Vauhdikasta menoa

Aika paljon mahtuu lyhyeen marraskuun päivään. Aamulla töissä rästikokeen pitämisen jälkeen yritysmaailmaan neuvottelemaan aiesopimusta sähköalan koulutuksesta. Sopimukseen päästiin yllättävän nopeasti, kun puheissa keskityttiin tekniikkaan ja pedagogiikkaan. Rahasta onkin yleensä ikävää puhua. Onneksi myös monet niistä, joilla rahaa on, ajattelevat samoin.

Sitten vähän paperitöitä ja sen jälkeen päivän surrealistinen osuus, johon tänäänkin liittyi, tosin ilman omaa syytään, opetusneuvoksen titteliä kantavia.

Illaksi rauhoittumaan taidehistorian pariin. Suomen taidehistorian peruskurssin luentotentti oli varmaankin helppo, mutta mokia tuli tehtyä ja paljon. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tällaisia olivat kysymykset:

Tunnistettavana oli kuusi kuvaa:
- Isonkyrön kirkon seinämaalauksia 1500-luvulta (meinasin sortua todella halpaan ja tarjota jotakin lounaisempaa vaihtoehtoa, mutta tulin sentään katsoneeksi, että tekstit olivat vanhaa ruotsia eikä latinaa).
- Beckerin "Äidin ilo" 1860-luvulta. Tämän mokasin tarjoamalla Berndtsonia ja vähän myöhäisempää ajankohtaa. B-kirjain ja ranskalaisvaikutus on huono selitys.
- Jokin minulle tunnistamaton myöhäiskeskiaikainen Pietaria ja jotakuta täkäläistä kirkonmiestä esittävä maalaus. Tarjosin Lohjaa, mutta ei se sieltä liene. Äkkiseltään en löytänyt oikeaa vastausta jälkeenpäinkään.
- Aaltosen kubistinen ehdotelma Aleksis Kiven patsaaksi.
- Thesleffin sisaren muotokuva "Thyra Elisabeth" 1890-luvulta. Pitikin mennä tarjoamaan tekijäksi Danielssonia.
- Flemingien hautamuistomerkki Mynämäen kirkosta. Flemingit menivät oikein, mutta hautapaikan päättelyketju väärin. Kuitian kartanon vuoksi tarjosin Paraista.

Kotona piti tarkistaa kirjahyllystä, mikä kaikki meni väärin, ja melkein kaikkihan siinä meni.

Esseetehtävän vaihtoehdoiksi tarjottiin:
- Esihistoriallinen taide
- Ekspressionismi 1900-luvun taiteessa
- Kustavilainen uusklassismi ja venäläinen empire arkkitehtuurissa

Arvelin saavani välttävän, blogitekstinomaisen, vastauksen kasattua mistä vain noista, mutta päädyin viimeiseen. Siihen tuntui helpoimmalta sitoa yleisempää historiaa Kustaa III:n ajan muodikkaista ranskalais- ja hollantilaisvaikutteista, Vaubanin linnoitustekniikasta, viimeisten Ruotsin vallan vuosien kirkoista ja ennenkaikkea emämaan vaihdoksesta. Väitän, että empire teki uusklassismia soveltaessaan paljon vähemmän kompromisseja kuin milloin sotilaiden, milloin käsityöläisten tarpeisiin taipunut kustavilainen tyyli.

Kaikkeen sitä mukaan joutuu

Älkää edes kysykö. Mutta arvokkaiden herrojen Jussin ja Timon ajopelinä on International-traktorin ja 105 H 37-61 -haupitsin ajoneuvoyhdistelmä.

Turkkunen

Turku oli viileä ja harmaa. Tuomiokirkkosillan kupeessa oli vielä veneitä vesillä. Yhden nimi oli Das Boot.

Maalainen taisi olla käymässä samoilla kulmilla. Ilmeisesti kylläkin eri tilaisuuksissa: minun salissani oli ammattikoulujen ja opetushallituksen väkeä.

Päivän anti ei tuntunut kummoiselta. Aivan toissijaiset asiat alkoivat mietityttää. Sellaiset kuin oma roolini joukossa. Mahdanko olla inside again vai left outside alone. Jospa ne viime vuoden syksyllä antoivat pikkukivaa puuhasteltavaa, että se pitäisi päänsä kiinni, kun puhutaan isoista asioista.

Mutta edelleenkin tuntuu siltä, että jos ylenmäärin henkilökohtaistamme oppimista ja tutkinnon suorittamista, vahvistamme kulttuuria, jossa jokainen viime kädessä haluaa ylivertaisesta osaamisestaan patsaan ja sen jalustaan "Iagh war med landett och landett med mig wääl tillfreds" (tuomiokirkon nurkalla pönöttävän kenraalikuvernööri Brahen sanoissa huomiota kiinnittää ja yleisestä suhtautumisesta kertoo paljon se, missä järjestyksessä nuo kaksi asiaa sanotaan). Ai niin, mutta kun ruotsin kieli henkilökohtaistetaan pois jo perusopetuksen yläasteella, koska se ei ole coolia, niin ehkä patsaan jalustaan tuleekin "Taaki börsta rules ok fuc yuo man".

Kala ei ollut makuuni, mutta kahvia tuli nautittua aivan liikaa.

Päivän aikana sää viileni ja sade alkoi muuttaa olomuotoaan niin, että illalla oli ohjelmassa renkaanvaihto. Olemme ajelleet autolla tänä syksynä varsin vähän. Edellisen lumimyräkän se sai seisoa rauhassa tallissa, ja sitten tulikin taas lämmin. Juuri hankittuja Hakkapeliittoja ei ole ollut tarve laittaa tositoimiin. Mutta eiköhän se nyt ollut aika. Bensaakin tuli haettua pitkästä aikaa.

Kirkollinen arki-ilta

Työpäivä meni huomisen Turun keikan materiaaleja valmistellessa. Tuntui, että joka kerran, kun katsoi ikkunasta ulos, oli yhtä pimeää.

Illalla puolisoni ja minä vietimme tovin naapuriseurakunnan kirkossa musiikin parissa. Viululle ja uruille oli valittu kooste tuttuja ja turvallisia kirkkokonserttikappaleita Buxtehudesta alkaen.

Vaikka seurakunnan nykyinen kirkkoherra on ehtinyt olla virassaan jo jonkin aikaa, tapasin hänet ensimmäistä kertaa vasta nyt. Viiala on tunnetusti varsin työväenhenkinen paikkakunta, ja mieluinen tulokas oli aktivoinut papinvaalissa äänestämään myös harvemmin kirkossa viihtyviä. Siitä eivät kaikki seurakunta-aktiivit olleet pitäneet. Niin publikaanit kuin fariseuksetkin meillä on aina keskuudessamme. Joka tapauksessa hyvän papin viialalaiset itselleen valitsivat, ja kaupantekijäisinä saivat taitavan viulistin, kirkkoherran rouvan.

Työväenhenkisyydestä mieleen, Viialan alttaritaulu on minusta todellinen helmi. L. Segerstråhlen maalauksessa Jeesus on tullut 1950-luvun Viialan kaduille tehtaalaisia morjestamaan. Muutenkin vuonna 1950 valmistunut kirkko on tyylikkäässä modernismissaan niin hieno, että naapuriseurakuntalainen voisi sanoa olevansa melkein kateellinen, vaikka varsinkin kirkollisia puhuttaessa kateus on kovin ruma sana.

Raamatullisissa aiheissa jatkettiin kotimatkallakin, kun poikkesimme Kylmäkoskelle ostamaan edullista lamppuöljyä ja sinappia.

Huomenna on hieman tavanomaista aikaisempi herätys. Hitaista aamutoimista nauttivalle optimaalinen aika voisi olla jossakin neljän ja puoli viiden välillä. Normaalisti arkiherätys on viideltä.

Hämärtää

Aamukahvin jälkeen avasin autotallin ovet puolisolleni lähteä Viialaan töihin. Torkuin vielä hetken ja toisenkin, kunnes puin haalarin ylle ja menin ulos haravan kanssa.

Saavuttuaan kulta tuli pyynnöstä huolimatta mukaan, eikä kevääksi ei jää enää paljon siivottavaa.

Illalla jokunen lyhty on sytytetty ulos.

Työmiehen lauantai

Eilen Helsingin asema-aukion laidalla tulin hankkineeksi suosikki-Linuxini uuden version (linkki ei vie enää sille sivulle kuin ennen, mutta menköön). Tänään sitä on yritetty asennella yhtä huonolla menestyksellä kuin edeltäjäänsä.

Promisen MB Fasttrack 133 -RAID-ohjain tunnetaan nimeltä, mutta kaksi peilattua kiintolevyä näkyy edelleen kahtena levynä, eli laitteistotasolla tehtyä peilausta ei ymmärretä. Tämä estää käytännössä järjestelmän asennuksen siten, että myös levypeilaukselle asennettu Windows olisi kaksoiskäynistettävissä. Linuxin Grub asentuu kauniisti jompaankumpaan levyyn, mutta ei levymatriisiin, eli loppujen lopuksi se ei tee yhtään mitään.

Myöskään SMC:n 802.11g-sarjan verkkosovitinta ei taida tämä pingviini tunnistaa.

Väitän edelleen, että Linux ei sovellu kovin hyvin työasemaan (tosin vakioituihin verkkoihin ja ja vakiintuneiden PC-merkkien työasemiin se varmaankin istuu), vaikka palvelimissa se sukujuurensa mukaan on aimo tekijä.

Epäonnisten asennusyritysten jälkeen puolisoni ja minä polkaisimme rautaa nostelemaan. Typerän äijäilyn vuoksi - salilla oli oikeitakin asianharrastajia - sorruin taas kerran liian suuriin painoihin. Koska hitossa opin ymmärtämään, että yritän hakea sieltä edes hiukan kestävyyttä.

Illaksi polkaisimme kotikylän elokuvateatteriin. "Äideistä parhain" on visuaalisesti upea filmi. Visuaalisuutta ymmärtävänä kulta avasi filmin näkymiä vertauksella vuosien takaiseen "Kuningasjätkään". Päähenkilön, lapsen, näkökulmasta maisemat epäilemättä ovat oletusarvoisesti panoraamoja. Katsoja pääsee helpommalla keskittymällä epäoleellisuuksiin. Ruotsissa tuskin käytettiin naapurimaan Ei-matkustajavaunuja 1930-1940-luvuillakaan.

On helppo uskoa, että kuvaaja J. T. Laineesta kuullaan myöhemminkin.

Venäläinen ilta

Pasilassa Dv16 oli nopeampi kuin kameran tarkennus. Vikkelä melkein-eläkeläinen ehti vaunujonon taakse ennen muistikortille päätymistään.

Illaksi puolisoni ja minä suunnistimme Tampere-talolle. Yhä leuto sää suostutteli taitamaan polkupyörällä matkan asemalle. Tampereelle päästiin Esslingen-vaunujen kyydissä.

Vadim Glutzman tähditti odotusten mukaisesti Tsaikovskin viulukonserton (D-duuri opus 35). Melkoinen pelimanni tuo ukrainalaissyntyinen mies. Ja muutenkin romantiikan ajan viulukonsertossa on potkua.

