Mikrohistoria ja historia(tiede)

Verkkopäiväkirjaa aloitellessani lupasin olla puuttumatta tieteenfilosofiaa ja tiedepolitiikkaa koskeviin kysymyksiin, koska kompetenssini ei niihin riitä. Nyt kuitenkin kiusaus on tullut liian suureksi, ja joudun lipeämään lupauksestani. Henki tosin on vahva, mutta liha heikko, vai miten se menee?

Kiitos puolisoni, sain monenmoisten kiertoteiden kautta sattumalta käsiini Mia Aholan laatiman Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella alkuvuodesta hyväksytyn kandidaatintutkielman nimeltä "Mitä tapahtui Elmalle ja Paulille. Mikrohistoriallinen koe". Tutkielma käsittelee kahden nykyajan mittapuulla sanottuna nuoren aikuisen elämää ja kuolemaa itsenäisyyden ajan alkuvuosina hämäläisessä Kylmäkosken kunnassa. Rahvaan Romeo ja Julia -tyyppisen kertomuksen (tekijän itsensä käyttämä termi) kautta tarkastellaan ajan sosiaalihistoriaa maalaiskulttuurissa myös poliittista historiaa - erityisesti sisällissodan vaikutuksia - sivuten.

Korkealla arvosanalla hyväksytty työ herätti mielessäni ajatuksia, joita lukiessa pyydän arvoisaa lukijaa huomaamaan, että itselläni ei ole mitään tieteellistä kompetenssia arvioida tutkielmia. Ajatukseni ovat vain mielipiteitä mielipiteiden joukossa ja kohdistuvat mikrohistorialliseen tutkimusotteeseen yleisesti, ei missään tapauksessa Mia Aholan tutkielmaan, joka on valitun metodin puitteissa mielestäni erinomainen.

Kuten tutkielman otsikko kertoo, työ on rakennettu historiantutkimuksessa yhä suositumpaa mikrohistoriallista menetelmää hyödyntäen. Mikrohistoriallinen menetelmä tarkoittaa yksinkertaisten sitä, että tutkittavaa aihetta tarkastellaan yksittäisten ihmisten kautta. Mikrohistorian tavoitteena on nostaa tavallinen ihminen esiin historian virrasta, ja sen eräs tunnuslause kuuluu "Less is more".

Mikrohistoriallisen tutkimusotteen ensimmäisiä kansainvälisesti tunnettuja teoksia on sydänkeskiajan kansanelämää ja uskonnollisia kiistoja käsitellyt Emmanuel le Roy Ladurien vuonna 1975 julkaistu teos "Montaillou, village occitan de 1294 à 1324", joka on suomennettu nimellä "Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324". Suomennoksen otsikko on sinänsä mielenkiintoinen, korvataanhan siinä määrite "oksitanialainen" paljon yleisluonteisemmalla määritteellä "ranskalainen". Suomalaista lukijaa ajatellen nimi on ymmärrettävä, mutta se jättää pois jotakin Oksitanian historian ja kulttuurin ja erikoisluonteisuudesta. Le Roy Ladurien teos on hyvin erityyppinen kuin hieman vanhemman maanmiehensä ja kollegansa Fernand Braudelin niin ikään välimerellistä (myöhäis)keskiaikaa koskeva, vuonna 1949 ilmestynyt massiivinen teos "La Méditerranée et le monde méditerranéen à l'époque de Philippe II". Se edustaa päinvastaista suuntausta, kokonaisvaltaiseen kuvaan pyrkivää makrohistoriaa. Kuitenkin nämä kaksi tutkijaa halutaan usein niputtaa samaan ns. Annales-koulukuntaan hyvin erityyppisestä lähestymistavastaan huolimatta. Molemmat kyllä käsittelevät historiaa myös poliittisen historian kapean piirin ulkopuolella. Aikanaan jo se oli melko vallankumouksellista.

