2011

Vuoden 2011 tulivalmistelu suunnalla jos toisellakin kuuluu alkaneen. Oma talo pysyy puolueettomana. Lumivallit vaimentavat ja valaisuun riittäkööt seitsemän jäälyhtyä, kaksi myrskylyhtyä ja värikynttilät. Täytyy sanoa, että päivällä kylällä käydessäni rakettimyyntipiste houkutti. Sitten muistin olevani 40-vuotias, joten kielletty hedelmä houkutti entistä enemmän. Jätin kuitenkin sikseen.

Veturitallilla jätin parkkipaikalle yrittämisen suosiolla ensimmäiseen sutimiseen ja peruutin takaisin. Voi olla, että vielä näillä lumilla Vaclavin ja Stanislavin jo tehtaalla nostama kori olisi oikeilla ohjausliikkeillä puskenut läpi, mutta en kiusannut autoa. EFi-vaunun kiusaamisenkin lopetin lämmitystä lieventämällä. Oma ydinvoimala moisen lämmitykseen tarvitaan, jos kaikki neljä kytkintä pidetään läpi talven kakkosasennossa. Hitto soikoon.

Tulivalmistelu kiihtyy. Kissaveljekset eivät pauketta juuri säiky, joskin sisätiloissa pysyttelevät. Aikanaan Vilma-tätivainaa oli varovainen ja pakeni jo alkuillasta kellarin kylmän sodan aikana rakennettuun suojaan.

Lienee aika vuoden tilinpäätökselle.

Ensi kertaa yhdessä virassa (toista viransijaisuutta tekemättä) tammikuun ensimmäisestä joulukuun viimeiseen.

Ensi kertaa nelinumeroinen hiihtokilometriluku talven jäljiltä.

Opintoja tammikuussa loppuunsaatettujen hallintotieteen perusopintojen ja syksyn parin julkisoikeusjakson verran.

Rautatieharrastuksessa nichts neues. Hyvä joukkue, hyvä ympäristö kuten ennenkin. Istutetuksi tuli rautatieomenapuu. Sen yhden jälkeen useampikin, kun pyydettiin. Ensi kerta Graalin maljan äärellä Hyvinkään konepajalla, jossa kaikki näytettiin.

Kesällä oli meininki lähteä Kiinaan, mutta juna veikin Lappiin. Hyvä ratkaisu.

Jos vuoden huippuhetken saa nimetä, niin se oli juhannusaattoilta Kesänkitunturilla.

Tärkeimpänä tietenkin kiitos kanssakulkijalle!

Uusi pesukone

Vuoden viimeinen päivä oli vapaapäivä talon kaikilla asukkailla. Sopi hyvin, kun lumitöitä oli tehtäväksi heti aamusta. Piha oli puhdas, kun Hieronymus saapui isolla punaisella Mercedes-Benzillä.

Hieronymukseksi ristimme alkuviikosta valitsemamme pesukoneen. Netistä eri vaihtoehtoja oli katseltu, mutta lopullinen valinta tehtiin kauppareissulla Valkeakoskella. Hintaluokka oli 600 euroa. Kun kauppias pudotti Boschin hinnan sopivaksi ja lupasi mukaan kotiinkuljetuksen paikalleen kannettuna ja vanhan koneen poisviennin, kauppa syntyi.

Vanha kone palveli kahdessa eri pesuhuoneessa yli 17 vuotta. Linkoamattomuus kävi viime syksyn mittaan jokakertaiseksi tuttavuudeksi. Hinnan ohella vanhan Igniin tärkein valintakriteeri oli ollut vapaa pesulämpötilan säätö. Kenties mekaanisesta yksinkertaisuudestaan johtuen romanialaisvalmisteinen kesti pitkään. Kestävä pesukumppani saattaa tulla seuraavassa olomuodossaan vastaan tiskipöytälevynä, ruokailuvälineinä tai vaikka minä - rautaisesta pesukoneesta kun voidaan kuulemma kierrättää reilusti yli 90 prosenttia. Hyvä kone se oli. Mahtaako Hieronymuksesta moista uskaltaa edes haaveilla?

Vanhan koneen poisvienti kuului kauppaan, ja aamupäiväpuhteeksi ajattelimme viedä sen valmiiksi pihalle. Sainpahan taas syyn ihmetellä, miten paljon voimaa niin pieneen kuoreen kuin talon kauniimmalla asukkaalla on, oikein mahtuu.

Hyvästit vanhalle työhuoneelle

Kävin viimeistä kertaa vanhassa työpisteessäni. Osaksi syystä, osaksi vain heittämässä hyvästit tyhjälle koululle. Ammattikouluksi 1950-luvulla rakennettu talo siirtyy vuoden vaihteessa kaupungin omistukseen ja pienehköjen muutostöiden jälkeen ala-asteen kouluksi. Paikallishistorian siipien havinaa on siinä, että ensimmäiset toimintavuotensa kunnan, sittemmin kuntainliiton ja kuntayhtymän, omistama ammattikoulu toimi Tietola-nimisen kansakoulun tiloissa lähellä tehdasta. Vuosikymmenten mittaan niin ensin Tietola kuin sitten ammattikoulukin saivat uudet tilat. Nyt Tietola muuttaa jo kolmanteen sijaintiinsa, isoksi kasvaneen poikasensa jättämään pesään.

Vanha ammattikoulu oli kaunis perinteinen koulutalo hyvällä paikalla järven rannalla, ja se oli huolella saneerattu 1990-luvun lopussa. Mutta auttamattoman epäkäytännöllinen se oli ammatillisen koulutuksen alati muuttuvia vaatimuksia ajatellen.

Muutostyöt vanhalla koululla alkavat ilmeisesti vasta tammikuussa. Omieni lisäksi en muita jalanjälkiä pihan lumessa nähnyt. Menin sisälle uusimman siiven alaovesta, josta varmaan toista tuhatta kertaa olin työpaikalle mennyt. Opetustöitä tehdessäni pääasiallisesti käyttämäni luokat olivat tuossa siivessä. Työnkuvan ja työtilojen muututtua viime vuosina jatkoin tutun sisäänmenoreitin kulkemista.

Sisälläkin oli hiljaista. Kiertelin talon ja katsoin, että mitään tarpeellista ei sinne ole jäänyt. Tiesin hyvin, että ei ole, mutta ikään kuin muodon vuoksi. Samalla jätin hyvästit vanhoille opetusluokilleni ja työhuoneilleni.

Nykyisessäkin työhuoneessani viihdyn hyvin. Se on selvästi suurin tähän saakka käyttöni saamista. Kaappi- ja muuta tilaa on ruhtinaallisesti. Ja kun vielä sain seinät somistettua puolisoni pastelloimilla maisemakuvilla (ja tietenkin virallisella Suomen kiskoliikennekalenterilla) ja radion soimaan yleisohjelmaa sivupöydälle, huone on ollut kotoinen. Muutenkin, jos tarkkoja ollaan, on nykyään campusalueeksi kutsutun ammattikoulun 2:n eli uuden ammattikoulun alue minulle omasta elämänhistoriastani tuttu vielä kauempaa kuin mitä vanha ammattikoulu keskustassa pääsi olemaan.

Mitä työhuoneisiin koulutusalalla tulee, niin ensimmäinen työhuoneeni oli iso tekniikan alojen opettajanhuone, jossa sain paikan pitkän huonetta kiertävän pöydän äärestä. Tilaa ei ollut paljon, mutta se riitti. Sen jälkeen vähän aikaa käytössäni oli entinen pintakäsittelyosaston opettajankoppi. Sellainen lasiseinäinen, joka lienee tuttu monille myös peruskoulun tai sitä edeltäneiden koulumuotojen käsityöluokista. Sitten tuli remontteja ja pääsin jakamaan tilavaa minikeittiöllä varustettua huonetta Reijo-kollegan kanssa. Ei mennyt kauaa, kun huoneeseen majoittui kolmas ja neljäskin opettaja, Sari ja Tatu. Hyvin mahduttiin. Ainoa ongelma oli, että huone oli aivan eri puolella isoa taloa kuin opetustilat, joita käytin. Aikanaan, joskus vähän ennen tämän blogin perustamista, sain tilaisuuden muuttaa entiseen liikunnanopettajan huoneeseen. Se oli pieni ja ikkunaton ja siellä haisi usein viemäri, mutta sijainti oli melkeinpä opetusluokkien vieressä. Puutteistaan huolimatta kelpasi hyvin, opettaja kun viettää työhuoneessa kuitenkin suhteellisen vähän aikaa pääosan kuluessa opetustiloissa. Rehtoriksi tultua piti hankkiutua paremmin saavutettavaksi, ja otin käyttöön entisen toimistosihteerin huoneen kerrosta ylempää. Siinä majailin joulua edeltäneeseen viikkoon saakka ja viihdyin hyvin. Mutta nykyinen huoneeni kuntayhtymän muun hallintohenkilöstön kanssa saman käytävän varrella on sijainniltaan ja fasiliteeteiltaan paras tähänastisista.

Välipäiväreippailua

Joulu meni lähinnä Bacchuksen juhlana. Sikäli asiallista, että pyhät olivat lyhyet. Ladulla ei ole käyty reiluun viikkoon. Hiihtolenkki miellyttävässä pakkassäässä tuntui mukavalta, vaikka pitämään en suksia vieläkään oikein saanut.

Maan vetovoima vaikutti kovasti erääseen varsin nuoreen hiihtäjään. Yhden kerran häntä ja äitiään ohittaessamme viimeksimainittu kehotti nousemaan ylös, jotta nähdään, mikä merkki vähän matkan päässä on. "Se on kaatuneiden merkki", tiesi lapsi.

Toinen, isänsä kanssa liikkeellä ollut esitelmöi, miten paluumatkalla alamäet ovat ylämäkiä ja ylämäet alamäkiä. Toivottavasti pettymys ei ollut suuri, kun kyseessä on lenkki. Mutta kyllä silloinkin mäki velkansa maksaa. Makuasioihin kuuluu, millaisista kaltevuuksista minkäkin suuntaisissa mäissä pitää.

Jouluhämärää

Aatonaatonaatto on talon perinteinen siivouspäivä. Perinne on myös järjestää vapaapäivä talvipäivänseisauksen ajankohtaan. Tänäkin vuonna onnistui. Kun urakka oli jo pitkällä voiton puolella, tein puhelimitse viimeiset jouluostokset. Myymälänä VR:n Ilmalan varikko ja ostoskoriin reilut viisi tonnia veturinhiekkaa, säkitettynä kiitos.

Nyt on saavuttu aattopäivään. Herätys varhain ja laatikot uuniin. Kuusen koristelu ja ohrapuuro. Ja kahvia adventtipaaston jälkeen. Puolisoni lähti soittamaan joulua auringonkajon sarastaessa. Laitoin siivekkäille ystäville kauralyhteen jo pidempään tarjoiltujen auringonkukanjyvien oheen. Ehkä sirkutkin nyt löytäisivät kuusen alle. Käpytikka oli heti valmis.

Kynttilät hautausmaalle sytyteltiin äidin kanssa. Tutut paikat. Kappelin jouluasetelmassa lepäsi aasi lampaiden sijasta. Oikean kokoiseksi ja näköiseksi arvelen.

Vartiovuoron lumipuvun alle mahtui toppa-asu housuineen ja takkeineen. Helppo puolituntinen, joskin korvat palelivat alkuun.