Illan toinen teos oli niinikään äiti Venäjän lapsi: Sostakovitsin viides sinfonia. Se on teos, jolla säveltäjä nousi maassaan suureen suosioon vuonna 1937. Ehkä tämän historiallisen seikan vuoksi joku kuulija saattaa syyllistyä kuulemaan siinä tarkoitettua paljon enemmän kansalliskiihkoa. Mutta varsinkin ensimmäinen osa on hieno perinteisen ja uuden musiikin rajankävijä. Ja koko teos muutenkin hyvin vaikuttava.

Ennen junan lähtöä - sekin Esslingen-runkoinen - vietimme hetken lasillisen ääressä keskustellen vaikutelmista. Musiikista mitään tietämättömänä ja sitä osaamattomana joudun aina toteamaan, miten ainoa tarttumapintani teoksiin on sidottu historiaan. Silloin olen oikeista asioista puhuttaessa heikoilla jäillä, mutta pöydän toisella puolen hymy oli lämmin.

Kotona venäläinen ilta jatkui nauttimalla suolakurkkuja.

Myöhäisillan huumoria

Venäläisyydestä mieleen, itänaapurin jääkiekkomaalia vartioi Maxim Sokolov. Nimi ei voi olla tuomatta tällaisella oudolla huumorintajulla siunatun huulille vinoa hymyä. Mutta jos nimi olisi enne, hän kai olisi tiheästi laukova hyökkääjä.

Lisää epämääräistä huumoria tuli kuviteltua päivällä Helsingissä.

Reissupäivän aamu

Luvassa on päivä Helsingissä ammatillisen koulutuksen kysymysten parissa. Illaksi Tampereelle kuuntelemaan ja katselemaan keikkaa, jonne liput tuli onneksi hankittua ajoissa.

Tämä lienee taas niitä päiviä, kun voi vahvistaa ajatusta siitä, että elää melko optimaalisella etäisyydellä keskuksista.

Postmodernismia

Taidehistorian kurssilla on muutamana edellisenä iltana käsitelty postmodernismia. Se on ollut minulle aina hiukan hämärä käsite, vaikka oli meikäläisissä oloissa suosionsa huipulla jostakin 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin. Mutta en liikkunut sellaisissa piireissä, missä käsitettä olisi erityisesti pohdittu.

Vaikka taidehistoriaa opiskelenkin, minua varsinaisesti kiinnostaa tekniikan historia. Olen tulkinnut postmodernismin lähinnä sen taustaa vasten ja varmaankin varsin yksisilmäisesti. Siinä kontekstissa modernismi näyttäytyy yhteiskunnan ja teknologian välisen vuorovaikutuksen voimakkaana kehityskautena, jossa teknologialla on oma selkeä paikkansa yhteiskunnan palvelijana. Suhde on hyvän isännän ja rengin suhde.

Postmodernissa näkemyksessä yhteiskunnan ja teknologian suhteesta renki haluttiin alistaa orjan asemaan. Ihminen luuli olevansa niin kaikkitietävä ja -osaava, että hedelmällinen vuorovaikutussuhde oli vaakalaudalla. Suuri osa yhteiskuntaa haukotteli ikävystyneesti teknologiselle kehitykselle, koska "kaikki oli jo nähty". Internetin synnyttämä alkuhuuma 1990-luvun puolivälissä ja vähän sen jälkeen oli jonkinlainen postmodernismin huippu.

Mutta kun ihminen oli kadottanut luonnollisen isännyyssuhteensa teknologiaan pitämällä sitä itsestäänselvyytenä tai ikävystyttävänä, hän sai huomata sen karanneen monilta osin ulottumattomiinsa. Vuosituhannen vaihteen kulttuuri-ilmiönä syntynyt "jälkiromantiikka" on tekniikan historian näkökulmasta katsottuna jonkinlaista modernismin varhaisvuosikymmenten kaltaista yritystä henkisin ja kulttuurisin voimakeinoin vastustaa teknologian yhteiskunnallista vaikutusta. Yhtä hyvin kuin defenssinä - jollaista se oli aikanaan - sen voi nähdä myös antautumisena, joka kertoo siitä, että postmodernismin jälkeen voi olla liian myöhäistä rakentaa toimivaa eli rationaalisella tavalla ihmiselle alisteista teknologiasuhdetta. Kuten perimätiedon mukaan Andreaan ristinä nähtyä, ilmeisesti jonkinlaista astronomista ilmiötä, pidettiin vuoden 1495 Viipurin taistelun symbolina, voisi vaikkapa marraskuun 2001 Pyry-myrsky olla vastaava symboli postmodernismin päättymisen ajanjaksolle teknologian historiassa.

Vakavasti ottaen on tietenkin turhaa puhua kulttuurillisten ajanjaksojen vaihtumisesta ennen kuin aikaa oletetusta vaihtumisesta on kulunut vähintään muutamia vuosikymmeniä. Kleio suostuu nostamaan huntuaan ja näyttämään todellisia kasvojaan vasta kohtuullisen pitkän tuttavuuden jälkeen siitä yksinkertaisesta syystä, että mahdollisen kulttuurin muutoksen voi havaita vain sen toteutuneiden vaikutusten kautta, eikä niitä havaita muutamassa vuodessa.

Illan opiskelureissulla tuli osallistuttua postmoderniin performanssiin. Otin Valkeakoskelta mukaan Tiedonantaja-lehden, kun niitä ilmaiseksi jaettiin. Lueskelin sitä yliopiston päärakennuksen alakuppilassa kahvimukin ääressä ja pyrin pitämään huolta, että lehden nimi varmasti näkyi ohikulkijoille. Mutta eipä sieltä yksikään postmoderni juppi tullut riitaa haastamaan. Ei yleisö huomannut yritystä tarjoilla intertekstuaalisia viitteitä esineen ja tilan suhteen.

Näitä pohdiskellessani tulin ajatelleeksi, että postmodernismin voisi ainakin kulttuurillisena käsitteenä tiivistää toteamukseen: "Nyt alkaa olla ideat loppu". Miten on filosofit ja kirjallisuustieteilijät, eikö vaikkapa Kristevan intertekstuaalisuutta koskevan ajattelun voisi tiivistää noihin sanoihin? Ei suinkaan pilkallisesti vaan toteamukseen sisältyvää rehellisyyttä kunnioittaen.

Tekniikan historian jäänne tarjolla

Puhelimen ollessa äänettömällä siihen oli soitettu. Numero ei sanonut minulle mitään. Kun soitin, vastasi ääni menneisyydestä. Yllätyin. Joskus puhuimme Pekan kanssa pitkiä puheluita, välillä tuntejakin. Rautateistä, museotoiminnasta, valokuvauksesta. Ei tämä nytkään lyhyeksi jäänyt.

Tarjolla nimittäin olisi taas veturi. Ehkä kesäinen veturishoppailumme on tullut huomatuksi. Nyt niitä kai sitten olisi tulossa ovista ja ikkunoista. Tämä olisi oikein preussilaista kuningassukua, Hohenzollerneja, vaikka kriittisimmät veturien sukututkijat sen kiistävätkin.

Mutta alustavasti kiitos ei. Emme haluaisi pressuttaa sitä ja panna sitä seisomaan ulos, koska sille ei ole sijaa veturitallissa. Eikä tuollaista ihan muutamalla satalappusella vuokrattavalla kuormurilla siirretä.

Historian tallentaminen on äärimmäisen arvokasta, mutta yhtä toimijaa ei kannata ajaa taloudelliseen perikatoon ja saattaa sen olemassaolevien tulosten säilymistä vaakalaudalle yhden pelastusyrityksen vuoksi. Asiaan palattaneen eri foorumeilla.

Verkkopäiväkirjat mediana

Viime päivinä on kirjoitettu paljon perinteisen median ja verkkopäiväkirjailun välisestä suhteesta ja ennenkaikkea osallistuttu tuon suhteen kehittämiseen. Perinteisen median tuottajat yrittävät väheksyä verkkopäiväkirjoja ja verkkopäiväkirjailijat taas syyttävät toista osapuolta nurkanvaltausyrityksestä.

Asiaan liittyy paljon sellaista, mitä media-alan ulkopuolisena en ymmärrä. Oudoimmalta tuntuu, että perinteisen median ja verkkomedian välinen vastakkainasettelu näyttää tiivistyvän suomalaisessa keskustelussa vasta nyt, vaikka kummallakaan puolella mitään todellista uutta tuskin on keksitty moneen vuoteen, ja suuri yleisökin on löytänyt tiensä molempien osapuolten luo jo aikaa sitten.

WWW-sivuja on ollut olemassa pitkään, ja koko kansan tietoisuudessakin WWW on ollut ainakin tämän pian jo jälkipuoliskolleen kääntyvän vuosikymmenen ajan. Kuitenkin jonkinlaista nokittelua niitä vastaan tai niiden puolesta on havaittavissa isommin vasta nyt, kun säännöllisesti päivitettäviä, johonkin teemaan tai kirjoittajan näkemyksiin perustuvia WWW-sivuja on alettu kutsua blogeiksi eli verkkopäiväkirjoiksi.

Luulen, että yksi selitys ilmiölle on se, että perinteisen median puolella on vähitellen - meidän oloissamme ehkä noin viimeisen vuosikymmenen kuluessa - huomattu, että yleisöä keräävä kirjoittaminen ja julkaiseminen alkaa olla kaikkea muuta kuin niukka resurssi.

Hieman karrikoiden sanoen voitaneen todeta, että kolmisenkymmentä vuotta - ehkä enemmänkin - maassa on vallinnut sellainen sivistyspoliittinen tilanne, että kuka tahansa kykenee halutessaan hankkimaan sellaisen muodollisen ja sisällöllisen koulutuksen tai muun osaamisen, että hän kykenee kirjoittamaan riittävän oikeellisesti ja riittävällä asiantuntemuksella lähestulkoon mistä tahansa aiheesta, jolla on mahdollista ylittää suuren yleisön rajakiinnostuvuus.

Tämän option lunastamisen on estänyt julkaisukynnys, joka on täytynyt pitää korkealla kiinteiltä kustannuksiltaan melko raskaan perinteisen median piirissä. Mutta nyt tilanne alkaa olla se, että kuka tahansa voi ryhtyä julkaisijaksi verkkomediassa.

On loppujenlopuksi yhdentekevää, aiheuttaako tekstitarjonnan lisääntyminen sen, että uudet helmet pääsevät esiin ei-perinteisiä reittejä pitkin ja korvaavat vanhat, vai väsyttääkö informaatiotulvan kasvaminen yleisön niin, että se ei enää noteeraa mitään helmiä. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on erityisesti huomattava yleisön käsitteen katoaminen ja muuntuminen tuottaja-kuluttajaksi. Valmius tehdä itse vähentää valmiutta ostaa muilta.

Ei ihme, että yltäkylläisyyden lisääntyminen harmittaa toisia.

Valo loppui

Aamupäivän vietimme tänäänkin haravan varressa. Tämä on ollut hyvä lehtivuosi, ja haravoitavaa on riittänyt. Mutta omenapuuhun jää lehtiä edelleen. Erikoinen syksy.

