Menneisyyden varjoja

Illan taidehistorian luennolla asetettiin vastakkain - Marcus Rothkowitzin tuotanto esimerkkinä - ajatus pitkistä linjoista ja teosten yksilöllisyydestä.

Rothkowitz-Rothkon tapauksessa "annalistinen" tyyppiesimerkki on taidehistorioitsija R. Blumenbaumin kolmisenkymmentä vuotta sitten muotoilema näkemys, jonka mukaan Rothko oli (silloinen) päätöslenkki pohjoisen romanttisen perinteen ketjussa eli ei sen enempää tai vähempää kuin vaikkapa C. D. Friedrichin seuraaja.

Jo hyvän aikaa vallalla olleen yksilöllisyyttä ja ainutkertaisuutta korostavaan asenteeseen (minkä eräitä keskeisimpiä ilmentymiä muuten "kansalaisjournalismi" eli verkkopäiväkirjat ovat) pohjautuvat tulkinnat kieltävät pitkäkestoisen perinteen ja haluavat tarkastella kunkin taiteilijan töitä yksilöllisinä. Tiedekorkeakoulut ovat kunkin aikakauden ilmiöiden muotinäyttämöitä. Niinpä on kuulemma oikein tarkastella taiteilijoiden töitä kiinnittämättä niitä mahdollisiin perinteisiinsä.

Perusongelma on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Nykyihmisen - nykyteknologiasta puhumattakaan - tiedonkäsittelykapasiteetti on niin alkeellinen, että rajanveto yksittäisen ja yleisen välille on pakko tehdä väkisin. Ja se onkin mukavaa tehdä, koska kaikkinainen väkivalta on kulttuurimme suurimpia käyttövoimia.

Tosin allekirjoittaneen tämänhetkisessä historiatieteellisessä aprikoinnissa avainkysymys ei ole aiheeltaan taidehistoriallinen eikä sekään, mihin Suomen vaihtoehtoinen historia -kirjaa tarvitaan, vaan se, miten alas tiede on valmis kumartumaan huomiotalouden edessä.

Muuten, Tampereen yliopiston vanhemman Pinni-kiinteistön (sen paikalla, kauniilla tontilla, jalopuiden verhoamalla mäellä muistan aikanaan olleen ison puurakennuksen jota luulin rautatieläisten asuintaloksi) luentosalien lämmitys on aika isolla. Ja kahviautomaatti keittää pahaa kahvia.