Kiskojen kolketta ja faunaa

Kävimme puolisoni kanssa eilen Ähtärin eläinpuistossa. Teimme matkan junalla. Molemmat pidämme junassa matkustamisesta. Matkalukemistakin hankimme: kulta ristikkolehden ja minä Mikrobitin (miten mielikuvituksellista), mutta itse syvennyin enemmänkin radanvarren maisemiin kuin sinänsä mielenkiintoiseen lehteen.

Matkustaminen erityisesti Tpe-Hpk-Sj -radan (VR:n liikennepaikkalyhenteet tarkoittavat Tamperetta, Haapamäkeä ja Seinäjokea) kaltaista modernisoimatonta rataa on rentouttava kokemus. Jatkuvakiskoraiteeton (vekkuli termi mukailtu Ratahallintokeskuksen eli RHK:n verkkoselostuksesta) rata antaa perinteiseen junamatkaan kuuluvan aidon äänimaailman. Lisää menneen ajan tuntua sähkövetovoimaan tottuneelle tarjoavat Dv12-veturin Tampella-MGO-moottorin vaunujen ilmanvaihdon kautta sisään pyrkivät dieselin maustamat tuoksut.

Rata Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoelle ja edelleen Vaasaan on jo toista vuosisataa tunnettu Pohjanmaan ratana. Rata valmistui vuonna 1883. Se kuuluu aktiivisen rautatieliikenteen puolestapuhujan J.V. Snellmanin hahmottelemaan runkorataverkkoon, mutta aivan Snellmanin suunnittelemalla tavalla Pohjanmaan rataa ei rakennettu. Snellmanin suunnitelma oli toteutunutta suoraviivaisempi, mutta toisaalta se jätti merkittävän kasvukeskuksen, Jyväskylän talousalueen, kauemmas rautatiestä. Jyväskylä pääsi rautatieliikenteen piiriin vuonna 1897, kun rata Haapamäeltä Jyväskylään valmistui. Kun vielä vuonna 1938 valmistui "Mierontieksi" kutsuttu synkkiä Satakunnan korpimaisemia halkonut rata Haapamäeltä Poriin Pohjois-Satakunnan liikenneolojen järjestäjäksi ja runkorataverkon täydentäjäksi Elisenvaarasta länsirannikolle johtaneen yhdysradan loppuosuudeksi, tuli Haapamäestä neljään suuntaan johtaneiden rautateiden risteysasema, selvästi eräs Suomen merkittävimmistä.

Nyt Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoen suuntaan (tai päinvastoin) matkustava joutuu vaihtamaan junaa Haapamäellä. Jos menneitä aikoja muistellaan, niin ihmekös tuo, että suurella risteysasemalla junaa vaihdetaan. Mutta onhan yhteys Tampereelta Seinäjoelle ollut suora alusta alkaen. Ja mikä iso risteysasema tämä enää on? Ratapiha on kyllä pitkä ja asemarakennus iso ja komea. Näyttää tosin olevan suurelta osin tyhjillään. Veturitalli on suuri, mutta se toimii Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n museovarikkona täydentämässä Höyryveturipuistoa. Asemalaiturin betoni on halkeillut ja sieltä täältä pistää esiin rikkaruohoja. Ilme on kaukana pääradan asemalaiturien moderneista rakennelmista laatoituksineen kaikkineen.

Yleisilmeeseen sopien ratapihan valtiaita ovat vuosikymmenien takaiset rataverkon valtiaat: "Ukko-Pekat", "Ristot" ja muut suuremmat tai pienemmät höyryveturit. Aikanaan käytöstä poistuttuaan kriisiaikoja varten säilötyt ja sittemmin kriisivarastojen purkamisen jälkeen romutukselta säästyneet työjuhdat eivät enää liiku omin konein. Näkymää on vaikea kuvata. En ole mikään runopoika, mutta puhukoon tämä puolestaan:

Kiertokanget pysähtyneet
tulipesä jäähtynyt.
Ruoste verhoaa lempeästi
kuluneet pyörät.
Kuhmuinen rahdinvetäjä näkee
lyhdyillään unta
veturielämänsä päivistä
ja öistä.
Höyryä tutisten kilometrejä
vetokoukussa tuhannen tonnin paino.
(Aarre Savolainen: Väsyneet veturit. Kokoelmasta Veturit, oi veturit. Mikkeli 1972)