Puolisoni päätti lähteä Keski-Suomeen tervehtimään sukulaisiaan ja entisiä työtovereitaan. Asemakyytimatkalta jatkoin veturitallille. Miehistöhuoneen kello kävi vielä kesäaikaa ja kalenteri näytti lokakuuta. Se, käykö 1880-luvulla valmistettu kello viikon päivät väärässä ajassa, vaikuttaa pikkuseikalta kyseisen esineen elämänkaarta ajatellen. On vaikea uskoa, että esimerkiksi reilun parin vuoden takaista mallia oleva aurinkorannekelloni kävisi mitään aikaa tusinan vuosikymmenen päästä. Virustorjuntaohjelma sai päivityksensä. Museon kyseessä ollen puhelinmodeemilinja on asianmukainen tietoliikenneyhteys, joskin kärsivällisyys voi joutua koetukselle. Onneksi oli vaihtotöitä tarjolla odotusajaksi. Ilkalle kiitos lupauksesta järjestellä kaluston siirrot toisinpäin huomenissa.

Kotiin palattua Vilma sai päivällisensä ja lähti ulos. Talo alkoi tuntua tyhjältä. Päätin lähteä viimeisiksi valoisiksi hetkiksi vielä haravoimaan, hopeapajua kun löytyy Urjalan tien varresta. Valoa riitti tunniksi.

Talkoot Blogistanissa II

Alkusanat uudelleen: Toista vuosikymmentä sitten silloisella Radio Mafialla kuului perjantai-iltaisin ohjelma, jossa muistaakseni nykyinen kansanedustaja Salovaara harjoitti "biisin raiskaamista". Sydäntäni raastaa, mutta interblogistisen suuntauksen vallitessa ajattelin yrittää saman suuntaista kirjallisuuden suhteen. Kohteeksi päätyi kotimaisen kirjallisuuden timantti.

Esiintyjät, syvästi sivistyneinä herroina tunnistanette roolinne. Vaikka Linna käsitteli tässä teoksessaan vain aniharvaa henkilöhahmoaan moitteettomana sankarina, tämän tarkoitus ei suinkaan ole siirtää Linnan omista hahmoistaan tekemää kriittistäkin kuvaa blogikirjoittajiin. Näyttelijöitähän me kaikki täällä olemme.

Sitten ryhdyttiin rakentamaan blogiyhteisöä. Pinserin Sami rakenteli listajärjestyksen määrittävän algoritmin ilman mitään päällysmiehen asenteita, vain sinne tänne luokan ja funktion kirjoittaen, ja näihin funktioihin hän liitti sellaisia pikku pääsiäismunia, jotka panivat blogikirjoittajat kuumiksi kireän listasijoituskilpailun odotuksesta.

Samin koodi oli todellakin luotu listasijoituskilpailua varten. Tieten oman ylivoimaisuutensa hän antoi rohkaisevia kommentteja kaikille ja sai aikaan tilanteen, jossa kirjoittajan koko kunnia oli hänen listasijoituksensa varassa.

- Tilatkaa te Lehden lukijat myös toi Lovelacen testi, että näkee sitten, kumpi saa enemmän lukijoita.

Lehti oli huumoriblogi, yleisön huvitukseen tarkoitettu tuote, jonka koko arkisto oli koostunut lukijoiden hauskuttamisen tarpeesta.

Lovelacen testi taas oli tieteellinen blogi, kireä ja aina vähän ärtynyt, jolle humanismi merkitsi niin paljon, että kirjoittaja saattoi saada raivokohtauksen sen johdosta, mitä tapahtui usein, sillä huolimatta provosoivista kirjoituksistaan ja ehdottomasta positivismistaan Ilkka ei saanut blogiinsa paljonkaan kommentteja. Kovan paikan tullen hän sekosi silmittömään vastakkainasetteluun ja hermostuneeseen mustamaalaamiseen.

Sijoituksen määrittävillä funktioillaan Sami loi pohjan koko listasijoituskilpailulle, sillä tämä oli haaste myös muille, siitä huolimatta että se synnytti top-100:ssa haasteellisen kuhinan.

Hei Sedis. Tee sinä dokumentaatiota Blogistanin kehittymisestä, kun olet oppinut historiatieteellisiä artikkeleita kirjottaan.

Sedis oli myös ryhtynyt bloggaajaksi. Ei siksi, että hän olisi itse listasta kiinnostunut, eikä hän olisi koodaamaan kyennytkään ja yhtä hyvin kuin listalaiset tiesivät listasijoituksen tekemän vaikutuksen todelliseen sisältöön, tiesivät he myös Sediksen listasijoituksen sellaiseksi kuin se oli, koska hän ei viljellyt sosiaalipornoa.

Sitten oli vielä pari alle top-100:n kirjoittavaa, Visa Kopu ja Cybbis, pahan akselirasva Mitvit ja vielä pari alle top-200:n kirjoittavaa.

Speksien laatiminen alkoi. Ensin hitaasti ja tasaisesti mutta kohta kohdalta kiihtyen, sikäli kun hiljaisuus hitaimmin päivittävällä herätti huomiota. Ja vaativana, harmia ja kiukkua herättävänä viilsi passiivisimpia kirjoittajia Samin pyyntö:
- Parannusehdotuksia.

Pyhäinpäivä

Päivän pyhäisestä luonteesta huolimatta myös puolisollani oli vapaapäivä. Nukuttiin tyytyväisinä kahdeksaan saakka.

Aamupäivä kului pihatöissä. Keinu ja kasvihuone päätyivät talvisuojaan ja muutama kottikärryllinen myöhäispudonneita eli kirsikkapuunlehtiä kompostiin. Painepesuri oli jälleen oivallinen apu siivoustöissä.

Iltapäivällä vietimme tovin nostelemalla rautaa. Tyhmäilin taas yrittämällä kuntooni nähden liian isoja painoja. Suurimman osan ajasta olimme kuntosalin ainoat käyttäjät. Isossa salissa pelattiin futsalia, ja illaksi oli luvassa lentopallo-ottelu.

Vähän ennen dynamon päällelaittopakkoa polkaisin hautuumaalle kynttiläkassi pyörän sarvessa. Väkeä oli paljon vainajiaan muistamassa. Suurin osa suuntasi kauas uusimmille käytäville. Vanha puoli korkealla mäessä käy yhä hiljaisemmaksi ja valottomammaksi, eikä keskiosakaan ole enää kynttilänsytyttäjiä täynnä. Mutta vanhan puolen sankarihauta oli taas saanut kauniit valkoiset ristinsä.

Takaisin päin tullessa lentopallon ystäviä kulki liikuntahallin suuntaan.

Talkoot Blogistanissa I

Toista vuosikymmentä sitten silloisella Radio Mafialla kuului perjantai-iltaisin ohjelma, jossa muistaakseni nykyinen kansanedustaja Salovaara harjoitti "biisin raiskaamista". Sydäntäni raastaa, mutta interblogistisen suuntauksen vallitessa ajattelin yrittää saman suuntaista kirjallisuuden suhteen. Kohteeksi päätyi kotimaisen kirjallisuuden timantti.

Esiintyjät, syvästi sivistyneinä herroina tunnistanette roolinne. Vaikka Linna käsitteli tässä teoksessaan vain aniharvaa henkilöhahmoaan moitteettomana sankarina, tämän tarkoitus ei suinkaan ole siirtää Linnan omista hahmoistaan tekemää kriittistäkin kuvaa blogikirjoittajiin. Näyttelijöitähän me kaikki täällä olemme.


Blogilistan parannukset tehtiin nopeasti. Vaikka Maalainen tunsikin Pinserin Samin eräitä ideoita kohtaan vastenmielisyyttä, jopa lievää halveksuntaa, niin eräässä tärkeässä kohdassa Sami vei aseet häneltä. Sillä Samilta kävi koodaaminen.

Maalainen itse työskenteli tekemällä esityksiä listan parantamisesta ja esityksiinsä keskittyneenä, mutta Sami sen sijaan teki parannukset ohimennen, niin kuin vain siinä muun IT-konsulttina olemisen ohessa. Ja omalla, huolettomalla ja itsevarmalla blogipersoonallaan hän oli yhdessä Riitan kanssa ottanut ykköspaikan listalla haltuunsa. Ennen pitkää Maalainen myönteli Samin monet uudistukset hyviksi ja pani vastaan vain sellaisissa, jotka suosivat sisäpiiriä. Ja niissäkin täytyi useimmiten antaa periksi, sillä Sami osasi taitavilla toteutuksilla panna hänet asemaan, jossa kunnia oli pelastettavissa vain kehumalla uudistuksia.

Listauudistuksia koodatessaan Sami käsitteli ahkerasti päivittäviä vähän liian pienellä huomiolla. Hän tallensi muuttujaan blogin päivitysajan, testasi onko blogi päivitetty vuorokauden sisällä ja jos ei ollut, jätti aikaisemman päivitysaktiivisuuden huomiotta. Pitkän aikaa Maalainen tarkkaili sitä syrjäsilmällä, mutta ei sanonut mitään. Viimein hän alkoi merkittävästi kommentoida:
- Kuinka mahtaa kirjoittajien päivitysinto riittää? Kuinka vaan mahtaa riittää, kun sijoitukseen vaikuttaa niin vähän?
Sami ei ollut huomaavinaan, vaan uudisti listaa niin, että koko Blogistan kuhisi. Silloin naputti Maalaisen näppäimistö ja hän kommentoi paheksuen:
- Jos vähän kattosit... vähän niin kun rohkaisevammin... ettei päivittäminen lopu.
- Kyllä se on Maalainen sillä tavalla, että kuka ei kerää lukijoita, ei parane päivittämälläkään. Ja täytyy sinun ajatella päivitysten laatua. Ei nää haircut-päivitykset kiinnosta ketään siellä informaatiotulvassa kahta sekuntia.
- Tulee niin turhaksi tämä ahkera päivittäminen... Menee aikaa... Jos huomioisit sen vaan.


Seuraavassa jaksossa noustaan katol... siis ryhdytään rakentamaan blogiyhteisöä ja mukaan saadaan uusia nimiä.

Kitkerää yliopistokahvia

On taas tullut istuttua iltoja taidehistorian luennoilla ja nautittua pahaa kahvia. Olen yhä useammin huomaavinani, että minulla on oppiaineeseen väärä asenne. En osaa ajatella taiteen historiaa yksittäisten teosten tai tekijöiden kannalta, mikä nykyään ilmeisesti olisi puhdasoppisin näkökulma.

Syystä tai toisesta minun on helpompaa ajatella taidetta, kuten oikeastaan kaikkea aikaulottuvuuden yli riittävän pitkällä aikajaksolla tarkasteltavaa, ilmiönä. Ilmiö luonnollisesti rakentuu osistaan, mutta samalla se myös rakentaa osiaan. Siksi yksittäisten henkilöiden tai heidän yksittäisten töidensä pitäminen tarkastelun kiinnekohtana ei tunnu kovin tehokkaalta asian hahmottamisen kannalta. Vaikutelma on sama kuin yleisemmänkin historian pikatiivistelmissä, joissa niputetaan yksittäisiä tapahtumia yksittäisten vuosilukujen alle.

Annalistisella asteikolla sijoittaisin taiteen jonnekin keskipitkien ja lyhytkestoisten ilmiöiden rajamaille: sen verran tiheästi muoti kuitenkin on viimeisen parinsadan vuoden aikana muuttunut.

