Used to say: I like Vauban

Kyllä minua itseänikin joskus hävettävät nämä otsikot. Uskokaa pois.

Vietin eilisen päivän Helsingissä, tarkemmin sanottuna Suomenlinnassa. Matka taittui kaupunkiin taajamajunalla ja kotiin IC2:lla. Radanvarren maisemat olivat synkkiä: monin paikoin laonnutta peltoa, jossain veden peittämää.

Minulla on ollut tapana - jollei kerran kesässä niin ainakin melkein - viettää yksi päivä Suomenlinnassa. Joskus yksin, joskus kaksin, joskus isommalla porukalla. Aikaisemmin on aina sattunut aurinkoinen päivä, jolloin saaret ovat täynnä lomapäivänviettäjiä ja iltaa kohden heitä tulee kaupungista lauttalasteittain lisää. Sadepäivä oli omalla tavallaan erinomainen Suomenlinna-päivä. Rantakallioilla ei tehnyt mieli istuskella, mutta laivojen katseluun tarjosivat hetkellistä suojaa tenalji Kyhlenbeckin (monet Suomenlinnan varustukset ovat saaneet nimensä niiden rakennustyön johdossa olleiden mukaan) rantavarustuksen paksun muurin tykkien ampuma-aukot.

Tenalji on vanhan linnoitustekniikan klassikon, Ranskan Ludvig XIV:ttä palvelleen "insinöörimarsalkka" Sébastien de Vaubanin oppien mukainen termi, joka tarkoittaa kahdesta kulmittain rakennetusta muurista koostuvaa varustusta. Rantavarustus on Kustaanmiekan uloin varustus etelään, merelle päin. Se on Vaubanin linnoitustermein ilmaistuna bastionirintama. Bastioni on klassisen linnoittamisen perusrakenne: tykkiasema joka koostuu kahdesta kärjen muodostavasta kyljestä. Isoissa linnoituksissa bastionit rakennetaan bastionirintamaan, jossa ne voivat tukea tykeillään toistensa taistelua. Bastionirintamaan kuuluvaa kahden bastionin välistä muuria kutsutaan kurtiiniksi.

Museoita

Aamupäivällä satoi ankarasti, ja vietin pari tuntia Suomenlinna-museossa. Perusnäyttelystä huokuu nykypäivän luova museoammattilaisuus, ei ehkä niin röyhisteltynä kuin joistain Tampereen museoiden helmistä, mutta äärimmäisen siistinä, säntillisenä ja perusteellisesti toteutettuna. Ystävällinen opas teititteli - niin minäkin häntä - ja kehotti katsomaan auditorion multivisioesityksen. Joskus aikaisemminkin olen sen nähnyt, mutta hienoltahan tuo aina vaikuttaa. Suomenkielisen selostuksen ääni tosin on turhan kovalla, eikä äänenvoimakkuudensäätökytkintä vieläkään löytynyt. Museon tämän kesän teemanäyttely "Muisto Viaporista - Suomenlinnan vankileiri 1918 – 1919" oli mielestäni vaatimaton. Näyttely tuntui olevan lähempänä jonkinlaista tilataidetta kuin museaalisuutta. Ehkä tästä aiheesta on kaikki merkittävä sanottava sanottu jo vuonna 1971 ilmestyneessä Jaakko Paavolaisen teoksessa "Vankileirit Suomessa 1918". Paavolaisen sisällissota-aiheinen trilogia muuten on ankaraa historiatiedettä tieteellisimmillään ja viileän toteavalla asenteellaan todella karua luettavaa.

Rannikkotykistömuseon ilmoitettiin olevan toistaiseksi suljettu vesivahingon vuoksi. Sotamuseon näyttely Maneesissa ei ole muuttunut ainakaan viiteen vuoteen. Perusnäyttely koostuu steriilin siisteistä aseista ja asejärjestelmistä, korsurekonstruktiosta ja ajoneuvoista. Suurella taidolla rakennettua, mutta hieman kuollutta. Kesän teemanäyttelynä oli laajaan valokuva-aineistoon pohjautuva Suomen sukellusveneiden historia.

Ehrensvärd-museo linnoituksen 1750-luvulla rakennetussa komendantintalossa on museomuseo. Tarkoitan sitä, että vuonna 1930 avatun museon perusnäyttely ei juurikaan ole aikojen saatossa muuttunut. Se edustaa näytteilleasettelua ajalta, jolloin käytettävissä ei ollut sen paremmin rahaa, museologiseen tutkimukseen perustuvaa ammattitaitoa kuin tekniikkaakaan, mutta aitoja esineitä, substanssitietoutta ja harrastuneisuutta sitäkin enemmän. Vastaavan kaltaisia vaatimattomasti toteutettuja perusnäyttelyitä ei suurissa museokeskuksissa enää näe. Sen sijaan niitä on nähtävissä lukuisissa harrastajavoimin ylläpidetyissä museoissa. Vaikka Veturimuseossa.

