Sadepäivä

Sadepäivänä aurinko ei herättänyt. Ei kellokaan, kun olin illalla asettanut herätysäänen pois.

Asioille lähtiessä autotallin vesikourut tiputtivat aivan muualle kuin piti.

Toukokuussa lävistetty saapas päätyi viimeinkin suutariin. Mieluummin ensin sinne kuin asiointi kumisaapaskauppaan.

Asioilta palatessa tikapuiden pystyttäminen seinän viereen toi häpeän tunteen asiasta, joka on aikanaan unohtunut tekemättä. Kun puoliksi mädäntynyt puunlehtimassa oli pois vesikouruista, syöksytorvi solisi iloiten tehtäväänsä oikeaan suuntaan. Enstex-työhaalari piti pintansa aika hyvin.

Verkkopäiväkirjamaailmassa on jokin aika sitten keskusteltu sähköpostilaatikoiden tilavuudesta. Yksi viranomaistahon ylläpitämä sähköpostilaatikko täyttyi juhannusviikonlopun valokuvista ennen aikojaan, ja päädyin Roxion ja Suomen Postin palveluksiin.

Sateinen illansuu houkutti talviselle latureitille katsomaan, josko hidas hölkkääjä sopisi kiertämään kuntorataa peruskuntoharjoittelevien suunnistajien, maastojuoksijoiden ja yleisurheilijoiden sekaan. Kuten vesisateessa tahtoo käydä, olin ainoa kunnallisen palvelun hyödyntäjä. Lenkin jälkeen sauna maittoi.

Anarkian uhoaja ja lapsienne tuhoaja

Tämä sepustus tuli viime viikolla täyttäneeksi vuoden. Juhlintaan ei ole ollut aihetta. Ensimmäisessä merkinnässäni totesin, että "Minulla ei ole tarjota hienoja ajatuksia tieteenfilosofiasta tai tiedepolitiikasta (eikä juuri muustakaan politiikasta)." Ajatus oli, että tuon tyyppisistä asioista ei paljon kirjoiteltaisi. Tätä lupauksentapaista olen rikkonut useasti, vaikka mitään annettavaa mainituista aiheista tuskin on ollutkaan. Mutta pelkkä tavallisen ihmisen arkielämää kuvaava haircut-bloggaus, verkkopäiväkirjailu karuimmillaan, kävisi ennen pitkää kuivakaksi niin lukijoille kuin kirjoittajallekin. Tietenkään ei olisi pakko kirjoittaa ollenkaan, mutta tämä on ihan kiva harrastus :-)

Edellispäiväinen tekstini poiki mielenkiintoisen kommentin poliittisesta kaunaisuudesta. Vaikka voisin kuvitella kommentin viittaavan weblog-maailman ulkopuolisiin synteihin, kirjoitettakoon verkkopäiväkirjaan jotakin aihetta sivuavaa, siis jälleen kerran hieman poliittista tekstiä.

Aihe on sikälikin ajankohtainen, että jokunen päivä sitten oli rovasti kiikuttanut postilaatikkoon saatekirjeellä varustetun listan, johon oli tarkoitus kerätä ihmisten nimiä. Kyseessä on Vaalilain (714/1998) 146 §:n ja 150 §:n mukaisen valitsijayhdistyksen perustaminen. Suoraan sanoen siis kutsu ryhtyä sitoutumattoman ryhmän ehdokkaaksi syksyn kunnallisvaaleissa. Puolueiden ulkopuolisten ehdokkaiden on perustettava valitsijayhdistys, johon vaaditaan vähintään kymmenen kunnassa äänioikeutetun henkilön jäsenyys eli henkilötiedot ja omakätinen allekirjoitus. Mainittakoon että tietojensa ja nimikirjoituksensa antamista tiukempaan sitoutumiseen ei valitsijayhdistykseen houkuteltu ole velvollinen, mutta ei liene väärin väittää, että puolueiden ulkopuolisilta ehdokkailta edellytetään vaalityötä ja kannatuksen hakemista tässä suhteessa enemmän kuin puolueiden ehdokkailta.