Virkatalo juhlavalaistuksessa

Kotiin tullessa vanha asemapäällikön virkatalo oli juhlavalaistu ja pihalla oli ulkotulia. Talon isäntinä toimineet risteysaseman päälliköt olivat edellisellä vuosisadalla suuriruhtinaskunnallisestikin mainittavassa asemassa olevia virkamiehiä (itse asiassa myös pienimpien rautatieliikennepaikkojen kaikki viranhaltijat listattiin Valtiokalenterissa varsin pitkään). Ehkä talossa silloinkin joskus juhlittiin, vaikka elämänehdot maalaispitäjässä olivat tietysti paljon nykyistä niukemmat myös korkeilla virkamiehillä. Monen silloisen asemapäällikön kerrotaan olleen innokkaasti mukana erilaisissa ajalle ominaisissa kansansivistysriennoissa.

Edellisen kerran asemapäällikkö asui taloa 1980-luvulla. Sen jälkeen se oli vielä jonkin aikaa toisen rautatieläisperheen kotina, ja heidän muutettuaan autioitui. Paikallinen kunnan virkamies teki hiljattain käytännön kulttuurityön ostamalla talon ja ryhtymällä remontoimaan sitä. Ainakin tänä iltana näky oli kaunis.

Kirjallinen loppumerkintä

Vähän aikaa sitten Tommi kirjoitti kirjoista kriittisesti. Minä taas pidän kirjoista, vaikka ikävä kyllä en niitä paljon luekaan. Ergonomisen ja virtalähdettä vaatimattoman käyttöliittymän lisäksi nostan kirjan artefaktina digitaalisen tallenteen edelle myös esteettisistä eli hedonistisista syistä. Se on yksinkertaisesti viehättävä esine.

Ja vielä päivän jälkikäteispäivitys

Uusi blogilistan etusivu voi - kaikesta kritiikistä huolimatta - näyttää ihan mukavaltakin ;-)

Pieniä materiaalitappioita

Viime aikoina on vietetty elektroniikan rikkoutumispäiviä. Kannettava PC päätti yllättäen lakata suostumasta boottaamaan. Tuntuu, että se ei pysty lataamaan edes BIOS-ohjelmaa. Puhelin teki vastaavankaltaisen tenän, mutta se tuli kuntoon käyttämällä huollossa.

Ja karvaisin perheenjäsen sotki maton oksentamalla siihen huonosti sulaneen hiiren. Niinkuin muka ei kotona saisi ruokaa.

Mutta tuo on vain materiaa. Kotona pääsin parturiin, kun illan valo pihamaalla vielä juuri ja juuri riitti (kylmä ei ehdi tulla vielä syysiltanakaan, kun tyyliini sopiva parturointi kestää noin kolme minuuttia).

Iltalenkillä tuli melkein liian lämmin ja oli pimeää, mutta oli myös hyvää seuraa.

Ei kiva

Tuuli oli lämmin, lokakuiseksi liian keväinen. Puut ovat tilapäisten talvikelienkin jälkeen nihkeitä luovuttamaan lehtiään kompostiin. Löivät haravoijaa kasvoihin verinaarmujen verran, hitto soikoon.

Viimeinen kesäajan päivä

Aamulla oli jalo aikomus lähteä harrastamaan liikuntaa. Eilisillan paheellinen elämä vesitti aikeen.

Ilkka soitti kertoakseen vanhojen kuorma-autojen ohimarssista. Urjalan suuntaan todellakin ajoi melkoinen joukko raskasta vanhemman ajan kalustoa. Kameran "battery exhausted" jätti tämän merkinnän ilman kuvia.

Kotikylän kaupoissa ohjattiin kauas tai vielä kauemmaksi oikeanlaista tiivistettä hakemaan.

Rautateitä pahvikansissa

Keskiviikkoinen merkintäni hävisi eilistä julkaistaessa. Pahoittelut. Siinä tosin ei ollut kovin kaunista tekstiä kanssaihmisiä kohtaan, joten ehkä jouti mennäkin. Vai mahtaako Blogspotissa olla LIFO-tyyppinen kapasiteettirajoitus? Kohta tuo nähdään.

Postissa odotti paketti. Ilkan ja Jukan kanssa tutkiskeltiin sisältö heti veturitallilla. Toissapäivänä painosta tullut Kimmo Pyrhösen "Lättähattu - kiskoauton tarina" -kirja on paitsi viisas myös kaunis esitys yhdestä meikäläisen liikennehistorian ilmiöstä. Kirjassa on melkoisia kuva-aarteita. Itseäni sykähdytti varsinkin keväällä 1955 otettu kuva Valmetin tehdasalueesta, jossa palvelukseen valmiina oli kiskoautoja, Hr11-linjavetureita ja raitiovaunuja (raitiotieharrastajaveljille pahoitteluni, että en bongaa tyyppiä) ja taitaapa näkyä yksi Dm3- tai Dm4 -moottorivaunukin. Ja ennen kaikkea niiden rakentajien satoja polkupyöriä katoksissaan. Paljon muitakin helmiä - niin tekstissä kuin kuvissakin - on aina 1980-luvun lopulle saakka, nostalgialiikenteen osalta sen jälkeenkin.

Tekijämiesten käsissä on valmistumassa myös tallenne veturien äänistä. Näytillä - kiitos Jarkon - käyneet kansipaperit lupaavat melkoista spektaakkelia.

Menneisyyden varjoja

Illan taidehistorian luennolla asetettiin vastakkain - Marcus Rothkowitzin tuotanto esimerkkinä - ajatus pitkistä linjoista ja teosten yksilöllisyydestä.

Rothkowitz-Rothkon tapauksessa "annalistinen" tyyppiesimerkki on taidehistorioitsija R. Blumenbaumin kolmisenkymmentä vuotta sitten muotoilema näkemys, jonka mukaan Rothko oli (silloinen) päätöslenkki pohjoisen romanttisen perinteen ketjussa eli ei sen enempää tai vähempää kuin vaikkapa C. D. Friedrichin seuraaja.

Jo hyvän aikaa vallalla olleen yksilöllisyyttä ja ainutkertaisuutta korostavaan asenteeseen (minkä eräitä keskeisimpiä ilmentymiä muuten "kansalaisjournalismi" eli verkkopäiväkirjat ovat) pohjautuvat tulkinnat kieltävät pitkäkestoisen perinteen ja haluavat tarkastella kunkin taiteilijan töitä yksilöllisinä. Tiedekorkeakoulut ovat kunkin aikakauden ilmiöiden muotinäyttämöitä. Niinpä on kuulemma oikein tarkastella taiteilijoiden töitä kiinnittämättä niitä mahdollisiin perinteisiinsä.

Perusongelma on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Nykyihmisen - nykyteknologiasta puhumattakaan - tiedonkäsittelykapasiteetti on niin alkeellinen, että rajanveto yksittäisen ja yleisen välille on pakko tehdä väkisin. Ja se onkin mukavaa tehdä, koska kaikkinainen väkivalta on kulttuurimme suurimpia käyttövoimia.

Tosin allekirjoittaneen tämänhetkisessä historiatieteellisessä aprikoinnissa avainkysymys ei ole aiheeltaan taidehistoriallinen eikä sekään, mihin Suomen vaihtoehtoinen historia -kirjaa tarvitaan, vaan se, miten alas tiede on valmis kumartumaan huomiotalouden edessä.

Muuten, Tampereen yliopiston vanhemman Pinni-kiinteistön (sen paikalla, kauniilla tontilla, jalopuiden verhoamalla mäellä muistan aikanaan olleen ison puurakennuksen jota luulin rautatieläisten asuintaloksi) luentosalien lämmitys on aika isolla. Ja kahviautomaatti keittää pahaa kahvia.

Lisää lämpöä ja unta

Eilisiltana kiristynyt yöpakkanen sai aloittamaan torpan sähkölämmityskauden muutamaa päivää viimesyksyistä aikaisemmin, tosin vielä vain yhden huoneen osalta. Kosteissa tiloissa lämmitys on tietenkin päällä jatkuvasti.

Olisi syytä opetella menemään ajoissa nukkumaan. Valoisan vuodenajan vähäisempi unentarve jää syksyisin helposti päälle, mutta se on pettävää. Tänään torkutti töistä palatessa linja-autossa. Ja iltalenkin jälkeen suihkuvuoroa odotellessa uudestaan. Penkki oli liian mukava vastustaa kiusausta.

Ajatusvirheitä

Museon hoitokunta kokoontui illalla luultavasti viimeistä kertaa tänä vuonna. Kokous meni verraten nopeasti. Asiatkin olivat pienehköjä.

Loppuillaksi ehti vielä dojolle. Tällä kertaa melko leppoisan harjoittelun rinnalla keskusteltiin taannoisesta turkulaisprofessori Nyqvistin mielipiteestä, jonka mukaan kamppailu-urheilulajeilta tulisi poistaa julkinen tuki niiden aiheuttaman väkivaltaisuuden vuoksi. Mielipide on loukannut monia urheilijoita, mutta on vaikea sanoa, miten vakavasti se tulisi ottaa. Ilmeisesti se on nähtävissä yliopistomaailmassakin vaikuttavan huomiotalouden tuotteeksi: professorienkin on tuotettava julkisuuteen yhä raflaavampia mielipiteitä, jotta nimi pääsee esiin. Tieteellisyys on vanhanaikainen ja tylsä juttu. Ja paljon tietenkin riippuu tavasta, jolla huomiohakuiset mielipiteet uutisoidaan.

Väkivalta on yhteiskunnassamme läpitunkeutunut kulttuurillinen ongelma, mutta väkivaltakulttuurin juuret ovat todennäköisesti jossakin aivan muualla kuin yksittäisissä mutta helposti osoiteltavissa olevissa urheilulajeissa. Voi olla, että joidenkin alan urheiluseurojen toimintakulttuuri ei aina ole ollut paras mahdollinen, mutta väärinkäytöksien yleisyys olisi selvitettävä ennen nyt tehdyn kaltaista leimaamista. Yhteiskunnallisissa asioissa helpoimmilta näyttävät johtopäätökset ja niiden pohjalta tehtävät ratkaisut ovat usein vääriä jo siitä syystä, että tarkastelun keskittyessä helpoimmin havaittavissa oleviin seikkoihin, voivat varsinaiset syyt jäädä pimentoon.

Entä jos ajatellaan, että mikä tahansa kilpailemiseen perustuva toimintakulttuuri on pohjimmiltaan väkivaltainen, koska keskeistä on toisen toimijan voittaminen. Kilpailun väkivaltaisuudesta seuraa se, että toimintakulttuuri, joka jättää paljon vapauksia yksilön omille valinnoille, on pohjimmiltaan väkivaltainen. Nyt ajatelmat eivät enää taida ollakaan aivan helppoja tyyliin "pahiksia ovat nuo tuolla"?

Lehdet puussa ja maassa

Räntäsade ei lupaa hyvää. Omenapuu ja kirsikka ovat vielä täydessä lehdessä, hopeapajukin osin. Kolme kärryllistä Urjalan tien laidasta jouti kompostiin, mutta puut tarjoilisivat lisää säätilan salliessa. Huonolta näyttänyt pino autotallin nurkasta tuli taannoin vietyä alan liikkeeseen. Sesongin lupailema toimitusaika ei näytä säätilaan nähden kovin hyvältä.