Hyvää joulua kaikille lukijoille.

emacs... ööh... välilyönti, kauttaviiva... etc... tota

Maanantai-iltapäivänä töissä tuli tarve asentaa Linux-palvelin kevyeen opetuskäyttöön. Lohkaisin HP-rautaan rakennetusta VMware-järjestelmästä uuden virtuaalikoneen yhdellä suorittimella, kolmen gigatavun työmuistilla ja reilun kymmenen vuoden takaisella kiintolevykapasiteetilla. Latasin OpenSuSEn uusimman version paikalliseen työasemaan levykuvaksi ja asentelin sen virtuaalikoneeseen. On kauan siitä, kun olen viimeksi asentanut muuta käyttöjärjestelmää kuin työasema-Windowsia, mutta vanha kunnon Yast-asennusohjelma ei pettänyt. Asennus verkon läpi virtuaalikoneeseen oli hitaanpuoleinen, mutta valinnat tehtiin, kuten ennenkin. Jostakin syystä levyosioinnin oletus oli muuttunut niin, että /home-kansiolle ehdotettiin sangen suurta tilavarausta, vaikka asennustyypiksi olin valinnut peruspalvelimen komentopohjaisella käyttöliittymällä. Lisämausteista Apache näyttää nykyään ottavan oletusarvoisesti kaverikseen PHP-tuen, ja Pure-FTPd on poistunut palvelinvalikoimasta. Sensijaan hyvästä tietoturvastaan tunnettu vsftpd on edelleen tarjolla.

Sitten alkoi asentajan muisti pätkiä. Mistä majailee httpd.conf? Ja ennenkaikkea, mitä siellä pitikään säätää? Noloa tunnustaa, mutta ensimmäinen moka tuli jo siinä, kun yritin avata konfigurointitiedostoa emacsiin - editori kun oli ensi vaiheessa jäänyt kokonaan asentamatta, se kun ei mihinkään perusasennuspakettiin kuulu. Pienen mieleenpalauttelun jälkeen asiat alkoivat luonnistua. Mutta nimipalvelun pystyttämiseen olisi voinut kulua hiekan enemmän aikaa. Eiköhän sekin vielä eteen tule.

Tiistaiksi on luvassa tietotekniikkaa yhdistettynä opetusalan hallintoon. Tietokoneasennuksen tutkintotoimikunta kokoontuu vaihteeksi Turussa. Matka taittuu ajallaan kulkevan P 906:n kyydissä. Nokalla hurisee Sr1. Kun muistin kotona vaihtaa kannettavaan matka-akun ja ladata sen, ei tällä reissulla joudu valittamaan Esslingen-vaunun ainoasta huonosta puolesta eli pistorasioiden puutteesta. Jokin aika sitten Hyvinkään konepajalla kerrottiin, että tämä istumamukavuus on kohta enää muisto, kun sininen päivävaunukalusto jää pois peruskorjausten piiristä.

Joulukuusen hankintaan

Tuntui, että nukuttiin pitkään, mutta pimeää oli vielä herätessä. Aamiaisen jälkeen päivän valjettua kuusenhakuretkelle. Ei radan varteen, kuten taannoin kommenteissa odotettiin, vaan torille. Joulupuuksi valikoitui tammelalaisella pellolla kasvanut sievän kokoinen kuusi.

Päivän muut ostokset olivat osuuskaupasta ruokaa ja maatalousliikkeestä kiuaskiviä. Auringon vielä valaistessa käytiin hiihtämässä varhainen saunalenkki. Kovin moni suksipari ei ollut latua ehtinyt kuluttaa päivän aikana. Yöllä ja aamulla satanut ohut lumipeite aiheutti taas pito-ongelmia.

Päivälliseksi tehtiin ruispohjainen pizza. Kotona tehty voittaa parhaatkin valmiina ostettavat.

Valokuvatorstain mielenrauhaa

Joulukiireiden keskellä Valokuvatorstai-blogi julistaa mielenrauhaa.



Jopa enemmän kuin joulukuinen hiljainen hämärä ovat tämänkaltaiset maisemat minun mielenrauhaani. Ei enää kolmeakaan kuukautta niin jossakin tuolla taas ollaan.

Perinteistä

Illalla hiihdeltiin ensimmäinen perinteisen tyylin lenkki tällä kaudella. Se oli oikein mukavaa, vaikka pito olisi voinut olla parempi. Varsinkaan puolisoni suksia en taaskaan saanut pitämään. Voide ei ollut aivan kelille optimoitu, kun leutoina talvina ei pakkaskelin pitoihin ole ollut tarvetta investoida. Toisaalta lämpimämmän kelin voide on aina pehmeämpää eli sen vasta olisikin pitänyt pitää.

Edellinen perinteisen tyylin lenkki taisi olla kevättalvella Äkäslompolon laduilla.

Kolmas adventti

Citizen-niminen herätyskello herätti viideltä laittamaan pesukoneen päälle. Tapana on pestä pyykit yösähkötariffin aikaan. Täysinpalvelleen koneen seuraajaksi on katseltu ajastimella varustettua mallia. Sitten takaisin petiin.

Vihtori-niminen herätyskello herätti seitsemän jälkeen. Kissaystävä halusi haistelemaan pakkasaamun ulkoilmaa. Ihmisasukkaidenkin oli sopiva aika nousta ylös.

Aamupäivän ohjelmassa oli piparkakkujen leipominen. Paraisten reseptillä jälleen, ohuet ja rapeat kun maistuvat paraiten. Malleina tähtiä kelloja, kuusia, sikoja ja vetureita. Leipoessa Hector juonsi radiossa musiikkiohjelmaa kalkkunan ja porsaan kanssa. Moni pintapuolisesti tuntemani ja aiemmin suomalaiseksi luulemani 60-luvun popiskelmä osoittautui ulkomaiseksi. Tehtiinkö Suomessa ylipäätään mainittavassa määrin omaa poppia tai rockia ennen 70-lukua, progen kukoistusta ja manserokin aamunkoittoa?

Pakkanen pysytteli lähellä 20 astetta, mutta iltapäivän aurinko oli niin kaunis, että ladulle teki mieli. Perinteinen tyyli on pakkasella yleensä hyvä valinta, mutta eilisen perua auton katolla oli valmiina vapaan tyylin välineet. Yllättävän kitkatonta sekin oli, vaikka voitelu oli hieman lämpöisemmälle kelille. Pakkanen ja jouluvalmistelut taisivat pitää väen kotosalla: vain pari muuta vietti talvi-iltapäivää kuntoradalla.

802.11Qtamolla

Töissä vaihteeksi jotain konkreettista. Operaattori siirsi vanhalta koululta uudelle neljä VLAN-verkkoa. Jukalla ja minulla oli hieno ajatus yhdistellä aiemmin erillisiä verkkoja isommiksi ja ylläpitoa helpottavammiksi kokonaisuuksiksi, mutta eihän se niin helposti käynytkään. Ongelmat alkoivat heti, kun oltiin runkokytkimen porttien ulkopuolella. Ciscon ja HP:n laitteet eivät tulleet juttuun keskenään niin hyvin kuin odotimme.

Välillä oltiin aika kuutamolla, mutta Soneran NOC antoi suorastaan hämmentävän hyvää puhelintukea - kuului se työnkuvaan tai ei. Varsinaisiin puhelintukinumeroihin soittaessaan harva asiakas taitaa päästä moisesta nauttimaan. Kiitokset Mikolle operaattoripäähän!

Bitti saatiin kulkemaan ja suunnitelmat huomista varten valmiiksi juuri sopivasti, että työaikasaldoa ei tarvinnut ryhtyä kerryttämään.

Kauden avaus

Illalla puolisoni ja minä lähdimme avaamaan hiihtokautemme kotikylän kuntoradalle. Muutamissa lähikunnissa on ollut jo jonkin aikaa hiihtolatu tai -ura, ja itsenäisyyspäivän lumisade mahdollisti sen tännekin. Moni muukin oli lähtenyt nauttimaan alkutalven lumista.

Vapaalla tyylillä mentiin peninkulman verran. Ei ensimmäistä lenkkiä tänäkään talvena voinut sanoa kevyeksi, vaikka kelissä ei ollut valittamista. Luistoa löytyi mukavasti.

Viime viikkoina liikunta on jäänyt lähinnä kuntosalikeikkoihin, eikä sieltä ole löytynyt tarpeeksi vääntöä hiihtomäkiin. Eiköhän se tästä taas lähde, jos lunta riittää eivätkä flunssat iske.

Lukiolaiselämää

Jälleen kokousvaltainen työpäivä. Ensimmäinen oli lukiolla. Sisään tullessani minulta kysyttiin, olenko tulossa kokeeseen. Vastasin kieltävästi, mutta olin kiinnostunut, mitä olisi ollut tarjolla. Matematiikkaa kuulemma. Liian vaikeaa, vastasin. On myönnettävä, että matematiikka oli koulussa yksi niitä aineita, jotka vähiten kiinnostivat. Myöhemmissä opiskeluissa se kostautui.

Ihmettelen edelleen, mikä olemuksessani sai opettajan luulemaan minua lukiolaiseksi. Kotiin jääneet silmälasit ehkä. Toisaalta ei ole montaa vuotta siitä, kun eräässä yhteydessä puolisoani luultiin yläkoulun oppilaaksi. Ollaan sitten teinejä.

Illalla ohimennen huomasin valot veturitallilla. En ole siellä pariin viikkoon käynyt, ja nyt päätin vilkaista, kuka tallilla talvista iltaa viettää. Marko oli arkiston kimpussa.

Hiljainen itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivä sujui rauhallisesti kotosalla. Harrastusyhdistysten WWW-sivujen päivittämistä ensi vuoden toimintakalenterien merkeissä. Sitten talven ensimmäiset lumityöt. Naapurin Pekka oli samoissa puuhissa. Kertoi, että kaksi kaurista oli vieraillut aamuyöllä nauttien varhaisaamiaiseksi muun muassa lumimarjapensaan lehtiä.

Kelejä odotellessa poistin suksenpohjista varastorasvat ja lämmitin luistovoidetta päälle. Lauantaina käväisin toiveikkaana kuntoradalla katsomassa tilannetta, mutta ohuen lumikerroksen alta kivet paistoivat.

Päivälliseksi laitettiin ohraa, lohikastiketta, peruna- ja vihreää salaattia ja palanpainikkeeksi piimää. Kohtuullisen suomalaista. Kastikkeen sipuli ja porkkana vielä omasta maasta.

Perinteitä vaalittiin sen verran, että illalla pantiin kolmelle ikkunalle sinivalkoinen kynttiläpari.

Kokouspäivä Tampereella

Tampereella on viime aikoina tullut käytyä useasti niin töiden kuin opintojen tai muun vapaa-ajan merkeissä. Tänään oli vuorossa ensinmainittu. Päiväohjelmassa oli kaksi ohjausryhmäkokousta. Ensimmäinen, oppisopimusasioita koskeva, pidettiin perinteikkäässä talouskoulussa, nykyään TPA:na tunnetussa oppilaitoksessa. En muista talossa sisällä aiemmin käyneeni, mutta aikanaan tapailin samoilla nurkilla erästä viehkeää neitokaista.

Alkuperäinen talouskoulurakennus on arkkitehti Wivi Lönnin kynänalaa viime vuosisadan alkuvuosilta. Kuulin, että vanhaan osaan oli hiukan myöhemmin rakennettu myös lisäsiipi lähinnä asuntolakäyttöön. Siipi purettiin 1970-luvun alussa nykyisen uuden koulutalon tieltä. Kokoushuone säilyneen talovanhuksen toisessa kerroksessa oli tyylikäs. Korkea, paksuseinäinen ja tummakalusteinen. Seinällä ei ollut aktiivitaulua vaan öljymaalaus. Toisen seinän täytti kookas vitriini kristalleineen. Vettä tarjottiin kylläkin käytännöllisistä Aino-laseista.

Rehtori talon emäntänä olisi tarjonnut kokousväelle lounaan, mutta muilla paitsi minulla tuntui olevan kiire. En kehdannut jäädä ainoaksi syöttilääksi. Siksi toiseksi kokouksen alussa tarjoiltu lohipiirakka ja joulutorttu täyttivät vielä vatsaa.