Mikrohistorian johtohahmoja nykyään tuntuu olevan Bolognan yliopistossa vaikuttava ja Suomessakin esiintynyt Carlo Ginzburg, jonka näkemykset ovat toisinaan herättäneet ankaraakin keskustelua siitä, millainen historiantutkimus ansaitsee tieteen nimityksen.

Suomessa mikrohistoriallinen harrastus on melko vanhaa. Kukapa muu olisi sen keulakuvana ellei vanha kunnon Väinö Linna, joka aikanaan itse totesi, että hänen Tuntematon ja Pohjantähti-kirjansa ovat kaunokirjallisuutta eivätkä tutkimusta. Silti suuri yleisö on intoutunut pitämään niitä historiallisina esityksinä. Tutkijat ovat sitten pyrkineet vastaamaan Linnan asettamiin haasteisiin omaksumalla samankaltaisen tavallisten ihmisten elämää kuvaavan otteen käyttäen kuitenkin oikeita asiakirja- ym. lähteitä. Varsinkin Suomen sisällissota vuonna 1918 on tuntunut mikrohistorioitsijoille antoisalta innoittajalta, onhan sen ajoista jo melko paljon tavallisten ihmistenkin elämää kuvaavia luotettavia lähteitä. Kaikuja tästä voi nähdä niin hyvin Heikki Ylikankaan kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä "Tie Tampereelle" -teoksessa kuin vaikkapa tähän kirjoitukseeni innoittaneessa Mia Aholan kandidaatintutkielmassa.

Mikrohistoriallinen ote on kiistämättä lukijan helposti mukaansa tempaava. Se on erittäin hyvä tapa popularisoida historiaa vaikkapa museoiden näyttelyissä tai puolitieteellisten julkaisujen artikkeleissa. Menestykselliselle harjoittajalleen se saattaa avata taloudellisestikin antoisan uran, jollainen ei liene kovinkaan helposti saavutettavissa historiantutkimuksen piirissä.

Mikrohistoriallinen menetelmä on erittäin tehokas, kun halutaan tutkia yksittäisten henkilöiden elämänhistoriaa. Silloin koko ideassa ei ole mitään uutta. Päinvastoin, kyseessä on vain uudenaikaistettu toisinto ikivanhasta elämänkertojen kirjoittamisen perinteestä. Mutta nykyaikainen historiantutkimus ei tyydy olemaan vain yksittäisten henkilöiden elämänkertaa, eikä siihen pidäkään tyytyä. Historiantutkimuksen tulisi antaa kuva menneisyydestä jonkinlaisena järjellisenä ja totuudenmukaisena kokonaisuutena, wie es - Leopold von Ranken klassisia sanoja lainaten - eigentlich gewesen.

Entä mikrohistoriallisen tutkimusotteen vaarat? Minusta suurin vaara on aikakauden ilmiöiden redusointi yksittäisten henkilöiden elämään. Ilmiöiden vaikutusta tutkimuskohteena olevien henkilöiden elämään voidaan toki perustellusti tarkastella, mutta jos ja kun lähdetään tekemään johtopäätöksiä laajoista kehityslinjoista yksittäisten henkilöiden elämän kautta, ollaan heikoilla jäillä. Saatan olla hyvinkin harhaoppinen mielipiteeni kanssa, mutta minusta yksittäisten ihmisten elämän tutkimisen kautta ei voida tehdä yleisiä kehityslinjoja kuvaavia johtopäätöksiä. Mikrohistoriallinen ote ei mielestäni näin ollen kelpaa kovinkaan hyvin historiallisten kehityslinjojen hahmottamiseen ja teorianmuodostukseen.

Paljon epämuodikkaampaa - nykyään joskus marxilaiseksi sanottua tai muuten vain halveksittua - on tutkia historiaa hakemalla kvantitatiivisesti analysoitavaa dataa johtopäätösten pohjaksi. Mutta kumpi antaa paremman käsityksen vaikkapa maalaispitäjän yleisistä elinolosuhteista: parin ihmisen elämänkaaren tarkastelu vai pitäjän taloudellisten tuotantoa ja kulutusta kuvaavien tunnuslukujen analysointi?