Jos tämä on se, miksi sitä nimen perusteella kuvittelen, niin huumoriblogien historiassa ei käännetä uutta lehteä, vaan aloitetaan uusi kirja. Virtuaalinen Vanajan-Häme voisi vapista, jos poliittinen sellainen olisi verkkoon ehtinyt.

Radion sinfoniaorkesterin nokkamies Sakari Oramo kuuluu saaneen suuret aplodit Japanin yleisradion NHK:n konserttisaleissa. Mahtaneeko niihin olla vaikuttanut nimen sointi paikallisten kuulijain korvissa?

Syntymäpäiviä ja sulakkeita

Talkoopäivän työtunnit kutistuivat kohdaltani vähäisiksi. Mutta rautatieosakeyhtiö perustettiin kirjaamalla nimet veturinhallintapaperiin. Miehistöhuoneessa oli kylmä. Olli ilmestyi syksyiseen tapaansa paikalle, enkä - taannoiseen fiktiokirjoitukseeni viitaten - voinut olla kysäisemättä keinoja jättää Dr12 linjalle. Niitä olisi olemassa.

Veturitallilla näytti, kiitos Markon, siltä, että Nokia laskee lähiaikoina markkinoille uutuuksia, jotka saattavat tietää iPodille rankkoja aikoja. Applen (ja hengenheimolaisensa Microsoftin) kaltaisille suljetuille järjestelmille luvassa olevat kovat ajat ovat monen mielestä tervetulleita. N91 kiintolevyineen soitti kauniisti ainakin Eläkeläisiä. Myös tulossa oleva Linux-päätelaite, tulleeko mallinimeksi aikanaan 770, oli kämmenmikrokentässä kovin mielenkiintoinen idea.

Puolisoni äiti juhli syntymäpäiviään hämäläisen pitopöydän antimin. Haalari vaihtui tummaan pukuun ja karavattiin. Matkalla poimittiin sakastista lainaksi kosketinsoitin.


Päivänsankari Marjatta tyttäriensä Tarjan ja Riitan kanssa.

Kylmäkosken sorateitä ajellessa auton ikkunat tuntuivat menevän huuruun tavanomaista pahemmin. Aluksi sen saattoi uskoa sadepäivän kosteuden vaikutukseksi, mutta tilanteen heikentyessä syyksi paljastui pyörimätön puhallin. Kuudentoista ampeerin sulake löytyi kotimatkan varrelta marketista, ja gourmet-ravintolan näköalaikkunasta heiluttelivat toverit.

Toiset syntymäpäiväkahvit ja -kakut nautittiin veturitallin miehistöhuoneessa Ilkan kunniaksi. Vielä illalla päivänsankari paikansi miehistöhuoneen lämmöttömyyden rikkoutuneeseen 20 ampeerin sulakkeeseen. Kyänyttarkenee.

Tervatäplä

Iltapäivä kului haravanvarressa ja puhelimessa. Molemmat leppoisissa merkeissä. Jari soitteli asiasta ja Veijo koulutuspolitiikasta.

Seutukunnalla on havaittu paljon vaahteran tervatäplää.


Tervatäplä on lämpimälle ja kostealle kesälle ominainen harmiton mutta kaunis vaahteran tauti, joka lienee levinnyt näille seuduille Sääksmäen kirkolta.

Ennätys

Eilinen oli blogihistoriani vilkkain päivä, kiitos Khiloun linkityksen. Kävijälaskurin lukema 174 tuskin on paljonkaan listan kärjessä olevien blogien rinnalla, mutta täällä siis ennätys. Edellinen ennätys piti pintansa pitkään ja siksi muistan sen: joulukuussa 2003 tulin vailla pahaa tarkoitusta paljastaneeksi Benropen henkilöllisyyden, ja hän linkkasi sen vuoksi tännepäin. Koska ihmiset ovat uteliaita, se veti kävijöitä vain yhden vähemmän kuin eilinen.

Luonnoksen mukaan

Ennen eilisiltaisen luennon alkua edessäni istuva kysyi, aionko tehdä luentomuistiinpanot tietokoneella. Kannettava oli mukanani työmatkan peruja. Vastasin, että pitäydyn mieluummin kynässä ja paperissa, koska olen hidas kirjoittamaan koneella. Hän sanoi tekevänsä samoin, vaikka puolisonsa kuulemma olikin tarjoutunut hankkimaan hänelle kannettavan tietokoneen luentomuistinpanojen tekemistä varten.



Miten paljon korkeakouluissa nykyisin tehdään luentomuistiinpanoja tietokoneella? Tampereen avoimen yliopiston taidehistorian kursseilla kukaan ei näytä sellaisia käyttävän. Edelliset avoimen opintoni olivat tietojenkäsittelyoppia ja opetushallintoa, joissa oppikirjat ja monisteet ajoivat asian. Niitä edeltävistä opinnoistani on jo sen verran aikaa, että silloin kannettavat olivat vielä harvinaisia.

Käsialani on kurja, mutta paperille kirjoittaminen tuntuu silti ylellisyydeltä. Siitä jää konkreettinen jälki. Luentojen jälkeen paluujunaa odotellessa mietin, millaista olisi luonnostella blogitekstiä paperilla. Ja niin luonnostelin tämän merkinnän kynällä ja paperilla.

Tämäniltainen luento oli sen verran korkealentoista, että tuli ikävä oikeita asioita. Tauolla soitin Ilkalle todetakseni, että Tampereelle lähtiessäni veturitallilla akkulaturit puskivat akkuihin vielä kahden ampeerin vahvuista virtaa. Hän oli pannut merkille saman hieman aiemmin ja päätimme pitää latauksen päällä lauantaihin saakka.

Kiskoliikennettä pääradalla

Aamun H9656 ajettiin Sm4-rungolla. Luksusta Pasilaan saakka. Modernisoidut Sm:t kuljettivat Malminkartanoon ja takaisin. Uudistamattomat sähkömoottorijunat alkavat olla konkreettista historian siipipyörien havinaa.

Turhan lämpöisessä huoneessa puhuttiin koulutuspolitiikkaa. Ruokapöydän ääressä taivasteltiin ulkoistamishalua.

Yksi vaikutelma menee modernisoimattomien sähkömoottorijunienkin yli. Kotiin päin lähtiessä vuosikymmenten takaisen äänimaailman tarjosivat Pasilan asemalaiturilla korviin tarttuneet vedän- ja seis havaittu -vihellinopasteet. Asialla arvatenkin Dv16.

Aikaa oli IC2 169:n verran muuntautua nörtistä humanistiksi. Tampereella taidehistorian luennot kutsuivat. Pikkutakista kun ei voinut luopua, olisi sen suonut vaihtavan kuosiaan edes retrohenkisen vakosamettiseksi.

Lupasin olla jatkamatta eilistä tekstillistä hölmöilyä. Lupauksen pisti koville kaksi hyvin hitaasti yli kaartanutta F-18:aa niillä kohden, jossa ennenvanhaan haarautui Valmetin raide.

Viilenee

Työpäivä oli leppoisa. Paljohkosti paperia, mutta sujuvaa sellaista. Kahvitunnilla kävin torin laidalla ja ostin kotiinviemiseksi leipomosta hiivaleivän.

Illalla molemmilla oli kurkku käheänä, tai enemmänkin, mutta ulkoilemaan teki mieli. Pipo oli oiva varuste. Maltettiin pitää rauhallinen vauhti.

Päivän mittaan olen tunnustelut, onko kaulan seudulla voimistuva arkuus flunssan paluu (niinkuin se muka olisi vielä kunnolla pois ehtinytkään), mutta ilmeisesti se on eilisillan muistoja. Kun dojolla kisamiehet päättävät tehdä shime-wazaa, he tekevät sitä kovaa. Aina välillä tulee mieleen, mitä minäkin siellä teen.

Blogistan under siege, kohtaus n

Khilou Productions valmistelee jälleen uutta menestyselokuvaa. Veikkaan, että Sean Connery nähdään veturinkuljettajana. Erikoisjuna on vain sivujuonne filmissä, mutta asianharrastajana en malta olla paljastamatta asioista hyvin perillä olevilta tahoilta haltuuni saamaa pätkää käsikirjoituksesta.


Pimeä myöhäinen syysilta ja Perkiön varikko Tampereella. Poikkeustilan vuoksi Viinikan ratapihan valomeri on supistunut vain välttämättömimpään, ja pitkä rivi sähkövetureita seisoo toimettomana. Nurkalla hörsköttää tyhjäkäyntiä ainoa päivystäjä, Pasilasta siirretty Dv16, ilman valoja sekin.

Varmaa askelta tavoitellen parrakas mies veturinkuljettajan sininen takki päällään astuu sisään talliin. Vilkaisee nopeasti ympärilleen ja katse löytää toimiston.

"Iltaa." Määräysesimies nostaa väsyneen katseensa tervehtivään tulijaan. Vierasta on osattu odottaa. Taas joku tämän vihoviimeisen poikkeustilan pakottama juttu. Mutta kun omat miehet ovat joukkojensiirtojunissa, miehiä lappaa milloin mistäkin.

"Ehtoota. Sinä olet varmaan Alströmin Risto Riihimäestä?", määräysesimies tervehtii.

"En, vaan Ilmarinen. Pekka Ilmarinen." Miehet kättelevät. "Alström jäi viime yönä linjalle jossain Kouvolan takana. Ei olisi tullut lepotunnit täyteen. Lähettivät minut kotivaralta."

"Minä en tiedä tästä sinun junastasi muuta kuin että käskivät pääkonttorista antaa tämän ylimääräisen viikkovaroituksen."

Kuljettaja silmäilee paperin nopeasti ja yrittää peittää tyytyväisen ilmeensä. Tämä se on.

"Ai niin. On sitten toinenkin juttu. Näitkö jo työkalusi ulkona?", määräysesimies kysyy.

"En varmaan. Viikkovaroituksessa on äs-ännä sata. Ei se ainakaan se Nalle voinut olla."

"Ei olekaan. Tule katsomaan." Määräysesimies vääntäytyy vastentahtoisesti tuolistaan. Kylmä ulkoilma ei houkuta kaksi vuorokautta valvonutta.

Miehet kävelevät Dv16:n tyhjäkäynnin säestämänä sähköveturijonon taakse.

"Tässä", osoittaa määräysesimies ikänsä puolesta museoon kuuluvaa veturia. "Kaikki meidän deeveet on nyt armeijan junissa. Tämä oli pakko hakea Haapamäestä eilen. Ja kun jiikoovee on pois pelistä, niin antavat ajaa satasta. Onhan sinulla kortti tähän?"

Kuljettajan silmiin syttyy kaihoisa katse. Hän silittää veturin kylkeä: "Muistatkos minut vielä, vanha toveri?" Kuiskausta ei kuule edes lähellä seisova määräysesimies.

"Onhan mulla. Vanhalla miehellä. Kyllä minä tällä pärjään."

