Syvältä

Eilen Museoveturiseuran aktiivit tekivät perinteisen kesäretken, jonka ajankohta tällä kertaa poikkesi totutusta elokuusta. Minibussiin nousi vain seitsemän henkeä, joten ahtaus ei kiusannut. Mutta kylmälaukkuun pakatut kivennäisvedet tekivät hyvin kauppansa.

Tämän torpan molemmat asukkaat olivat syväsi vaikuttuneita retken kohteista ja kiittävät erityisesti mestarina toiminutta Eskoa.

Retki suuntautui läntisen Uudenmaan (teollisuus)historiallisiin kohteisiin. Rautatiekohteissa ei juuri poikettu muutamaa muistomerkkiä ja Kirkniemen ratapihaa lukuunottamatta (sielläkin on vielä pystyssä oleva kampiasetinlaite).

Tytyrin kaivos Lohjalla on tuottanut kalkkia ja maanparannuksen raaka-aineena käytettävää dolomiittia jo pitkään. Kaivoksen koko kalkkituotanto ei mene sementintekoon tai muihin rakennusteollisuuden tarpeisiin: yli 30 % tuotannosta käytetään paperiteollisuudessa.

Tytyrin kaivos on osittain yleisöllekin avoin. Siellä, noin 110 metrin syvyydessä, sijaitsee kaivosmuseo, jota käytetään myös erilaisissa taidetapahtumissa.

Kaivoksen mielenkiintoisimpien tilojen näkemiseen tarvitaan kuitenkin suhteita, ja niitä joukollamme oli, kiitos Eskon. Pääsimme tutustumaan Lohjaan kirjaimellisesti pintaa syvemmältä kaivoksen johtoportaaseen kuuluvan Jari Laakkosen opastuksella.

Millaisia ovat nykyajan kaivoskäytävät? Ahtaita ryömittäviä loukkoja? Eivät, vaan järeiden maansiirtokoneiden ajettavia luolastoja, jotka tuovat mieleen lähinnä vanhan Descent-tietokonepelin maisemat.

Entä miten laskeudutaan nykyaikaiseen kaivokseen? Huteralla hissillä? Ei suinkaan, vaan mukavasti VW Transporter -pakettiauton kyydissä istuen. Eskon urheilullinen ajotapa Jarin toimiessa kartturina toi pilkkopimeissä kaivosluolissa oman viehätyksensä asiaan.

Kaivoksen työkoneet ovat pitkälti samanlaisia kuin maanpäällä sijaitsevien työmaiden: kuorma-autoja (Sisu vaikutti hallitsevalta merkiltä) ja pyöräkuormaajia. Kotimaista valmistetta olevat Toro-kaivoskuormaajat ja muutamat muut erikoisajoneuvot poikkeavat jokapäiväisistä tutuista.

Kaivoksen perusyksikkö on louhos, josta materiaali louhitaan. Yksittäinen louhos, joita Tytyrissä on nelisenkymmentä, on mittasuhteiltaan maanpäällisiin maisemiin tottuneen katsojan vaikeasti hahmotettavissa. Pääsimme katsomaan aitiopaikalta yhtä louhosta (ikävä kyllä kameran valovoima ei riittänyt), ja vaikutelma oli lähinnä surrealistinen, vaikka itse kohde oli mitä konkreettisin. Louhoksen mittasuhteita voi toki kuvata kirjallisesti: yhteen louhokseen mahtuisi Helsingin Stadionin torni leveyssuunnassa ja Tampereen Näsinneula korkeussuunnassa. Tämä kaikki keskellä pelkkää kiveä olevaa maisemaa.

Kaivoskäynnin yhteydessä tuli todettua, miten alas voi rautatieharrastaja vajota. Syvimmillään olimme kaivoksen nykyisessä "pohjakerroksessa", noin 350 metriä maanpinnan alla. Siellä oli lyhyesti sanottuna viileää ja pimeää. Tietenkin keskeiset tilat ja reitit on valaistu sähkövaloin.