Haapamäen merkitys risteysasemana väheni voimakkaasti 1970-luvun rautatierakennustöiden seurauksena. Vuonna 1971 valmistui alkuosaltaan Snellmanin kaavailuja noudatellut, aikanaan hyvin nopea ja moderni, rata Tampereelta Parkanon kautta Seinäjoelle. Vuonna 1978 valmistui aikaisempaa suorempi yhteys Tampereelta Jyväskylään ja sitä kautta edelleen Savon radalle, kun 1950-luvun alussa Orivedeltä Jämsänkoskelle lähinnä paperitehtaiden kuljetuksia varten rakennettua rataa jatkettiin Jämsänkoskelta Jyväskylään. Lapsuudestani muistan vielä junasuorittajan kuulutukset, joissa vuorottelivat "pikajuna Haapamäen kautta Seinäjoelle" ja "pikajuna Parkanon kautta Seinäjoelle", mutta silloin Haapamäen alamäki oli jo alkanut. Poriin johtaneen "Mierontien" liikenne oli ollut hiljaista jo pitkään, kunnes henkilöliikenne radalla loppui kesän korvalla 1981 ja koko radan mittainen tavaraliikennekin vuoteen 1985 mennessä. Nyt rata on suurimmalta osin liikennekelvottomassa kunnossa, paljolti purettukin.

Junan nopeus ei juuri nouse yli 80 km/h. Kiirekös tässä. RHK:n verkkoselostuksen mukaan radan suurin sallittu nopeus on 100 km/h. Radalla on käytössä liikenteenohjausjärjestelmä eli junasuorittajia ei asemarakennuksissa normaalioloissa enää toimi, mutta radan varressa on vielä paljon myös nopeusrajoitus- ja muita merkkejä.

Rautateiden pyöreät nopeusrajoitusmerkit muistuttavat maantieliikenteen vastaavia, mutta värit ovat hieman erilaiset: kehys on punainen ja numero musta, mutta keskusta on valkoinen. Rautateiden merkeissä on lisäksi nolla jätetty nopeusmerkinnästä pois, jotta numeroista saataisiin mahdollisimman suuret ja helposti havaittavat. Rautateillä esimerkiksi nopeusrajoitusmerkki 8 tarkoittaa 80 km/h. Eräitä Junaturvallisuussäännössä (Jt) mainittuja poikkeustapauksia lukuun ottamatta 1200 metriä ennen varsinaista nopeusrajoitusmerkkiä on kolmion muotoinen etumerkki, joka kertoo nopeusalueen alkamisesta hetkisen kuluttua. Olisiko muuten nopeusrajoitusalueiden etumerkkien käyttäminen myös maantieliikenteessä ihan hölmö ajatus? Jos niitä käytettäisiin samaan tapaan kuin Jt rautateillä määrää, ei olisi vaaraa siitäkään, että kuljettajat kiihdyttäisivät jo etukäteen valmistautuessaan suurempaan nopeusrajoitukseen, koska yksi Jt:n määrittämistä poikkeustapauksista kertoo, että etumerkkiä ei käytetä peräkkäisistä nopeusrajoitusalueista jälkimmäisellä, jos sillä sallittu nopeus on suurempi kuin edellisellä alueella.

Myös vinoneliön muotoisia punavalkoisia vihellysmerkkejä on radan varressa paljon. Vihellysmerkin kohdalla veturinkuljettajan on annettava viheltimellä äänimerkki. Vihellystä vaaditaan esimerkiksi ennen vaarallisiksi todettuja tasoristeyksiä.

Pienten asemien veturitalleja on vielä pystyssä. Noissa 1800-luvun vetureille tarkoitetuissa pilttuissa eivät mahtuneet yöpymään enää 1930-luvun raskaat höyryhevotkaan. Nykyään ne saavat tarjota suojaa vaikkapa metsä- ja maansiirtokoneille. Niitä talleihin mahtuu runsain mitoin. Sellainenkin harvinaisuus kuin kampiasetinlaitteen vaijeririvistö on vielä nähtävissä.

Pitkiä matkoja radan varressa kulkee myös VR:n oman televerkon avojohdinlinja. Aikanaan nuo lukuisat johtimet ovat kuljettaneet tuhansia lennätinsanomia ja myöhemmin puheluita. Vieläköhän nuo toimisivat jollakin ehjän näköisellä välillä? Olisi nostalgista lähettää johonkin johtimeen pieni signaali.

Usein muistetaan, miten puutarhanhoito ja koristeistutukset levisivät kansan keskuuteen pappiloiden hyvin hoidetuista puutarhoista. Rautatiepaikkakunnilla samanlainen vaikutus oli myös asemien puistoilla. Siinä missä pappiloiden säntilliset puutarhat korostivat kirkon valtaa luterilaiseen moraaliin perustuvassa yhteiskunnassa, asemien puistot muistuttivat keisarin ja sittemmin oman eduskunnan maallisesta vallasta. Niitä on vielä nähtävissä useillakin maamme radoilla, mitkä paremmin, mitkä huonommin hoidettuina. Villiintyneemmänkin asemanpuiston voi erottaa vanhojen jykevien jalopuiden muodostamasta rivistä tai kujasta, vaikka liikennepaikkarakennukset olisikin jo purettu.