Ennen toista kokousta oli reilusti aikaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että olisi ollut mielekästä lähteä linja-autoilemaan Valkeakoskelle. Ajattelin hyödyntää Metso-kirjastoa etätyöskentelypisteenä. Se toimikin hyvin siihen saakka, kun kannettavan akku väsähti. Lukupaikoilla ei näyttänyt olevan tarjolla sähkövirtaa. En kysynyt, koska se ei sovi kulttuuriin. Sehäv vois luulla että toi äijä oj jostai Teiskosta taika Toijalasta kun tommottia menee kysyyn. Kirjastovirkailijaan toki voi ottaa kontaktia. "Juu hyvää päiväj jatkoo vaan", toivotti eläkeläismies, kunnes taisi huomata seisovansa tiskillä, jonka yläpuolella luki "Tietopalvelu" ja ryhtyi suorittamaan palvelutehtävää. "Mutta tieräkkös sää, missä mää olen ollu töissä? Se oli aikanansa pohjoismairen issoin omalla alallansa." Tampereella ei kuulu kysyä, vaan pitää tiätää. Ja tiato pitää tuoda esiin.

Kävelin kolmen keskustaa jakavan linjan - avoimeksi palomuuriksi aikanaan rakennetun Hämeenpuiston sekä Tammerkosken ja rautatien - yli ja vaihdoin etätyöpisteeni yliopiston Linna-kirjastoon. Linna on melko tarkkaan 20 vuotta Metsoa uudempi kirjasto ja tuona kahtenakymmenenä vuotena henkilökohtaiset tietokoneet ovat laajentaneet olomuotoaan toimistotyökaluista tai huvilaitteista mukana seuraaviksi yleishyödykkeiksi. Niinpä Linnan lukupaikoilla on sähköä tarjolla riittämiin.

Toinen kokous pidettiin linja-autovarikolle alkuvuodesta muuttaneessa kaupungin etäopetuskeskuksessa, eVarikossa. Täysillä toimiva nyssevarikko on mielenkiintoinen toimintaympäristö. Olin laiska ja menin bussilla. Toisaalta bussivarikolle on asiallista mennä bussilla. Nro 15, Kaukajärven linja, kulkee koko lailla varikon vierestä.

Nekala ylipäätään lukuisine pienkerrostaloineen ja niiden alakerrassa sijaitsevine mitä erilaisimmassa käytössä olevine liikehuoneistoineen on mielenkiintoinen alue. Harvoin sinne on asiaa. Joskus kesällä voisi olla hauskaa kierrellä katuja kävellen ja tutustua alueeseen paremmin.

Kotiin toi IC² 180. Asemalta sain kyydin kotiin eräältä viehkeältä neitokaiselta.

Julkisoikeuden perusteiden tenttikysymyksiä

Iltaohjelmassa oli avoimen yliopiston julkisoikeuden perusteiden tentti. Tentittävänä oli vain luentoaineisto ja perustuslaki tietyiltä osin, ei varsinaista kirjallisuutta. Kirjatenttinäkin tämän olisi voinut suorittaa, mutta olen enemmän luentojen ystävä.

Kysymyksiä oli kolme. Ensimmäisessä piti määritellä lyhyesti viisi käsitettä: oikeussäädös, oikeuslähde, normihierarkia, perusoikeudet ja finanssivalta. Toinen kysymys oli esseetyyppinen ja käsitteli perustuslainsäätämisjärjestystä. Kolmaskin oli essee aiheeltaan harkintavallan rajoitusperiaatteet hallinnollisessa päätöksenteossa.

En sanoisi kysymyksiä erityisen vaikeiksi. Lakitiedon kurssin, tai millä nimellä se nykyään kulkeekaan, käynyt lukiolainen olisi varmasti osannut vastata niihin paremmin. Toisaalta tässä vaiheessa opintoja minulla ei ole käsitystä oikeustieteessä toivottavasta vastauslogiikasta. Ilmeisesti ainakaan pitkiä vastauksia ei kaivattu, koska käsitteitä sai määritellä korkeintaan 10 riviä kutakin ja esseetehtävien enimmäispituus oli kaksi sivua. Pieni käsiala helpottaa.

Vilpoisia marraskelejä

Kello 6.55 lähtevän Saarioispuolen koululais- ja työläisvuoron kuljettaja poimi tien laidasta kyytiin monia nuoria, joita uni tai kodin lämpö oli pidätellyt tulemasta ajoissa pysäkille. Silti oltiin ajoissa perillä. Jokunen aika sitten Tampereen linjalla maksua tarjotessani samainen herrasmies, varmaankin vakiomatkalaisen naaman muistaessaan, kysyi enkö ole kuukausilippulainen. Vastasin myöntävästi, mutta ettei se riitä kuin Lempäälään saakka, seutulipun rajat kun ovat sellaiset. "Perille saakka riittää", sanoi kuljettaja, ja säästin 6,30 euroa. En kokenut huonoa omaatuntoa, kun vuosien aikana olen maksanut seudullisen kuukausilipun jos toisenkin.

Työpäivään mahtui monenlaista. Vähän ennen kahdeksaa istuuduttiin Arin ja Saken kanssa hetkeksi tuumailemaan ja todettiin, että kiirettä pitää, mutta kyllä se siitä. Työpäivän ohjelmassa oli ruokahuollon prosessikuvausten määrittelyä, VLAN-konfigurointia Ethernet-kytkimeen, oppisopimuskoulutustarjouksen laatimista ja EU-rakennerahaston rahakamarinvartijaviranomaisen kanssa neuvottelemista. Tilkkutäkkiä kenties, mutta se on yksi syy, miksi pidän työstäni. Ruokatunnilla ehdin noudattaa perjantaiperinnettä ja hakea tuoreen hiivaleivän kotiinviemisiksi.

Illalla käytiin kaupassa. Totesin mielessäni, että kylän kauppaliikkeiden ikkunoissa alkava adventtiaika näkyy vaihtelevassa määrin, mutta kokonaisuutena ehkä vähemmän kuin joskus ennen. Varsinkaan näyttäviä rakennuksen ulkopuolelle laitettuja jouluvaloja ei enää näy. Ei sillä, että erityisesti kaipaisinkaan. Muualla, vähänkään isommissa kaupan keskittymissä taisivat viimeistään tuomiosunnuntaina hyppiä tontut ja kilistä kulkuset. Käväisin kuitenkin sytyttämässä rautatieaseman vitriiniin 1920-luvun puskin- ja vaihdelyhdyt - ensinmainittu brittisähköistetty Hanomag ja jälkimmäinen m/22-klassikko.

Kylmettymisiä

Oli tarkoitus lainata anopilta autoa tilapäiseen tarpeeseen. Talvirenkaanvaihdon jälkeen sillä ei ole paljon ajettu, ja taitaa viime vuosituhannen viimeistä vuosimallia edustavalla olla kokonaiskilometrejäkin vähemmän kuin omassamme.

Hyvin hörähti käyntiin, mutta matkalla hyytyi meijerin mäkeen. Akku on melko uusi, ja virtaa riittää pikkupakkasellakin. Ongelma on ilmeisesti polttoainepuolella. Kotoa haetuista apukäynnistyskaapeleista ei ollut iloa.

Ei startannut, vaikka lupaili, joten piti hakea hinausköysi. Seuraava ongelma oli köyden kiinnityspiste. Auton etupään alla näytti siltä, että takaluukusta vararenkaan vierestä ilmeisesti löytyisi hinauslenkki, ja ohjekirja kertoisi, minne se pitää kiinnittää. Tietenkin sekä takaluukun että hansikaslokeron (sic!) lukot olivat jäässä. Eikä autoa ollut mukava seisottaa iltapimeällä kapean tien laidassa. Mietittiin jo järeämmän hinausavun kutsumista, mutta kiitos netin sitä ei tarvittu. Muuten, muistaako joku, mistä haettiin pikatilanteiden käyttöohjeet ennen nettiaikaa? Ei kaikkea ennenkään osattu tai tiedetty esi-isäinperintönä. Ja viimeistään neljännesvuosisata sitten toimintaympäristö alkoi olla teknillisyydessään yhtä haavoittuva kuin nyt.

Kylmettynyt hinattiin kotipihaan ja työnnettiin talliin sulamaan. Katsotaan, miten aamulla jaksaa heräillä.

Tuomiosunnuntain ajatus

On mielenkiintoinen asia, miten vähän Raamatun tekstien mukaan viimeisenä päivänä Jeesusta kiinnostaa mielipiteily, kuuluisa homokysymys muun muassa.

On helppoa olla mieltä. Pykälää työläämpää on tehdä. Kuuluuko päivän tekstiin, että mieltä oleminen on niin rankkaa, että helposti jää tekemättä?

Talven tuoksua

Lintujen talviruokinta alkoi kirsikkapuussa riippuvalla pähkinäautomaatilla jo viime kuussa, mutta varsinainen seisova pöytä bulgarialaisine auringonkukkaherkkuineen pystytettiin vasta tänään. Vanhan tiedon mukaan muualle suuntaavia ei saa houkutella viivyttelemään. Eivätköhän viimeisetkin muuttajat ole jo lähteneet mehevämmille maille.

Rautakangella lintulaudan tolpanpaikkaa maahan iskiessäni talitiainen torui pensasaidassa. "Jo oli aikakin", olin kuulevinani.

Kissaveljeksillä on ollut hiukan vaikeuksia sopeutua talvielämään. Ymmärrettävää kai, kun vasta elämän toinen talvi on alkamassa.

Kirpeä aamupakkanen houkutti tuulettamaan petivaatteet ja sääennuste vaihtamaan täkit lämpöisempiin.

Veturitallilla teräs oli kylmää ja kello pysähtynyt. Lainasin kaksi lyhtyä, vaihde- ja puskin-sellaiset, rautatieaseman vitriiniin adventtiaikaa varten ja vedin kellon.

Saunalenkki sisätiloissa, ja iltapalaksi valkosipuliperunoita fetasalaatilla. Perunat ja tomaatti pihamaan tuotoksia.

Valokuvatorstain ahneus

Valokuvatorstai-blogin aihe liittyy jälleen vanhaan kunnon Danteen. Nyt ollaan helvetin kolmannessa piirissä. Ja totta vieköön, kolme vaihetta poikineen nämä pedot ahmivat:



Rataverkollamme tuttu Sr1-tyyppinen sähköveturi on 50 kilowatin verran ahne paikallaan seisoessaankin virta kytkettynä ilman ohjaamolämmitystä. Kuva on Kouvolan varikolta loppukesältä 2004.

Vielä kolmisen vuosikymmentä sitten sähkönkäyttö oli säästämistä. Nykyään se on ahneuden alku ja juuri.

Virsiä ja modernia jazzia

En ole käynyt kirkossa sitten pääsiäispyhien. Tänään oli hyvä syy korjata asia ja samalla äänestää kirkollisvaaleissa. Muistaakseni olen äänestänyt koko lailla kaikissa julkisoikeudellisissa vaaleissa, joissa minulla on ollut äänioikeus. Poikkeukseksi on saattanut jäädä jokin ylioppilaskunnan edustajiston vaali.

Jos perjantaina tuli kohennettua kulttuurikuntoa, niin tänään oli fyysisen vuoro. Korkea aika molempien suhteen. Iltapäivää vietettiin urheilutalon kuntosalilla. Isossa salissa oli käynnissä sulkapalloturnaus. Raudannostajia oli paikalla vain vähän. Välillä puolisoni ja minä olimme kaksin. Kuntopyöristä moni oli tavalla tai toisella epäkunnossa.

