Jälleen yksi asiantuntemattoman keskustelupuheenvuoro

Moroskoopin kirjoittaja aiheutti hauskalla tekstillään ja saanee aikaan myös vastineellaan voimakkaita ajatuksia Pinserin listan kärkikymmenikön yhden asian mylläreissä ja muuallakin.

Oma näkemykseni asiasta on se, että suuri osa poikalapsista tarvitsee tasapainoiseksi mieheksi - jollaista mm. Minna Hapuli ihanteessaan kuvailee - kasvaakseen tietyllä tavalla poikamaista kasvatusta. Poikamaisuuteen, aivan oikein, usein liittyy hieman lapsellinen aspekti. Mutta mielestäni sitä on toteutettava lapsena ja varhaisnuorena, jossa rajat asetetaan vanhempien taholta. Jos poikamaisuuden lapsellinen piirre lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa evätään, se nousee helposti esiin murrosiässä ja mikä ikävintä nimenomaan siinä vaiheessa, kun ikävuosien mukaan pitäisi elää osana aikuisten maailmaa.

Jos yhdeksänvuotias kokeilee, mitä tapahtuu, kun yrittää grillata kananmunaa, se ei automaattisesti tee hänestä kotityökelvotonta aikuista. Tai jos muutamaa vuotta vanhempi ammuskelee ilmakiväärillä metsässä peltitölkkejä, se ei automaattisesti tee hänestä väkivaltaista aikuista.

Yhteiskuntapoliittisesti epäkorrekti, mutta ehkä katarttinen sosiologinen(?) tutkimusaihe voisi olla se, missä määrin isät ovat osallistuneet esimerkiksi perheväkivaltaan tai uskottomuuteen taipuvaisten miesten kasvatukseen. Koko kansan mutu-totuus on taltioitu vuosisatojen takaa juurensa hakevaan kansanperinteeseen, jossa isät ylpeinä katsovat, kun kirves kohoaa. Mutta miten on esimerkiksi 1970-1980-lukujen lasten, nykyisten keski-ikään siirtyvien ja nuorten aikuisten, kohdalla?

Oma täysin subjektiivinen näkemykseni on se, että nykyään huonoa miehen mallia ei haeta niinkään isästä vaan isättömyydestä. Poikalapset joutuvat valitettavan usein yksinomaan äidin kasvattamiksi. Syy ei tietenkään mustavalkoisesti ole sen enempää miesten kelvottomuus kasvattajiksi kuin miesasialiikkeiden korostama juridinen ongelma huoltajuuskiistojen päätöksenteosta.

Syitä on monia ja niitä kuullaan monilta tahoilta. Muuan maanpuolustuslehti syytti muutama kuukausi sitten suorin sanoin monia suomalaisia miehiä rentuiksi. Tottakai, renttuja on. Jotkut weblogistit kritisoivat ahkerasti naisten parinvalintapreferenssejä. Tottakai, jotkut aina rakastuvat renttuihin. Perinteisiä uskonnollisia käsityksiä kannattavat piirit moittivat yleistä löyhää moraalia. Tottakai, nyt eletään eri tavalla kuin ennen ja ihmiset ajattelevat itseään enemmän kuin ennen. Moroskooppi toi vastineessaan esiin kaavoihin kangistuneen yhteiskunnan kasvatusjärjestelmän. Tottakai, peruskoulun opettajien sukupuolijakauma ei ole tasainen, eivätkä asenteet kaikkiin lapsuuden piirteisiin välttämättä kohdallaan. Ilmeisesti yksittäisiä syitä ja niiden yhdistelmiä on yhtä monta kuin ihmiskohtaloitakin, eikä sormella osoittelu auta ketään.

Yksinhuoltajuusongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja. (Toivon, että termiä "yksinhuoltajuusongelma" ei tulkita sukupuolittuneeksi. Luulen nimittäin että enää kun ei juurikaan päivittäin eletä sukuyhteisöissä, lapsen tasapainoisen kasvamisen kannalta molempien vanhempien läsnäolo olisi tärkeää lapsen sukupuolesta riippumatta. Tietenkään aina asia ei ole mikään ongelma.)

Ehkä hieman helpompaa olisi ratkoa ehjissä perheissä olevia kasvatusongelmia ja samalla kenties välttää yksinhuoltajuusongelmaa.

Optimitilanne on Hapulin kuvaama, jossa vanhemmat tasa-arvoiselta pohjalta sopivat kasvatusperiaatteet. Ongelmaksi tässä koituu se, jos toinen osapuoli katsoo olevansa kyvykkäämpi kasvattaja, ja sanelee periaatteet. Silloin joudutaan tilanteisiin, joissa "yhteisesti sovittuja" periaatteita helposti rikotaan. Varmasti sukupuolesta riippumatta.

Onko täysin mahdotonta hyväksyä, että ehkä suurikin osa pojista kaipaa erilaista kasvatusta kuin ehkä suurikin osa tytöistä? Luontaiset poikkeukset tietenkin huomioiden. Ehkä tasapainoisimmat ja tasa-arvoisimmat (tätä nyt tämän paremmin perustelematta heitän ajatuksen, että tasa-arvoisimpaan kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa missä tahansa kontekstissa parisuhteesta työelämään kykenevät parhaiten omien ajatustensa ja ominaisuuksiensa puolesta tasapainoiset ihmiset), parhaiten toistensa kanssa toimeentulevat aikuiset kasvatetaan tukemalla heidän luontaista kehitystään. Mitä jos sukupuolelta ei väkisin - edes näennäisen tasa-arvopyrkimyksen nimissä - riistettäisi sen ominaispiirteitä, vaikka ne jossakin varhaisessa ikävaiheessa aikuisen näkökulmasta vaikuttaisivatkin hieman ei-toivottavilta?