Louhiminen tuottaa huomattavasti pohjavettä, joka pumpataan kaupungin asukkaille hyötykäyttöön. Pääsimme tutkimaan noin 195 metriä maan alla sijaitsevaa vedenottamoa ja maistamaan vanajanhämäläisen suuhun uskomattoman raikkaalta maistuvaa kylmää vettä.

Kesäretkillämme vaikuttava taistelupari Mooses ja Aaron - muistanemme heidät vuorella (toiseksi viimeinen kuva) viime kesän kaakonreissulta - hankkivat tällä kertaa kalliosta vettä kansalle juotavaksi.

Linnasta linnaan

Kaivoksen jälkeen Esko vei meidät vierailulle tuttavapariskuntansa luo. Jos asunnottomuus ja elämäntapaintiaanius jätetään pois laskuista - ei tietenkään niin, että ne olisivat väheksyttäviä asioita - tämä koti lienee monellakin tapaa kauimmainen mahdollinen asumistapa keskimääräiseen suomalaiseen kotiin nähden.

Sjundbyn harmaakivinen kartanolinna on rakennettu 1560-luvulla. Rakennuttajana toimi kuningas Kustaa Vaasan tallimestari Jaakko Henrikinpoika, joka ilmeisesti virkansa vuoksi otti sukunimen Hästesko. Jaakolla oli paitsi onnekas naimakauppa myös suhteita, koska hän puuhaili Turun linnassa vaikuttaneessa Juhana-herttuan hovissa. Rakennuttajansa Turku-suhteiden vuoksi Sjundbyn linna muistuttaa enemmän Turun linnan renessanssikerroksia kuin hiukan aikaisemmin rakennettuja karuja yksityisiä kartanolinnoja.

Sjundbyn suurta kivirakennusta oli aikanaan helppo perustella kritisoijille strategisella merkityksellä eli satamapaikan läheisyydellä, mutta alusta saakka suuret ikkuna-aukot kahdessa asuinkerroksessa kertovat, että Jaakko-tallimestari havitteli ensisijaisesti loistoasuntoa.

Sjundby on Suomen vanhimpia, ellei vanhin, normaalissa asumiskäytössä palveleva rakennus. Yksityiskohdan mainiten aivan jokaisessa suomalaiskodissa tuskin on sisäkattojen materiaalina Ruotsinsalmen meritaistelusta vuonna 1790 sotasaaliiksi saatuja laivanpurjeita.

Linna ei ole yleisökohde, vaan yksityiskoti. Pyynnöstä isäntäväki esittelee tiettyjä osia kodistaan myös ulkopuolisille, mutta jälleen tutunkaupan ansiosta ovia oli auki enemmänkin. Erityisesti yksi jäi mieleen. Satoja vuosia sitten holvattu kellari katosta roikkuvine hämähäkinseitteineen oli kotitalouden koon huomioon ottaen hyvin ymmärrettävässä tilassa. Samalla se on myös hyvin kliseinen, mutta nykyisten maatalouden harjoittamisedellytysten vuoksi ei moitteen sanaa tule lukea edellä kirjoitetusta. Mutta ennen kaikkea Sjundbyn kellari oli miellyttävän viileä paikka, ja totesimme, että meille maanalainen toiminta sopii hyvin.

Emäntänämme toimi talon rouva, jonka suvussa tila on kulkenut 1600-luvun lopulta saakka. Avarasydäminen rouva valloitti retkueemme jäsenet. Mutta neuvostoliittolaiset 1940-1950-luvun vuokralaiset saivat syvän paheksunnan. Sjundby kuului Porkkalan vuokra-alueeseen, ja vuokralaiset eivät käsitelleet tätä(kään) kiinteistöä kovin huolellisesti. Vuokra-alueen palautuksen jälkeen linna korjattiin parhaan mukaan, ja sinne lisättiin mm. edelleen käytössä oleva öljypolttoinen keskuslämmitysjärjestelmä.



