Työväenluokka

Parhaillaan vietetään Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumaa jo 33. kertaa. Puolisoni ja minä ajelimme naapurikaupunkiin emme niinkään musiikin vaan elokuvan vuoksi.

Kaupungin piakkoin lakkautettavassa elokuvateatterissa - hieman yli 20 000 asukkaan kaupungissa elokuvateatteritoiminta ei enää DVD-aikakaudella ole ollut taloudellisesti kannattavaa, eikä kaupunki halunnut ryhtyä tukemaan toimintaa - esitettiin tapahtuman tiimoilta tuore dokumenttielokuva "Työväenluokka". Itse työväenluokkaisina ihmisinä ajattelimme, mikä olisikaan soveltuvampi paikka katsella tuo filmi kuin aivan tehtaanpiippujen alla sijaitseva vanha elokuvateatteri.

Ohjaaja Veikko Aaltosen piti olla itse paikalla kertomassa elokuvasta. Hän oli kuitenkin estynyt saapumasta, joten yleisön toivotti tervetulleeksi kaksi paikallista elokuvan päähenkilöä, UPM-Kymmenen Tervasaaren tehtaan pääluottamusmies Ari Reinikainen ja hänen myös paperiteollisuusalalle ryhtynyt poikansa Arto. "Hyvät toverit", aloitti Ari-isä puheensa yleisölle.

Elokuvan ilmestyessä jotkut kriitikot arvostelivat sitä keskittymisestä taloudellisesti hyvin toimeentuleviin valimo- ja paperityöläisiin matalapalkka-alojen sijasta. Elokuvan kaksi toisistaan erillistä tapahtumapaikkaa ovat Imatra Steel Oy:n valimo Imatralla ja UPM-Kymmene Oyj:n Tervasaaren paperikone nro 5 Valkeakoskella. Tekopyhimmät - ehkä kateelliset - arvostelijat ovat syyttäneet filmiä mm. siitä, että valimotyöntekijä ajaa Mercedes-Benz-merkkisellä henkilöautolla. Nyt filmin nähtyäni en oikein osaa ymmärtää siihen kohdistettua kritiikkiä. Aaltosen tarkoitus on tuskin ollut tuottaa kriitikoiden kenties kaipaamaa sosiaalipornoa tai hurskastelua vaan kuvata tavallisia suomalaisia ihmisiä. "Luokkaristiriitoja" kaipaaville viime vuonna valmistunut tositapahtumiin perustuva draama "Eila" tarjoaa varmasti mieluisampaa katsottavaa.

Työväenluokka vaikuttaa ensiajattelemalta kovin iskevältä valinnalta leppoisan dokumentin nimeksi. Vähitellen se alkaa avautua. Elokuva tuntuu vihjaavan, että työväenluokka ei 2000-luvun Suomessa ole synonyymi riistetyille, alaluokalle tai köyhälistölle. Puhumattakaan sivistymättömistä. Imatralainen jämerä, mutta varsin laajakatseiselta - sanoisinko humanistiselta - vaikuttava pääluottamusmies Jukka Kärnä marssii vappukulkueessa ja pitää puhetta toverihaudalla. Sen sijaan elokuvan nuoret valkeakoskelaiset päähenkilöt, tuolloin Lotilan eliittikoulua käyneet paperitehtaan työharjoittelijat Arto Reinikainen ja Juha Ryynänen, sanoutuvat melko selkeästi irti ammattiyhdistysliikkeen puoluepoliittisesta yhteydestä.

Väitän, että suomalaisessa yhteiskunnassa työväenluokka on objektiivisena käsitteenä laajentunut huomattavasti viime vuosikymmenien aikana. Siihen on siirrytty yhtäältä maatalouselinkeinon harjoittajien määrän vähenemisen ja toisaalta julkisen sektorin viran- ja toimenhaltijoiden määrän kasvamisen vuoksi. Kun tilallisia ei enää paljonkaan ole ja kun virkamiehet eivät ole enää herroja, mitä jää jäljelle? Työväenluokka. Tavalliset suomalaiset palkkatyötä tekevät ihmiset koulutustaustasta ja ammatin yksityiskohdista riippumatta.

Yksi työväenluokalle ominainen tunnuspiirre, jota elokuvassakin paikoin korostetaan, on joukkovoiman käyttö tulopoliittisessa edunvalvonnassa. Tämän näkökulman huomioiden mm. lääkärit osoittivat työväenluokkaisuutensa paljon julkisuutta saaneen vuoden 2001 viisikuukautisen lakon myötä. Suurista yksittäisistä palkkatyön ammattiryhmistä lähinnä opettajat eivät suuremmin ole vielä joukkovoimaa käyttäneet. Opettajilla tuntuu edelleen olevan jonkinlainen vanhakantainen primus interpares -asenne, vaikka tosiasiassa ammattikuntaan kuuluu monia ryhmiä, joiden palkkaus tai muut työsuhdeasiat eivät ole asianosaisten mielestä lainkaan kunnossa.

Kaikki valta tietokoneille!

Timo Salo esitti Tommi Perkolan kannattamana ennustuksen tekoälyjohtamisesta.

Siinä, että tietokonetta (eli sen ohjelmistoa) käytetään ihmisanalyytikon sijasta päätöksenteon tukena, ei ole mitään erikoista. Niinhän nykyäänkin tehdään, Salon mainitsemien taloudellisten analyysien ohella sääennustuksista asejärjestelmien tuottamiin uhka-analyyseihin. Varmasti suuntaus on se, että tietokoneelle annetaan analysoitavaksi yhä arkipäiväisempiä asioita myös kansantalouden mikrotasolla. Johdon tietojärjestelmät eli MISit ovat jo kauan sitten eläneet hypetyksensä aallonharjan.

Ajatus tietokoneesta varsinaisena päätöksentekijänä on mielenkiintoinen. Ongelmana ei varmasti ole se, ettei tietokone voisi tehdä päätöksiä siinä, missä samalla informaatiolla varustettu ihminenkin, ja vieläpä käsitellä tuota informaatiota äärettömän paljon ihmistä nopeammin.

Ensimmäinen ongelma on uskottavuus. Entä jos tietokoneen tekemää päätöstä ei haluta noudattaa? Ilman sanktioita keskimääräinen ihminen on tuskin sen alistuvampi tietokoneen kuin ihmisenkään tekemiin ns. ikäviin päätöksiin. Ihmisellä päätöksentekijänä on käytettävissään ne sanktiot, joihin hän kykynsä, asemansa, valtansa tai omaisuutensa perusteella kykenee. Viimeisenä jopa väkivalta. Tietokoneella tuskin on tällaista valta-asemaa, ellei ihminen sitä sille tavalla tai toisella rakenna alistamalla jonkin materiaalisen tai fyysisen sanktiojärjestelmän tietokoneen päätösten toteuttamista valvomaan. Jos näin tehdään, sanktioiden käyttö - eli päätösvalta viimekädessä - jää ihmiselle.

Toinen ongelma on se, että tietokone ei päätöksentekijänä ole sen puolueettomampi kuin ihminen, koska molemmat tekevät päätökset jonkin informaation varassa. Luen tässä "informaatioon" kuuluvaksi myös päätöksenteon kannalta epäoleelliset seikat. Ihmistä on helppo manipuloida - tarkoitan tässä manipuloinnilla pyrkimystä puolueelliseen päätöksentekoon - lahjonnan ja uhkailun kaltaisin keinoin ja tunteisiin vetoamalla. Tietokonetta manipuloidaan syöttämällä päätöksenteon informaatioksi jotakin sinne kuulumatonta, joka ohittaa tarkistusjärjestelmät. Voi olla, että ensivaiheessa manipuloijat tietokonevaltaisessa järjestelmässä olisivat erilaisia henkilöitä kuin ihmisvaltaisessa, mutta pitkällä aikavälillä mitään kovin suurta muutosta nykytilanteeseen tuskin olisi nähtävissä. Atk-alan arkipäivään kuuluva kilpajuoksu tietokonevirusten ja niiden estäjien välillä kertoo, että tekniikan kehittyessä tietokoneiden ei-toivotun manipuloinninkin mahdollisuudet kasvavat.

Tietokonevaltaisessa yhteiskunnassa ihmisten valta ei katoa. Se siirtyy eri ihmisryhmille ja osin katoaa välittömästä näkyvyydestä. On vaikea ennustaa edes, vähenisikö valtaa tavalla tai toisella käyttävien ihmisten määrä. Jos nyt juristi tai poliitikko on tärkeä päätöksentekijänä ja lääkäri tärkeä tämän elämän ylläpitäjänä, on tietokonevaltaisen yhteiskunnan vallankäytön harmaa eminenssi ohjelmistokehittäjä (päätöksentekojärjestelmän kaltaiset tietokoneohjelmat eivät synny itsestään, ja sitten kun koneet ehkä alkavat oppia niitä toimivalla tavalla tekemään, voinee asiansa osaava ohjelmistoasiantuntija kuitenkin puuttua peliin), ja datanomit ja tietokoneasentajat kokevat "päättäjän" elämän ylläpitäjänä samankaltaisen statuksen muutoksen kuin on tapahtunut välskärin ammatin muuntuessa lääkäriksi. He, joilla tietokonevaltaisessa yhteiskunnassa valta olisi, olisivat sikäli mukavassa asemassa, että he voisivat yleensä ottaen vierittää syyn kaikesta tietokoneille.

Naiivi salaliittoteoria rakennetaan kysymällä, miksi juuri (tieto)teknisesti ja erityisesti ohjelmistoteknisesti suuntautuneet ihmiset eli tämän vuosikymmenen niin sanotut tiedostavat piirit tuntuvat joskus olevan viehättyneitä Salon esittämän kaltaisista ennustuksista ;-)

Myönnän olevani tietokoneiden suhteen melko skeptinen. Se johtuu siitä, että oma kanssakäymiseni tietokoneiden kanssa tapahtuu usein tilanteissa, jossa ne ovat fyysisesti heikoimmillaan (kyllä, tietokoneellakin on "ruumis" ja "fyysinen olomuoto", jotka tässä tapauksessa tosin on tulkittava varsin epämääräisesti ja laajasti). Ehkä patologilla, saattohoitajalla tai haudankaivajalla on samankaltainen suhtautuminen ihmiselämän fyysisen puolen mahdollisuuksia ylistävään hehkutukseen?

Used to say: I like Vauban

Kyllä minua itseänikin joskus hävettävät nämä otsikot. Uskokaa pois.

Vietin eilisen päivän Helsingissä, tarkemmin sanottuna Suomenlinnassa. Matka taittui kaupunkiin taajamajunalla ja kotiin IC2:lla. Radanvarren maisemat olivat synkkiä: monin paikoin laonnutta peltoa, jossain veden peittämää.

Minulla on ollut tapana - jollei kerran kesässä niin ainakin melkein - viettää yksi päivä Suomenlinnassa. Joskus yksin, joskus kaksin, joskus isommalla porukalla. Aikaisemmin on aina sattunut aurinkoinen päivä, jolloin saaret ovat täynnä lomapäivänviettäjiä ja iltaa kohden heitä tulee kaupungista lauttalasteittain lisää. Sadepäivä oli omalla tavallaan erinomainen Suomenlinna-päivä. Rantakallioilla ei tehnyt mieli istuskella, mutta laivojen katseluun tarjosivat hetkellistä suojaa tenalji Kyhlenbeckin (monet Suomenlinnan varustukset ovat saaneet nimensä niiden rakennustyön johdossa olleiden mukaan) rantavarustuksen paksun muurin tykkien ampuma-aukot.

Tenalji on vanhan linnoitustekniikan klassikon, Ranskan Ludvig XIV:ttä palvelleen "insinöörimarsalkka" Sébastien de Vaubanin oppien mukainen termi, joka tarkoittaa kahdesta kulmittain rakennetusta muurista koostuvaa varustusta. Rantavarustus on Kustaanmiekan uloin varustus etelään, merelle päin. Se on Vaubanin linnoitustermein ilmaistuna bastionirintama. Bastioni on klassisen linnoittamisen perusrakenne: tykkiasema joka koostuu kahdesta kärjen muodostavasta kyljestä. Isoissa linnoituksissa bastionit rakennetaan bastionirintamaan, jossa ne voivat tukea tykeillään toistensa taistelua. Bastionirintamaan kuuluvaa kahden bastionin välistä muuria kutsutaan kurtiiniksi.

Museoita

Aamupäivällä satoi ankarasti, ja vietin pari tuntia Suomenlinna-museossa. Perusnäyttelystä huokuu nykypäivän luova museoammattilaisuus, ei ehkä niin röyhisteltynä kuin joistain Tampereen museoiden helmistä, mutta äärimmäisen siistinä, säntillisenä ja perusteellisesti toteutettuna. Ystävällinen opas teititteli - niin minäkin häntä - ja kehotti katsomaan auditorion multivisioesityksen. Joskus aikaisemminkin olen sen nähnyt, mutta hienoltahan tuo aina vaikuttaa. Suomenkielisen selostuksen ääni tosin on turhan kovalla, eikä äänenvoimakkuudensäätökytkintä vieläkään löytynyt. Museon tämän kesän teemanäyttely "Muisto Viaporista - Suomenlinnan vankileiri 1918 – 1919" oli mielestäni vaatimaton. Näyttely tuntui olevan lähempänä jonkinlaista tilataidetta kuin museaalisuutta. Ehkä tästä aiheesta on kaikki merkittävä sanottava sanottu jo vuonna 1971 ilmestyneessä Jaakko Paavolaisen teoksessa "Vankileirit Suomessa 1918". Paavolaisen sisällissota-aiheinen trilogia muuten on ankaraa historiatiedettä tieteellisimmillään ja viileän toteavalla asenteellaan todella karua luettavaa.