Minulla ei ole suurta hinkua ryhtyä perustamaan valitsijayhdistystä ja asettua sitoutumattoman ryhmittymän (eikä tietysti minkään muunkaan ryhmän) kunnallisvaaliehdokkaaksi. Ei boikottimielessä, vaan siksi että tavallisista tavanomaisimmalla ihmisellä ei ole mitään mainittavaa annettavaa kunnallispoliittiseen päätöksentekoon tai edes keskusteluun.

Kerran olen mukana ollut. Vuoden 1996 kunnallisvaaleissa kotipaikkakunnalla polkaistiin pystyyn puolueisiin sitoutumaton liike, johon tulin kysyttäessä - sama rovasti silloinkin oli asialla - lupautuneeksi mukaan. Silloinkaan minulla ei ollut mitään annettavaa, mutta mukaan lähtemisen selittänee silloinen 26 vuoden ikä, jossa kirkasotsainen ajattelutapa kohtasi median hellimän kuvan "nuorista aikuisista". Muutaman ääniharavan ansiosta ryhmä sai paljon ääniä, itse asiassa vaalivoiton (joka tosin on hyvin epämääräinen ilmaisu, kun oli kyse ryhmästä, joka esiintyi ensimmäistä kertaa kunnallispolitiikassa). Itse en - tietenkään - tullut valituksi kaupunginvaltuustoon, mutta suhteellisen vaalitavan ja ryhmän muutaman ääniharavan ansiosta sain varavaltuutetun paikan. Huomattavasti tätä mielenkiintoisempi oli valtuustokaudelle 1997-2000 saatu jäsenyys koulutuslautakunnassa, mitä kautta opin paljon hyödyllistä koulumaailmaa koskevasta päätöksenteosta. Kyseessä oli kaupungin koululaitos huomioon ottaen vain perus- ja lukiokoulutuksen asioita, mutta kovin paljon ne eivät muodollisesti eronneet ammattikoulun päätöksenteosta. Sikäli koulutuslautakunnan jäsenyydestä oli hyötyä myös nykyistä ammattiani ajatellen. Myös viime kesäisen opetushallinnon tutkinnon hyväksytyksi tuleminen taisi olla paljolti koulutuslautakunnan jäsenyyden ansiota: vaikka en tenteissä muistanut paljonkaan kirjapinojen sisällöstä, palautui mieleen useita lautakunnan kokouksissa tehtyjä päätöksiä ja niiden pohjana olleita lainsäädännön realiteetteja.

Sitoutumattoman ryhmittymän esiintulo tuntui aikanaan olleen järkytys joillekin. Uusi pelaaja ei kaikkien mielestä sopinut pikkukylän ennestään pienelle hiekkalaatikolle. Ei niin, ettei sitoutumattoman ryhmittymän useimmille jäsenille - ainakin ääniharaville ja muutoin näkyvimmille hahmoille - olisi löytynyt jokin perinteisempikin viiteryhmä, jonka piiriin he olisivat sopineet. Vaikka mukana oli pääasiassa historialtaan epäpuoluepoliittista väkeä, oli niin vasemmalta kuin oikealtakin siirtyneitä.

Mittakaava oli vain pienen kylän kokoinen, mutta tilanne oli silti mielenkiintoinen. Konkreettisesti tutuksi tuli ajattelutapa "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan".

Sitoutumaton ryhmittymä teki vaalivoittonsa jälkeen mielestäni sen virheen että sinänsä inhimillisessä vallanhalussaan liittoutui toisen poliittisen laidan kanssa varmistaakseen riittävästi toimielinten puheenjohtajuuksia ja jäsenyyksiä (henkilökohtaisessa mielessä minun on epäoikeudenmukaista kritisoida asiaa, koska edellä kiittämästäni koulutuslautakunnan paikasta ansio saattaa kuulua liittoutumiselle). Luonnollisesti päätöksenteossa vaikuttaminen vaatii tuki- ja sidosryhmiä, mutta ikävä kyllä perinteisellä vasen-oikea-akselilla liittoutuminen merkitsee alistumista historialliselle vastakkainasettelulle. Ideologisesti katsottuna otollinen asema vanhan akselin ulkopuolella tuli myytyä mielestäni liian halvalla.