Urheilijan oloinen nuorimies merkkasi tunnollisesti paperille tekemiään sarjoja. Minulla ei lyhyen mutta vaatimattoman kuntosaliharjoitteluni aikana ole koskaan ollut varsinaista ohjelmaa. Sellainen on syntynyt itsekseen lähinnä sen mukaan, mistä laitteista ja liikkeistä pidän. Muutama vuosi sitten urheiluopistolla Nastolassa sain erinomaisia vinkkejä. Eniten hikipisaroita taitaa valua keskivartalon eteen. Bodarin kroppa ei ole haussa, vaan ajatus välttää istumatyöläisen tuki- ja liikuntaelinvaivoja. Perinteistä hauiskääntöä tulee treenattua tasan sen verran kuin jalkaprässin ohessa jaksaa nostella käsipainoja. Vapailla painoilla olisi kai syytä harjoitella enemmän, koska niiden kanssa tasapainoillessa pääsisi vaikuttamaan myös syviin lihaksiin. Aloittelijamaiseen tapaan tunnustan olevani enemmän levypakkojen kuin levytankojen ystävä. Jalkaprässin käsipainohöysteen ohella ranskalainen punnerrus on ainoa vapaiden painojen harjoitteeni.

Salilta palatessa käytiin moottoritien varressa ostamassa vissyä, leivänpäällistä ja ahvenanmaalaisia röstiperunoita. Jostain syystä viimeksimainittuja kelpo eineksiä ei saa kylän keskustan puodeista. Röstit päätyivät pakastimeen odottamaan kiireistä arki-iltaa. Proteiinitankkaukseksi tehtiin muhevaa papupataa ja keralle runsas salaatti.

Iltaohjelmassa oli uusintakuuntelu perjantaisesta konsertista YLE Radio 1:n kautta. Sen päälle Jatzofrenia.

Minea ja viuluviikari

Viikonloppu alkoi juhlavissa merkeissä Tampere Filharmonian konsertissa. Kauniin seuralaisen treffasin rautatieaseman tungoksessa. Oli tullut kaupunkiin jo aiemmin autolla.

Hävettävän kauan edellisestä live-musiikki-illasta jo onkin. Perjantai-illan ohjelmiston aloitti Forssan miehen, Kalevi Ahon, "Minea". Noin vuosi sitten Minnesotan osavaltio-orkesterilta ensiesityksensä saanut orkesteriteos on silloisen Helsingin Sanomain arvion (ns. korkeakulttuurin saralla Hesarin näkemykset taitavat olla sinivalkoisempia kuin mihin yksikään muu yhteiskunnallinen ajatus 2000-luvulla yltää) mukaan ottanut vaikutteita Afrikasta, Arabiasta ja Etelä-Aasiasta. Voi olla, mutta ei maallikkokuulija tätä maailmanmusiikin ilotulitukseksi nostaisi. Johtuu tietenkin vain "Sinuhe Egyptiläisen" ja orkesteriteoksen yhteisestä nimittäjästä, mutta melko välimerelliseltä kokonaisuus kuulosti.

En syytä Hesaria ylilyönnistä. "Minea" pani miettimään mihin musiikissa tarvitaan metallia, hardrockia, hi-energya, trancea. Toisaalta kulkuneuvojen maailmassa Daciaa tarvitaan, vaikka Mercedeksiäkin tehdään.

Aplodien aikana lavalle asteli mies, jonka voisi hyvin kuvitella tapaavansa jonkin perinteikkään ammattikoulun tekniikan alojen opettajanhuoneessa. Säveltäjä oli itse tullut paikalle. Edellä sanottu luettakoon kunnioitukseksi kumpaakin vertauksen osapuolta kohtaan.

"Minean" jälkeen esitetty Paganinin toinen viulukonsertto kuulosti täytenumerolta. Mestariviuluviikari Ilja Gringolts paganinicoverina oli tietenkin loistava. Mutta itse teos sytytti yhtä vähän kuin monet 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten niinsanotut klassikot. Rohkenenko sanoa, mutta virtuoosimaisuus jossakin instrumentissa tuntuu hukkaavan kokonaisnäkemyksen. Paganini kuuluu omassa rajoittuneessa musiikkimaussani samaan halpalaariin kuin Claptonit, Hendrixit ja muut 1900-luvun lopun kitarasankarit.

Illan päätti Beethovenin kolmas sinfonia "Eroica" klassismin ja romantiikan rajamailta. Ohjelmavihko kutsui "Eroicaa" sinfonian historian käänteentekevimmäksi teokseksi ja musiikillisen humanismin valonkantajaksi. Hieno teos, mutta subjektivistisen näkemyksen mukaan illan turnauksessa Suomi päihitti paitsi Italian myös Saksan (joskin, kuten musiikin historiasta tiedetään, viimeisessä matsissa oli vieraiden tekijämies paria vuotta ennen suoritusta siirtynyt paralympiapuolelle).

Jos alkuillan mestariteoksen säveltäjä ei olemuksellaan kohahduttanut - teoksellaan sitäkin enemmän - konsertin kapellimestari Hannu Lintu oli esiintymisessään toista maata. Liikkuminen voi hakea käytännöllisyyden ja kauneuden yhdistettyä ääripäätä, kuten taijissa. Tai yksinomaan kauneutta, kuten tanssissa. Mutta Lintu osoitti, että myös aivan eri tavalla voi tuoda esiin liikkeen näyttävyyden. Ei ihme, että lopuksi kapellimestari kutsuttiin taputuksin neljästi uudelleen sisään.

Kun auto oli matkassa, ei paluujunan kanssa tarvinnut kiirehtiä. Kotimatkalla poikettiin iltapalalla Pirkanhovissa. Huoltoasema ei sijaitse monen kilometrin päässä kotoa, mutta mietimme, miten monta vuotta on, kun on viimeksi käyty. Seinäjokelaisperäisen pikaruokaketjun myymä kasvikunnan tarjonnasta valmistettu hampurilainen maistui melkeinpä päihittävän naantalilaisperäisen ketjun vastaavan tuotteen.

Liittokokous

Lauantaipäivä meni luottamustehtävissä Rautatiemuseoiden ja -harrastajien liiton syyskokouksessa Hyvinkäällä. Toijalalla on pienuudestamme huolimatta se erikoinen asema, että koska Veturimuseota ylläpitävät kaupunki ja Museoveturiseura yhdessä (eikä kummallakaan osapuolella ole sen paremmin mahdollisuutta kuin intressiäkään vastata yksin vuokra-alueesta ja -kiinteistöstä, muutaman sadan tonnin painoisesta "irtaimesta" omaisuudesta tai museon kesäisestä avoinnapidostakaan), meillä on liitossa kaksi edustajaa: yksi Museoveturiseuran ja yksi kaupungin puolesta. Jälkimmäistä on viime vuosina hyvin harvoin käytetty, mutta kun kokouskutsun saavuttua en ollut merkannut lauantaipäivää kalenterissani muuhun varatuksi, pyysin valtakirjan kaupungin sivistystoimenjohtajalta.

Matka sujui jutellessa, kun oltiin onnistuttu hankkimaan Markon kanssa liput samasta IC 86:n vaunuosastosta.

Syyskokous pidettiin perinteiseen tapaan Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Jossakin kohdassa pääsin leikkimään vanhaamiestä ja muistamaan, miten melko tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten liiton edeltäjä, neuvottelukunta, perustettiin Toijalan rautatieaseman neuvotteluhuoneessa (nykyisin eri koulutusorganisaatioiden ahkerasti suosimassa yksityisessä vuokratilassa).

Jos kaksikymmentä vuotta sitten museo-, nostalgia-, perinne- tai millä nimellä sitä halutaankaan kutsua - rautatieliikenne oli vain väljästi säädeltyä ja kentän keskitettyä huomiota haettiin perinteiseen museotoimintaan, on nykypäivän tilanne täysin erilainen. Viranomaisyhteistyö liikennöinnin mahdollistamiseksi on oleellisin osa liiton toimintaa. Esitys muuttaa liiton nimi Rautatiemuseoiden ja -harrastajien liitosta Rautatiemuseoiden ja -museoliikennöitsijöiden liitoksi sai paljon kannatusta. Samoin esitys, jossa liikennöinti jollakin suomen kielen sallimalla keinolla nostettaisiin ennen museoita.

Vapaassa keskustelussa kuultiin tarkka selonteko Pasilan veturitallilla elokuun lopussa tapahtuneesta veturin seinänläpiajosta. Itse läpiajo, aikanaan yleinen tapaturma VR:llä, ei ollut paha, mutta jälkiseurauksia sanoisin asianosaisten kannalta kohtuuttomiksi.

Paluumatkalla Eskon kyydissä piti päästä Riihimäelle, josta IC- junaan. En päässyt sinne, vaan kotipihaan saakka. Suurkiitokset! Matkalla oli ajatus poiketa Panssarimuseolla kahvilla. Portista päästiin sisään, mutta paikka oli jo kiinni. Iskhmetin kebabit sen sijaan nautittiin.

Olin jo menossa saunaa lämmittämään, kun kännykkään oli tullut puhelu erikoisesta numerosta. Soitin takaisin. Eskohan se siellä. Kertoi olevansa edelleen Toijalassa, EFi nro 22374:ssä ja soittavansa lankapuhelimesta VR:n linjalta. Se lankapuhelinlinja, joka historian peruja, ja kun ilmaiseksi saatiin, otettiin museon lipunmyyntivaunuun joskus 1980-luvulla? Se, jonka siirtotienä toimi lähinnä ratojen varsia seuraillut avojohtolinja? Connecting people on hieno juttu, mutta en taida kehdata edes kysyä, mitä yhdistyksemme puheenjohtaja on vaunuun rakennellut ;)

Syysillan ilmiöitä

Jouduin lähtemään työkokouksesta etuajassa ehtiäkseni linja-autoon ja iltaopintoihin Tampereelle. Silti oli jo melkein pimeää, sumun takia paljolti.

Technopoliksen talon kohdalla olisi voinut olla kamera matkassa. Kiinteistön nimen ilmaisevan kyltin edessä oli peräti kolme kaksiväristä autoa, joista kaikki sopivasti niin, että kyljen polis-teksti näkyi katsojaan päin. Yksi virkakunnan edustaja seurasi Kalevantien liikennettä päin pysäytyskartio kädessään. Mahtoiko kyseessä olla harjoitus vai tositilanne, ei käynyt ilmi.

Julkisoikeuden perusteet -luentosarja on käsitellyt lähinnä valtiosääntöoikeutta. On myönnettävä, että asia ei tällaista ammatillista täydennyskoulutusta hakevaa suuremmin kiinnosta, joskin yleissivistyksen kannalta on hyväksi. Milloin mikäkin asia tai termi on palauttanut mielen koulun yhteiskuntaopin ja lakitiedon tunneille. Sitten itsensä torumista: onhan tämä silloin opetettu. Toisaalta paljon on muuttunutkin, lainsäädäntöjärjestystä myöten.

Julkisoikeuden luennoilla kävijät ovat alkaneet ryhmäytyä tauon aikana alakuppilassa omiksi pöytäkunnikseen. Omani on neljän miehen porukka, yksi vanhoista harrastepiireistä entuudestaan tuttu pelastustoimen mies. Sitten on peruskoulunopettaja ja työssäkäyvä tutkinto-opiskelija, joka ei ehdi päivisin tiedekunnan luennoille.

Kotiinpaluujunaa odotellessa kuulin viereisellä penkillä panssarikersanttisneidin tilittävän ystävättärelleen, miten rasittavaa on, kun tuntemattomat tulevat kyselemään, onko Parolannummella vielä se ja se kouluttaja, joka oli vuonna 2003. OIisinkohan tehnyt rasittavanäijyyden suomenennätyksen, jos olisin käynyt viattomasti kysäisemässä 1980-luvun tapausten perään?

Tuiskuttaa

Ensilunta saadaan parhaillaan, mutta se menetettäneen pian. Ei ollut huono ennakointi vaihtaa viikonloppuna autoon nastarenkaat toista kertaa kuluvana loppuvuotena. Toisaalta en pitäisi pahana talven saapumista.