Rannikkotykistömuseon ilmoitettiin olevan toistaiseksi suljettu vesivahingon vuoksi. Sotamuseon näyttely Maneesissa ei ole muuttunut ainakaan viiteen vuoteen. Perusnäyttely koostuu steriilin siisteistä aseista ja asejärjestelmistä, korsurekonstruktiosta ja ajoneuvoista. Suurella taidolla rakennettua, mutta hieman kuollutta. Kesän teemanäyttelynä oli laajaan valokuva-aineistoon pohjautuva Suomen sukellusveneiden historia.

Ehrensvärd-museo linnoituksen 1750-luvulla rakennetussa komendantintalossa on museomuseo. Tarkoitan sitä, että vuonna 1930 avatun museon perusnäyttely ei juurikaan ole aikojen saatossa muuttunut. Se edustaa näytteilleasettelua ajalta, jolloin käytettävissä ei ollut sen paremmin rahaa, museologiseen tutkimukseen perustuvaa ammattitaitoa kuin tekniikkaakaan, mutta aitoja esineitä, substanssitietoutta ja harrastuneisuutta sitäkin enemmän. Vastaavan kaltaisia vaatimattomasti toteutettuja perusnäyttelyitä ei suurissa museokeskuksissa enää näe. Sen sijaan niitä on nähtävissä lukuisissa harrastajavoimin ylläpidetyissä museoissa. Vaikka Veturimuseossa.

1700-luvulle ominaisen okranvärinen komendantintalo oli linnoituksen ja aikanaan koko Helsingin loisteliain asumus. Kun nykypäivän ihminen tarkastelee 1700-luvun jälkipuolen asumusoloja, on vaikea välttyä ns. erektuslaiselta tunteenomaiselta ja epätieteelliseltä historianäkemykseltä, jossa menneisyyttä arvotetaan nykypäivän näkökulmasta. Mutta kun hetkeksi jätetään vakava suhtautumistapa romukoppaan, voidaan helposti todeta, että asumisolot kolkoimmassakin Nyky-Helsingin betonilähiössä tai ahtaimmassakin kantakaupungin kanakopissa voittavat arkimukavuudessa muinaisen loistoasunnon. Juhlien järjestäminen toki olisi mukavaa isoissa saleissa, ja paksut kiviseinät antaisivat suojaa hellekesän kuumuudelta. Mutta viileän vuodenajan kylmää kosteutta tai hygieniaoloja yleensä ei kannata edes yrittää verrata nykyaikaan. Eikä pidäkään.

Vanhan arvorakennuksen juhlavuutta lisää huima huonekorkeus, joka ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Ruotsin vallan aikana huoneet eivät olleet juuri nykyistä standardimittaa korkeampia. Kun Venäjän vallan aikana lievennettiin puolustuksellisten vaatimusten ylivaltaa saarten rakennussuunnittelussa, rakennettiin aikaisempaa korkeampia taloja ja korotettiin vanhoja. Komendantintalon sisätilojen vaikuttavuuden kolmas ulottuvuus on näin ollen ajalta vuosikymmeniä Ehrensvärdin, Cronstedtin ja muiden kuuluisuuksien jälkeen.

Cronstedt

Edellämainittu herra, vara-amiraali Carl Olof Cronstedt, on Suomen historian perinnössä kaksijakoinen henkilö. Oman uransa huipulla hänet tunnettiin ennen kaikkea ns. Kustaan sodan vuonna 1790 käydyn Ruotsinsalmen toisen meritaistelun sankarina. Tuossa taistelussa Viaporissa tukikohtaansa pitänyt Saaristolaivasto eli armeijan laivasto saavutti murskavoiton venäläisistä. Cronstedtin maine jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, koska varsinaisesti hänet muistetaan Viaporin viimeisenä komendanttina, joka näennäisesti ilman pakottavaa syytä luovutti linnoituksen lähes taisteluitta (tämä väite ei pidä paikkaansa sikäli, että venäläinen tykistö toteutti varsinkin maaliskuun lopussa jopa useiden päivien mittaisia voimakkaita tulivalmisteluja, joihin linnoituksen oma tykistö ei juuri kyennyt vastaamaan) venäläisille keväällä 1808 ja näin lisäsi voimakkaasti Ruotsin armeijan tappiomielialaa. Jo oma aika ja lopulta Runeberg antoi Cronstedtille pahimman luokan isänmaanpetturin maineen. Hän eli viimeiset vuotensa persona non gratana Herttoniemen kartanossaan.

Aikalaisten suuttumuksen, lahjusepäilyiden ja Runebergin kirjoittamien tarujen toistamisen sijasta mielenkiintoisempaa olisi tutkia tätä yhtä Suomen sotahistorian mysteeriä vakavin menetelmin.

Viaporin tilannetta synkisti se, että komendantti ymmärsi Viaporin jäävän eristyksiin. Pääarmeija oli vetäytymässä kohti Hämeenlinnaa, koska ylipäällikkö Klingsporin suunnitelmana oli vetäytyä aina Ruotsiin saakka ja tehdä vastahyökkäys uusin voimin seuraavana kesänä. Tässä sodassa nimittäin venäläiset olivat osaavampia talvisotureita kuin vastustajansa. Eikä Viaporin strateginen ase, tehokas Saaristolaivasto, voinut operoida talvella.

Niin kuninkaalla, ylipäälliköllä kuin yleensä valtakunnan johdolla oli Viaporin voimasta ehkä liian ruusuinen käsitys, jota olivat ruokkineet hyvin tunnetut ulkomaalaisten matkaajien ylistävät lausunnot. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Viaporia ahkerimmin ylistäneet olivat lähinnä merivaltojen, Ison-Britannian ja Monroen oppia edeltäneen Yhdysvaltain, kansalaisia joille ajatus strategisesta linnoittamisesta oli uutta ja ihmeellistä.

Sitten mielenkiintoisimpaan kysymykseen, sotapotentiaaliin.

Mikä oli Ruotsin valtakunnan sodankäyntikyky? Olisi ilmeisesti mahdollista jollakin tarkkuudella mallintaa valtakunnan kansantaloudellinen tilanne, koska pätevimmät ammattihistorioitsijat ovat pystyneet tekemään vastaavaa jopa keskiajan osalta, tosin seutukunnallisesti.

Millaista informaatiota Cronstedtilla oli valtakunnan taloudellisesta tilanteesta? Voi arvella, että uransa huippuvuosina kuninkaan tärkeimpänä sotilaallisena neuvonantajana, kenraaliadjutanttina, toimineella miehellä sitä oli aika paljon enemmän kuin häntä aikanaan kiihkeimmin arvostelleilla rintamaupseereilla, alipäällystöllä ja sotamiehillä.

Erilaisten historiallisten tilanteiden keskenään vertaaminen on täysin epätieteellistä, mutta sorrutaan taas sille tielle. Nimittäin jos tarkastellaan vuoden 1808 tilannetta nimenomaan sotapotentiaalin näkökulmasta, mieleen nousee Suomen asema kesän 1944 ratkaisutaisteluiden ja rintaman vakiintumisen jälkeen. Molemmissa tilanteissa itäinen vihollinen oli niskan päällä, mutta sotilaallinen tilanne oli melko vakaa. Vuonna 1944 asioita laajimmin katselleet ymmärsivät, että Suomi sen paremmin kuin liittolainen Saksakaan ei voi kestää enää pitkää sodankäyntiä, koska niin yhteiskunnan infrastruktuurin kuin sodankäynninkin edellyttämä tuotantokoneisto alkaa olla loppuun ajettu vihollisiin verrattuna. Loppukesällä 1944 niin Eduskunnassa kuin sodanjohdossakin oli vielä taisteluhalukkuutta, vaikka korkein toimeenpaneva johto, Mannerheim etunenässä, ohjasi maata kohti aselepoa.

Ruotsi ei 1600-1700-luvun suurvaltasotien jälkeen pitkään aikaan jaksanut nousta taloudellisesti jaloilleen. Ennen Suomen sotaa oli suurvalta-aseman menettämisenkin jälkeen maata köyhdytetty alemman aateliston johtaman hattupuolueen sotapolitiikalla.

Jos vuoden 1808 tapahtumien arvioijilla olisi ollut käytössään yhtä paljon tietoa kuin on ollut vuoden 1944 arvioijilla, ehkä Cronstedt olisi saanut säilyttää maineensa. Jos taas jatkosodan historioitsijat olisivat olleet samassa informaatiotilanteessa kuin Runeberg, olisi Mannerheim saattanut kokea alennuksen talvisodan sankarista isänmaansa myyjäksi.

Ravintoa

Tapanani on ollut nauttia Nikolai-niminen tuhti pizza Kustaanmiekalla sijaitsevassa kesäpizzeriassa. Venäläistyyppinen annos voittaa minkä tahansa tuntemani "karvakäsi-pizzerian" kanssa käytävän pizzojen Krimin sodan niin, että turkkilaista viedään kuin jalopenonkuoriämpäriä. Tosin hintaakin on, ja syötävää on yhdelle istumalle liikaa. Smetanan määrä tuntui hieman ylimitoitetulta. Lieneekö asialla tekemistä sen kanssa, että nyt paikassa oli tilaa ruhtinaallisesti ja ruoan kulutus vähäistä. Teatteriseurue keskusteli suurieleisesti taiteesta ja jossain holvien kätköissä puhuttiin ranskaa.

Lauttaa odotellessa oli aikaa oluelle. Panimoravintola oli täynnä, mutta aliupseerikerholla tilaa vaikka komppanian tulla. Vaikka paikka on ollut jo vuosia kaikille avoin, nytkin oli joku sotilaspukuinen ja vain harvoja siviileitä. Miellyttävän rauhallinen ja konstailematon tunnelma, mutta monen mielestä varmasti kaukana panimoravintolan trendikkyydestä. Yksi lippalakkipäinen ja viiksekäs, ehkä vakioasiakas, taittoi pihan puskasta mukaansa oksan pois hoippuessaan. Rentun ruusu?

Halpaa rahaa?

Kävin aamupäivällä rautakaupassa hakemassa pari vesijohdon pikaliitokseen vaadittavaa tarviketta. Vesijohtoputken käytön vuorottelu letkullisen ja ei-letkullisen käytön välillä ei ole kovin miellyttävää jatkuvasti klemmaria avaamalla ja sulkemalla. Remonttia taidetaan tehdä nyt paljon, kun sain mukaani liikkeen viimeisen rullan putkimiehenteippiä.

Tullessa veturitallin pihalla oli tuttuja autoja. Ilkka, Jarkko ja Jukka johdottivat uudelleen EFi-vaunun sähkö- ja puhelinpistorasioita. Häärin hetken aikaa apumiehenä. Kun museo avautui, jätin vaunun ahtaille käytäville tilaa oman ruhoni edestä ja menin kotiin hoitamaan mini- tai paremminkin mikromaalisen "LVI-työn".

Museolla tapasin muuten Tiramisunkin ensimmäistä kertaa elämässäni.

Iltapäivällä käväisimme puolisoni kanssa pankissa. On varsin harvoja asioita, joiden vuoksi tavallinen kansanihminen joutuu enää pankissa henkilökohtaisesti asioimaan. Finanssiasioiden setviminen blogeissa ei minusta ole kovin rakentavaa luettavaa, mutta törmäsimme tapaukseen, jolla saattaa olla yleisempääkin mielenkiintoa ja siksi pyydän saada kertoa tämän. Halumme nimittäin oli maksaa osa asuntolainasta pois muutaman vuoden ennen aikojaan. Pankkivirkailija oli jo puhelimessa vaikuttanut hyvin haluttomalta saamaan pankin rahoja takaisin etuajassa. Hän lupasi esitellä lukuisia talletusmahdollisuuksia osalainan pois maksamisen tilalle, "koska lainakorot ovat niin alhaalla". Luvattiin jopa lainakoron alentamista, kunhan vain ei maksettaisi.

Paljon ei tietenkään tarvitse pohdiskella, miksi pankki ei ole innokas lainan etuajassa maksamiseen. Korkoja jää luotonantajalta saamatta, ja markkinatalouden tuottajaksi katsottava yritys luonnollisesti ottaa suuremman hinnan myymästään tuotteesta kuin mitä maksaa sen tuotannontekijöistä. Tietenkin palveluyrityksen on tehtävä, kuten asiakas haluaa, ja asia hoitui. Sitten koitti päivän mielenkiintoinen osuus. Pankki on nykyisin sellainen monialayritys, että asiakkaiden kerrankin käydessä henkilökohtaisesti paikalla, seuraa mm. tarjolla olevien vakuutus- ym. palveluiden esittely. Tässä kohdassa virkailijalta lipsahti: "Korkojen odotetaan kohta nousevan." Ei pitänyt pokeriasenne aivan loppuun asti. Joten älkäämme ihmetelkö pankkien auliita lainatarjouksia, joissa viitataan tämänhetkisiin mataliin korkoihin.