"Hyvä. Sinun tarttee varmaan laittaa se saman tien tulille. Minä en voi nyt antaa sinulle koneapulaista. Tule sitten käymään kahvilla, jos ehdit. Lähtöhän sulla oli nolla neljäkymmentäseitsemän."

"Niin on. Jos menee tiukalle, niin voin kai kysellä luvat ja lähteä värien mukaan?", kuljettaja kysyy.

"Voit, mutta käytä vanhaa linjaradiota. Se on käsky pääkonttorista."

"Minä tiedän."

Kuljettaja nousee veturiin (tässä kohden taustamusiikiksi Niskalaukausta), istuu kuljettajantuolille ja ensi töikseen kääntää ronskilla otteella alas kaksi isoa kytkintä tuulilasin yläpuolelta (ne ovat oikeasti lasinpyyhkijöiden katkaisijat, mutta se näyttää äijjjämäiseltä kolmella jiillä)

Kuljettaja hääräilee hytissä ja konehuoneessa katsojalle siedettävät noin kymmenen sekuntia ja sen jälkeen miksaaja häivyttää taustan Niskalaukauksen korkealle nousevaan ujellukseen.

Poikki.

Muuten, meni käsikirjoitus miten hyvänsä niin erikoisjunaa ei sabotoida ainakaan katkaisemalla jarrujohtoa. Ei ainakaan niin, että sen jälkeen juna syöksyy jarruttomana hillittömään vauhtiin. Eihän?

Khilou, anteeksi idean lainaaminen ja tärveleminen. Lupaan vastedes olla yrittämättä kaunokirjallista tekstiä. Mutta koska Blogistan on täynnä oikeasti osaavia kirjoittajia, olisi hauska leikkiä ajatuksella, että tulevan novellikuukauden kunniaksi itse kukin halukas kirjoittaisi jonkin kohtauksen, vaikka 10 000 sanaa ei tavoittelisikaan. Tietenkin vain elokuvaidean isän niin salliessa.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä

Pääsiäisen ajankohtaan vahvasti sidottu evankelis-luterilaisen kansankirkkomme kirkkovuosi aiheutti sen, että jo tänään vietettiin uskonpuhdistuksen muistopäivää eli muisteltiin, miten Martti Luther taannoin naulasi ja naputti Wittenbergin kirkon ovella.

Mitä kaikkea Luther ja hänen kannattajansa sitten puhdistivatkin, olkoon oppineiden teologien asia. Kansanmies pohdiskeli luterilaisen opin ydintä iltapäivällä haravan varressa.

Ateistiset opit väittävät hanakasti olevansa ei-uskontoja. Ne määrittelevät asemansa uskonto-termin suppean tulkinnan mukaan niin, että uskontoon kuuluu olennaisena osana yliluonnollisen tunnustaminen ja pyhän ja maallisen erottaminen. Ateismin asema ei-uskontona tulee kyseenalaiseksi, kun uskonnon sijasta avaintermiksi otetaan kokonaisuutta paremmin kuvaava sana metafysiikka. Kuten mikä tahansa käsite, on metafysiikkakin melko epämääräinen mitä moninaisimpien ajattelutapojen ja tulkintojen jäljiltä, mutta joka tapauksessa se kuvaa ihmisen havaintomaailmaan kuulumatonta mutta ajatusmaailmaan sisältyvää paremmin kuin uskonto-termi.

Väitän, että jokainen oppijärjestelmä, joka sanoo jotakin metafysiikasta, on uskonto, koska kaikki, mitä havaintomaailman ulkopuolella olevasta ajatellaan, on uskomista.

Ei ole hyvien tapojen mukaista arvostella kenenkään uskontoa, mutta on vaikeaa välttyä huvittuneisuudelta lukiessa Vapaa-ajattelijain liiton verkkosivuja. Vapaa-ajattelijan käsikirja hakee hellyttävässä naivismissaan vertaistaan fundamentalistisimpien kirkkokuntien oppaista, joissa sanasta sanaan tai ainakin ajatuksesta ajatukseen kerrotaan, miten tulee puolustaa omaa oppia muiden oppien kannattajia vastaan. Blogeissa liikkuvaa lentävää lausetta mukaillen voisi sanoa, että taas löytyi yksi joukko, jota on vaikea parodioida, koska he tekevät sen itse. Se oli rumasti sanottu, anteeksi. Kuten lienen ennenkin kirjoittanut, "vapaa"-ajattelun ja yleensä kaiken opillisen ateismin ongelmana on talon maalaaminen haravalla tai kankaan kutominen vedellä eli väärien työkalujen tai menetelmien käyttäminen. Kun metafysiikan maailmaa tarkastellaan empiirisen maailman työkaluin, on lopputulos lähinnä surrealistinen.

Pohjimmiltaan kysymys Jumalan olemassaolosta ei ole ihmisen näkökulmasta objektiivisesti todistettavissa tai kiistettävissä. Tämä on seikka, mitä äärilaidat - eivätkä edes niin kovin äärimmäiset - niin uskonnoissa kuin "vapaa"-ajattelussakaan eivät tunnusta. Kaikki ne oppijärjestelmät, joiden avulla Jumalan olemassaolo joko halutaan osoittaa tai kiistää, ovat subjektiivisia. Joku haluaa perustella Jumalan olemassaolon muinaiseen palestiinalaiseen kansanperinteeseen kuuluvilla teksteillä (Mooseksen kirjat) ja toinen taas kiistää sen muinaisen kreikkalaisen filosofian nimiin menevillä opeilla (päätyen yleensä todistustaakan käsitteeseen). Kyseessä ovat kuitenkin vain ihmisten omien mielihalujensa toteuttamiseen laatimat oppirakennelmat, jotka objektiivisesti tarkasteltuna ovat keskenään samanarvoiset.

Tässä tullaan mielestäni luterilaisen metafysiikan olennaisimpaan: vapaan tahdon käsitteeseen ja sen suhteeseen uskon kanssa. Käsite ei tietenkään ole Lutherin keksimä, mutta sen asema on korostunut luterilaisuudessa. Lutherin nähdään kiistäneen ihmisen vapaan tahdon merkityksen muun muassa "Sidotun ratkaisuvallan" kaltaisissa kirjoituksissaan. On kuitenkin huomattava, että Luther ei kiistänyt vapaan tahdon olemassaoloa sinänsä, vaan ainoastaan kritisoi sen merkitystä ihmisen pelastumisen kannalta. Koska luterilainen metafysiikka on uskonto myös uskonto-termin suppeassa merkityksessä, se tietenkin lupaa palkkioita määrätyllä tavalla ajatteleville.

Luterilainen vapaan tahdon käsite tiivistyy vanhurskauttamisopin iskusanoissa "yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden".

Vaikka sivuutettaisiin edellisen vanhurskauttamisopillinen tai yleensä teologinen puoli, keskeinen termi on silti usko. Koska ihmisellä ei viime kädessä ole objektiivista tarttumapintaa metafysiikan kysymyksiin, ratkaiseva tekijä on se, mitä hän siitä ajattelee eli uskoo.

Jos yleisellä tasolla suostuttaisiin tunnustamaan, että metafysiikan kyseessä ollen ajatteluun vaikuttaa vain enemmän tai vähemmän vapaan tahdon pohjalta nouseva usko, jolla ei ole mitään objektiivista perustaa, vältyttäisiin ainakin uskonsodilta. Siten olisimme kiltimpiä ihmisiä. Kuten edellä olevasta kirjoituksestani näkyy, en ole itsekään sisäistänyt tätä ajatusta ainakaan niin, että se vaikuttaisi tekojen tasolla.

Tuuli toi syyskylmän

Aamupäivä meni pihalla viileässä tuulessa nauloja nyppiessä. Oviremontin jäljiltä jääneestä vanhasta puutavarasta syntyi polttopuuta ainakin yhdeksi lämmityskerraksi. Tarvitsevalle olisi tarjolla kaksi vanhaa ulko-ovea.

Puolisoni palattua töistä jolkottelimme kuntosalille. Lauantaiseen tapaan väkeä oli vähän: lisäksemme kaksi harmaapäistä miestä, tosissaan ottavalta vaikuttava nainen sekä sitkeä pyöräilijä lehtensä takana. Tämän torpan asukkaat eivät ole kovin pitkiä ihmisiä; tilastollisesti olemme ilmeisesti sukupuoltemme keskiarvoa - ja nuorten näyttäessä kurottavan vartensa puolesta yhä korkeammalle pian ilmeisesti hyvinkin alle keskiarvon. Tuntuu, että raudan nostelua harrastavat ovat paljon pidempiä, kun monen laitteen "satulaa" piti taas säätää lyhyemmälle käyttäjälle sopivaksi. Salilla toki oli lämmin, mutta kotiin palatessa taas kylmä.

Saunakaan ei oikein lämmittänyt. Ehkä takkatuli ja ihmisen tai kissan läheisyys auttaisivat. Täytyy yrittää houkutella ihminen tietokoneeltaan tai edes kissa ulkoa.

Ajanviettoa Tampereella

Blogielämä on ollut hiljaista, kun muutama ilta on vierähtänyt taidehistorian perusopintojen parissa Tampereella. Taannoin ajattelin yrittää hieman sivistäytyä, ja tulin ilmoittautuneeksi kyseiseen koulutukseen. Koska olen nyt kulturelli persoona ja vaihdan lähiaikoina lippalakin baskeriin, katsoin tarpeelliseksi osallistua ensimmäiseen Blogistanissa vastaan tulleeseen korkeakulttuurilliseen keskusteluun. Sellainen hyppäsi eteen Tommin sivuilla.

Tänään olin pitkästä aikaa opettamassa Tampereella, jossa Hämeen ammattikorkeakoulu tekee paikallisten ammattikoulujen opettajista uusia tutkintomestareita. Tutkintomestarikoulutus on pieni palanen valtavaa opetusalan täydennyskoulutustarjontaa (opetusalan täydennyskoulutusjärjestelmä on helppo nähdä itseään ruokkivaksi ja itse itselleen tarpeellisuuden rakentavaksi sisäänpäin lämpiäväksi saunaksi, mutta ei siitä nyt enempää), mutta se on luultavasti tarjolla olevasta massasta kaikkein tärkeimpiä palasia toisen asteen ammatillisen koulutuksen kanssa työskenteleville. Aikuisopiskelijat ovat suorittaneet tutkintonsa näyttöinä jo kymmenkunta vuotta, ja nuorten osalta samaan aletaan siirtyä ensi vuodesta alkaen.

Ratapihan korttelit olivat märät ja harmaat ja huipentuivat vanhaan akkuliikkeeseen niin, että kameran kotiinjättäminen harmitti. Asemalla lippujono oli perjantaisen pitkä, mutta ikkunapaikka kotiin löytyi vielä. Pitkästä aikaa vanha kunnon Esslingen-tyyppinen penkki.

Kotiin tullessa sade heikkeni ja taivas alkoi kirkastua hämärtyäkseen jälleen, kun iltalenkillä olimme saapuneet soratielle.

Ei repun nauhaan roikkumaan, mutta silti

Ei ole aivan yksinkertainen asia saada huomionosoitusta joka omasta mielestä kuuluisi jollekulle toiselle vähintään yhtä paljon kuin itselle. Mutta kieltäytyminen - varsinkaan kun mistään todellisesta nollasummaisuudesta ei ole kyse - olisi epäluottamuksen osoitus esittäjää ja myöntäjää kohtaan, eli huonoa käytöstä. He kun asian ovat ratkaisseet.