Tämä kaikki on sitä rautatieperinnettä, jota 1990-luvun suurten modernisointitöiden jälkeen ei ole enää eteläisen Suomen rintamailla tavannut.

Eläinpuisto näyttää olevan tänään erityisesti kahdenlaisten matkailijoiden suosiossa. Yhtäältä ovat perheet, joissa on pieniä, usein juuri ja juuri kouluikäisiä lapsia. Toisaalta ovat lapsettomat pariskunnat. Mitähän tämä yhden päivän otos kertoo puiston kävijäprofiilista vai kertooko mitään?

Junallakin sinne on helppo mennä, koska Eläinpuisto-Zoo-nimen saanut seisake sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä itse puistosta.

Eläimillä on tilaa käytössään paljon enemmän kuin esimerkiksi Korkeasaaren eläintarhassa. Huippusuosittuja karhuja lukuun ottamatta eläimet näyttivät melkoisen levollisilta. Ovat ehkä tyytyväisiäkin.

Hirvien kanssa samassa tarhassa elelee komeasarvinen kuusipeurauros. Sopeutuvainen kuusipeura viihtyy hyvin muiden hirvieläinlajien kanssa samoilla alueilla. Hirvillä on parhaillaan ruoka-aika. Lapiosarvinen uros syö hetkisen naaraiden ja vasojen kanssa, mutta siirtyy sitten hieman syrjemmälle toiselle ruokailupaikalle. Kuusipeura tallustelee perässä. "Syödään me miehet täällä, touhutkoot naiset omia juttujaan", taitaa ajatella tuo hyvin kasvanutta hirvenvasaa pienempi kaveri :-)

Sudet katselevat ihmistä kuin koirat. Ystävällisen näköisiä ja rauhallisia otuksia näissä oloissa hurjasta maineestaan huolimatta. Muuten, yksinäinen susi on hieno ja paljon käytetty ilmaisu kuvaamaan tietyn tyyppistä ihmisolemusta. Luonnossa se tarkoittaa useimmiten naarasta, joka epätoivon vimmalla etsii puolisoa itselleen.

Mielestäni Suomen luonnon kauneimpia eläimiä ovat vasta jokunen vuosikymmen sitten tulleet maahanmuuttajat: valkohäntäpeurat. Noiden bambi-sadun esikuvien olemusta ja liikehdintää voisi katsella miten kauan vain. Kotiseudulla niitä on paljon, monen mielestä riesaksi asti, mutta omaan pihaan näitä ei ole vielä vieraaksi saatu. Yhdellä eläinpuiston bambirouvalla on kaksosvasat. Niille maittaa vielä emon maito.

Junamatka takaisin on samanlainen nautinto kuin mennessä. Eläinpuisto-Zoo-seisakkeella juna pysähtyy vain tarvittaessa. Nyt ei mieleen tarvinnut muistutella Jt:n mukaista oikeaoppista seis-käsiopastetta (kädet ojennettuina ylös tai milloin molempia käsiä ei voi käyttää, toinen käsi liikutettuna hitaasti ylhäällä edestakaisin), kun juna hiljensi jo hyvissä ajoin kuljettajan nähtyä seisakkeella odottelevat kymmenkunta ihmistä.

Tampereella jää aikaa puolitoista tuntia, koska lauantai-illan liikenteestä puuttuu mm. yksi paikallisjuna arkeen verrattuna. Hyvää aikaa maistella viileän ja sateisenkin ulkoilmapäivän päälle hieman viskiä asemaravintolassa. Savuttomat puolen pöydät sijaitsevat takaosassa. Ohi kulkee WC-tiloihin menevien tie. Hieman enemmänkin maistellut naisihminen tulee viereeni ja nojaa pöytäämme. "Olen selvännäkijä. Tarjoatko paukun, niin kerron tulevaisuudesta. Pina colada on halpa." Kultaa naurattaa. Vastaan, että selvemmin näkisi ilman sitä paukkua. Nainen tuohtuu ja tivaa suoraan, tarjoanko sen paukun vai en. "En", on vastaus. Mieluusti en kiellä pientä apua sitä kaipaavilta, mutta tässä tapauksessa naisen tilan huomioon ottaen kieltäytymistä voinee perustella itselleen vaikkapa sosiaalisella vastuulla. Hetken päästä säikähdän, kun luulen vieressä nojailleen naisen vieneen lompakkoni housun taskusta. Onneksi olinkin laittanut sen takin taskuun. Onpa minulla ennakkoluuloisia asenteita :-(