Lomamaanantai

Lomapäivän sateinen aamupuoli ja osa päivääkin kului kokouksessa, jossa asiat hakeutuivat oikealle tolalleen. Kuntotutkimuksen koruttomien johtopäätösten vuoksi VR:n vesitornista ei rakenneta näkötornia tai muutakaan yleisökohdetta. Välttämätön sääsuojaus tehdään, mutta tornin ovi pysyy yleisöltä suljettuna tulevaisuudessakin. Sen sijaan EU-raha käytetään veturitallin korjauskohteisiin. Ohjausryhmältä erinomainen päätös ja juuri sen mukainen, mitä toukokuussa tallin miehistöhuoneessa harrastajaporukalla pohdittiin. Käytössä olevan määrärahan sijoittaminen tornin kaltaiseen työmaahan olisi ollut kuin sen heittämistä veturin tulipesään.

Kokouksen yhteydessä oli hyvä kysäistä viranomaiselta kotitorpan kattokysymystä rakennuslupa-asioiden kannalta. Oikeassa tilanteessa, vaikkapa onnistuneen kokouksen päättävän kahvikupposellisen ääressä, esitetty kysymys voi säästää monen kiroamalta paperisodalta.

Lehti vaikutti alkuun hauskalta idealta ja todennäköiseltä Pinserin listan ykkössijan valtaajalta kurinalaisine formaatteineen yhdistettynä hauskalta vaikuttaneeseen tekstiin. Mutta jos massiivisella volyymilla suollettava teksti jää itseään silmukassa toistavaksi vittusaatanoinniksi, veikkaan että Kysynvaanin tai Mitvitin tyyppisten hauskuttajien sijoitukset eivät ole uhattuina.

Miksi muuten Applen uusien käyttöjärjestelmäversioiden kutsumanimet ovat sellaisia kuin ovat? Saako järjestelmänsä hyvin hallitseva aktiivikäyttäjä rautaristin? ;-)

Suomalainen juhannus

Pääsin puolisoni siivellä viettämään juhannusta Järvi-Suomessa seudulla, joka ainakin oman mielikuvakartastoni mukaan on Savoa savoimmillaan.

Lähdimme matkaan sen verran myöhään juhannusaattona, että edes pahamaineisella valtatie 4:llä ei jonoista saati ruuhkista ollut pienintäkään merkkiä.

Vielä on vanhoja pappiloita palatsimaisine eteishalleineen, tummasävyisine kirjastoineen ja massiivisine uuneineen. Kartanomaisia rakennuksia, joissa juhlien aikana ikkunat saavat olla auki läpi yön, ja ovet puutarhaan saakka avoimina.

Isäntäväkenämme oli kirkon piirissä maineikas pappismies, Koijärven veteraani ja monien liemien kautta kirkkoherraksi päätynyt filosofi rouvineen ja nykyajan mittapuun mukaan suurperheineen. Historian oikeudenmukaisuuttako lienee, että arvokkaat pappilat eivät ainakaan kaikkialla jää kypäräpääpappien kantalinnoitteiksi. Tuumin, että aika ei varmasti kävisi tylsäksi tässä seurassa.

Keskustelut aamuyöhön saakka olivat jotakin, mitä elämältä vain voi toivoa. Saavuttuamme majoituimme piispanhuoneeseen. Piispojen ja kruunun vip-matkustavaisten käyttöön aikanaan tarkoitettu majoitustila kelpasi komeasti, vaikka pylvässänkyä ei sentään enää ollut. Sitten joimme kaljaa.