On kai vain inhimillistä yrittää selitellä itselleen tällaisia. Mutta silti olen sitä mieltä, että koristus olisi kuulunut monille muillekin. Ryhmätyötähän tämä jos mikä on.

Asiaan liittymättä nollasummaisuudesta tuli mieleen, että sen hienompi nimi taitaa olla pareto-optimi.

Blogit helpottamassa koululaisten työtä?

Ja toinen hajahuomio. Ammattiliiton lehdessä muistutettiin viime viikolla, miten yleistä "lunttaaminen" Internetistä on. Esitelmiä löytyy kuulemma valmiina. Onhan niitä Blogistankin pullollaan. Mahtaakohan Sedis tai Kronoblogi olla suosittu historian esitelmien lähde? Tai Tiedemies taloustiedon? Tai Panu kirjallisuuden? Tosin taitavat kaikki nuo ja moni muu blogeissa tuotettu asiateksti mennä kauas innokkaimpien esitelmänkopioijien koulu-uskottavuden yli.

Tämä tuli mieleeni, kun omasta blogistani oli haettu esittämällä suora kysymys: "Minä vuonna historiassa oli uusklassismi?" Kysymys sinänsä kertoo paljon. Mutta annetaan historian nyt levätä. Hauskaa on ollut kävijätilastoista huomata, miten paljon ihmiset näyttävät juttelevan tietokoneilleen. Aika moni haku esitetään luonnollisen kielen kysymyslauseena. Tällaisiako ne sitten ovatkin, ne HAL 9000:t ja KITTit?

Hidastuvat syyspäivät

Opettaminen on ammattikoulussa sidottu suurelta osin paikkaan. Harjoitusmateriaalit ovat konkreettisia laitteita ja järjestelmiä, joita on vaikea opettaa virtuaalisesti, ilman konkretiaa. Mutta työhöni kuuluu paljon myös tehtäviä, jotka voi tehdä lähestulkoon paikasta riippumatta. Tietokone ja mielellään verkkoyhteys ovat ainoat vaatimukset. Aikaisemmassakin työssä tilanne oli samansuuntainen. Niinpä töiden tekeminen kotona on ollut tuttua jo pitkään.

Kausittain tuntuu vaihtelevan se, arvelenko työskenteleväni tehokkaammin työpaikalla vai kotona. Tänä iltapäivänä opetushommien jälkeen oli tehokas työrupeama kotona.

Illalla rekka-auto kävi pihassa tuomassa uudet ulko-ovet. Kuljettajalla taisi olla pitkä matka takana. Urjalan suuntaan näytti vielä jatkavan.

Dojolla meitä oli kokonaista kolme. Ei ehkä tehokkainta kunnan tarjoamien harrastustilojen käyttöä. Tosin myöhäinen harjoitusaika verottaa väkeä. En ole minäkään terävimmilläni ilta-aikaan. Väännettiin matossa. Se on mukavaa ja ihmisläheistä toimintaa.

Muistelin, että jonakin vuonna, olisiko ollut 1987, Aleksis Kiven päivänä kaikki kotipihan lehdet oli jo haravoitu. Nyt on luonnon tahti toinen.

Haravointisunnuntai

Syksy on ollut lämmin. Vasta tänään keräsimme ensi kerran lehtiä kompostiin. Vaahteraa on niin maassa kuin puussakin. Koivu -hopeapajusta puhumattakaan - on paljolti vielä puussa.

Yskimistä

Päivälle oli alunperin tarjolla paljon vaihtoehtoisia ajanviettotapoja. Yksi peruuntui ulkoisista syistä ja toinen sisäisistä.

Käväisin veturitallilla suunnittelupalaverissa, mutta irtauduin riuskoihin ulkotöihin lähteneistä puolikuntoisuuteni vuoksi. Palasin kotiin valokuvausliikkeen kautta. Digipokkariimme soveltuva asiallisen ohjeluvun ulkoinen salama 200 euroa. Ei kiitos.

Päivä kului siisteissä sisätöissä.

Ikkunat toiseen todellisuuteen

Aina ei tule ajatelleeksi, miten kuvitetussa maailmassa elämme. Suuri kiitos siitä kuuluu sisäänrakentuneelle lähde- ja mediakritiikille, joka ei jätä tilaa ylimitoitetuille vaikutelmille. Emme välttämättä aktiivisesti analysoi ympäristössä vaikuttavan kuvallisen aineiston todenperäisyyttä tai merkitystä, mutta olemme melko immuuneita sille.

Tarjolla olevan kuva-aineiston määrän ja laadun kehitys on kulkenut suunnilleen samaa vauhtia muun teknisen kehityksen kanssa, minkä vuoksi se tavallisen ihmisen näkökulmasta tuskin koskaan on tehnyt lyhyessä ajassa huomattavaa harppausta. Jos tarkastelu keskitetään historialliseen kotoiseen kulttuuriin, vuosisatojen ajan rahvas sai nähdäkseen milloin vähäisempää, milloin runsaampaa kirkkotaidetta. Vähitellen sen rinnalle nousivat muut julkisen elämän teettämät teokset. Kuvan painaminen paperille oli jonkinmoinen edistysaskel, joka pikkuhiljaa toi kuvat myös tavallisen kansan asumusten seinille ja sitten, lehdistön myötä, alkoi kuvien massalevitys. Nykyiset verkkotekniikat ovat tässä suhteessa lehdistön historiallinen jatke.

Kuvallisuuden potentiaalisen merkityksen kannalta voi ihmetellä, ettei sen vaikutus ole olemassaolevaa suurempi. Kuva kun on ihmiselle helposti omaksuttavissa (vaikka ei välttämättä ymmärrettävissä) oleva skolastinen "possibile logicum" eli ikkuna toiseen, subjektin ymmärrettävissä olevaan maailmaan. Miten monta tällaista ikkunaa niin paino- kuin verkkojulkaisutekniikka tänään avaakaan. Ja miten vahva immuunius tälle kehittyy.

Animalia ry:n eläintensuojeluaiheisia julisteita, jotka taannoin herättivät hämmennystä, poistettiin kaupunkien katukuvasta. Emmekö sittenkään ole immuuneita kuville?

Vai ovatko katsojat immuuneita erilaisille kuville? Tässä torpassa on saatu nähtäväksi mainittuja eläinjulisteita, eikä ole oikein ymmärretty mitä niin rajua niissä oli, että ne vaadittiin pois yleisön nähtäviltä. Aavistus siitä, että edessä höyryävän herkkuannoksen mehevin osa on jokin aika sitten ammunut, röhkinyt, määkinyt tai kaakattanut kohtalostaan tietämättä? Vai tietoisuus siitä, että lautasella on suunnilleen oman kaltaisemme elimistön kasvattamaa kudosta? Tietoisuus sellaisesta oli reaalimaailmaa vajaa sukupolvi sitten. Onko avoinna nyt ikkuna liian rajuun toiseen maailmaan?

Jyvällä

Illalla poikkesin pitkästä aikaa ampumaradalla. Väkeä oli vähän, velvollisuudentunnosta kai hekin. Velvollisuus oli nopeasti suoritettu, ja loppuaika meni jutellessa.

Pienoishirvitauluakin tarjottiin käynnissä olevan puulaakin merkeissä, mutta boikotoin. Hirvieläimet svengaavat.

Pois lähtiessä sai laittaa dynamon päälle.

Ihmisen dualistisuus

Luin pitkästä aikaa tamperelaista Aikalaista. Oppihistorioitsija Sarsila julistaa tradition kuolemaa. Traditio ilmentyy tässä Jumalan, sielun ja kielen käsitteenä, joista mikään ei hänen mukaansa kiinnosta nykyajan ihmisten enemmistöä, edes ajattelijoiksi itseään kutsuvia.

Se, mikä Sarsilan mielestä nyt ihmisiä kiinnostaa, on fyysinen, ruumiillinen. Se lienee empiirinen havainto ennemmin kuin päätelmä, ja varmasti paikkansa pitävä. Kolumnissaan Sarsila päätyy antiikin Kreikan filosofien ja valtiomiesten esimerkkien innoittamaan synteesiin "tradition" eli henkisen sekä ruumiillisen välillä. Hetairat ovat varmasti tässä yhteydessä oikeaa historiaa, mutta taitaa silti olla kyse lähinnä siitä, että on haluttu saada akateemiseen asuun puettu mutta tarpeeksi ronski loppuyhteenveto. Isot pojat voivat sitten hihitellä partaansa.

Jumala, sielu ja kieli ovat haastavia käsitteitä. Niistä mitään tuskin voidaan tavoittaa ilman pitkälle vietyä pohdintaa. Kaksi ensimmäistä voidaan tuotteistaa enemmän tai vähemmän myyviin oppirakennelmiin, mutta oppirakennelman ajatuksellisten pintakerrosten tutkiskelu ei johdata pohtimaan kovin pitkälle. Kieli kaikkialla levittäytyvänä ilmiönä on niin tuikitavallisessa ja välineellisessä asemassa, että sitä ei kovin helposti miellä - jälleen oppirakennelmien pintakerrosta syvemmälle menevän - pohtimisen arvoiseksi.

Se, mitä Sarsila ei pohdi, on kysymys, miksi ruumiillinen on tullut suosituksi. Tarjoan yhtä selitysmallia: ruumiillinen - koska se on aina itseä lähellä - on helpompaa niin motivoitumisen kuin usein toiminnankin kannalta. Siksi sitä ennen pidettiin vähempiarvoisena. Nyt kun arvomaailmallisia pidäkkeitä ei ole, voidaan helpommin tehdä sitä, mitä oikeasti halutaan.

En moiti enkä kaipaa henkisen ylivaltaa. Fyysinen on kivaa. Synteesit myös. Eiköhän siihen löydy muitakin apuja kuin hetairain kaltaiset - ainakin jos katsoo itsensä liian arvokkaaksi tyytymään siihen fyysisyyteen, mitä markkinat tarjoavat.

Koraalikirjan sivuilta

Koulussa, ensimmäisillä luokilla, oli harmonin päällä paksu mustakantinen kirja, jonka kannessa luki kullanvärisillä kirjaimilla "Koraalikirja". Alakoululainen tiesi, että korallit ovat kaukaisten merien kauniita kasveja, mutta mitä olivat koraalit?

Uskolliset lukijat, te tiedätte, millainen musiikki on paheeni. Nyt emme mene juurille 1980-luvulle saakka, vaan jäämme vuosikymmenen edemmäs.

Menneenä keväänä, joskus renkaanvaihdon aikaan, soitettiin radiossa kotimaisen Chorale-nimisen yhtyeen musiikkia. Trendikäs toimittaja luonnehti sitä ehdaksi "amis-musiikiksi" (olisi ottanut sen toisenkin m:n mukaan, kun kerran radioon on päässyt puhumaan), joten asia kiinnosti. Väliäkö sillä, että silloin soitetun kappaleen teema oli toisinto Saksasta parinkymmenen vuoden takaa. Jokin aika sitten levy "Unimaailma" sattui silmiin marketissa ja ostin sen kannatuksena kotikylästä lähtöisin oleville musiikintekijöille. Mahdollinen kopiosuojaus ei kiinnostanut; itse asiassa en ole sitä vieläkään kokeillut.