Tyhmyyden ylistys

Aamuinen kirjoitukseni osoittaa, että en ole vieläkään oppinut, ettei blogisotiin kannata osallistua. Tiedän ilmaisevani itseäni kömpelöin lauserakentein ja muutenkin epäselvästi. Sen lisäksi blogisodissa (tai flame-sodissa tai miten näitä milloinkin on kutsuttu) on aina osanottajia, jotka löytävät kirjoituksesta kuin kirjoituksesta asioita, joita siellä ei ole sanottu (viitteenä Moroskooppi-rintaman tilanne). Jotkut kunnioittavat perinteitä 1600-luvun malliin: "Jos et lausu uskontunnustustamme sanasta sanaan, olet vihollinen!"

Jälleen yksi asiantuntemattoman keskustelupuheenvuoro

Moroskoopin kirjoittaja aiheutti hauskalla tekstillään ja saanee aikaan myös vastineellaan voimakkaita ajatuksia Pinserin listan kärkikymmenikön yhden asian mylläreissä ja muuallakin.

Oma näkemykseni asiasta on se, että suuri osa poikalapsista tarvitsee tasapainoiseksi mieheksi - jollaista mm. Minna Hapuli ihanteessaan kuvailee - kasvaakseen tietyllä tavalla poikamaista kasvatusta. Poikamaisuuteen, aivan oikein, usein liittyy hieman lapsellinen aspekti. Mutta mielestäni sitä on toteutettava lapsena ja varhaisnuorena, jossa rajat asetetaan vanhempien taholta. Jos poikamaisuuden lapsellinen piirre lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa evätään, se nousee helposti esiin murrosiässä ja mikä ikävintä nimenomaan siinä vaiheessa, kun ikävuosien mukaan pitäisi elää osana aikuisten maailmaa.

Jos yhdeksänvuotias kokeilee, mitä tapahtuu, kun yrittää grillata kananmunaa, se ei automaattisesti tee hänestä kotityökelvotonta aikuista. Tai jos muutamaa vuotta vanhempi ammuskelee ilmakiväärillä metsässä peltitölkkejä, se ei automaattisesti tee hänestä väkivaltaista aikuista.

Yhteiskuntapoliittisesti epäkorrekti, mutta ehkä katarttinen sosiologinen(?) tutkimusaihe voisi olla se, missä määrin isät ovat osallistuneet esimerkiksi perheväkivaltaan tai uskottomuuteen taipuvaisten miesten kasvatukseen. Koko kansan mutu-totuus on taltioitu vuosisatojen takaa juurensa hakevaan kansanperinteeseen, jossa isät ylpeinä katsovat, kun kirves kohoaa. Mutta miten on esimerkiksi 1970-1980-lukujen lasten, nykyisten keski-ikään siirtyvien ja nuorten aikuisten, kohdalla?

Oma täysin subjektiivinen näkemykseni on se, että nykyään huonoa miehen mallia ei haeta niinkään isästä vaan isättömyydestä. Poikalapset joutuvat valitettavan usein yksinomaan äidin kasvattamiksi. Syy ei tietenkään mustavalkoisesti ole sen enempää miesten kelvottomuus kasvattajiksi kuin miesasialiikkeiden korostama juridinen ongelma huoltajuuskiistojen päätöksenteosta.

Syitä on monia ja niitä kuullaan monilta tahoilta. Muuan maanpuolustuslehti syytti muutama kuukausi sitten suorin sanoin monia suomalaisia miehiä rentuiksi. Tottakai, renttuja on. Jotkut weblogistit kritisoivat ahkerasti naisten parinvalintapreferenssejä. Tottakai, jotkut aina rakastuvat renttuihin. Perinteisiä uskonnollisia käsityksiä kannattavat piirit moittivat yleistä löyhää moraalia. Tottakai, nyt eletään eri tavalla kuin ennen ja ihmiset ajattelevat itseään enemmän kuin ennen. Moroskooppi toi vastineessaan esiin kaavoihin kangistuneen yhteiskunnan kasvatusjärjestelmän. Tottakai, peruskoulun opettajien sukupuolijakauma ei ole tasainen, eivätkä asenteet kaikkiin lapsuuden piirteisiin välttämättä kohdallaan. Ilmeisesti yksittäisiä syitä ja niiden yhdistelmiä on yhtä monta kuin ihmiskohtaloitakin, eikä sormella osoittelu auta ketään.

Yksinhuoltajuusongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja. (Toivon, että termiä "yksinhuoltajuusongelma" ei tulkita sukupuolittuneeksi. Luulen nimittäin että enää kun ei juurikaan päivittäin eletä sukuyhteisöissä, lapsen tasapainoisen kasvamisen kannalta molempien vanhempien läsnäolo olisi tärkeää lapsen sukupuolesta riippumatta. Tietenkään aina asia ei ole mikään ongelma.)

Ehkä hieman helpompaa olisi ratkoa ehjissä perheissä olevia kasvatusongelmia ja samalla kenties välttää yksinhuoltajuusongelmaa.

Optimitilanne on Hapulin kuvaama, jossa vanhemmat tasa-arvoiselta pohjalta sopivat kasvatusperiaatteet. Ongelmaksi tässä koituu se, jos toinen osapuoli katsoo olevansa kyvykkäämpi kasvattaja, ja sanelee periaatteet. Silloin joudutaan tilanteisiin, joissa "yhteisesti sovittuja" periaatteita helposti rikotaan. Varmasti sukupuolesta riippumatta.

Onko täysin mahdotonta hyväksyä, että ehkä suurikin osa pojista kaipaa erilaista kasvatusta kuin ehkä suurikin osa tytöistä? Luontaiset poikkeukset tietenkin huomioiden. Ehkä tasapainoisimmat ja tasa-arvoisimmat (tätä nyt tämän paremmin perustelematta heitän ajatuksen, että tasa-arvoisimpaan kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa missä tahansa kontekstissa parisuhteesta työelämään kykenevät parhaiten omien ajatustensa ja ominaisuuksiensa puolesta tasapainoiset ihmiset), parhaiten toistensa kanssa toimeentulevat aikuiset kasvatetaan tukemalla heidän luontaista kehitystään. Mitä jos sukupuolelta ei väkisin - edes näennäisen tasa-arvopyrkimyksen nimissä - riistettäisi sen ominaispiirteitä, vaikka ne jossakin varhaisessa ikävaiheessa aikuisen näkökulmasta vaikuttaisivatkin hieman ei-toivottavilta?

Vanhat koneet

Ruohonleikkuun jälkeen terää puhdistaessa se näytti siltä kuin olisi tarve käväistä tahkoa tervehtimässä. Terä irti ja veturitallille.

Kastelukannulla hieman vettä tahkon vesisäiliöön. Sen jälkeen sulakkeiden tarkistus ja kääntö isommallekin nyrkille muotoillusta kahvasta. Ikivanha moottori ulvahtaa kuuluvasti, kun puolen kilovoltin jännite syöksee siihen useamman kymmenen ampeerin käyttövoimaa. (Tallilla on melko mielenkiintoinen sähköliittymä.)

Moottorista lähtee katon rajassa kulkevaa voimansiirtoakselia pyörittävä hihna, valtaremmiksi kutsuttu. Läps, läps, läps, läps, läpsläps, läpsläps, läpsläps, läpsläps. Tarpeeksi monta kertaa lupailtuaan valtaremmi vetää akselin pyörimään. Kun lepokitka on voitettu, valtaremmin liike ja akselin raskas jyrinä tasoittuvat.

Akselin toimintaa säädetään vivulla, joka tuo mieleen höyryveturin valtaventtiilin kahvan. Vivulla siirretään akselilta liikevoiman ottavia hihnoja kulloinkin haluttuja koneita palvelevaksi. Nyt kahva on valmiiksi asennossa, jossa voimansiirto pyörittää vain tahkoa.

Entisen verstaan kuningas on nurkassa ikuista unta nukkuvalta näyttävä sorvi, jonka tyyppikilpi kertoo valmistetun Yhdysvaltain itärannikolla 1890-luvulla. Siirtämällä voimansiirtoakselin vipua sekin heräisi henkiin taitavakätistä palvelemaan.

Terä teroittuu yllättävän helposti. Tällainen useammasta teräpinnasta koostuva heiluriterä tuntuu pistävän vähemmän pahakseen kiven kanssa kohtaamisia kuin perinteinen malli.

Tahkon säiliöön tuli kaadettua enemmän vettä kuin oli tarpeen. Jätän sen valumaan hiljakseen kastelukannuun. Joku muinainen kaunosieluisia taipumuksia toteuttanut tallimies on maalannut säiliön kylkeen säntillisin jugend-henkisin kirjaimin ohjeen. Enää fragmentti on jäljellä: "[...]ehkäise [...] säi [...] sta". Ehkä ohjeella haluttiin ehkäistä ainakin säiliön ruostumista. Nyt se on tehty.

Iloinen perhetapahtuma siipikarjakasvattamolla

Pinserin uutisoima kummitteleva mehiläistarha on interaktiivisen verkkoviestinnän ja verkkoyhteisöllisyyden kannalta mielenkiintoinen asia. Tosin mehiläisiin ja niiden tarhaukseen liittyen luonto tarjoaa mielenkiintoisempaa pohdittavaa kuin luonnon omiin prosesseihin verrattuna äärettömän alkeellinen atk-tekniikka voi tarjota.

Puolisoni mehiläisistä toinen pesä intoutui tänään parveilemaan. Parveilussa on kyse siitä, että pesässä onnistutaan kasvattamaan uusi emo. Tällöin yleensä vanha emo kerää parven ja jättää pesän. Parvi etsii itselleen uuden pesäpaikan. Näin syntyy uusi yhdyskunta.

Parveilu liittyy mehiläisyhdyskunnan erääseen hyvin mielenkiintoiseen piirteeseen. Nimittäin voidaan katsoa, että mehiläisen elämässä pienin toiminnallinen yksikkö on yksi pesä eli yhdyskunta, joka koostuu kymmenistä tuhansista hyönteisistä. Ajatusta voidaan jatkaa jopa niin pitkälle, että mehiläisyksilö ei oikeastaan ole yksittäinen hyönteinen vaan yksittäinen yhdyskunta. Kutsukaamme seuraavassa selostuksessa mehiläisyhdyskuntaa toiminnalliseksi yksilöksi.

Vain yhdyskunnassa mehiläinen voi toimia ja elää. Mehiläisten käyttäytymisen seuraaminen johtaa ajatukseen yhdyskunnasta eräänlaisena kollektiivisena "älynä", atk-ihmisille tutummin klusterina. Nimittäin mehiläisen "käyttöjärjestelmä", sen toimintaa ohjaava, ihmisen kaltaiseen eläimeen verrattuna alkeelliselta vaikuttava, mutta sangen tarkoituksenmukainen geneettinen koodaus toimii yhdyskunnan tasolla, ei yksittäisen hyönteisen.

Tämä liittyy parveilutaipumukseen siten, että parveilu on oikeastaan ainoa mehiläisen luonnollinen tapa lisääntyä. Alakoulun biologiassa tietenkin opitaan ihmisen omalle - tässä suhteessa kyllä rajalliselle - ajattelukyvylle soveltuva näkemys mehiläisen lisääntymisestä yksittäisen hyönteisen tasolla emon toteuttaman munimisen kautta. Emon munintaa voitaisiin verrata ihmisellä mieluummin vaikkapa solujen jakautumiseen ja sitä kautta tapahtuvaan ihmisyksilön kasvuun. Muniminen ei nimittäin synnytä uutta toiminnallista yksilöä, vaan ylläpitää ja kasvattaa olemassaolevaa. Jotta lajin säilymiselle tarpeellinen toiminnallisten yksilöiden lisääntyminen voisi tapahtua, ei pelkkä olemassaolevien yksilöiden kasvattaminen pitkän päälle riitä.

Mehiläistarhauksessa parveilu ei ole kovin toivottavaa, niin luonnollista kuin se onkin. Nimittäin parven pyydystäminen takaisin tuotantokäyttöön vaatii työtä. Joskus parvi aiheuttaa isompiakin ongelmia löytämällä uuden pesäpaikan vaikkapa naapuritalon savupiipusta. Tarhaajat pyrkivät yleensä estämään parveilun pitämällä pesän niin tilavana, että "klusteri" ei saa signaalia toiminnallisen yksilön koon kasvamisesta lisääntymiskykyiseksi. Toisaalta parveilutaipumus kuuluu mehiläisyhdyskunnan geneettiseen koodiin samalla tavalla kuin lisääntymispyrkimys kuuluu ihmisellekin (minkä voimme usein todeta vaikka blogeja seuraamalla ;-), eikä sitä voida milloinkaan täysin estää.

Mehiläistarhauksessa parveilun sijasta pyritään synnyttämään uusia toiminnallisia yksilöitä tekemällä niin sanottuja jaokkeita, jotka ovat ikään kuin hallittu muoto parveilemisesta. Tästä lisää toiste.

Parvessa mehiläiset ovat yleensä rauhallisimmillaan. Parven toimintatapa on sellainen, että se kerääntyy palloksi yleensä johonkin puuhun muutamaksi tunniksi. Tämän jälkeen se etsii nopeasti uuden pesäpaikan ja aloittaa heti rakennustyön. Parvi tulisi saada kiinni ennen uuden pesän löytämistä. Sitä rakentaessaan yhdyskunta on jo huomattavan puolustushaluinen. Kollektiivisen "älyn" näkökulmasta olisi mielenkiintoista tietää, mitä "klusteri" prosessoi niiden muutaman tunnin aikana, jonka se viettää pallossa.

