Juuret

Eilen illalla Tampereella vanhassa kenkätehtaassa tuli mieleen, mikä on kansallisen historiallisen identiteetin (nykyajan kirosana?) vaikutus yhteiskunnan itsetuntoon. Sinä aikana, kun sodittiin ja sittemmin rakennettiin hyvinvointivaltiota, oli rakentajien käsitys oman maan menneisyydestä - paljolti varmasti koulukirjojen taustavaikuttimien kautta - ymmärtääkseni suunnilleen historioitsija Jalmari Jaakkolan, "historian näkijän", kirjaileman suuren muinaisuuden mukainen (ajattelutavan juuret toki ovat paljon kansallisromantiikkaa tai tasavallan nuoruusaikaa vanhemmat: oliko se Messenius kun laski suomalaisten esi-isät Nooan pojista saakka?). Jaakkolan ja hänen linjoillaan jatkaneiden peruskäsitykset ovat luettavissa vielä sodanjälkeisistä "Suomen historian käsikirjoista", vaikka niiden painopiste olikin siirtynyt uudempaan aikaan. Arvi Korhosta kai suuret ikäluokat lukivat oman maan historian osalta?

Nykyisin kansan tai alueen historia nähdään mielellään periferian historiana. Vaikka yksilöllinen itsearvostus on huipussaan, lähiympäristön ei niinkään. Onko sillä käytännön seurauksia?

Kulttuuri - jonka elimellinen osa niin historiantutkimuksen kuin minkä tahansa tieteen popularisointi on - on vain pintakerrosta ja oopiumia kansalle. Siksi se on tärkeää, koska päivittäisestä huumausaineannoksesta on tullut informaatioympäristön laajenemisen myötä yhä tärkeämpi resurssi.

Viime vuosisadan alkupuolen historiantutkimus oli tarkoitushakuista. Piti kehittää juuret sille, mitä haluttiin olla. Mitä vahvemmat juuret, sen parempi. Mutta tuskinpa miehet arkistoissa tai kaivausmontun reunalla hymähtivät roistomaisen luihusti katsottuaan milloin minkäkin valitsemansa lähteen tukevan käsityksiään.

Entä pyrkiikö nykyinen tutkimus vain puhtaasti Kleion syliin "wie es eigentlich gewesen"? Vai jääkö tulevaisuuden kriitikolle edelleen varaa arvioida vuosituhannen vaihteessa tehtyä tutkimusta joltakin kannalta tarkoitushakuiseksi?