Ihmisen dualistisuus

Luin pitkästä aikaa tamperelaista Aikalaista. Oppihistorioitsija Sarsila julistaa tradition kuolemaa. Traditio ilmentyy tässä Jumalan, sielun ja kielen käsitteenä, joista mikään ei hänen mukaansa kiinnosta nykyajan ihmisten enemmistöä, edes ajattelijoiksi itseään kutsuvia.

Se, mikä Sarsilan mielestä nyt ihmisiä kiinnostaa, on fyysinen, ruumiillinen. Se lienee empiirinen havainto ennemmin kuin päätelmä, ja varmasti paikkansa pitävä. Kolumnissaan Sarsila päätyy antiikin Kreikan filosofien ja valtiomiesten esimerkkien innoittamaan synteesiin "tradition" eli henkisen sekä ruumiillisen välillä. Hetairat ovat varmasti tässä yhteydessä oikeaa historiaa, mutta taitaa silti olla kyse lähinnä siitä, että on haluttu saada akateemiseen asuun puettu mutta tarpeeksi ronski loppuyhteenveto. Isot pojat voivat sitten hihitellä partaansa.

Jumala, sielu ja kieli ovat haastavia käsitteitä. Niistä mitään tuskin voidaan tavoittaa ilman pitkälle vietyä pohdintaa. Kaksi ensimmäistä voidaan tuotteistaa enemmän tai vähemmän myyviin oppirakennelmiin, mutta oppirakennelman ajatuksellisten pintakerrosten tutkiskelu ei johdata pohtimaan kovin pitkälle. Kieli kaikkialla levittäytyvänä ilmiönä on niin tuikitavallisessa ja välineellisessä asemassa, että sitä ei kovin helposti miellä - jälleen oppirakennelmien pintakerrosta syvemmälle menevän - pohtimisen arvoiseksi.

Se, mitä Sarsila ei pohdi, on kysymys, miksi ruumiillinen on tullut suosituksi. Tarjoan yhtä selitysmallia: ruumiillinen - koska se on aina itseä lähellä - on helpompaa niin motivoitumisen kuin usein toiminnankin kannalta. Siksi sitä ennen pidettiin vähempiarvoisena. Nyt kun arvomaailmallisia pidäkkeitä ei ole, voidaan helpommin tehdä sitä, mitä oikeasti halutaan.

En moiti enkä kaipaa henkisen ylivaltaa. Fyysinen on kivaa. Synteesit myös. Eiköhän siihen löydy muitakin apuja kuin hetairain kaltaiset - ainakin jos katsoo itsensä liian arvokkaaksi tyytymään siihen fyysisyyteen, mitä markkinat tarjoavat.