Sähkökatkoksia on maakunnassa kuulemma paljon. Sähkönsiirto liittyy logistiikkaan ja ennenmuuta yhteiskunnan infrastruktuuriin. Omia voimalaitoksia ei kotikylässä ole, mutta olisikohan vähäisellä sähkökatkotaajuudella jotakin tekemistä sen seikan kanssa, että sähkövalot täällä syttyivät ensi kerran jo silloin, kun valtionpäämiehen nimi oli Nikolai, ja - kulutuksen lisäännyttyä - että ratalinjan vartta pitkin saatiin lisää hyvin varmistettua jännitettä 1970-luvun alkupuolelta saakka.

Harmaa viikonloppu

Lauantaiaamuna käväistiin torilla ja ostoskoriin tuli hankittua ostoskori. You dawg, kuten vaunut.orgissa taannoin opastettiin. Myyjä pudotti kolme euroa, ja kauppa syntyi.

Sääennuste lupaili lämmintä, joten kesärenkaat takaisin auton alle. Ekologisempaa kuin nastarenkailla, sanotaan. Sitten nostelemaan rautaa. Isossa salissa pelattiin futsalia. Kotijoukkueessa oli paljon tutun kuuloisia nimiä. Ei hyvä: nuoremmista miehistä koostunut naapurikunnan joukkue näytti, miten pallo kulkee.

Museoveturiseuran saunailtaan ajellessa Eskon kyyditsemä porukka keskusteli muusikko S. Närhestä. Väitin jazz-muusikoksi ja olin koko lailla väärässä. Sellaiset radion iskelmäkanavilla tänäkin päivänä soivat kappaleet kuin "Prinsessa kuuskytviis" tai "Minä ja toi kuu" ovat Närhen tuotoksia, ensinmainittu Heikki "Hector" Harman kanssa.

Saunailta oli kaikin puolin asiallinen, kuten tällä joukolla on tapana. Katseltiin pienvalkokankaalta eläviä kuvia: "1941 - anteeksi, missä on Hollywood" ja "Poliisin poika". Minulle ennennäkemättömiä kumpikin. Ensinmainitun kanssa voi vain ihmetellä, miten paljon vanhaa rautaa Yhdysvalloista löytyi vielä 1970-luvun lopulla kuvattavaksi - isolla rahalla arvaten. Heitin tovereille vähemmän tosissani, miten puunhakkuukohtaus toi mieleen Kurosawan "Seittien linnan". Vasta myöhemmin huomasin, että japanilaisten sukellusveneellä komensi yksi seitsemästä, Toshiro Mifune. Erityiset kiitokset Eskolle ja Timolle, joka hoitivat logistiikan.

Sunnuntain lyhyt päivänvalo kului lähinnä haravoidessa. Nyt on pihamaan joka nurkka rapsutettu. Pääsin ensi kertaa blogiurani aikana tyyliblogikuvaajaksi, talon kauniimman ja käsistään kätevämmän kuteita näppäilemään.

Valokuvatorstain mahdoton paikka

Edvard Munchin kerrotaan sanoneen, että valokuva ei kilpaile maalauksen kanssa, koska se ei voi kuvata taivasta eikä helvettiä.

Ei huono ajatus, joskin valokuvan käyttötarkoitus jo varhain ulottui symbolistien halveksiman maisemamaalauksen ulkopuolelle. Ehkä Munch halusi sanoa valokuvaajille saman, mitä ammatikseen kirjoittavat ainakin vielä viime vuosikymmenellä tolkuttivat blogisteille: "Ette vain osaa."

Yhtä kaikki, nykyään osaamatonkin voi kuvitella olevansa vaikkapa Gustave Dorén halpaversio:



Noin 700 vuotta sitten Dante Alighieri kirjoitti Vergilius mielessään: "Mä hälle: 'Kautta Jumalan sen, jota et tuntenut, sua Runoniekka pyydän: pahaa ja pahempaa mun välttääkseni, mun että johdat paikkaan, josta puhuit, ja näytät mulle pyhän Pietarin portin ja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.' Hän lähti, hän jäljessänsä minä."

Samaisissa luolastoissa lausua, mut syvemmällä siellä, mä saatoin, mielessäni jos ääneen tohtinut en: "Esko, soikoon lempo, kaasujalkaa hellemmälti käytä!"

Muutama kesä sitten monessa kohden maanalaiseen toimintaan suuntautunut Museoveturiseuran retki tehtiin läntiselle Uudellemaalle.

Musiikkivideoita menneisyydestä

Tämä ei kuulu otsikkoon, mutta sattumalta löytynyt viite innosti linkkibloggaukseen:



Melkeinpä toivon, että kyseessä oli parodia. Voihan myös sekä Einari Keski-Pörhölää ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstaa lukea hyvillä mielin ja ilman kohtuutonta kognitiivista dissonanssia.

En valita, mutta kyrsiihän se, että edellä raiskattu biisi on sentään hienoin, mitä euroviisuissa on kuunaan kuultu: Italian vuoden 1984 esitys "I treni di Tozeur":



Video on aikalaisekseen komea. Eikös siinä puksuttele melkein kuin Tubizen tehtaan tuotos, ainakin edestäpäin katsottuna?

Ei niin, etteikö kaunis junavideokin olisi intervisuaalisesti velkaa edeltäjilleen. Voi olla, että Battiato menee veturitalliin coolimmin kuin Dio katedraaliin, mutta yhtä kaikki, viimeksimainittu teki sen vuotta aiemmin

Jos "Juna Turkuun" on parodiaksi toivottavan tasoinen coverbiisi, muistelen poikaiässä pitäneeni "Self control" -listahittiä päinvastaisena tapauksena. Videot olivat toissijaisia, ja radiossa suomenkielinen esittäjä kuulosti välillä jopa Laura Branigania paremmalta. Videopuolella on hyvin mahdollista, että amerikkalainen oli suomalaista näyttävämpi, mutta Laura Vanamon suomalaisversio on taatusti omintakeinen (ja näyttäisi olevan intertekstuaalisvisuaalisesti jossakin määrin velkaa Tuula Amberlalle ja "Lululle"):



Braniganinkin hitin takana oli italo. Alkuperäisimmän implementaation, Raffin, video on kaikessa teknistaiteellisessa kahdeksankymmenlukulaisuudessaan omaa luokkaansa, mutta sanoisin signore Raffaele Riefolin häviävän laulajana molemmille kappalettaan coveroineille naisartisteille.

Muovilapa

Pitkälle aamupäivään taivas oli sumun takana kirkas ja lämpötila pakkasen puolella. Lehdet lähtivät helposti mullokseltakin. Haravaa tuli heilutettua siihen saakka, kun alkoi sataa. Pilvistymistä ei sumuverholta oikeastaan edes huomannut. Kun pisarointi alkoi, otimme rinteessäkin käyttöön Eskon takavuosina neuvoman ammattilaiskonstin: haravoitiin pressun päälle ja kannettiin kompostiin kerralla useamman kottikärryllisen verran.

Alkusyksyllä tehdyn kaksikamarisen lehtikompostorin toinen vajaan viiden kuutiometrin vetoinen osa alkaa olla täynnä. Eiköhän sinne loputkin pihapuiden kesälehdistöstä mahdu. Ainakin sitten, kun sade tiivistää massaa.

Haravoinnissa olen auttamattomasti puolisoani tehottomampi. Hän siivoaa ajassa t paljon isomman alueen kuin minä. Haravointi on välinelaji, ja minä olen vankkumaton rautaharavan ystävä (pidän muuten myös Rautaharavaksi kutsutun Rautavaaran musiikista, Einojuhanin vielä enemmän kuin Tapion).

Puolisoni vetelee leveällä muovilavallaan aarin ja toisenkin siinä, missä minä kihnutan ensimmäistä rautaisella. Kevätharavoinnissa voin perustella mieltymykseni nurmen rakastamalla rapsuttelulla, mutta syksyisin tunnen olevani jokseenkin vanhanaikainen. Mutta pidän rautaharavan soundista, joka on kuin Francis Rossin kitaran ja Alan Lancasterin basson yhteistyötä (anteeksi, Einojuhani).

Muovilapa on haravassa korkeaa teknologiaa. Puolisoni suosikissa on kyllä perinteinen puuvarsi. Kuin jääkiekkomaila niiltä ajoilta, jolloin terminen talvi saattoi alkaa näillä päivämäärillä. Muovilapa oli pikkupoikien relevantti tapa korjata hajonnut jääkiekkomaila ennen 1980-luvun nousukautta. Niitä myytiin muutamalla markalla Pyörä-Tuvassa, kylän urheilu-, kalastus-, mopo- jne. liikkeessä. Kuumentamalla "oikeaan" kulmaan kierretty muovilapa toisessa ja kuminen suojatulppa toisessa päässä mailaa, molemmat tuhdeilla ja värikkäillä eristysnauhakierroksilla kiinnitettyinä, olivat tapa tuunata Koho-, Montreal- tai Titan-merkkinen maila oman näköiseksi. Paitsi valkoisen Titanin omistajien ei tarvinnut hankkia muovilapaa. Se ei kuulemma särkynyt ikinä.

Yhtä juhlaa

Olen saanut tällä viikolla neljästi täytekakkua. Terveyssuositusten mukaan ehkä liikaa, mutta syy on ollut aina hyvä. Keskiviikkona juhlittiin töissä Anitan viisikymppisiä ja torstaina Jukan.

Perjantai-iltana vietettiin lähisuvun kesken anopin kasikymppisiä. Ei ole vaikea arvata, mistä tyttärensä ovat ikinuoret geeninsä perineet. Juhla-ateriaksi ruisjauhoilla paneroitua lohta, perunoita ja kasvishöystöä.

Lauantaina juhli Suomen Punaisen Ristin paikallinen osasto kuusikymmenvuotisuuttaan. Sain äidin kekkerikaveriksi. Taidetaan molemmat olla tietämättämme seurapiirihaita, kun kummankin tutut veivät ennen virallisen osuuden alkua omille tahoilleen. Mukavasti olivat ristiläiset panneet juhlan kokoon. Ei mitään vakavaa pönötystä muutoin kuin niissä kohden, missä tilaisuuden arvo sen vaati. Juhlapuhujakin, poliitikko ja pankkimies E. Liikanen, hoiti osansa rennosti.

Ennen ja jälkeen juhlan lauantaipäivä kului kotitöissä pihamaalla. Haravoitavaa riittää, kun loppuviikon pari pakkasyötä ja reippaat tuulet ovat saaneet jopa vanhan omenapuun antamaan lehtivuosikertansa kompostoitavaksi.

Hyvinkään konepaja

Valtionrautateiden Hyvinkään konepajan rakentaminen aloitettiin vuonna 1944. VR:n vuoden 1962 organisaatiossa konepajoja oli seitsemän: Hyvinkää, Pasila, Turku, Vaasa, Oulu, Kuopio ja Pieksämäki. Nykyisessä organisaatiossa jäljellä ovat enää ensimmäiseksi ja viimeiseksi mainitut. Hyvinkää on niistä suurempi ja oli ennenkin. Sodanjälkeisen ajan keskuskonepaja, jossa diesellinjaveturihankintoja ratkaistaessa valtio-omistusta suosineet tahot esittivät uudet veturit peräti valmistettavan.

Hr12:t päätettiin sitten valmistuttaa Suomen veturiteollisuuden sydämessä Tampereella, Lokomon, Valmetin ja Tampellan kolmiyhteystyönä. Ei vähiten kaupungin teräksenkovan sosialidemokraattisen ammattiyhdistysliikkeen, silloisen eduskuntaenemmistön ja kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön yhteisten nimittäjien ansiosta, ja kansandemokraattinen valtio-omisteista veturiteollisuutta suosinut kanta jäi tappiolle. Konepajan toimintakyky pidettiin korkealla. Pitkään, nimittäin Hyvinkäällä neljännesvalmistettiin ensimmäiset Sr2-sähköveturit 1990-luvulla.