Keskiajan tai yleensä vanhempien aikojen tutkimus Suomen vähäisten kirjallisten lähteiden oloissa vaatii tietenkin omanlaisensa tutkimusotteen, jossa arkeologisiin menetelmiin ja arkeologian tutkimustuloksiin tukeutumisella on huomattava painoarvo. Lisäksi esimerkiksi Seppo Suvanto on osoittanut, että keskiajankin historiaa on mahdollista tutkia keräämällä analyysin pohjaksi huomattavia määriä dataa (esim. "Knaapista populiin. Tutkimuksia erilaistumisesta Satakunnan talonpojistossa vuosina 1390-1571". Historiallisia Tutkimuksia 142. Suomen Historiallinen Seura. Vammala 1987 sekä "Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa. Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle". Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia Tutkimuksia 193. Jyväskylä 1995.). Vielä noidenkin tutkimusten datamäärät huomioiden Suvanto varoo liiallisten yleistysten tekemistä. Tällainen pedanttinen tutkimusote tosin lienee työläämpää ja monesta ainakin kuivempaa kuin uppoutuminen muutaman yksilön elämään.

Kaikkea uudempaakaan historiaa - esimerkiksi poliittista tai aatehistoriaa - ei voida tutkia pelkästään taloushistoriaan painottuvin tunnusluvuin, vaikka näinkin on uskottu ainakin joissakin radikaaleissa neuvostoliittolaisissa koulukunnissa ja näiden yhdysvaltalaisissa 1950-luvulla kehitetyissä new economic history -vastineissa. Mutta sosiaalisia oloja ja juuri tavallisen kansan elämää kuvaamaan erilaiset tunnusluvut ovat omiaan. Historiantutkijan ammattitaitoa on sitten avata luvut kuvaamaan elinoloja. Apuna voidaan toki käyttää esimerkinomaisesti jotakin case-tyyppistä esitystä, mutta analyysi ei mielestäni saisi perustua yksittäistapauksiin vaan laajempiin datamääriin. Toisin kuin usein väitetään, luvut eivät ole elotonta datamassaa vaan hyvinkin eläviä ja kuvaavia jäänteitä ihmisten elämästä. Tutkijan ystäviä paremminkin kuin hänen vihollisiaan.

Tunnuslukuihin pohjautuvissa analyyseissa on sellainenkin tieteen kannalta mukava piirre, että analyysit ovat melko helposti toistettavissa ja mahdollisesti uudelleen tulkittavissa. Tai aineistoon voidaan käyttää muita analyysimenetelmiä ja saada esiin uudenlaisia tulkintoja. Toki mitä hyvänsä ei-kvantitatiivistakin lähdeaineistoa voidaan tarkastella uusista tulkinnoista käsin, mutta tällöin on vaarana, että uudet tulkinnat ovat pohjimmiltaan vain uusia mielipiteitä. Tämä pätee Suomessa erityisesti senkaltaisten tutkimuskohteiden kuin sisällissodan tai toisen maailmansodan tapahtumiin, joita tulkitaan erilaisten poliittisten ideologioiden kausilla aina uudelleen. Vastaavaa tapahtuu ja tulee tapahtumaan varmasti kaikkialla, kun puhutaan merkittävistä ja mielipiteitä jakavista (poliittisista) tapahtumista.

Mikrohistoriallisen otteen tyyppinen ongelma ei ole pelkästään historiatieteen asia. Muissakin yhteiskuntaa tutkivissa tieteissä erilaisiin kvalitatiivisiin menetelmiin painottuva tutkimus tekee herkästi yleistyksiä muutamien yksittäisten henkilöiden kokemusten pohjalta. Erityisen suuri tämä ongelma mielestäni on yhä yltiöyksilöllistyvässä kasvatustieteessä. Mutta tästä enemmän joskus toiste, kun lupaus karttaa tällaisia asioita verkkopäiväkirjassa kerran tuli rikottua.