Parven pyydystäminen oli tällä kertaa helppoa. Pallo löytyi lähipuun oksasta, josta puolisoni pudotti sen pahvilaatikkoon. Kiinnioton jälkeen parvea on syytä rauhoitella sulkemalla laatikko mahdollisimman pimeäksi ja mieluusti toimittamalla se joksikin aikaa viileään. Toinen vaihtoehto on tarjota hyönteisille viilentävä suihku, jotta ne malttavat pysyä tilapäisessä kodissaan ennen uuteen tuotantopesään siirtämistä. Aivan kaikki parven mehiläiset eivät välttämättä ole mukana pallossa. Niitä myös putoilee aluskasvillisuuden sekaan palloa pyydystettäessä. Jos mahdollisimman moni halutaan saada talteen, pitää kiinniottolaatikko jättää paikalle niin, että siinä on pieni lentoaukko pallosta pois jääneitä varten. Kun laatikossa olevat on rauhoitettu suihkuttelemalla, ne eivät karkaa omille teilleen.

Kun parvi on pyydystetty, niille varustetaan uusi pesälaatikko. Parven siirto uuteen pesään on oikeastaan aika hauskan oloinen toimenpide. Mehiläiset kävelytetään lautaa pitkin uuden pesän suuaukolle kevyesti ohjailemalla. Ne eivät vielä tässä vaiheessa ole innokkaita lentämään. Kuin uusien asukkaiden saapuminen avaimet käteen -periaatteella rakennutettuun taloonsa.

Täydellistä tulosta ei parven pyydystämisestä kai koskaan saada. Aina jää mehiläisiä pois, mikä ei ole kovin iso asia, kun parven koko lasketaan kuitenkin tuhansissa mehiläisissä.

Näin sai puolisoni uuden yhdyskunnan. Se ei enää tässä vaiheessa ehdi kerätä kovin paljon hunajaa, mutta jos talveuttaminen onnistuu, voi keväällä aloittaa kolmella pesällä. Iltaisen tarkastuskäynnin mukaan uusi yhdyskunta oli tyytyväinen kotiinsa.

Rautatielinkkejä

Rautatietilasto kuului aikanaan Suomen Viralliseen Tilastoon osana nro XX. Erityisesti toista maailmansotaa edeltävän ajan osalta se on yhdessä rautatiehallituksen vuotuisten toimintakertomuksen kanssa erinomainen lähdeteos rautatiehistoriaan liittyvien kysymysten tutkimiseen.

Jo pitkään rautatietilasto on ollut vanhaan aikaan verrattuna paitsi ulkoasultaan mitä tyylikkäin myös asiasisällöltään mitä vaatimattomin julkaisu. Kesän aikana on viimeisin versio ilmestynyt halukkaiden ladattavaksi verkosta (PDF-tiedosto, 545 kB).

vaunut.org on jo pitkään kuulunut rautatieharrastuksen ykköspaikkoihin tiedon valtatiellä. veturit.org on samankaltainen hieno palvelu.

80 tonnin kuntosali

Kääntöpöydän koppi sai toisen maalikerroksen. Sen ja ruokailun jälkeen alkoi kamppailu. Tyhjänäkin noin kahdeksankymmenen tonnin painoinen Tv1-sarjan väliraskas tavarajunaveturi nro 933 piti siirtää miesvoimin. Tallin edustan raiteet eivät kovin mieluusti kanna Dv12:a tai vastaavan kokoisia työntökykyisiä nykyjuhtia. Ja niin, kahdeksan miestä siirsi, hikeä tihkuen, suonet pullollaan, rautakanget käsissään, vaaditun lyhyen matkan "Jumboa". Liha + tahto vastaan teräs + lepokitka 6-0. Tämä jos mikä on tiimi.

Kuvassa tämänkin sepustuksen sankareita: ylärivissä vasemmalta Jukka (Hki), Ilkka, Ermo, Marko, Jukka (Tl) ja Touko. Alarivissä vasemmalta allekirjoittanut ja Esko. Kuvasta kiitos Johannalle.

Tiimin kuvaan ei ole liitetty yhtäältä vaadittuja, toisaalta kiistettyjä sinkku-statuksellisien puhelinnumeroita ;-)

Jumbon lempinimi juontaa juurensa ajalta ennen 1930-luvun jälkipuolta, jolloin silloinen K3-tyyppi oli raskain veturi Valtionrautateillä. Käyttöhistoriansa näkökulmasta Suomen toiseksi valmistetuin höyryveturityyppi on yllättävän aliarvostettu rautatieharrastuksen parissa.

Lisäys 25.7.2004: Tämä piti vielä laittaa. Kuka nuori rappari pystyy yhtä viileään poseeraukseen? Pikku-E:ltähän ei sitten läppä lopu.

Radio 957

Aika pitkän tauon jälkeen tulimme kaivaneeksi kotistereoiden virittimestä Radio 957:n taajuuden. Siitä pari ajatusta.

Muistaako joku ummehtunutta rock-tähtikulttia (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) uusintanutta Yleisradion 1980-luvun rinnakkaisohjelmaa monen korviin raikkaammalta kuulostaneen "Macho-Manun"? Tietenkin nykyään on vastaavia epämuodollisia hauskoja juttelijoita eetteri pullollaan.

Toisaalta 957:n aalloilta kantautuu melankolinenkin tunnelma. Soi paljon koko maassa kuuluville pääkaupunkikeskeisille trendikanaville tuntematonta vanhempaa rock- ja pop-musiikkia. Sitä pitäisi kai kuunnella siinä Peltolammin pubissa, joka on jo ehditty purkaa. Tai siten Cafe Juntissa, jonka tienoilla on nykyisin uusi muotikapakka.

Väliaikatiedote pihataloustuottajien epäkeskoliitosta

Eilinen myöhäinen ja raskas ateria ja päivän aikana nautitut juomat painoivat kehossa vielä aamupäivällä. Luistin ei liikkunut niin kevyesti kuin uusien laakerien puolesta olisi voinut. Onneksi silloin ei vielä ollut harmia kuumuudesta. Kamera oli jäänyt kotiin, kun etsimeen olisi ollut tarjolla uudenpuhtaista VR Cargo- yhtiön umpitavaravaunuista koostuva juna Kurjenkallion pengerryksellä. (Junaa sopivampi nimitys olisi vaihtotyöyksikkö. Tl-Vi-rataosuus on 29.5.1994 alkaen luettu yhdeksi ratapihaksi, mikä sivumennen sanottuna helpotti vanhoina hyvinä aikoina erinäistä museaalista liikennöintiä ko. rataosalla, oli sitten kyseessä resiina, "Lättähattu" tai "Huru").

Auto paahtui keskipäivän tunnit pihalla. Pesulassa käyttäminen viilensi sen hetkessä, mutta kun jälleen kotona pääsin sisätilojen siivouksen kimppuun, ne muistuttivat saunaa. Koivut tarjosivat hieman varjoa.

Oliko viime kesänä jatkuvasti näin kuuma? Ilmeisesti oli, koska niin todetaan vaikka vuoden takaisissa verkkopäiväkirjateksteissäni. Vuoden täyttäneellä sepustuksella alkaa jo olla oma pieni merkityksensä oman pienen henkilökohtaisen historian näkökulmasta.

Puolisoni lähti katsastamaan siipikarjaansa polkupyörällä. Palasi hetken päästä takaisin todettuaan, että toinen pesä on ahkeroinut tarjolla olevat kennot täyteen. Hurja tahti. Uuden pesälaatikon vieminen vaatii autoa. Toisessa rauhallisempaan tahtiin keräävässä pesässä honeybunny epäilee emo-ongelmaa. Sääli.

Muuten ei pikkupihankaan satokausi näytä kovin lupaavalta. Tomaatit eivät ole jaksaneet kasvaa ilman aurinkoa, yrttimaan tilanne on samansuuntainen eivätkä auringonkukatkaan juuri kohoa. Viime kesänä tilanne oli kovin erilainen. Sipuli sen sijaan näyttää ainakin varsiensa puolesta voivan hyvin. Gladioluksen miekanterät pistävät maasta melko lupaavalla korkeudella. Mutta jos joku vihreä on sateista nauttinut, niin nurmikko. Yhdessä ilmastoinnin ja keväisen kalkkipitoisen lannoituksen kanssa voidaan sanoa runsaan kosteuden ansiosta sammalsodissa päästyn tänä kesänä torjuntavoittoon. Nyt on nurmenkin juurille riittänyt vettä.

Vesireittejä

Aamu alkoi pahoissa teoissa. Kuuden jälkeen ei vielä tuullut, ja pihatien rikkaruohot joutuivat Roundup-suihkeella toteutetun kemiallisen sodankäynnin kohteeksi.

Puolisoni ja minä vietimme koko lailla täydellisen kesäisen lomailupäivän sisävesilaivalla. Hyppäsimme aamupäivällä Hämeenlinnan junaan, ja rantakasinon vierestä nousimme Hopealinjan laivaan. Maakravun silmiin katamaraanirunkoiselta näyttänyt alus kuljetti Visavuoren laituriin, jossa pohjoiseen jatkavien piti vaihtaa laivaa. Laivan kapteenin selostukset reitin varren ympäristöstä olivat paitsi äärimmäisen selkeäsanaisia myös mielenkiintoisia sellaisenkin korviin, joka luulee ennalta tuntevansa jossain määrin Hämeen historiaa ja kulttuuria.

Kotikylä näyttäytyi matkan varrella uudesta näkökulmasta. Kukaan ei sieltä laivaan pyrkinyt eikä ketään jäänyt maihin, joten laituri ohitettiin melko kaukaa. Vanajan lehtomaiset rannat vaihtuivat Pyhäjärven karuiksi kallioiksi Lempäälän kanavan jälkeen.

Nokian vesillä laivan imuun lyöttäytyi vesiskootteri, jolla ratsastaneet kaksi nuorta miestä esittelivät melkoista rodeota. Välillä matkustaja, välillä kuljettajakin joutui kokeilemaan kelluntapukunsa toimivuutta.

Meillä oli aikomus syödä laivalla, mutta tyydyimme muutamiin nestemäisiin virvokkeisiin. Siirsimme aterioinnin Tampereelle, mutta sieltä taajamajuna toi nopeasti kotiin. Kotimatkalla hain polkupyörän tarakalle pizzat rautatieharrastajien paikallisesta kulttipaikasta. Antiterveysaterian kruunasi se, että pizzat huuhdottiin alas Tullintorin marketista ostetulla sangen juurevan makuisella Kukko-nimisellä mallasjuomalla.

Meillä oli pitkästä aikaa kinojärkkäri mukana, ja filmiä paloi kiitettävästi. Minulta paloi myös kalju ja niska. Yleensä ihoni ei pala helposti, mutta järvimaisemassa tätä sattuu. Sen sijaan kulta punapäänä on herkästi palavaa sorttia, mikä tänäänkin kuin varkain tapahtui.

Käyrä nousemaan

Sepustukseni taitaa olla Pinserin listalla tähänastisen sijoituksensa huippulukemissa. Iso kiitos, Khilou :-)

 

Kulutusjuhlaa

Päivän saldoksi kertyi kolme vaihdettua polkupyöränrengasta. Viikonlopun aikana niin retkipyörän kuin yksivaihteisenkin rajapinnat tiehen tuli todettua ongelmallisiksi, mitkä turvallisuuden, mitkä kestävyyden kannalta. Retkipyörään sain hommattua kolme millimetriä aikaisempaa leveämmät renkaat, jotka tuntuivat ainakin asennuksen kannalta paljon vanhoja mukavammilta.

Renkaidenhakureissulla kävin värikaupassa hakemassa maalia viime lauantain jatkoja ajatellen. Kuluttamiseen houkuteltiin maalitehtaan tarjouksella, jossa kymmenen litran pönttö maksoi aika monta euroa vähemmän kuin tarpeelliseksi lasketut kaksi kolmen litran purkkia. Mitähän sitten maalattaisiin?

Bensiiniäkin olisin ostanut, mutta jakeluasema taisi jo kylpeä seteleissään.

Aamuhetki pyörän selässä

Puolisoni lähtiessä aamulla töihin houkutti tyyni ja aurinkoinen sää polkupyörän satulaan. Ajelin vähän yli 40-kilometrisen lenkin Vanajaveden parin selän ympäri rauhalliseen tahtiin. Rauhallisesta menosta huolimatta pullollinen mustikkamehua oli hyvä matkakumppani. Alkaa näyttää kesältä.

Reitin yhdellä hienoimmista kohdista avautuu teollisen yhteiskunnan yksi kansallismaisema. Maisema, joka on jotakin aivan muuta kuin sinänsä kaunis, mutta kuollut Tammerkosken miljöö.

Moni muukin oli lähtenyt pyöräilemään tai rullaluistelemaan. Oli myös pariskuntia, joissa edustettuina olivat molemmat liikkumistavat. Pyöräilijä arvatenkin jäniksenä.

