunnalle. He ovat sentään joutuneet jokusen vuoden työskentelemään ihan oikeiden ihmisten kanssa ja ehkä siinä sivussa lukemaan potilastietojakin ja jopa omissa kognitiivisissa prosesseissaan yhdistämään niitä hoitotoimenpiteiden kohteena olevaan potilaaseen.

Lopuksi todettakoon, että näiden kahden kertomani tapauksen lisäksi en ole vastaaviin ammattikuntansa kruunuihin törmännyt. Pikaisesti muisteltuna suunnilleen saman verran oman alansa valioita on tullut nähtyä muissakin töissä. Ehdottomasti suurin osa omista ja läheisteni kokemuksista lääkäreiden ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten parissa on ollut myönteisiä. Erityisen suurella lämmöllä muistan lääkäriä, joka paikkaili minua joskus peruskoulun yläasteen liikuntatunnilla sattuneen jalkapallo-onnettomuuden jälkeen.