1700-luvulle ominaisen okranvärinen komendantintalo oli linnoituksen ja aikanaan koko Helsingin loisteliain asumus. Kun nykypäivän ihminen tarkastelee 1700-luvun jälkipuolen asumusoloja, on vaikea välttyä ns. erektuslaiselta tunteenomaiselta ja epätieteelliseltä historianäkemykseltä, jossa menneisyyttä arvotetaan nykypäivän näkökulmasta. Mutta kun hetkeksi jätetään vakava suhtautumistapa romukoppaan, voidaan helposti todeta, että asumisolot kolkoimmassakin Nyky-Helsingin betonilähiössä tai ahtaimmassakin kantakaupungin kanakopissa voittavat arkimukavuudessa muinaisen loistoasunnon. Juhlien järjestäminen toki olisi mukavaa isoissa saleissa, ja paksut kiviseinät antaisivat suojaa hellekesän kuumuudelta. Mutta viileän vuodenajan kylmää kosteutta tai hygieniaoloja yleensä ei kannata edes yrittää verrata nykyaikaan. Eikä pidäkään.

Vanhan arvorakennuksen juhlavuutta lisää huima huonekorkeus, joka ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Ruotsin vallan aikana huoneet eivät olleet juuri nykyistä standardimittaa korkeampia. Kun Venäjän vallan aikana lievennettiin puolustuksellisten vaatimusten ylivaltaa saarten rakennussuunnittelussa, rakennettiin aikaisempaa korkeampia taloja ja korotettiin vanhoja. Komendantintalon sisätilojen vaikuttavuuden kolmas ulottuvuus on näin ollen ajalta vuosikymmeniä Ehrensvärdin, Cronstedtin ja muiden kuuluisuuksien jälkeen.

Cronstedt

Edellämainittu herra, vara-amiraali Carl Olof Cronstedt, on Suomen historian perinnössä kaksijakoinen henkilö. Oman uransa huipulla hänet tunnettiin ennen kaikkea ns. Kustaan sodan vuonna 1790 käydyn Ruotsinsalmen toisen meritaistelun sankarina. Tuossa taistelussa Viaporissa tukikohtaansa pitänyt Saaristolaivasto eli armeijan laivasto saavutti murskavoiton venäläisistä. Cronstedtin maine jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, koska varsinaisesti hänet muistetaan Viaporin viimeisenä komendanttina, joka näennäisesti ilman pakottavaa syytä luovutti linnoituksen lähes taisteluitta (tämä väite ei pidä paikkaansa sikäli, että venäläinen tykistö toteutti varsinkin maaliskuun lopussa jopa useiden päivien mittaisia voimakkaita tulivalmisteluja, joihin linnoituksen oma tykistö ei juuri kyennyt vastaamaan) venäläisille keväällä 1808 ja näin lisäsi voimakkaasti Ruotsin armeijan tappiomielialaa. Jo oma aika ja lopulta Runeberg antoi Cronstedtille pahimman luokan isänmaanpetturin maineen. Hän eli viimeiset vuotensa persona non gratana Herttoniemen kartanossaan.

Aikalaisten suuttumuksen, lahjusepäilyiden ja Runebergin kirjoittamien tarujen toistamisen sijasta mielenkiintoisempaa olisi tutkia tätä yhtä Suomen sotahistorian mysteeriä vakavin menetelmin.

Viaporin tilannetta synkisti se, että komendantti ymmärsi Viaporin jäävän eristyksiin. Pääarmeija oli vetäytymässä kohti Hämeenlinnaa, koska ylipäällikkö Klingsporin suunnitelmana oli vetäytyä aina Ruotsiin saakka ja tehdä vastahyökkäys uusin voimin seuraavana kesänä. Tässä sodassa nimittäin venäläiset olivat osaavampia talvisotureita kuin vastustajansa. Eikä Viaporin strateginen ase, tehokas Saaristolaivasto, voinut operoida talvella.