Kaikesta kesäisen pyhäaamun viihtyisyydestä huolimatta en edelleenkään jaksa ymmärtää kaksin liikkuvien hinkua ajaa polkupyörillä rinnakkain sen paremmin kevyen liikenteen väylällä kuin ajoradan reunassakaan. Kun näiltä liikenteen vaarantajilta vielä yleensä puuttuu kypärä, ei ole kaukana ajatus muista piittaamattomista moottoripyöräjengiläisistä, jotka katsovat omistavansa koko tien. Blogimaailman mieliaiheita sivuten on kirjoitettava havainto, että kun kaksi pyöräilijää edustaa tiettyä sukupuolta, ajetaan yleensä rinnan, mutta kun he edustavat vastakkaista sukupuolta, ajetaan yleensä peräkkäin. Keskenään eri sukupuolta olevat pyöräilijäparit ajavat milloin rinnan, milloin peräkkäin. Mitä enemmän turvavarusteita on päällä ja mitä sporttisempi menopeli alla, sitä turvallisemmin yleensä ajellaan (lukuunottamatta muutamia, täällä päin harvoja, kilpailuhenkisiä joille ei kevyen liikenteen väylän asfaltti taida olla riittävän tasaista).

Pensselit heilumassa

Kun menneellä viikolla viikonlopun sääennuste alkoi näyttää lupaavalta, sovittiin pikaisesti talkoot veturitallille. Tällaisia toimintasuunnitelman ulkopuolisia talkoopäiviä on ollut tapana järjestää aktiiviporukan kesken tarpeen mukaan. Viime vuonna sanottiin puolileikillisesti, että ex tempore -talkoissa saatiin enemmän aikaiseksi kuin virallisen ohjelman mukaisissa talkoopäivissä. Aika iso totuuden jyvä tuohon kätkeytyi. Paikalla oli kuuden hengen ydinjoukko: Esko Lohjalta, Marko Tampereelta sekä Tuomisen klaanin tavoitetut jäsenet ja allekirjoittanut paikkakunnalta.

Työkohteena oli kääntöpöydän ohjauskopin maalaus, jonka sateiset säät olivat tähän saakka tehokkaasti estäneet. Vanhan maalin raaputtaminen sentään saatiin tehtyä eräänä aurinkoisena talkoopäivänä. Tämän päivän pilvipouta oli ihanteellinen maalausilma. Kun iltapäivällä aurinko alkoi paahtaa kuumalle tallipihalle, maalausurakka oli jo pitkällä voiton puolella.

Aloitimme suojaamalla naulankannat ruosteenestomaalilla. Ilman tätä tilapäistä pilkkukuumetta rakennus sairastuu pysyvämpään pilkkukuumeeseen ennen aikojaan. Pian pääsimme siirtymään itse lateksiin. Eilen hakemani kymmenen litran pönttö riitti juuri ja juuri janoiselle puuseinälle.

Pensselin varressa kului käytännössä koko päivä. Tietenkin välineiden pesu vei hyvän aikaa. Päivän lopuksi Sanna pyysi pitämään pikkulinnulle hautajaiset. Vaikea sanoa, mikä oli linnun surmaksi koitunut, mutta uhrin näkemisen jälkeen oli ymmärrettävää, miksi nuori naisväki ei ollut tuntenut suurta intoa löytämänsä eläimen keräilyyn ja siirtelyyn.

Ruokatauolla ihmeteltiin taas yhtä viestintäihmettä, jota ei kuulemma tulla kaupan hyllyillä sellaisenaan näkemään. Mitähän tuosta laitteesta enää puuttui? Taskulamppu ja VR:n yleisavain?

Muutama kuva päivän maalausurakasta.

Lomaelämää

Eilisiltapäiväiseltä Tampereen reissulta tarttui mukaan uudet laakerisarjat luistimiin. Maanantainen vesi teki tuhonsa vanhoille yhdessä niihin kertyneen pölyn kanssa. Lisäksi löytyi viimeinkin toimiva työkalu laakerin irrotukseen. Luultavasti jokaisen rautatieharrastajan arsenaaliin kuuluvaa VR:n kolmioavainta muistuttavalla työkalulla yksinkertaisesti painetaan laakeri irti pyörästä. Toimivuus ei perustu sen hienompiin asioihin kuin mittatarkkaan kokoon ja muotoiluun. Aiemmat yritykset kolmikyntisellä ulosvetäjällä ja "vinkasta" itse väsätyllä virityksellä eivät ottaneet toimiakseen. Päinvastoin, milloin pyörän pinnoite, milloin holkkien päät olivat vaarassa. Kokeilulenkki osoitti uuden laakeroinnin toimivaksi.

Kuten asiaa harrastavat minua paremmin tietävät, luistinten laakereissa käytetään ABEC-luokitusta, joka kuvaa laakerien kuulien ja laakerikehän välistä toleranssia. Mitä suurempi luku on, sitä pienemmät ovat toleranssit, eli laakeri on ainakin periaatteessa parempi. Käytännössä tosiharrastajat sanovat, että numeroita tärkeämpää on materiaali.

Lisää haircut-kirjoitusta sen verran, että parturissakin tuli käytyä. Tällä kertaa kaljun ajoi omassa koulussa opiskeleva neitonen. Hinta oli edelleen kohtuullinen 0,00 euroa, eikä ajanvaraustakaan tarvittu.

Värikaupasta oli kuulemma ostettu tänään maalipönttö poikineen. Sääennuste on melko lupaava.

Atk-ongelmien märehtimistä ruokatunnilla

Windows XP -työasema (kuten lähes mikä tahansa tietokone) voi temppuilla mielenkiintoisista syistä. Hämmästyttävällä tavalla uusia, kohtuullisen suorituskykyisiä AMD-pohjaisia tietokoneita vaivanneen kaatuiluongelman syyksi näyttää paljastuneen Windows Update -palvelua käyttävä automaattinen päivitysten haku. Tapa, jolla kone ukeminsa teki, oli niin tyylipuhdas (yhtäkkinen virrankatkaisu ja uudelleenkäynnistys ilman yritystäkään kuuluisan "sinisen kalmanruudun" suuntaan; muistivedoksen kirjoittaminenkin jäi usein tekemättä), että se viittasi lähinnä rautapuolen vikaan. Varsinkin, kun yhden kyseiseen toimituserään kuuluneen koneen emolevy oli todistetusti rikki jo uutena. Aivan tavatonta nimittäin ei ole, että saman toimituserän määrätty komponentti kuuluu vialliseen sarjaan. Joskus 1990-luvun lopulla erääseen yksikköön tuli kolmattakymmentä maailmanmerkkiä kantavaa työasemaa hyvämaineiselta toimittajalta. Yhtäkään konetta ei saatu kytkettyä lähiverkkoon, ei sitten millään. Syyksi selvisi, että kaikissa oli viallinen verkkokortti. Laitetoimittaja ei ensin uskonut diagnoosia, mutta nieleskeli jonkin aikaa, kun asia näytettiin toteen.

Takaisin nykyaikaan. Kun laitteistosta ei näkyviä ongelmia löytynyt, riivin ensin turhat muistinvaraiset ohjelmat pois. Muuten olen sitä mieltä, että nämä kaikenlaiset quick launch - ja indexer-toiminnot ja vastaavat ovat tietokonemaailman hyttysiä. Epäilemättä tarpeellisia joillekin, mutta yleensä niiden vaikutus ihmiselle on lähinnä kiusallinen. Tällä ei ollut vaikutusta ongelmaan, mutta poissulkemistekniikkaa tuli jatkettua sulkemalla erilaisia käyttöjärjestelmän asiakas- ja palvelutoimintoja.

Windows Update -palvelua käyttävien automaattisten päivitysten kytkeminen pois päältä viimein vakautti tietokoneen. Vitsinikkarit voisivat vääntää juttuja Windows-lisäaineallergioista, mutta puoli-intuitiivisesti veikkaan asiallisen syyn liittyvän NTP-protokollaan. Muistanko oikein, että automaattinen päivitystoiminto käyttää verkosta tarkan kellonajan hakevaa NTP-protokollaa, kun se aika ajoin tarkastaa Windows Update -palvelusta tarjolla olevia päivityksiä? Tässä tilanteessa sattui olemaan niin, että kyseisten ongelmakoneiden IP-osoitteet kuuluivat osoitealueeseen, jolle ei ollut palomuurissa hormia NTP:lle. Palomuurin rei'ittämisen sijasta on muutoinkin järkevää ajaa päivitykset lähiverkon työasemiin jollakin tavoin keskitetysti, joten automaattinen päivitysten haku ei tällaisessa käytössä ole edes kovin hyödyllinen toiminto. Koulukäytössä se saattaa häiritäkin aivan aloittelijoita. Sen sijaan koti- ja pienyrityskäytössä, jossa päivityksiä hoitamaan ei ole saatavilla atk-tukihenkilöstöä, automatiikan edut ovat mielestäni mahdollisia harmeja suuremmat. Sen verran usein paikkauksia vaativia tietoturva-aukkoja ja muita ongelmia löydetään.

Oudompi atk-ongelma sen sijaan on yksittäinen työasema, jonka BIOS-asetuksissa emolevyn USB-ohjain kytkeytyy harvakseltaan itsekseen pois päältä. Vaikka ongelma onkin joka ilmenemiskerran jälkeen helppo korjata, se on kiusallinen. Tällä tuskin on mitään tekemistä Windowsin kanssa.

Forssa on Suomen Nashville

Ajoimme viettämään iltaa lounaan suuntaan, tasaisen maan laidalle. Pätkä vanhaa Härkätietäkin ajettiin.

Perillä syötiin lihaa varmaan normaalin puolen kuukauden annoksen verran. Ja kuunneltiin varttuneempien sukulaisten muistoja aina 1930-luvulta saakka.

Paluumatka kulki tasangon keskeltä nousevan tehtaanpiipun kautta. Pienemmässä hämäläisessä puuvillakaupungissa (isompi on tietenkin Nääsville) niitä ei ole enää montaa. Lounaisen Suomen pienehköissä kaupungeissa - en tarkoita rannikon ruotsin- tai kaksikielisiä paikkoja - on oma tunnelmansa. Hieman unelias, osin ränsistynytkin. Silti elävä. Maa ja maalaisuus on lähellä. Nuoret miehet kuin kasvaneet autoihinsa kiinni. Ja paljon lippalakkeja. Asiaa sen paremmin kulttuurintuntemuksella kuin omakohtaisella kokemuksellakaan perustelematta jotakin yhtäläisyyksiä voisi olla massaviihteen tarjoamiin mielikuviin Yhdysvaltain keskilännestä.

Forssan nashvilleyttä voidaan perustella myös kaikkien(?) rakastamilla(?) Malin veljeksillä, jotka renkuttavat paikallista kantria syvällä murteella: "Kuulkaas hyvä neiti, mää tunnen teitin. Lährettekst tei tanssimaan?"

Nyt kaivataan alter egoja Lohjalle, Loimaalle, Salolle, Somerolle...

Interblogismin loppu?

Sitten hieman vakavampaan aiheeseen. Maalaisen huomio interblogistiikan vähenemisestä on tärkeä. Blogisodat ovat muuttuneet lähinnä kylmäksi sodaksi. Hyvä niin. Mutta muukin verkkopäiväkirjojen välinen keskustelu on hiljennyt. Nyt sitä käydään kommenttipalstoilla siellä, missä käydään. Keskustelun seuraajan kannalta on tietenkin hyvä, että ei tarvitse kahlata läpi monia blogeja lukeakseen keskustelun puheenvuoroja. Periaatteellisella tasolla verkkopäiväkirjamaailman yhteisöllisyys on kuitenkin häviämässä keskustelun siirtyessä blogien sisäisiksi. Ihmissuhteiden kaltaiset ahkerimmat keskusteluttajat profiloituvat omiksi aihepiirikohtaisiksi yhteisöikseen.

En väitä, että asia on hyvä tai paha. Väitän, että se muuttaa blogikeskustelun muotoa lähemmäs perinteisiä medioita. Keskenään keskustelevista julkaisuista (tietenkin sellaisiakin on kautta sanomalehdistön historian ollut) siirrytään perinteiseen yleisönosasto-malliin.

Interblogismin sielunmessun ensi tahdit taisi soittaa Bloggerin kommenttimahdollisuus. Ennen sitä kommenttiosastot olivat vain harvojen osaajien tarjoamaa herkkua.

Vinka vilahti oikeassa elämässä

Loman keskellä on tarpeen viettää muutama päivä töissä. Koulutusrintamalla ei täysin nukuta kesälläkään, ja myös näyttöjä järjestetään. Taitaa tulla korjauspuuhiakin.

Ruokatunnilla kävin noutamassa evästä kaupungilta. Samalla reissulla urheiluliikkeen myyjätär pahoitteli, kun ei löytänyt ratkaisua laakeriongelmaan.

Vihainen mäntämoottorin ääni veti katseen ylös. Pienkone kaarsi epätavallisen tiukasti, laski hieman korkeutta ja ylitti kaupungin katot matalalla. Oranssit siivenkärjet paljastivat tyypin, eikä lentokäyttäytyminen tuntunut enää niin erikoiselta. Hieman myöhemmin jossakin pilvien yläpuolella jyrisi isompaa kalustoa, arvatenkin samoissa puuhissa.

Blogimaailmasta pikku huomio, tosin jo muutaman päivän takaisista teksteistä. Tässä ja tässä kiinnitetään eri näkökulmista huomiota asiaan nimeltä oikea elämä. Se taitaakin olla aika kinkkinen juttu.