Choralea voinee luonnehtia lyhyen aikavälin kerrannaistyyliksi niin, että melodiat ovat lähellä hämeenlinnalaista laulu- ja soitinyhtye Aikakonetta, ja taustat muistuttavat tietokoneasentaja V. Virtasen Darude-nimellä luomaa tyyliä (ja se mainittu yhden kappaleen komppi on alan klassikko, herrojen Bohlenin ja Weidungin "Cheri cheri lady"; tekijät sen kai tiesivätkin).

On helppo ajatella, että 1990-luvun loppuvuosina Choralea olisi kuultu silloisten listojen kärjessä. Tyylillisesti se lienee hiukan off-topic ajatellen nykyistä nuorisokulttuuria (ja niitä rautatien itäpuolella havaittuja rakenteilla olevia alibassovahvistimia, joiden vuoksi pitäisi kai aloittaa linnoitustyöt ;-).

Jos elettäisiin toisessa todellisuudessa aikasiirtymällä kymmenen vuoden takaiseen, voisin kehua tunteneeni silloin kaksi disco-Elvistä. Tai mitä väliä sillä on. Kehun silti:

Tero oli lupaus dojolla. Monella nuorella, joka jaksaa harrastetta edes muutaman vuoden, on hurja taistelutahto, joka jo sinällään tuo menestystä kisoissa. Terolla oli tämän lisäksi tarkka pelisilmä, joka viime kädessä on lajissa ratkaiseva tekijä, mitä tulee ottelemiseen.

Silloinen seinänaapuri Markus kävi teini-ikäisenä kaverinsa kanssa dojolla välikausilajinaan, kova yleisurheilija kun oli.

Menestyvistä urheiluihmisistä tulee menestyviä musiikki-ihmisiä?

Laulajatar Lydia on vahvoilla niissä kappaleissa, jotka todennäköisesti olisivat olleet takavuosina hittejä, mutta hänen äänialansa kuulostaa hiukan suppealta (tiedän, epäreilu arvio yhtäältä itse laulutaidottomana ja toisaalta monta äänialaa hallitsevan elämänkumppanina). Tosin on enemmän kuin hienoa, että bändiin on löydetty naisvokalisti, jonka ansioita voi kuunnella itse tuotteessa eikä tuottajan tarvitse tyytyä esittelemään niitä levynkannessa. Markuksen äänen olen tunnistavinani parissa kappaleessa, ja väitän että hänellä olisi enemmänkin kykyjä ilmaista itseään laulamalla.

Parempaan suuntaan

Aamu oli jo neljäs peräkkäinen, kun nieleminen ei ollut hauskaa ja kuumemittarin elohopea kipusi epäterveen puolelle. Siispä terveyskeskukseen. Sairaanhoitaja otti nielusta näytteen ja analysoi sen saman tien. Pikatestin mukaan sittenkin vain harvinaisen sitkeä virustauti. Joku putki lähti tarkempiin jatkotutkimuksiin. Kylläpä saakin täsmällistä hoitoa pikkukylän terveyskeskuksessa. Hyviä kokemuksia siitä on ennenkin ollut. Kaksi päivää käskettiin vielä viettää kotioloissa.

Pöpöt taisivat säikähtää, kun jo vilauteltiin toimenpiteiden mahdollisuutta. Nyt illalla voi nielaista irvistämättä.

Sedis ja kumppanit ovat laittaneet pystyyn Kronoblogin. Hyvä homma, mielenkiinnolla odotetaan, millaista sisältöä ammattihistorioitsijat tuottavat. Oikeastaan olisi historian laajuuden vuoksi hyvä, mitä isompi joukko kirjoittajia olisi. Sisällöstä tulisi monivivahteista, epätasaistakin, mutta toisaalta tekstiä tulisi tarjolle erilaisiin tarpeisiin. Arvelen, että potentiaalisia lukijoita kiinnostavat historiassa mitä moninaisimmat asiat nippelitiedoista filosofioihin ja tutkimusmetodeista lähitieteisiin. Historian harrastaja toivottaa uudelle blogille onnea.

Virustauti?

Sisäinen lämpötila ei ole ollut aivan kohdallaan tänäänkään. Siispä virusskannaus käyntiin. Pöpöjä löytyi paljon:
Linux
Religion
8-Bit
UNIX
Windows
vi
Free BSD
Politics
X11
Environmentalism
Macintosh.

Ei siinä mitään. Kakkonen tosin taitaa olla virheellisesti havaittu leukosyytti, mitä tulee maltilliseen körttiläisyyteen :-) Aika moni noista lienee jonkin sortin ammattitauti.

Tartuntaa myös näistä viruksista epäillään:
Junkfood
Sci-fi
British
Industrial
Discordia
Brand Names
Conspiracy Theory
Hippyism
Cars.

Hitto vie, ei Aatamin sapuska mitään roskaruokaa ole :-) Sci-fi kokolailla ihmetyttää, kun sen saran tartuttajiakaan en juuri tunne.

Hyvä päivä tiedonhakuun

Päijät-Hämeestä lähestyttiin sähköpostiviestillä koskien Matkun rautatieaseman historiaa. Kyseisestä asiasta tuli kirjoiteltua keväällä, ja Google tai vastaava verkkohakupalvelu lienee johdattanut tiedon etsijää. Verkkopäiväkirjailusta siis voi olla hyötyäkin. Sairasvuodepäivä virkistyi veturitallilla käymiseksi, jonka tuloksena Jernvägsstyrelsens berättelser kertoi tarinaansa vuodelta 1880 ja seuraajaosat siitä eteenpäin. Seurasin vuoteen 1897 saakka. Rautatiehallituksen kertomus reilun sadan vuoden takaa on jossain määrin yksityiskohtaisempi kuvaus ratojen varsilla tapahtuneesta toiminasta kuin VR-konsernin vuosikertomus on tänään. Matkun - silloisen Forssan - rautatieaseman ulkomaalaukset ja ulkohuusin katon paikkaukset voidaan lukea 1890-luvun toimintakertomuksista sangen tarkkaan.

Niinkuin muistinkin, reilun vuosisadan ajan paikan päällä levänneissä jalopuisissa piirustuslaatikoissa uinui taideteoksia. Ratamestari V. Heleniuksen vuonna 1874 vahvalle kartongille piirtämät ratakartat Hämeenlinna-Tampere-Turku-rautatien kaavaillulta linjaukselta vaativat akvarellimaisessa eteerisyydessään aikaa paitsi oikeaan kosketukseen myös ihailemiseen. Piirtäjä on tekstannut kartat omalla virkakielellään. Mielenkiintoista oli, että Matkun paikkeille vielä vuonna 1931 tehty muutos oli tekstattu ruotsiksi. Lieneekö piirros vaatinut uudistajaakin kunnioittamaan kykynsä mukaan alkuperäisasua (toki muistetaan, että vielä 1950-luvulla "Tammerfors Linne- och Jernmanufakturin" tuotantotiedot Tilastokeskukselle toimitti mag. Henriksson toisella kotimaisella, kun tilastointilomakkeet siihen mahdollisuuden tarjosivat).

Propolis

Propolis eli mehiläisyhdyskunnan tuottama kittivaha on antibakteerinen aine. Sen avulla mehiläiset torjuvat yhdyskunnalle haitallisen ulkoisen bakteerikannan. Mehiläiset tiivistävät pesän ylimääräiset aukot kittivahalla. Hunajankeruun jälkeen kittivahaa jää tyhjiin pesälaatikoihin, mistä se voidaan ottaa ihmisten käyttöön. Subjektiivisesti todettuna se on hyvä aine ainakin ihottuman ja kurkkukivun hoitoon.

Sairastelua

Kolmen aikoihin aamuyöstä heräsin kylmään. Vaikka lämpöisen syksyn vuoksi nukummekin vielä "kesähuoneessa", ei palelu ollut ihan tervettä. Kuumemittari vahvisti ja näytti 38 lämpöastetta. Tuollaisia lukemia mittaan itsestäni aniharvoin.

Sitä taitaa olla liikkeellä.

Käväisin töissä kokoustamassa ja palasin pikimmiten petiin uunin viereen. Opetushommia ei onneksi olisi ollut. Sijaisen löytäminen varsinkin lyhyellä varoitusajalla on vaikeaa.

Näillä sijoilla päivä sitten onkin mennyt. Nukkuminen olisi ollut mitä parhain ajanviettotapa, mutta se tuppaa olemaan hiukan levotonta kuumeisena.

Tein jonkun eläinaiheisen nettitestin, joka palautti tulokseksi murmelin. Siinä oli kiva kuva otuksesta, mutta linkki katosi leikepöydän syövereihin.

Juuret

Eilen illalla Tampereella vanhassa kenkätehtaassa tuli mieleen, mikä on kansallisen historiallisen identiteetin (nykyajan kirosana?) vaikutus yhteiskunnan itsetuntoon. Sinä aikana, kun sodittiin ja sittemmin rakennettiin hyvinvointivaltiota, oli rakentajien käsitys oman maan menneisyydestä - paljolti varmasti koulukirjojen taustavaikuttimien kautta - ymmärtääkseni suunnilleen historioitsija Jalmari Jaakkolan, "historian näkijän", kirjaileman suuren muinaisuuden mukainen (ajattelutavan juuret toki ovat paljon kansallisromantiikkaa tai tasavallan nuoruusaikaa vanhemmat: oliko se Messenius kun laski suomalaisten esi-isät Nooan pojista saakka?). Jaakkolan ja hänen linjoillaan jatkaneiden peruskäsitykset ovat luettavissa vielä sodanjälkeisistä "Suomen historian käsikirjoista", vaikka niiden painopiste olikin siirtynyt uudempaan aikaan. Arvi Korhosta kai suuret ikäluokat lukivat oman maan historian osalta?

Nykyisin kansan tai alueen historia nähdään mielellään periferian historiana. Vaikka yksilöllinen itsearvostus on huipussaan, lähiympäristön ei niinkään. Onko sillä käytännön seurauksia?

Kulttuuri - jonka elimellinen osa niin historiantutkimuksen kuin minkä tahansa tieteen popularisointi on - on vain pintakerrosta ja oopiumia kansalle. Siksi se on tärkeää, koska päivittäisestä huumausaineannoksesta on tullut informaatioympäristön laajenemisen myötä yhä tärkeämpi resurssi.

Viime vuosisadan alkupuolen historiantutkimus oli tarkoitushakuista. Piti kehittää juuret sille, mitä haluttiin olla. Mitä vahvemmat juuret, sen parempi. Mutta tuskinpa miehet arkistoissa tai kaivausmontun reunalla hymähtivät roistomaisen luihusti katsottuaan milloin minkäkin valitsemansa lähteen tukevan käsityksiään.

Entä pyrkiikö nykyinen tutkimus vain puhtaasti Kleion syliin "wie es eigentlich gewesen"? Vai jääkö tulevaisuuden kriitikolle edelleen varaa arvioida vuosituhannen vaihteessa tehtyä tutkimusta joltakin kannalta tarkoitushakuiseksi?