Niin kuninkaalla, ylipäälliköllä kuin yleensä valtakunnan johdolla oli Viaporin voimasta ehkä liian ruusuinen käsitys, jota olivat ruokkineet hyvin tunnetut ulkomaalaisten matkaajien ylistävät lausunnot. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Viaporia ahkerimmin ylistäneet olivat lähinnä merivaltojen, Ison-Britannian ja Monroen oppia edeltäneen Yhdysvaltain, kansalaisia joille ajatus strategisesta linnoittamisesta oli uutta ja ihmeellistä.

Sitten mielenkiintoisimpaan kysymykseen, sotapotentiaaliin.

Mikä oli Ruotsin valtakunnan sodankäyntikyky? Olisi ilmeisesti mahdollista jollakin tarkkuudella mallintaa valtakunnan kansantaloudellinen tilanne, koska pätevimmät ammattihistorioitsijat ovat pystyneet tekemään vastaavaa jopa keskiajan osalta, tosin seutukunnallisesti.

Millaista informaatiota Cronstedtilla oli valtakunnan taloudellisesta tilanteesta? Voi arvella, että uransa huippuvuosina kuninkaan tärkeimpänä sotilaallisena neuvonantajana, kenraaliadjutanttina, toimineella miehellä sitä oli aika paljon enemmän kuin häntä aikanaan kiihkeimmin arvostelleilla rintamaupseereilla, alipäällystöllä ja sotamiehillä.

Erilaisten historiallisten tilanteiden keskenään vertaaminen on täysin epätieteellistä, mutta sorrutaan taas sille tielle. Nimittäin jos tarkastellaan vuoden 1808 tilannetta nimenomaan sotapotentiaalin näkökulmasta, mieleen nousee Suomen asema kesän 1944 ratkaisutaisteluiden ja rintaman vakiintumisen jälkeen. Molemmissa tilanteissa itäinen vihollinen oli niskan päällä, mutta sotilaallinen tilanne oli melko vakaa. Vuonna 1944 asioita laajimmin katselleet ymmärsivät, että Suomi sen paremmin kuin liittolainen Saksakaan ei voi kestää enää pitkää sodankäyntiä, koska niin yhteiskunnan infrastruktuurin kuin sodankäynninkin edellyttämä tuotantokoneisto alkaa olla loppuun ajettu vihollisiin verrattuna. Loppukesällä 1944 niin Eduskunnassa kuin sodanjohdossakin oli vielä taisteluhalukkuutta, vaikka korkein toimeenpaneva johto, Mannerheim etunenässä, ohjasi maata kohti aselepoa.

Ruotsi ei 1600-1700-luvun suurvaltasotien jälkeen pitkään aikaan jaksanut nousta taloudellisesti jaloilleen. Ennen Suomen sotaa oli suurvalta-aseman menettämisenkin jälkeen maata köyhdytetty alemman aateliston johtaman hattupuolueen sotapolitiikalla.

Jos vuoden 1808 tapahtumien arvioijilla olisi ollut käytössään yhtä paljon tietoa kuin on ollut vuoden 1944 arvioijilla, ehkä Cronstedt olisi saanut säilyttää maineensa. Jos taas jatkosodan historioitsijat olisivat olleet samassa informaatiotilanteessa kuin Runeberg, olisi Mannerheim saattanut kokea alennuksen talvisodan sankarista isänmaansa myyjäksi.

Ravintoa

Tapanani on ollut nauttia Nikolai-niminen tuhti pizza Kustaanmiekalla sijaitsevassa kesäpizzeriassa. Venäläistyyppinen annos voittaa minkä tahansa tuntemani "karvakäsi-pizzerian" kanssa käytävän pizzojen Krimin sodan niin, että turkkilaista viedään kuin jalopenonkuoriämpäriä. Tosin hintaakin on, ja syötävää on yhdelle istumalle liikaa. Smetanan määrä tuntui hieman ylimitoitetulta. Lieneekö asialla tekemistä sen kanssa, että nyt paikassa oli tilaa ruhtinaallisesti ja ruoan kulutus vähäistä. Teatteriseurue keskusteli suurieleisesti taiteesta ja jossain holvien kätköissä puhuttiin ranskaa.

Lauttaa odotellessa oli aikaa oluelle. Panimoravintola oli täynnä, mutta aliupseerikerholla tilaa vaikka komppanian tulla. Vaikka paikka on ollut jo vuosia kaikille avoin, nytkin oli joku sotilaspukuinen ja vain harvoja siviileitä. Miellyttävän rauhallinen ja konstailematon tunnelma, mutta monen mielestä varmasti kaukana panimoravintolan trendikkyydestä. Yksi lippalakkipäinen ja viiksekäs, ehkä vakioasiakas, taittoi pihan puskasta mukaansa oksan pois hoippuessaan. Rentun ruusu?