Vuokra-alueajasta keskusteltaessa linnanrouva ja Esko päätyivät väittelemään siitä, pidettiinkö vasta palautetulla alueella maatalousnäyttely jo kesällä 1956. Rouva ei tätä sanonut muistavansa eikä pitävänsä sitä mahdollisena, mutta myöhemmin päivän aikana Esko kaivoi kirjallisen dokumentin retkikuntamme nähtäväksi. Myös mentaalihistoriallisesti ajateltuna on järkeenkäyvää, että alueen henkinen jälleenrakentaminen on saatettu vauhtiin maatalousnäyttelyn kaltaisella toimenpiteellä. Materiaalisia resursseja alkoi tuolloin olla tällaiseen "ylimääräiseen" toimintaan - siksi toiseksi maatalousnäyttelyitä oli pidetty aikaisemminkin sodan jälkeisinä niukkoina vuosina.

Sain tilaisuuden kysyä "asianosaiselta" toisinaan askarruttanutta asiaa siitä, kuuluiko Sjundby 1600-luvulla kuningatar Kristiinan myöntämiin läänityksiin. Seikalla on historian kannalta mielenkiintoa muutenkin kuin yksittäistapauksena, koska Sjundbyn tilusten silloinen laajuus ja strateginen sijainti tekee asian tilastollisesti merkittäväksi Suomen historian mittakaavassa. Tähän monia näkemyksiä herättäneeseen kysymykseen rouva vastasi diplomaattisesti toteamalla vain, että sitä on kiistelty. Asialla ei tietenkään ole vuosisatoihin ollut enää konkreettista merkitystä, mutta mielenkiintoista oli todeta, että nykyisenkään omistajasuvun piirissä asia ei näytä merkitykselliseltä.

Toinen kartanolinna, Svidja eli Suitia, oli perustettu alueelle parikymmentä vuotta Sjundbytä aikaisemmin Fleming-suvun asuinpaikaksi. "Näytetään naapurille" -ideologia tunnettiin jo 1500-luvulla, koska Sjundbyn perustajan Jaakko Henrikinpojan, jolla ei ollut aivan yhtä komeaa nimeä kuin Flemingeillä, piti tehdä talostaan Flemingien kivistä paritupaa komeampi - suunnilleen samanpituinen, mutta kymmenisen metriä leveämpi.

Muuan Wrede-suvun jäsen hankki Svidjan omistukseensa 1890-luvulla ja teetätti sille mainittavassa määrin vakavampia vahinkoja kuin joku hypoteettinen nykypäivän ideologianjakajansa, joka palkkaisi pipopääarmeijan graffitimaalareita muuttelemaan satoja vuosia vanhan rakennuksen ulkoasua. Graffitit kun voi yleensä pestä pois, mutta 1800-luvun länsieurooppalaisen romantiikan vaatimusten mukaan tuhottua vanhaa kivilinnaa on vaikeaa yrittää korjata. Tasapuolisuuden vuoksi tosin on todettava, että Svidja paloi vuonna 1758, minkä jälkeen se oli kokenut jo yhden ulkoasunmuutoksen.



1800-luvun ylikansalliselle romantiikalle ominainen kummituslinna siitä tuli. Toivottavasti ainakin viulut maksanut August-herra tykkäsi.

Hiljainen tehdas

Vanhoissa teollisuusalueissa on jotakin vaikeasti määriteltävän viehättävää. Lohjan sementtitehdas lopetti toimintansa syvän laman aikana vuonna 1992, mikä kerrannaisvaikutuksineen toi seutukunnalle noin 1 500 työtöntä. Lopettamispäätöksen syyt lienevät kahdesta silloisen laman perussyystä - idänkaupan supistumisesta ja rahoitusmarkkinoiden avautumisesta - lähinnä jälkimmäisessä. Kerrannaisvaikutus iski myös Tytyrin kaivokseen, jonka tuotanto supistui voimakkaasti kyseisenä vuonna.



Nyt tehdasalueella toimii lukuisia pk-yrityksiä, mutta suurteollisuuden rakenteiden katoilla kasvaa jo vahvaan mittaan ehtineitä koivuja. Tällä menolla alueen suurtuotannon rakennukset lienevät varsin mielenkiintoisen näköisiä viidentoista vuoden päästä.