Veturitehdasta Hyvinkäälle ei tullut. Konepajakin on - sanan alkuperäistä merkitystä ajatellen - kenties hieman harhaanjohtava nimitys. Alue rakennuskomplekseineen on valtava kokoonpano- ja huoltolaitos ja logistiikkakeskus. Varsinainen konepaja on loppujen lopuksi suhteellisen pieni osa kokonaisuudesta. Karuselli- ja muut sorvit toki kunnioitettavia nekin.

Hyvinkää vastaa korjauksista monen kalustotyypin osalta. Matkustajavaunukalustoakin konepajalla käy paljon. Perinteisten sinisten vaunujen osalta käynnit kuulemma ovat loppumassa makuuvaunukalustoa lukuunottamatta. Sen sijaan Eil-lähiliikennevaunujen ura jatkuu uusiin väreihin maalattavina.

VR:n lippulaivan, Sr2-sähköveturin, konepajakäyntiväli on kunnioitettavat 1,2 miljoonaa kilometriä, joka tulee täyteen uskomattoman lyhyessä ajassa. Veturi viipyy pajalla kolmisen viikkoa jatkaakseen matkaansa jälleen kuin uutena.

Konepajakäyntien yhteydessä kalustoyksiköitä maalataan uuteen vihreävalkoiseen sävyyn. Maalauksesta on oltu montaa mieltä, mutta on sanottava että ainakin perinteiseen Dv12-veturiin maalaus soveltuu mielestäni erinomaisesti: uusivärinen "Deeveri" oli enemmän kuin edukseen.

Jos Dv12-yksilöitä maalataankin uuteen uskoon, monta tämän runsaslukuisesti valmistetun veturisarjan lajitoveria on pihamaalla käyttökelpoisista osistaan riisuttuna romuttajaa odottamassa: muiden muassa numerot 2519, 2708, 2728, 2729 ja 2734. Ja kuin muistomerkkeinä manalle menneistä jäähdyttimensäleikköjä riveissä: 2619, 2654, 2706, 2707, 2709, 2718, 2725, 2729... Ja omassa hiljaisessa romutusjonossaan vanhan räyhäkkään V8-kuoron Dv16:t numerot 2016, 2018, 2020, 2030, 2031, 2034 ja 2036, joissa uusiokäyttöön hyödynnettävää materiaalia on ollut nuorempaa Dv12-sarjaa vähemmän.

Pihanperillä romutusta odottavien luona ovat myös ne yksilöt, jotka todennäköisesti jonakin päivänä ovat historiasta kiinnostuneen yleisön ihailtavina: Ainoa jälkipolville säilynyt Hr11-veturi, lajinsa viidestä ensimmäinen, nro 1950. Veturi, jonka kunnossapidon historia kertoo aikansa karua kieltä. Paperilla hienoksi, mutta raiteilla ongelmalliseksi todetun Maybach-Mekydro-koneiston varaosien saantia vaikeutti kohtuuttomasti sellainenkin seikka kuin sodanjälkeisessä läntisessä Saksassa riehunut influenssaepidemia. Aikansa ylpeys, ensimmäinen P1-tyyppinen iso linjahöyry, "Ukko-Pekka" nro 1001. Viimeinen VR:lle valmistettu höyryveturi, 4.12.1957 Tampellan tehtaalta ulos rullannut Tr1 nro 1096. Vihreällä värillään pensaikkoon maastoutunut ratakuorma-autojen esi-isä, vuosien 1955-56 vaihteessa käyttöön tullut Sisun valmistama Rro RK1.

Hub - vuokraa työyhteisö, kun tarvitset sitä

Hubiksi kutsuttiin ATK-maailmassa moniporttitoistinta, jonka kytkimet ovat pienimmissäkin verkoissa korvanneet jo vuosia sitten.

Yksi hubin uusimmista merkityksistä on pienyrittäjien työskentelytilakonsepti. Se on saanut alkunsa noin viisi vuotta sitten Lontoosta. Idean taustalla on paljon sellaisten meemien kytkentöjä, jotka - ei niin tosissaan - voidaan kuvata olkalaukun ja Apple-tietokoneen kaltaisten esinemaailman ilmentymien kautta. Hub tarjoaa vuokrausperiaatteella pienyrittäjälle tai ammatinharjoittajalle työskentelytilaa ja joitakin sellaisia palveluja, jotka tukevat edellisvuosikymmenellä tietotyöksi kutsuttua ammatinharjoittamista, kuten nopean verkkoyhteyden. Keskeisimpänä tarjontanaan hubit kuitenkin pitävät yhteisöllisyyttä niin oman hubin toimijoiden tasolla kuin kansainvälisesti, konkreettisesti ja virtuaalisesti.

Nykypäivän hub löytyy muun muassa Tampereelta, Finlaysonin alueelta. Siellä hubin ovat löytäneet muun muassa AV- ja ATK-ohjelmistoalan taitajat ja graafikot, mutta myös perinteiset ammatinharjoittajat, kuten lakimiehet, arkkitehdit ja liiketoiminnan konsultit.

Hubin yhteisöllisyystavoite saa jotkut epäilevälle kannalle. Onko hub nuorten menestyjien ehdoilla rakennettu konsepti, jossa sosiaaliset pärjäävät? Onko se oma paikka, jos omistaa olkalaukun sijasta salkun ja työskentelee Applen sijasta PC:llä?

Entä mitä lisäarvoa hubin virtuaaliverkosto antaa verrattuna esimerkiksi ammattilaisten LinkedIniin tai koko kansan Facebookiin? Tai jopa vanhanajan blogiyhteisöön? Toisaalta hubissa toimiva voi konkretisoida verkostohyötynsä työskennellessään ulkomailla. Yhden hubin jäsenyys tarjoaa kotihubia vastaavat muissa hubeissa. Hubilainen on tässä mielessä nykyajan temppeliherra tai johanniitta. Tosin monia suomalaisia kansainvälisyyshakuisia yrityksiä ajatellen verkosto on ainakin vielä olematon itäisellä ilmansuunnalla, Venäjällä ja Kiinassa.

Moni varttuneempi yrittäjä kuulemma karsastaa yhteistä työskentelytilaa, koska katsoo tietotyön edellyttävän omaa rauhaa. Rohkenen väittää, että silloin hubin idea on ymmärretty väärin. Aniharva pitää hubia ainoana tai edes ensisijaisena työskentelypaikkanaan. Monella on oma perinteinen toimistonsa muualla ja vielä useampi tämän päivän tietotyöläinen työskentelee kotonaan. Hubin perusajatus on tarjota yksinyrittävälle sellaista yhteisöä, jonka perinteisissä organisaatioissa työskentelevä saa luontaisetuna työpaikallaan. Vaikka itse olen varsin introvertti persoona enkä kaipaa lainkaan sellaista hyperaktiivista kanssakäymistä, mitä joskus työyhteisöllisyydeksikin kutsutaan, olen varma, että lähes kaikki parhaat ja samalla toteuttamiskelpoiset ideat syntyvät vuorovaikutustilanteissa, siis yhteisöissä. Perinteisessä organisaatiossa työskentelevä ei kovin helposti voi rajoittaa työpaikan yhteisöllisyyttä niihin hetkiin, kun sitä tarvitsee. Yksin työskentelevän voi olla vaikeaa saada yhteisöä tuekseen, kun on sen tarpeessa. Hub-konsepti tuntuu ainakin lyhyen tutustumisen jälkeen oivalta tavalta saada työyhteisö niiksi hetkiksi, kun sitä kaipaa.

Paperitöihin paperittomasti

Vielä aamuseitsemän jälkeen tienpinnat ovat paikoin jäässä. Viikolla tehty renkaanvaihto oli varhaisimpia moneen vuoteen, mutta tarpeeseen se tuli.

Verkkainen kulkija pikajuna P 272 odotteli asemalla kutsuvan näköisenä. Poikkeuksellisesti nokalla komeili Sr2-pari. Päivävaunuosastoissa näytti väljältä, mutta aikataulu edellyttää valtiollisen sihteerintoimen aloittamista aikaan, johon P 272 ei pääkaupunkiin ehtisi. Kokous oli alunperin määrä pitää opetushallituksessa, mutta siihen linnoitukseen tuntuu olevan hankala päästä. Toisaalta AEL Malminkartanolla on hyvä ja tuttu kokouspaikka. Ei vähiten lounaspöydän kasvislinjan ansiosta.

Kaukojunan näkeminen herätti kaipuun pohjoiseen. Ylläksen maisemissa kuulemma on hiihdetty jo jonkin aikaa. Loma-asunnon hankintahanke ei sanottavasti ole edennyt paitsi säästämisen osalta. Etuovi.comia ei tule avattua läheskään niin usein kuin keväällä tai kesällä. Hyvä niin, maltti on valttia. Tuhannen kilometrin mökkimatka olisi aika pitkä, eikä vuokrausbisneksen tekeminenkään houkuta. Ainakin ensi talven reissu mennään vuokralaisena.

Kaivaessani tietokoneen repusta huomasin, että sihteerintoimen hoitaminen olisi tänään voinut alkaa sujuvammin. Pöytäkirjan liitteet nököttävät Valkeakoskella pöydänkulmalla. Ei ollut kaukana, ettenkö olisi hämmästyttänyt kanssamatkustajia oikein huolella tehdyllä spedepasasmaisella "Voi rähmä" -facepalmilla. Asiakirjojen sähköinen tuottaminen ja jakelu unohduttavat sen, että joissakin asioissa tarvitaan yhä oikeita paperitöitä.

Kärrymyyjät iskivät hetikohta Toijalasta lähdettyä. Ostin kupillisen sitruunateetä. Sen enempi vatsantäyttäminen olisi väärin lounasaikaa ajatellen. Hämeenlinnan asemalaiturilla käyskenteli Mikael Jungnerin näköinen mies.

Harava hajosi

Haravointiurakka alkoi perjantaina. Tänään pääsin isolle nurmelle saakka. Keväällä varteen vaihtamani lapa on suoraan sanoen surkea. Se on parissa päivässä kaventunut työkelvottomaksi. Kotimaista sen olla pitää.

Kotimainen on oranssi muovilapakin, mutta tykkään enemmän perinteisestä metallisesta. Leveällä muovisella työ hoituu nopeasti, mutta sammaltuva nurmi ei pane pahakseen metallisen rapsuttelua.

Illalla käväisin rautatieasemalla hakemassa automaatista junalipun huomiselle työmatkalle. Hyvin kansoitettuun IC² 164:ään kannattaa ostaa lippu hyvissä ajoin. Automaatilla oli kohtuullinen jono. Kansa matkustaa.

Valokuvatorstain valokuva

Valokuvatorstai-blogin aihe on tällä viikolla mitä perustavanlaatuisin.



Uudenmallisen raideopastimen valot päätyivät valokuvaan edellissyksynä Museorautatieyhdistyksen syysretkellä. Ja taustallakin valokuvataan.

Julkisoikeuden tenttikysymyksiä, ikäitsetuntemusta ja renkaanvaihtoa

Työpäivän päälle nousin Tampereen linja-autoon. Tenttimään julkisoikeuden perusopintojen Johdatus oikeusjärjestykseen -opintojaksoa. Opintojakso on yhteinen ilmeisesti kaikille tai ainakin useimmille Tampereella järjestettäville oikeustieteellisille opinnoille. Luentosarjan aikana isohko sali oli melkein täynnä avoimen yliopiston eri aihealueille suuntautuvia lainlukijoita.

Luentosarjan ohella tentittävänä oli kolme kirjaa määrätyiltä osiltaan: K. Tuorin "Julkisoikeuden pääpiirteet", E. ja K. Hopun "Kauppa- ja varallisuusoikeuden perusteet" sekä K. Wikströmin "Yleiset opit verotuksessa".

