Vilpoisia marraskelejä

Kello 6.55 lähtevän Saarioispuolen koululais- ja työläisvuoron kuljettaja poimi tien laidasta kyytiin monia nuoria, joita uni tai kodin lämpö oli pidätellyt tulemasta ajoissa pysäkille. Silti oltiin ajoissa perillä. Jokunen aika sitten Tampereen linjalla maksua tarjotessani samainen herrasmies, varmaankin vakiomatkalaisen naaman muistaessaan, kysyi enkö ole kuukausilippulainen. Vastasin myöntävästi, mutta ettei se riitä kuin Lempäälään saakka, seutulipun rajat kun ovat sellaiset. "Perille saakka riittää", sanoi kuljettaja, ja säästin 6,30 euroa. En kokenut huonoa omaatuntoa, kun vuosien aikana olen maksanut seudullisen kuukausilipun jos toisenkin.

Työpäivään mahtui monenlaista. Vähän ennen kahdeksaa istuuduttiin Arin ja Saken kanssa hetkeksi tuumailemaan ja todettiin, että kiirettä pitää, mutta kyllä se siitä. Työpäivän ohjelmassa oli ruokahuollon prosessikuvausten määrittelyä, VLAN-konfigurointia Ethernet-kytkimeen, oppisopimuskoulutustarjouksen laatimista ja EU-rakennerahaston rahakamarinvartijaviranomaisen kanssa neuvottelemista. Tilkkutäkkiä kenties, mutta se on yksi syy, miksi pidän työstäni. Ruokatunnilla ehdin noudattaa perjantaiperinnettä ja hakea tuoreen hiivaleivän kotiinviemisiksi.

Illalla käytiin kaupassa. Totesin mielessäni, että kylän kauppaliikkeiden ikkunoissa alkava adventtiaika näkyy vaihtelevassa määrin, mutta kokonaisuutena ehkä vähemmän kuin joskus ennen. Varsinkaan näyttäviä rakennuksen ulkopuolelle laitettuja jouluvaloja ei enää näy. Ei sillä, että erityisesti kaipaisinkaan. Muualla, vähänkään isommissa kaupan keskittymissä taisivat viimeistään tuomiosunnuntaina hyppiä tontut ja kilistä kulkuset. Käväisin kuitenkin sytyttämässä rautatieaseman vitriiniin 1920-luvun puskin- ja vaihdelyhdyt - ensinmainittu brittisähköistetty Hanomag ja jälkimmäinen m/22-klassikko.