Luonnon oma suihku

Päivällä aurinkoinen sää toivotti tervemenneeksi luistelulenkille. Meno maistui, ja Metsäkansan kirkon jälkeen päätimme jatkaa vielä Kärjenniemen koululle. Takaisin käännyttäessä pilvet jo pelottelivat taivaanrannassa. Paluumatkan puolessa välissä, juuri sopivasti taipaleella, jossa alikulkuja ei ole, tuli sitten suihku, jonka jälkeen olimme valmiit Mrs. ja Mr. Märkä teepaita -kisaan.

Nyt luistinten laakerit tarvitsisivat kunnollisen huollon, mutta en saanutkaan niitä pyöristä irti sopivan ulosvetäjätyökalun puuttuessa. Valmistajan oma ohje kuusiokoloavaimella painamisesta on hyödyllisyydessään samaa luokkaa kuin kynsisaksien käyttö nurmikon leikkaukseen. Onko kenelläkään hyviä ideoita Fila-merkkisten luistimien pyöränlaakereiden irrottamiseen ilman ulosvetäjää, laakeriprässiä tai muita erikoistyökaluja?

Bittiä ja vähän ratakiskoa

Käytän sähköpostin asiakasohjelmana Mozillaa, johon olen ollut vanhana Netscapen ystävänä hyvin tyytyväinen. Kun roskapostin määrä alkoi olla kohtuuton, otin käyttöön Mozillan oman roskapostin hallintatoiminnon. Se on toiminut hyvin ja tuntunut oppivan tehokkaasti suodattamaan sen tyyppiset viestit, jotka sille opetetaan hiiren klikkauksella. Suodatussäännöistä en ole ollut kovin kiinnostunut. Olen asettanut saapuvan ja suodattimen löytämän roskapostin menemään Junk-kansioon pariksi päiväksi ennen kuin se poistetaan kokonaan. Joskus on hyvä käydä läpi Junk-kansiota ja katsoa, onko suodatin estänyt asiallisen postin saapumista. Tähän asti olen huomannut vain kerran käyneen niin. Moskovasta saapunut kiskoliikennehommiin liittyvä viesti oli jäänyt suodattimeen. Syyksi epäilen sitä, että hyvää englantia kirjoittava Dimitri oli liittänyt loppuun kyrillisin kirjaimin kirjoitetun "signaturen". Ehkä Mozillan roskapostinhallinta oli "oppinut" suodattamaan oletusmerkistöstä (ISO-8859-1) poikkeavat viestit, kun yhteen aikaan jatkuvasti kiusanneet itäaasialaisten kielten kirjoitusmerkkejä sisältäneet lääkemainokset oli määritetty roskapostiksi.

Päivällä yritin sadekuurojen välissä polkaista veturitallilla päivittämässä virustorjuntaohjelman. Tallin tietokoneessa on puhelinmodeemiyhteys, ja päivittäminen on sen kanssa yleensä turhauttavan hidasta. Lisäksi ohjelman valmistaja on suosittanut Windows 95 -tietokoneiden Winsock2-sovellusrajapinnan päivittämistä. On ihailtavaa, että ohjelmistovalmistajilta löytyy vielä tukea Windows 95:lle. Olkoonkin, että käyttöjärjestelmä on monessa suhteessa puutteellinen nykyisiin verrattuna, mutta toisaalta se on riittävä monenlaiseen peruskäyttöön. Meillä on kotikäytössä yksi Windows 95 -tietokone, josta on palomuurin, reitittimen ja ADSL-päätteen kautta kiinteä yhteys Internetiin. Tuon tyyppisessä jatkuvassa verkkoyhteydessä olevassa tietokoneessa muutama muukin ongelma ratkesi Winsock2:n päivityksellä.

Sadekuurojen välillä käyminen osoittautui turhaksi toiveeksi. Kastuin mennen tullen oikein kunnolla. Olisi pitänyt ottaa sadeviitta päälle.

Marko oli tullut Tampereelta viettämään pyhäpäivää tallin kirjastoon. Matkapuhelinsuunnittelijan kanssa juttu tahtoo olla jossain määrin bitin puhumista, mutta päästiin asiaankin: rautateihin. Pois lähtiessä Sanna kertoi ilahduttavan asian: EFi-vaunun kattotuulettimet eivät päästä rankkasateellakaan vettä läpi. Viime viikon talkoopäivä ei mennyt aivan hukkaan.

Tihkusadetta Hämeen mailla

Aamulla, kun vein petivaatteet ulos, aurinkoinen tuuli tuntui eksoottisen lämpimältä. Täkkejä puistellessani naapurin Jussi lähti ampumaradalle.

Kun oli aika hakea tekstiilit pihalta sisään, oli tuuli hankkinut pilviä eikä tuntunut enää niin lämpimältä.

Päivällä kävimme Tampereella viemässä henkilöautokuormallisen kartonkia, pahvia ja pahvitölkkejä kierrätyspisteeseen. Oman kylän kierrätyspisteiden ylläpitäjäyritys aikanaan kyllästyi, kun pahvinkeräyslaatikot oli toistuvasti täytetty sinne kuulumattomalla materiaalilla.

Ikävä kyllä Tampereellakin paperinkeräyslava näytti pursuavan rikottuja ja rikkomattomia pahvilaatikoita, vaikka pahvinkeräyslava oli vieressä. Emme kai me hämäläiset oikeasti ole noin tyhmiä?

Isot, monipuoliset kierrätyspisteet on sijoitettu usein automarkettien yhteyteen. Tämä on maankäytön ja olemassaolevien liikennevirtojen kannalta järkevää, mutta samalla paitsi vähentää kierrättämisen mahdollisuuksia autottomilta myös lisää entuudestaan liikennevirtoja. Vaikutus sinällään on automarkettien luoma: yhtäältä vähennetään kohtuuhintaisia kulutusmahdollisuuksia ilman autoa liikkuvilta ja toisaalta lisätään liikennettä. Kotimarkettiin verrattuna muun muassa ruisleipä, tomaatit ja appelsiinimehu ovat jäähallin nurkalla sangen halpoja. Vähän uusia petivaatteitakin tuli kärryn pohjalle. Tampereella olisi rike historiaa vastaan ostaa muuta kuin skottilaisen tehtailijan nimeä kantavaa.

Tampereen kauppareissuihin meillä on ollut tapana yhdistää ulkona syömässä käyminen. Kävimme kansanruokalassa keskustan vilkkaan kävelykadun varrella. Suositussa paikassa annoksen saaminen kestää, mutta samalla on aikaa katsella katuelämää, joka pikkutaajamalaisen silmiin on kovin vilkasta.

Polterabend-seurueita kulki kaksin kappalein. Ovatko naiset innokkaampia järjestämään näitä tapahtumia ystävilleen kuin miehet? Käytännön elämän kannalta on mielenkiintoista, miksi tällaisia juhlatilaisuuksia järjestetään ennen avioliittoon eikä ennen avoliittoon astumista. Nykyään aika harva - tiettyjä vakaumuksellisia piirejä lukuunottamatta - kai astuu avioon ennen avoliittoa. Yhä useammin avioliitto on avoliitolle lähinnä muodollisen statuksen - mukaanlukien polttarit ja prinsessahäät - tarjoava lisäke.

Avioliittoa perustellaan olemassaolevaan lainsäädäntöön perustuvilla syillä, ja - itse asiassa perusteettomasti - myös Raamatulla. Tässä kuten missä tahansa ihmissuhteessa sisältö ratkaisee. Ei kai sentään ole niin, että muotoja ja juhlia painottava trendikäs avioliittokulttuuri on yksi syy erojen suureen määrään? Arkisesta elämästä ei kehkeydykään päättymätöntä elokuvan loppukohtausta? Arjen ja pyhän hetkellinen erottaminen ei tee arjesta pysyvää pyhää?

Pelkään, että avioliitto kahden ihmisen välisenä liittona saattaa olla sitä vähämerkityksellisempi, mitä suurempia ulkoisia merkkejä siihen liitetään. Vanhat perinteet ovat mukavia, tottakai, mutta missä kulkee perinteiden noudattamisen ja itsetarkoituksellisuuden raja?



Kotiin palattuamme hyppäsin polkupyörän selkään puukko taskussa. Sopiva koivikko on jo vähän matkan päässä peltotien varressa. Mutaisille maille ei tarvitse kulkea. Tieltä poikkeavan kapean kulkureitin päässä oli heinikossa painanne. Peura käynyt lepäilemässä? En raskinut riipiä liiaksi bambinruokaa, joten saunavihdasta tuli kapealinjainen. Sateessa katkottu vihta teki tehtävänsä jo tuoksun puolesta.

Siivouspäivä

Pidimme tavanomaista laajamittaisemman siivouspäivän päättyen saunan kuuraukseen. Mattojen tamppaamisen jälkeen aamukaste oli kuivunut, joten nurmikonleikkuukin tuli hoidettua hyvän sään aikana. Koko päivän aina siihen saakka, kun kello lähestyy iltakymmentä, on joltain suunnalta kuulunut ruohonleikkurin pärinä.

Pölyjä pyyhkiessä huomasimme, kun soratien päässä kääntämistä yrittänyt auto oli jäänyt saveen. Aivan kuten meille kävi eilen peltotiellä. Menin auttamaan, ja tällä kertaa pelkkä työntäminen ja ajolinjan vaihto auttoivat auton tielle. Kuljettajasta, muodolliseen kesäasuun pukeutuneesta keski-iän ylittäneestä miehestä, tuli jostakin syystä mieleeni jonkin niin sanotun vapaan kirkkokunnan saarnamies. Jos hän olisi sellainen ollut, asia olisi luultavasti käynyt ilmi tavalla tai toisella myös hänen puheistaan.

Illalla paikallinen market oli pullollaan onnellisia uusia mäyräkoiranomistajia. Meille riitti pienempi versio.

Vielä opintien sivupoluilta

Eilen kirjoitin kesällä monelle ajankohtaisista opiskeluasioista. Itse asiassa en ole itse ollenkaan irti tilanteesta. Pitäisi nimittäin päättää, lähtisinkö katsastamaan jotakin opintien lyhyttä sivupolkua taas syksyn tullen. Syystä tai toisesta olen melko usein hankkiutunut joidenkin - usein ihan harrasteluonteisten - opintojen pariin syksyisin. Tosin auskultointiin liittyivät kasvatustieteelliset perus- ja aineopinnot, satunnaiset avoimen yliopiston atk-kurssit menevät jollakin tavalla ammatin piikkiin, mutta sitten taas jokin kansalaisopiston saksan kielen kurssi on ollut puhdasta harrastelua. Olen hyödyntänyt aika paljon Tampereen avoimen yliopiston tarjoamia palveluita. Heillä on laaja tarjonta ja toimipisteet niin Tampereella kuin Hämeenlinnassakin. Sieltä toimitettiin jo mainos alkavista opinnoista, mutta mitään kovin innostavaa ei löytynyt. Jokin museologiaan liittyvä koulutus olisi harrastustoiminnan kannalta äärimmäisen kiintoisa ja varmaan hyödyllinenkin, mutta sellaista ei tamperelaisilla ole tarjolla.

Rauhallinen iltapäivä

Auton työntäjää tai "havujaperkele" ei toistamiseen tarvittu. Puolisoni kaltaisen taitavan kuljettajan - olen kai ennenkin kirjoittanut, että kommuunissamme ei ole pienintäkään epäilystä siitä, kumpi on parempi autoilija - ohjaamana savinenkin tieura vie autoa eteenpäin.

Pihaan on poikennut tänään paljon väkeä. Harvinaista ja ilahduttavaa. Anoppi ja kummityttö poikkesivat pyöräretkellään. Vilma-neidin kummisetä, löytölapsen viime syksynä meille toimittanut Erkki-isäntä puolisoineen ja naapureineen poikkesivat tervehtimään. Vilma tuli näytille, mutta hieman ujosteli vieraita. Ehkäpä lukuisista kehuista innostuneena se sitten pyydysti sisiliskon. Tai paremminkin sisiliskon hännän. Säikähtänyt, mutta muutoin vahingoittumattomalta vaikuttanut matelija siirrettiin hämmästyneen kissan ulottumattomiin. Toivottavasti lisko ehtii kasvattaa uuden hännän ennen talvea. Häntään varastoituva rasvakudos toimii talvihorroksen ajan energiavarastona.

Iltapäivän lopuksi kulta lähti tyttöseurassa polkemaan järven ympäri. Lekottelupäivien jälkeen koin itsekin tarpeen tehdä jotain fyysistä, ja katselin vuoroin rullaluistimien, vuoroin lenkkitossujen suuntaan. Läntisellä taivaalla roikkuneet tummat pilvet veivät kiinnostuksen viimeksimainittuihin, vaikka mikään suosikkiliikkumismuotoni ei kyseessä olekaan. Tutun reitin loppuosuuden soratiellä, vähän vanhan kirkon hirsistä rakennetun kartanon jälkeen, sade sitten alkoi.