Tentti muistutti muodoltaan autokoulun kirjallista koetta, ensiapukurssien teoriakoetta tai tulityökurssin koetta enemmän kuin yhteiskuntatieteellisen koulutusalan tenttiä. Ilmeisesti suuren opiskelijamäärän vuoksi opettajat olivat valinneet muodoksi rastitustehtävän. Esitettiin 20 väittämää, jotka piti arvioida oikeiksi tai vääriksi. 15 arviota pitää olla oikein, jotta pääsee läpi. On monia perusopintojen ensimmäisiä kursseja, joissa tentti on muodollisesti vaativampi. Mutta ilmeisesti tilastotieteelliset seikat puoltavat sitä, että pelkällä veikkaamisella läpi pääsemisen todennäköisyys on tässäkin mallissa vähäinen.

Nopeasti tämänkertainen oli suoritettu, mutta aivan yksinkertaiseksi en sitä sanoisi. Paljon piti tarkkailla termejä tyyliin "aina", "kaikki", "voidaan", "pitää" jne. Eivät ne kompia ole, koska lainlukemisessa pitää olla tarkkana alusta lähtien. Ikävä kyllä en näin jälkikäteen muista väittämiä sanatarkasti, mutta tässä muutama esimerkki, nekin enemmän idean kuin sanatarkkuuden tasolla muisteltuina:

• Kirkollis- ja kunnallisvero ovat progressiivisia.
• Mikäli EU-oikeuden säännös on yksiselitteinen, se voidaan asettaa kansallisen säädöksen edelle lakia tulkittaessa.
• Adoptio on Suomessa yleisimmin käytetty kansainvälisen oikeuden mukaisten sopimusten voimaansaattamisen muoto.
• Oikeuskäytännöllä ei ole merkitystä verotusasioissa, koska verot perustuvat lakiin.

Esimerkeistä ensimmäisen oikea vastaus opitaan kai jo peruskoulun yhteiskuntaopin tunnilla. Toinen oli jo sanatarkkuutta vaativa. Mielestäni se oli väärä väite. Oikea se olisi, jos "voidaan"-sanan paikalla olisi sana "pitää". Miksei ole sanatarkka kolmaskin, koska Suomessa kansainvälisen oikeuden mukaisia sopimuksia ei yleensä "adoptoida" oikeusjärjestykseen sellaisinaan, vaan ne "inkorporoidaan" siihen erillisillä laeilla. Muutoinkin väitin kaikkia näitä esimerkkiväitteitä vääriksi.

Samassa salissa tentittiin myös muita opintojaksoja ja oppiaineita. Paljon oli väkeä paikalla. Edessäni istuva kuului eri aihepiiriä tenttiviin, joten kehtasin nähdä koepaperinsa, jota hän piti auliisti esillä. Ilmeisesti psykologian tieteenalaan liittyvistä kysymyksistä en ymmärtänyt mitään. Vastauspaperiin kuuluu kirjoittaa joko opiskelija- tai henkilötunnus. Hän oli kirjoittanut jälkimmäisen. Oli syntynyt päivänä, josta voisin vanhasta kalenterista tarkistaa, mitä ylöskirjoittamisen arvoista olen silloin tehnyt. Ehkä istunut jossakin päin tätä samaa rakennusta? Jatkoin ajatustani: silloin olisin pitänyt aika vanhana hanuna sellaista, joka olisi kyennyt omista dokumenteistaan tarkistamaan, mitä oli tehnyt omana synnyinpäivänäni. Miten nopeasti viimeiset 20 vuotta ovat menneetkään verrattuina sitä edeltäviin 20:een!

Kotiin palattua sain kauniilta tytöltä kyydin asemalta kotiin. Iltapuhteena vaihdoin nastarenkaat autoon. Sitten saunaan.
Rengastöissä momenttiräikkä taisi väsähtää, vaikka aina sitä on ohjeiden mukaan käytetty. Toimii vajaaseen 90 newtonmetriin saakka, mutta sitten jähmettyy kiintoavaimeksi. Vanteiden pulttien ohjearvo on 120 Nm. Helppo sinne saakka on käsivaralla kiertää, mutta ei se niin tarkkaa työtä ole. Vaikka onkin peltivanteet, ei niitäkään mielellään ylikiristäisi niinkuin ennen ristikkoavaimen kanssa usein tuli tehtyä. Onneksi lopetti toimintansa vasta kahdessa viimeisessä pultissa. Huoltoaseman paineilmaletkuilla oli kohtuullinen jono. Moni on seurannut säätiedotuksia.

Bittipäivä

Tuskin huomasivat elävänsä kahdeksanbittistä aikaa rouva ja herra Cheng, konfuzilaisten uskonpuhdistajaveljesten Haon ja Jin vanhemmat, kun kaukana frankkien maassa joku oppinut saattoi - unohdetaan suosiolla iuliuaanisen ja gregoriaanisen kalenterin välinen poikkeama - annaalinkulmaan kirjoittaa maailmanhistorian ensimmäisen kahdeksanbittisen koodin 10101010. Toki roomalaisilla numeroilla silloin: XXMX olisi ollut validia koodia (ilmeisesti kirjoitettuna muotoon, joka enemmän tai vähemmän muistuttaisi ilmaisua "Dies Dominica x October MX"). Länsiarabialaisin merkein ei niiden taitajien keskuudessa moiseen pyhäinhäväistykseen olisi taivuttu.

Yhtä kaikki, nyt on taannuttu kuusibittiseen aikaan, mutta huomiota sekin on herättänyt. Sinänsä hauskaa, että tästä päivästä usein käytetty 101010 on kymmenlukujärjestelmässä 42. Sen taas on sanottu olevan vastaus suurinpiirtein kaikkiin kysymyksiin.

Haravointi olisi ollut hyvää palauttelua eiliselle raudannostolle, mutta tuuli oli liian kova sitä pihapuuhaa ajatellen. Jossakin kuuloetäisyydellä tuulen vaikutusta yritettiin tasoittaa lehtipuhaltimella. Kuin kelpo rautatieharrastajat ikään Museoveturiseuran rahastonhoitaja ja minä panimme saappaat jalkaan, otimme oksasakset mukaan ja lähdimme talkoilemaan Ratahallintokeskuksen hyväksi. Kävelimme radanvarsitietä kilometritolpan 150 vaiheille ja oksastimme muutaman männyn. Ovat sitten ensi vuonna tuuheampia ja mukavampia veturinkuljettajien ja junamatkustajien katsella. Ja ovatpa hyvinvoivat puut arvokkaita valtiollekin, jos se tulevina vuosina päättää laittaa ne rahoiksi. Kaikesta tästä yhteisen liikenneinfrastruktuurimme hyväksi tehdystä työstä emme ottaneet korvikkeeksi kuin kassillisen männynoksia parvekelaatikoihin callunoiden talviseuraksi.

Kasvilava ja pihakeinu siirrettiin talveksi sisätiloihin, samoin viimeiset kukkalaatikot. Sitten olisi vielä haravointiurakkaa. Vähintään riittävästi ja suurin osa vielä puussa.

Liikettä lihaksiin

Toista viikkoa kestänyt flunssa on jättänyt lenkkeilyn ja muun ulkoilun vähiin. Fyysinen olotila on tuntunut lähinnä laardilta makaronilla. Iltapäivällä innostuttiin kuntosalille ajatuksella, että sisäliikunta olisi hellävaraista hengitysteille.

Sitten viime käymän urheilutalon puolikunnallisen salin operaattori oli vaihtunut. Pari laitetta oli salissa uusittu, mutta muuten paikat näyttivät tutuilta. Niin jotkut lauantai-iltapäivän kävijöistäkin, samoin radiokanava.

Lämmin tuli, mutta ei rauta ihan kohtuuttoman painavalta tuntunut. Iloinen yllätys, kun sulan maan aikaan liikuntaharrastus tahtoo aina jäädä melko yksipuoliseksi.

Illalla tankattiin soijaproteiinia lasagnen muodossa.

Valtion kustantamalla museokäynnillä

Julkisella rahalla voidaan tehdä monenlaista. Vaikkapa lähettää 180 hyvinsyönyttä ihmistä syömään lisää. Ja kuuntelemaan laivan luentosaliin asioita, jotka voisi lukea omatoimisestikin. Vaan enpä kieltäytynyt, kun kysyttiin, lähdenkö matkaan.

Entisessä pääkaupungissa oli tuttuun tapaan muutama tunti vapaata aikaa. Valkeakoskelaisporukan kanssa lähdettiin kaupungille. Kuninkaanlinnan vaiheilla erkanin joukosta katsomaan, onko Medeltidsmuseum jo avattu remontin jälkeen. Olihan se.

En mielelläni asettelisi tuntemiani museoita mieluisuusjärjestykseen, koska kaikissa tehdään hyvää työtä. Mutta sanottakoon, että kovin helposti en kyllästy kerrontaan tukholmalaisesta keskiajasta. Åsa-niminen museorouva oli ystävällinen ja kertoi - kysyjän kielen huomattuaan - selkoruotsiksi, että heillä on nykyään ilmainen sisäänpääsy ja vahvisti kysymystä valokuvauksen salittuudesta adverbilla "tyvärr". Tyvärr oli myös, että museossa ei myyty postimerkkejä, mutta automaatti löytyisi maanalaisen asemalta.

Perusnäyttelyssä en juurikaan huomannut eroja entiseen. Kaikki se, mikä teki vaikutuksen kolmattakymmentä vuotta sitten, on jo omaksuttu monissa Itämaan museoissa, joissakin suoraan sanottuna paljon näyttävämmin. Ruotsin jaarlista Birger Maununpojasta, hämäläisellekin sangen tutusta historian vaikuttajasta, koottu teemanäyttely oli pelkistetty. Ehkä liiankin. Visuaalisesti kaunis toki, mutta en välttämättä toivoisi, että samanlaisesta minimalismista ryhdyttäisiin ottamaan mallia ainakaan sellaisissa museoissa, joiden materiaaliset resurssit tai osaaminen ei riitä yhtä kauniin ulkoasun aikaansaamiseen vaatimattoman sisällön kuorrukkeeksi. Toisaalta sisällön ohuus on ymmärrettävä: 1200-luvulla Pohjolassa eläneestä ihmisestä, mahtimiehestäkään, ei ole jäänyt kovin paljoa muistoja. Mielenkiintoista oli lukea, miten Birger perheineen oli muutamia vuosia sitten kaivettu haudasta DNA-analyyseja varten. Poliittisesti epäkorrektisti tekisi mieli liittää asia ruotsalaisten kiintymykseen jalostustoimintaa kohtaan, sellaistakin joka ei välttämättä liity sinappituotemerkkien kaappaamiseen.

Perunat ylös, entä verot?

Mikkelinpäivänä oli hyvä aika nostaa pienen perunamaamme kustaanpäivän alla maahanpantujen tuotto. Parhaasta varresta tuli kilo pikku-nicolaa. Viimeiset tomaatit kerättiin sisään kypsymään ja varret silputtiin kompostiin. Sinne jouti jo moni kesäkukkakin. Koristekrasseja ei vielä raaskittu, ja auringonhatutkin yhä melkein kukoistavat.

Mikkelin kääntyessä iltaan on ajanvietteenä ollut K. Wikströmin "Yleiset opit verotuksessa" -kirja. Johdatus oikeusjärjestykseen -kurssin tentti on vasta puolen kuun maissa, mutta kirjojen kanssa on saanut pitää kiirettä. Kurssikirjojen laina-aika on nykyään vain kaksi viikkoa. Kirjojen kierron ja rajallisten hankintamäärärahojen kannalta se on hyvä asia oikeita opiskelijoita ajatellen, mutta me leppoisaa tahtia lukevat harrasteopiskelijat siitä hiukan kärsimme. Niinpä paljon käytetyt tai muutoin suositut kirjat on syytä lukea hetikohta, kun ne onnistuu saamaan käsiinsä.