Opintien kulkijan veräjät

Näinä päivinä monet opintietä kulkevat ovat saaneet tai saavat tiedon siitä, mitkä veräjät ovat ensi lukuvuodelle avoimina. Riemullisia hetkiä, mutta varmasti pettymyksiäkin. Niin paljon koulumaailmaa kuin minun ammattini puolesta pitäisi tunteakin, en omakohtaisesti osaa asettua yhteisvalintojen ja pääsykokeiden tulosten julkistamistunnelmiin. Oma opintieni on ollut paitsi lyhyt ja kapea, myös tasainen. En ole koskaan tullut hakeutuneeksi sellaiseen koulutukseen, johon olisi ollut vaikea päästä, vaan simppelisti kulkenut opintietä pisteestä P₁ pisteeseen P₂. Peruskoulun jälkeen lähivuosien tulevaisuus oli selvitetty pyöräilemällä asianosaisen koulun ilmoitustaululle ruokatunnin aikana. Tuskin mietin asiaa ainakaan yhtä ruohonleikkurin kahvoissa vietettyä iltapäivää enempää. Toisen asteen koulutuksen jälkeinen mahdollisuus tiedotettiin komppanian kirjurin jakamana, monien muiden samansisältöisten tiedonantojen ja tyttöystävien kirjeiden joukossa nuorten miesten suosiossa olleelle Padasjoella sijainneelle telttailu- ja retkeilyalueelle. Viimeistään seuraavan päivän poteronkaivamis-, ammunta tai mitkä lie reippaat harjoitukset painoivat asian taka-alalle. Keväällä harkitsin useasti, hyödyntäisinkö edellisenä kesänä avautuneen veräjän vai vaihtaisinko kauluslaattoja ja lähtisin "kessuksi Upinniemeen".

Henkilöhistoriallinen ketään kiinnostamaton jaaritus sikseen ja asiaan. Haluan tuoda esiin yhden opiskelumahdollisuuden välivuodeksi heille, joille tämä kesä ei tuonut mieluista jatkotaivalta opintiellä. Kansanopistojen, avointen korkeakoulujen ja monien muiden oppilaitosten tarjonnan ohella ei kannata unohtaa ammattikoulua.

Laaja-alaista, runsaasti yleisopintoja sisältävää ja niin sanotun yleisen jatko-opintokelpoisuuden antavaa 120 opintoviikon laajuista ammatillista perustutkintoa ei välivuotta viettävä ehdi suorittaa. Mutta Suomen koulutusjärjestelmän toisen asteen ammatillisen koulutuksen muut portaat, niistä lähinnä ammattitutkinto, on täysin realistinen mahdollisuus, mikäli esimerkiksi työkokemuksen tai omatoimisen opiskelunkautta tuntee kyseistä alaa. Läpihuutojuttuja eivät ammattitutkinnot tietenkään ole, päinvastoin. Vaikka ammattitutkinnot on ensisijaisesti tarkoitettu alan työtehtävissä vähintään muutaman vuoden työskennelleille muodollisen osaamisen osoittamistavaksi ja/tai alan ammatillisen perustutkinnon suorittaneille jatkokoulutusväyläksi, on lukuisia käytännön esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat menestyksellisesti suorittaneet ammattitutkintojen osia tai jopa kokonaisia tutkintoja mieluisallaan alalla ilman työkokemus- tai perustutkintopohjaa.

Ammatillinen tutkinto tai sen osa takataskussa ei ole huono idea myöskään pitkäkestoisempaa opiskeluaikaa ajatellen: kesätöitä saa helpommin, parempipalkkaisia ja kenties mieluisemmilta aloilta ammatillisen tutkinnon tai sen osan suorittaneena kuin "ammattitaidottomana". Myöskään todellisen osaamisen ja työelämässä menestymisen kannalta ei ole lainkaan huono asia se, että lähinnä johtaviin tehtäviin tähtäävän tiedekorkeakoulututkinnon tukena olisi saman alan suorittavan työn tutkinto.

Ammattitutkintoja eri aloilta tarjoavat ammatilliset aikuiskoulutuskeskukset, joiden kaikille täysi-ikäisille avoimet koulutukset tapaavat alkaa muiden koulujen aikataulussa elokuussa. Vaikka hakuajat kenties olisivatkin menneet, kannattaa peruutuspaikkoja kysellä elokuulle saakka.

B-boys, b-girls throw your cars in the mud

Oli pitkästä aikaa mehiläisille suotuisa aurinkoinen päivä. Puolisoni lähti käymään pesillä tarkastamassa lisälaatikoiden tarvetta ja tekemään muita hoitotoimenpiteitä. Suojavarusteettomana en lähtenyt mukaan. Jonkin ajan päästä hän palasi jalan kertomaan auton jumittuneen kääntöpaikalle saviselle peltotielle. Sateiden jälkeen ei traktorin tarvitse montaa kertaa peltotietä ajella, kun pinta pehmenee savivelliksi. Aerodynaamisesti optimoidulla autolla tuollaisille teille ei ole edes menemistä.

Otimme pari laudanpätkää mukaan ja lähdimme nostamaan autoa. Vanhan kansan konstilla - kuusenhavuja vetävien pyörien alle - ja pienellä vauhdinotolla minun työntäessäni perästä auto nousi saviselta kääntöpaikalta tieuralle ja mehiläishoitaja pääsi töihin.



Siivekkäät olivat varsin aggressiivisia. Vaikka kuinka onkin kiltiksi sanottu italialainen rotu, ymmärtäähän sen, kun pitkästä aikaa hyvän lentosään aikana tullaan häiritsemään. Toisaalta hyvä lentosää on otollinen hoitotoimille, koska mehiläisten enemmistö on medenkeruumatkalla eikä pesillä. Shortsiasuisena sain äkäisen häädön, mutta polkupyörä pieneerivarusteilla lastattuna on parkkeerattu heti oven eteen nokka tietä kohti. Jos vaikka joutuu polkaisemaan mäen tuolle puolen auton nostotalkoisiin.

Halpaa perushenkilöautoa maastokelpoisempi auto olisi kiva. Ei mikään katumaasturi tai SUV (tämä on muuten lyhenne, jonka olen ensi kertaa kuullut blogisteilta, mutta vasta joku aika sitten lukaisemani Tekniikan Maailman numero valaisi, mistä kotimaan automarkkinoilla on kysymys) vaan enemmän "työkäyttöön" sopiva. Nivaa on taas ikävä.

Nichts Neues

Viime päivien tunnelma on ollut hieman alakulotettu. Päivät valuvat ohi. Ei sateiden vuoksi vaan tekemättömyyden. Nenä kirjassa istumisen sijaistoimet ovat olleet vähäisiä.

Tänään sain vain vaihdettua uuden sisärenkaan vuosia käyttämättä seisseeseen vanhaan polkupyörään. Kolmivaihteinen perinteisellä napavaihteella varustettu polkupyörä on varsin näppärä laite. Kiinteällä välityksellä varustettuja peruspyöriäkin oli aikanaan muotia muuttaa kolmivaihteisiksi. Torpedo-napavaihde oli silloin päivän sana.

Runon ja suven päivä

Epärunollisuuteni ansiosta Betonimylläri jää odottamaan parempaa aikaa, vaikka se kalenteriin sopisikin.

Päivän kirjallisuusannokseksi sai riittää "Me Tupu, Hupu ja Lupu". Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kun on lukenut yhden Barksin tarinan, on lukenut ne kaikki yhtä hyvin kuvallisen kuin juonellisenkin ilmaisun puolesta. Sinänsä Disney-maailma on mestarillinen: kerran ilmaistua pedanttisen tarkasti uusintavaa luovuutta nimenomaan tarvitaan ylläpitämään fani-ilmiötä, jolloin kulttuurillinen toiminta tulee markkinataloudessa kannattavaksi.

Iltapäivällä rullasauvailimme tehtaanpiippujen suuntaan. Omin voimin kulkeneita oli liikkeellä paljon. Synkät pilvet ja kaukainen jyrinä panivat miettimään jatkamista jo pian kunnanrajan jälkeen. Päädyimme kuitenkin Metsäkansan kirkolle saakka. Takaisin päin painelimme kilpaa saderintaman kanssa. Vain muutama tippa saatiin viime metreillä. On tunnustettava, että märällä pinnalla luistelun huono puoli on laiskan mielestä lähinnä se, että pyörät pitää avata ja akselit ja laakerit kuivata, siivota ja öljytä. Tämä ei tietenkään olisi huono toimenpide vaikka miten usein tehtynä.

Euroja ja atk:ta

Kumisaappaan korjaus tuli halvaksi. Saapas, neljä tukevalla soljella varustettua nylonhihnaa nurmikon "ilmastointikenkiin" alkuperäisten heppoisten tilalle ja tavalliset kengännauhat yhteensä 10 euroa. Usein vanhan korjaaminen on uuden hankkimista järkevämpää. Radiosta katosi sunnuntaisen ilmeisesti salaman aiheuttaman hetkellisen sähkökatkon vuoksi LCD-näyttö. Muuten se soi hyvin. Tänään irrotin laitteen sähköverkosta, se naksahti kevyesti, ja virran uudelleen kytkemisen jälkeen näyttö kertoi taas taajuuslukemia. Boottaus näemmä auttaa mitä moninaisimpiin laitteisiin.

Jos suutarista selvittiin halvalla, ei Microsoftista niinkään. Kesälomalla on pitänyt työskennellä tähän saakka uuden ohjelmistovuosisopimuksen tekemisen verran. Kolmen ja puolensadan työaseman peruslisenssipaketti (Windows, Office ja joitain muuta pientä siten, että aina on käytössä uusimmat mahdolliset versiot) lisättynä pikkuoptioilla ei ole ihan kympin tai parin juttu. Silti koulusopimus on edullinen muihin lisenssivaihtoehtoihin verraten.

Miksi koulumaailmassa ei sitten käytetä vapaalevitteisiä ohjelmistoja? Osin käytetäänkin. Vähintään Linux-maailman palvelinpuolen tuntemus on välttämätön perustaito atk-alan työntekijälle. Jos jätetään laskuista puhtaasti atk-alan ammatillinen koulutus (jossa yksittäisten toimintamallien sijasta on tärkeää hakea kokonaisvaltaista ymmärtämystä, ja yksittäinen, vähän väliä päivittyvä väline jää lopulta toissijaiseksi) ja yleissivistävä koulutus, väitän että on tärkeää järjestää ammattiin vaadittava koulutus välineillä, joita työelämä käyttää. Halusimme tai emme, joitakin paljon julkisuutta saaneita yksittäistapauksia lukuunottamatta perustoimistojen työasemat niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla toimivat Microsoftilla.

Vuosia sitten, kun Corel oli suunnilleen ainoa tunnettu Microsoftin haastaja toimisto-ohjelmistojen rintamalla, väittelin eräillä messuilla Corelin maahantuojan kanssa koulujen roolista. Hänen mukaansa koulujen tulisi valita perustason atk-opetuksessa käytettävät välineensä omien intressiensä mukaan piittaamatta ulkomaailmasta. Silloin Corel olisi ollut vahvoilla paitsi hinnan, myös vielä tuolloin lukuisten WordPerfect-ystävien ansiosta. Itse pidin tuolloin jo varsin Microsoft-suuntautunutta työelämää tärkeämpänä viiteryhmänä. Eihän rakennusmiehiäkään opeteta rakennuttamalla kivisiä Suitioita, vaikka moni asiakas varmaankin voisi vapaasti valitessaan asua mieluummin sellaisessa kuin kerros- tai pakettitalossa.

Edellä sanottu pätee, kun on kyse suorittavista tehtävistä atk-alan kannalta. Esimerkiksi lääkäri tai varastomies ovat loppukäyttäjiä, eivätkä he ole organisaatiossaan asemassa, joka päättää atk-työvälineistä. Heille on tärkeää saada riittävän täsmällinen koulutus käyttämäänsä työvälineeseen, oli se atk-ammattilaisen mielestä enemmän tai vähemmän hyvä. Heidän työnsä pääsisältö on muuta kuin atk-työtä, eivätkä he ole organisatorisesti atk-alan muutosagentteja. Sen sijaan atk-alan ammatteihin kouluttautuvat on tärkeää tutustuttaa myös vaihtoehtoisiin järjestelmiin, koska niiden kanssa toimiminen ja näkemysten ja kokemusten välittäminen on heidän työtään.

Sotakirjaspoilereita

Päivä kului kirjojen parissa. Nils-Erik Stenbäckin "Vaaran merkit" -muistelmien jälkeen meni yhdeltä istumalta vasta ilmestynyt Aimo E. Juholan, Georg-Erik Strömbergin ja Jyri Paulaharjun "Päämajan hukatut kuukaudet - tilannekuvan hahmottuminen Kannaksella 1944". Kaksi ensimmäistä kirjoittajaa olivat tapahtumissa itse mukana, Juhola tiedustelulentoja suorittaneena vääpelinä ja Strömberg päämajassa alemmissa upseeritehtävissä. Silti teos on enemmän tutkimus kuin muistelmateos. Johtavassa asemassa olleet Mannerheimista Paasoseen ja Heindrichsista Käköseen ovat aikanaan kirjoittaneet omat näkemyksensä asioista. Johtoportaasta kai suurin osa "vaikenevaa kenraalia" Airoa ja "ritari hyvettä" Nihtilää lukuunottamatta ovat jättäneet historian lehdille omat viralliset muistonsa. Suorittavaan portaaseen kuuluneen vääpelin ja kapteenin ei ole tarvinnut etsiä selityksiä omille tekemisilleen tai tekemättä jättämisilleen. Teksti on maltillisesti ja laajaan arkistoaineistoon perustuen kirjoitettu. Se ei luo sankarimyyttejä mutta ei etsi syntipukkejakaan. Ei se toisaalta anna mitään järisyttävää uuttakaan, mutta kokoaa tiivistetysti Neuvostoliiton suurhyökkäystä edeltäneen tapahtumasarjan suomalaisten kannalta.

Juhola, Strömberg ja Paulaharju eivät arvostele päämajan ylimmän johdon välinpitämättömyyttä yhtä kärkevästi kuin Stenbäck tekee. Stenbäckin poleeminen kanta on hyvin ymmärrettävä sikäli, että kuten hän itsekin kirjoittaa, hän oli sukutaustansa ja koulutuksensa ansiosta ennen sotaa ja osin sen aikanakin sellaisella kansainvälisellä näköalapaikalla, johon verrattuna Suomen korkeimmankin sotilasjohdon informaatioympäristö oli rajoittunut. Stenbäck syyttää - maailmanmiehen tyylikkäin sanankääntein ja henkilöihin juuri kajoamatta - suomalaista johtoa ajatusmaailman rajoittuneisuudesta, kuten Suur-Suomi-henkisestä toiveajattelusta ja sotaa käyneiden maiden sotapotentiaalista kertovien tietojen sivuuttamisesta.

Toisaalta Stenbäckin ajattelu liikkuu niin laajoissa ja (maailmanpolitiikan kannalta) abstrakteissakin kuvioissa, että jotkin konkreettiset tyylikkään deduktivistiseen ajatuskuvioon liittyvät yksittäistapahtumat saivat kohtuuttoman merkityksen. Siinä missä Stenbäckille on historian punainen vaate huomiotta jäänyt Tukholman kautta vähän ennen suurhyökkäystä puhelimitse tullut varoitus, samainen puhelu on Juholalle ja kumppaneille vain yksi huomiotta jäänyt vaaran merkki lukuisten tiedusteluraporttien ja ilmavalokuvien sarjassa. "Päämajan hukatut kuukaudet" ei yritä löytää yksittäisiä syitä neuvosto-offensiiviin valmistautumattomuuteen, mutta kokoaa lukijan eteen faktoja päämajan ja armeijan, lähinnä IV armeijakunnan, toimintatavoista ja käytössä olleesta informaatiosta.

"Päämajan hukattujen kuukausien" jälkeen siirryin hieman lähemmäs nykyaikaa joskus aikaisemminkin tavaamani everstiluutnantti Pertti Salmisen "Puolueettomuuden nimeen" -teoksen kanssa. Noottikriisin aikoja Suomen sotilasjohdon näkökulmasta tarkasteleva teos on historiallinen tutkimus sanan varsinaisessa mielessä. Sotilaalliseen tapaan Salminen ei suuresti koskettele sotilaspolitiikkaan liittymättömiä poliittisia kysymyksiä, minkä vuoksi taustalla häärivä kaljupäinen presidentti jää kirjan myyttiseksi hahmoksi. Vaikka kirjaa ilmestyessään 1990-luvun puolivälissä markkinoitiin hieman rautkalliomaiseen sensaatiohenkeen, ei sen sivuilta välity kuvaa Suomen sotilaallista puolustusta vähättelevästä Kekkosesta. Ennemminkin presidentistä, joka jätti sotilasasiat ammattimiehille.

Salmisen kirja sisältää mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten sen, miten Puolustusvoimissa katsottiin ainakin vielä 1960-luvun alussa tarpeelliseksi tarkkailla kommunististen ryhmien jäseniä turvallisuusuhkana. Julkisivusta huolimatta Puolustusvoimilla oli yhdessä maan poliittisen johdon kanssa pitkälle mietitty uhka-analyysi Neuvostoliiton aggression varalle. Muun muassa varuskuntien rakentamistoimintaa - ja sitä kautta sodan ajan joukkojen harjoitustoimintaa - toteutettiin paitsi poliittisesti korrekteilla Lounais-Suomen ja Lapin alueilla, myös Kajaanissa, joka muistettiin itäuhan kannalta strategiseksi suunnaksi jo talvisodan ajoilta. Miten tämä liittyy kotoisiin kommunisteihin? Suoraan hyökkäykseen ei rauhan oloissa uskottu, mutta uhkakuvana oli kotimaassa tapahtuva vasemmistovallankumouksellinen toiminta, jonka jälkeen kutsu itänaapurin väliintuloon voisi tapahtua oman maan piirien taholta. Salminen tunnustaa Kekkosen ansiot suomalaisen kommunistisen liikkeen sitomisella sanattomaan yhteiskuntasopimukseen.

Oma näkemykseni on, että toisen maailmansodan jälkeen esiin nousseen radikaalin vasemmiston nopeimmin hyödynnettävä käyttövoima, sisällissodan ja sen jälkeisten aikojen vääryyksien hyvittäminen, oli toteutettu osin ilman kommunistien ansiotakin jo pian toisen maailmansodan vuosien jälkeen lainsäädännöllisillä ja yleisen asenneilmapiirin muutoksilla. Tahtoen tai tahtomattaan kulttuurillisen sinetin päälle löi Väinö Linna voimalla, josta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivät kirjailijat voivat ennen sitä ja sen jälkeen vain haaveilla. Taistelevaa vasemmistolaisuutta ei enää tarvittu, vaikka jotkut sota-ajan kommunistit jäivät taisteluasemiinsa. Radikaalista vasemmistolaisesta ajattelutavasta tuli suurelta osin tiedekorkeakoulutetun älymystön aate, jota se taitaa tänäkin päivänä olla. Mielenkiintoista kyllä, äsken lukemani muistelija Nils-Erik Stenbäck piti juuri fyysisestä taistelusta aivojen taisteluun siirtynyttä eurokommunismia 1980-1990-lukujen taitteessa tapahtuneen itäblokin reaalisosialismin kaatumisen pääsyynä. Stenbäckin ajatuskulku on miehelle ominaisesti melko kaukaa tavoitettava, mutta vallankumousoppiin uskoneen järjestelmän on täytynyt perusteiltaan järkyttyä, kun se on huomannut, että todellista halua vallankumouksiin ei Euroopassa enää ole. Siitäkö viimeistään Moskovan kesäolympialaisten (moniko muistaa söpön Misha-karhun :-) aikana havaittu yleinen välinpitämättömyys?

Palatakseni vielä Salmisen teokseen sen mukaan neuvostoliittolaiset yrittivät shemeikkamaisella toiminnalla saada Suomea lähemmäs itseään. Noottikriisin jälkeen oli yhdessä todettu, että Suomen ilmapuolustus oli vaatimattomissa kantimissa (tätä myös Suomen sotilasjohdon tunnustamaa seikkaa pidetään joskus nöyristelynä itään, mutta on muistettava, että Suomella oli uhkaskenaariot myös Neuvostoliiton maahantunkeutumista vastaan, eikä ilmatilan suojaamattomuus ollut hyvä asia sitäkään ajatellen). Neuvostoliitto tarjosi vanhentuneita - joskin Suomessa käytössä ollutta kalustoa parempia - MiG-19-hävittäjiä. Kun Suomen kiinnostus kohdistui ajanmukaisempiin ruotsalaiseen Drakeniin ja ranskalaiseen Mirageen, shemeikka toi pöytään näiden kanssa kilpailukykyisen MiG-21:n, mutta siten, että sen ilmataisteluohjusaseistus varastoitaisiin itänaapuriin odottamaan kriisiä. Eihän Drakeniinkaan olisi saatu siihen kuuluvia yhdysvaltalaisperäisiä ohjuksia. Mielenkiintoinen ajatus: miltä olisi Suomen ilmapuolustus näyttänyt, jos sen torjuntahävittäjien tärkein aseistus olisi ollut rauhan aikana varastossa Neuvostoliitossa?

Kyllähän MiG-21:t sitten aikanaan tulivat, samoin Drakenitkin. Ohjuksia myös, mutta kaikki se hieman myöhemmin.

Mielenkiintoinen Salmisen sivuhuomautus koskee noottikriisin aikaan uudelleen sota-ajan jälkeen alkanutta ja tähän päivään saakka jatkunutta Puolustusvoimien viehtymystä esitellä julkisesti iskukykyään. Salmisen kritiikki tätä toimintaa vastaan kohdistuu siihen, että mieluusti esitellään tehokkaita ja nykyaikaisia asejärjestelmiä, joita on ollut käytössä noottikriisistä alkaneesta puolustusvalmiuden kehittämisestä alkaen - mutta operatiivista käyttöä ajatellen liian vähän. Viime vuosina julkisuudessa esillä ollut varusmiesten ja erityisesti reserviläisten kuntoselvitys taitaa viedä pohjan teknologiaan keskittyneeltä mainostoiminnalta. Iskukykyesittelyssä on oletettu kansan fyysinen kunto ja kyky selvitä poikkeusoloissa samantasoiseksi kuin se oli sota-aikana ja vielä 40 vuotta sitten maa- ja metsätöiden karaisemassa Suomessa.

3.7.2004

Sateinen talkoopäivä oli monelle pettymys. Suunnitellut maalauspuuhat muuttuivat märäksi ruohonleikkuuksi ja rikkaruohonkitkemiseksi, jotka kylläkin ovat maalaamiseen verrattavia ympäristön ulkoasun hoitotoimenpiteitä. Maaherra ja kylän johtoporrasta käväisivät vierailulla. Esko pesi saunan ja Ilkka veti kierroksen saksalaisille turisteille. Minä kiipeilin EFi-vaunun katolla hillitsemässä tuulettimia, jotka sadekesänä uhkaavat torpedoida museokaupan viihtyisyyden.

Saunan jälkeen syöjiä oli vähän, ja toinen makkarapaketti jäi päiväyksensä puolesta odottamaan seuraavaa kokoontumista.

Iltalukemisena on ollut Nils-Erik Stenbäckin muistelmateos "Vaaran merkit" (alkup. Farosignaler). Kirjan sivuilta välittyvät niin toisen maailmansodan ajan diplomaattiset koukerot kuin suomenruotsalaisen diplomi-insinöörin nuoruuden kosmopoliittiset ideologiat. Jatkosodan aikana Suomen Yhdysvaltojen lähetystössä aina diplomaattisuhteiden katkeamiseen saakka työskennelleen sota-analyytikon muistot tuovat oman näkökulmansa perinteisestä Suomi-Saksa-akselista tai Talin-Ihantalan verisestä maaperästä nousevaan sotahistorialliseen keskusteluun.

Hassu kissa

Lapsuudesta muistan, miten kissa tapaa tuoda näytille pyydystämiään myyriä ja hiiriä. Joskus oli yritetty fasaania tai siiliä, mutta näytettävänä olikin hoitoa kaipaava oma kuono.

Vilma-neiti näyttää oman ruokakuppinsa ulkopuolella hyönteissyöjältä. Kotiin on kannettu kelpo lajitelma koppakuoriaisia.

Kaupungissa

Vietimme päivän Tampereella. Puolisoni kävi vaateostoksilla keskustassa ja minä vein muutaman piakkoin satavuotispäiväänsä viettävän opuksen veturitallin kirjastosta kirjansitomoon. Verstas oli hämärä, ja työstökoneet eivät olleet paljon tuomiani kirjoja uudempia. Kirjansitoja, selvästikin ammatilleen omistautunut käsityöläinen, esitteli ylpeänä tuotoksiaan ja raaka-aineitaan. Puhui vanhasta kirjallisuudesta yhtä innolla kuin tekniikasta ja materiaaleista. Arvioi tarvittavia työvaiheita ja antoi kustannusarvion. Lovisa-Wesijärvi Jernvägin uudelleenrakentaminen 400 euroa. Se ei ole halpaa, mutta klassikon kyseessä ollen mikään ei kai ole liian hyvää. Verstaan harras tunnelma ja kirjansitojan asenne eivät innostaneet tinkimään.

Kävimme myöhäisellä lounaalla Rossossa ja sieltä suunnistimme Finlaysonin alueelle Työväen keskusmuseoon. Tästä viimeisen päälle ammattimaisesti rakennetusta museosta on tullut vakiokäyntikohteemme ellei peräti suosikkimuseomme museoiden kaupungissa. Syynä ovat aiheiltaan kiinnostavat ja laadukkaasti ja luovasti toteutetut vaihtuvat näyttelyt. Perusnäyttelyä emme nyt kiertäneet. Sekin on erinomaisesti tehty, mutta viimeksi syksyllä kävimme sen läpi. Sen sijaan osuuskauppaliikkeen 100-vuotisnäyttely ja huumorilla höystettyä kotipaikkaylpeyttä uhkuva Tavallisen erikoinen Tampere saivat viettämään useamman tunnin vanhan tehtaan paksujen seinien viileydessä. Halvaksikin käynti tuli, kun pääsylippujen oston sai kuitattua vilauttamalla 100-vuotissankarin jäsenkorttia.

Matkalla rautatieasemalle yllätti rankka sadekuuro. Yhden sateenvarjon jakaminen ei tarjonnut kunnon suojaa, ja päädyimme lukuisten muiden kanssa odottamaan pahimman ohi menemistä Suomen Pankin portaalin alla.

Elämän ensimmäiset cafe lattet tuli reissussa nautittua. Kahviannoksen valmistaminen näyttää kohtuuttoman vaivalloiselta verraten siihen, että makunautinto ei ole sen suurempi kuin hyvällä maidolla maustetusta tavallisesta iltapäiväkahvikupposesta saatava.

Muotivillityksessä mukana. Jos hieman ihmettelen, en silti pane vastaan:

I'm A 1950s Geek

You're smart... and also slightly maniacal. There's just no hiding plots for world domination, sorry.

find your geek decade at spacefem.com