Sumua

Jossakin vaiheessa aamuyötä havahduin ja totesin, että herätyskellon nuppi ei ole ylhäällä. Sitä klikatessani tajusin, että onkin lauantai ja painoin nupin takaisin.

Esko soitti ja kysyi, herättikö. Ei sentään, oltiin oltu jo hyvä aika hereillä ja aamiainenkin nautittu. Mies oli traktorinkuvausmatkalla ja ehdotti hakevansa pois veturitallin kesänäyttelyyn "Rautateiden puistot ja puutarhat" lainaamansa vanhat ammattilaistyökalut. Esimerkin innostamana lähdin tallille ja keräsin laatikkoon hyvinkääläisten lainaamat kymmenen näyttelypaneelia ja vein museon oman materiaalin paikalleen.

Iltapäivän tullen vein kompostiin kasvilavan kurkunvarret ja pesin astiat. Ilmaiseksi saadut taimet tuottivat enemmän kuin mikään aikaisempi kurkuntaimipolvi tässä lavassa. Kesä oli suosiollinen.

Sumua riittää. Ihailin toissapäivänä, kun Valkeakoskelta vanhaa kolmostietä Hämeenlinnaa kohti ajaessani sumu peitti maiseman Uittamolla vielä puolenpäivän jälkeen. Samalla hoksasin, että auton sumuvalojen käyttöliittymä on sikäli mielenkiintoinen, että takasumuvaloa ei voi käyttää ilman etusumuvaloja. Vaikka itse näkisi riittävästi eteenpäin, olisi mukava varoittaa takanatulijoita. Nähtävästi Vaclav ja Stanislav ovat laittaneet eteenpäinmenon etusijalle.

Tänään iltapäivällä kotipihassa katselin, että usva ei täysin häipynyt pellonkulmalta ennen kuin se alkoi jo nousta toiselta. Jos olisi intoa valokuvata, näillä keleillä voisi saada kivoja otoksia.

Talon kauniimpi asukas on ollut pari päivää flunssassa. Itse en sitä kovasti kaipaisi. Illan tullen ollaan koetettu myrkyttää pöpöjä rommitotilla. Balticia, Itämeren rantakansalaisia kun ollaan. Kuin Alastalon salissa syksyllä ikään, lasiin kuumaa vettä, sokeria ja päälle kohtuudella purjelaivaista väkevää.

Uusi syrjäyttää vanhaa

On rakennettu uutta koulutaloa. Työmaakokoukset ovat joskus mielenkiintoisia havainnointikohteita sosiaalipsykologisesta näkökulmasta katsottuna. Aikanaan niinsanotut frankfurtilaiset olivat kiinnostuneita näistä näkökulmista. Heidän ajatuksilleen oli tilaus, koska juuri käydyn toisen maailmansodan piilevät alkusyyt kiinnostivat monia. Sittemmin nuo tarkastelukulmat jäykistyivät kulloinkin muodissa olevien ismien vakiinnuttamisyrityksiksi.

Lukemisen arvoiset K. Päätalon "Ihmisiä telineillä" ja T. Harran "Maakiila" kuvaavat 1950-luvun puolifiktiivisiä rakennustyömaita pienoisyhteiskuntina. On ollut mielenkiintoista huomata, miten moni romaanihahmo on 2010-luvulla vielä hyvissä voimissa, varsin nuorekkaana, ja osunut jälleen kerran samalle työmaalle, kolmisenkymmentä kilometriä etelämmäksi silloisista.

Uuden rakentaminen tarkoittaa usein jonkin vanhan korvautumista. Ammattikoulutus jättää lähitulevaisuudessa pari vanhaa rakennusta, kun uusi valmistuu. Pois jääviin liittyy ymmärrettävästi paljon muistoja ja kiintymystä. Liittyy, vaikka toinen on huonossa kunnossa ja toinen epäkäytännöllinen, mistä syistä kyseisten tilojen käyttöasteet ovat olleet 30-40 prosentin luokkaa.

Tänään iltapäivällä vietettiin viehättävä tilaisuus vanhaa muistellen. Mukana oli myös monia päivätyönsä jo tehneitä. Saatiin kuulla eläviä muistoja asioista ja henkilöistä, jotka on ala- tai paikallishistorioihin tallennettu. Itse koulutalo on iso ja jykevä, puhdaslinjainen 1950-lukulainen. Upealla paikalla veden ääressä. Hiukan ennen vuosituhannen vaihdetta kauniiksi remontoitu. En ihmettele, että monelle tulee ikävä.

Omakin työhuoneeni on vielä vähän aikaa siellä, kuten on ollut jo alun toistakymmentä vuotta. Silti en välttämättä osaa jäädä ikävöimään. Pelkkä kauneus kun ei riitä. Vasta käytännöllisyys ja kauneus ovat suunnilleen yhtä kuin täydellisyys. Tässä talossa nuo eivät ole olleet tasapainossa. Yhä herättävät vilunväreitä muistot siitä, miten perinteitä kunnioittaen saneerattu vanha koulu piti jo hetki remontin jälkeen saada palvelemaan ICT-kuplan paisuttamia alan koulutustarpeita. Paksut kiviseinät ja puutteelliset kaapelikanavat eivät olleet hyvä yhtälö. Toki monen muun alan tarpeita talo on palvellut sellaisenaankin hyvin, mutta silloin yhden sektorin tarpeet ylikorostuivat.

Väen tuntien uskon, että fyysisen toimintaympäristön muutos voi hyvin synnyttää samankaltaisen eteenpäin vievän innostuksen kuin aikanaan aloittaminen - tapahtui se sitten ennen remonttia tai sen jälkeen - nyt taakse jäävässä ympäristössä. Kunhan vain itse kukin osataan toimia oikein.

Töihin lähtiessä heijastin heilumaan

Muutamana yönä on ollut pakkasta. Yllättävää kyllä, sitä ei ole havainnut aamulla lämpömittarista tai kuurasta kotipihan nurmella, vaan vasta työmatkalla. Yleensä nämä alavat pellonkulmat ovat olleet seudun halla-altteimpia. Olisikohan rautatien mahdollisen tulevan alikulun vuoksi kesällä tehdyllä pohjaveden laskulla osuutta asiaan?

Pihaviljelyn kannalta asia on hyvä. Tosin vanhasta muistista lavakurkut ja pensastomaatit kerättiin talteen hyvissä ajoin. Tähän saakka paras kesä niiden kannalta. Vielä kasvilavassa jokunen tomaatti yrittää kypsyä. Toivottavasti jaksavat, koska yhtä miellyttävää makua ei löydy edes kaupan luomuhyllyltä.

Työmatkalla on Linnaisten seudulla monena aamuna näkynyt kauriita. Enimmäkseen metsä-sellaisia, jokunen valkohäntäkin. Vielä 15-20 vuotta sitten metsäkauris oli melko harvinainen laji, ja myöhempi tulokas valkohäntäkauris - silloinen valkohäntäpeura - yleinen. Nykyään metsäkauriskin on alkanut taas viihtyä yhä paremmin. Sukulaislajit erottaa paitsi lajinimen kertomasta peräpeilin väristä myös koosta: metsäkauris on pienempi.

Syksyn saapumista

Työmatkat ovat käyneet hämäriksi. Pilvisenä päivänä katuvalot rapsahtavat pois vasta pysäkillä odottaessa. Miten kauan nautakarja vielä paimentaa ulkona?

Puiden kellastuminen on ollut vaihtelevaa. Kotipihassa sävyjä löytyy ruskeasta vihreään.

Työmatkan kävelyosuudella tavoittelin sateenvarjoa repuntaskusta. Tavoittelemani taas väärässä repussa. Näillä keleillä usein huomaan hakevani myös "Cherbourgin sateenvarjoja". En viheltele, en.

Lähtösavut

Haapamäkeläistoverit yöpyivät junassaan ratapihalla. Olivat tarjonneet yösijan Museoveturiseuran tamperelaisjäsenillekin, joita öinen ajomatka ei aikaisen heräämisen ja raskaan talkoopäivän jälkeen houkuttanut.

Puolisoni kanssa vääpelöimme tänäänkin aamiaisen junaväelle. Herätys viideltä, kuten huoltokomppaniassa on tapana. Kahvia, teetä, tummaa ja vaaleaa leipää, sunnuntain kunniaksi kotitekoista uunituoretta sämpylää, juustoa, metvurstia, kurkkua, paprikaa ja jogurttia. Hyvin kelpasi.

Tallin pihaan peruuttaessamme maisema oli unelias. Kipinä-Teppo tervehti asemapaikaltaan höyryveturin hytistä. Pian alkoivat muutkin kömpiä yöpuuvaunuistaan.

Letkutettiin vielä Tk3:n tankki täyteen. Heti perään saatiin liittää Dr12 talkoovesitettyjen sarjamerkkien luetteloon Hr1:n, Hv1:n, Tk3:n ja Vr1:n rinnalle. Kai se tulee jano Hurunkin sisuksiin, kun pari päivää katselee kaverin juovan kuutiokaupalla.



Iltapäiväksi tultiin kotiin ja otettiin kissojen kanssa kahden tunnin päiväunet. Sen päälle jaksettiin lenkille kuulaaseen syyssunnuntaihin.

Valkeakosken rataa

Rautateiden henkilöliikenne Valkeakoskelle lopetettiin vuonna 1956, jolloin rata oli vasta 18-vuotias. Teollisuuden tarpeet olivat olleet keskeisellä sijalla ratasuunnitelmien tekemisestä lähtien. Kyllä henkilöliikennettä Valkeakosken radalla on senkin jälkeen ajettu erilaisten erikoisjunien merkeissä.

Hyväksi jalkapallofaniksi en voi tunnustautua, mutta ensimmäinen junamatkani kyseisellä radalla tapahtui joskus 80-luvun alkupuolella Hakan kannattajajunassa, kun mentiin kamppailemaan - huonolla menestyksellä silloin - Suomen cupin mestaruudesta Lahden Kuusysiä vastaan. Sittemmin radalla matkustelut ovat liittyneet enemmän tai vähemmän rautatieharrastustoimintaan. Joskus on menty "Lättähatulla", joskus "Hurun" vetämällä junalla, viimeksi mainitulla aina Säterin tehtaalle saakka. Silloin portinvartijan olemus viestitti kohtuullista yllättyneisyyttä sitä, että alueelle saapui kirjaimellisesti junallinen vieraita, virallisesti kutsuttuja mutta henkilöstölle mitä ilmeisimmin kertomatta jääneitä, pöllytelen tietämättömyyttään vaunun lämmityskamiinaa kemikaalitehtaalla ankarasti kiellettyyn tapaan. Viime vuosina ollaan yhdessä haapamäkeläisten toverien kanssa järjestetty höyryveturivetoisia junia radalle.

Tämän päivän junassa matkustajia riitti mukavasti huolimatta myöhäiseksi jääneestä tiedottamisesta ja epävakaasta säätilasta. Ehkä syyskuussa yleisön huomiosta kilpailevia tapahtumia on seudulla vähemmän kuin elokuussa?

Tekniikka toimi mallikelpoisesti. Toissapäivänä kehuin Pendolinoja luotettavuudesta ja moitin höyryvetureita samasta syystä. Kuin Kleion kostona satuin koko päivän erinomaisesti toimineen Tk3:n tenderiin halkopinoa tehdessäni kuuntelemaan VR:n radioverkosta veturinkuljettajan ja kauko-ohjaajan keskustelua siitä, miten S91:n meno katkesi noin 150 metriä ennen asemaa toistaiseksi tunnistamattomaan vikaan. "Kauko" oli huumorimiehiä: "Me täällä jo katteltiin ja jännättin, miten pitkälle sää oikein pääset".