Puolisoni lähti kirkolle hoitelemaan soundcheckeja, vai mahtaako termi olla sopiva edes digitaaliurkujen kyseessä ollen. Digitaaliurut ovat musiikkia ja sen tekniikkaa vähemmän tuntevallekin mielenkiintoinen laite. Periaatteessa kevyen musiikin ammattilaisten atk-pohjaisia syntetisaattoreita vastaavan (tosin "muutamaa" kertaluokkaa tarkemmin mallinnetuilla äänillä varustetun) soittimen käyttöliittymä on mekaaninen siten, että kaikki äänivalinnat- ja asetukset tehdään, kuten perinteisissä mekaanisissa tai pneumaattisissa uruissa. Samoin soittotekniikka on kuulemma samanlainen, jos digitaaliurkutehdas on onnistunut työssään. Digitaaliäänten päätelaitteena toimivat kirkon holveihin asennetut vahvistimet ja kohtuullisen kokoisen neliömetrimäärän vaativat kaiutinpatteristot, jotka takaavat soittimelle ominaisen äänenvoimakkuuden. Kuten digitaalisessa ja kaikessa sähköistä vahvistusta vaativassa äänessä, tässäkin kaiuttimet ovat nykyisin usein heikoin lenkki.

Kirkkoherran kanssa toimitimme hetken ajan juhannuksen viettoon lähteneen suntion tehtäviä ja sitten lähdimme pappilaan juomaan kaljaa ja venyttelemään leukaniveliä.

Puolisoni saapui aikanaan, liittyi keskusteluun, joimme lisää kaljaa ja lämmitimme saunan. Saunoimme ja joimme kaljaa. Saunan jälkeen juttu jatkui aamun sarastukseen ja joimme kaljaa.

Juhannusaaton tehokkaasta nesteytyksestä huolimatta juhannuspäivä alkoi ajoissa ja hyvässä kunnossa kirkonmenoilla. Tekeekö savolainen metsä- ja järvimaisema ja kesäyö immuuniksi alkoholin huonoille jälkivaikutuksille?

Jos rock-musiikin ystävälle hyvän kesän edellytys on festareilla käynti, voinen tunnustaa että itselleni se on virren 571 "laulaminen" (lainausmerkit siksi, että itse en laula mielelläni edes virsiä). Suvivirsi päätti juhannuspäivän jumalanpalveluksen kirkkokansan ansiosta mahtavalla volyymilla.

Kirkonmenojen jälkeen isäntämme houkutteli puolisoni mukaan muutamalle tervehdyskäynnille merkkipäiväänsä viettäneiden vanhojen seurakuntalaistensa luo. Minullekin oli kyydissä paikka varattuna, mutta niin mielenkiintoista kuin tutustuminen 90. ikävuottaan lähestyviin savolaismummoihin olisi ollutkin, sosiaalinen rajoittuneisuuteni esti minua lähtemästä mukaan, kun itselläni ei ole annettavaa sen paremmin sanan, sakramenttien kuin musiikinkaan puolesta. Isäntäperheen käydessä päiväunille lähdin kameran kanssa kuljeksimaan lähiseutua, josta löytyi niin hylättyjä taloja autioine pihoineen kuin venerantoja sesonkikauden aloituksineen.

Iltapäivän ja illan vietimme vanhalla kansakoululla kirkasvetisen järven rannalla. Joitakin vuosia ennen talvisotaa valmistunut ja nykyisin seurakuntaa palveleva koulu oli elävä esimerkki ajanjaksosta, jolloin 1860-luvulla muotoiltu ja 1920-luvulla normatiiviseen muotoon saatettu koko kansan peruskoulutus todella alkoi läpäistä laajan maan ikäluokat tarjoten perussivistyksen ja monia elämän lähtökohtia myös niin sanotuille suurille ikäluokille. Yleistä historiallista kehitystä mukaillen tämäkin koulu kuihtui 1970-luvun alussa maaltamuuton seurauksena. Nykyiseen asutukseen nähden syrjässä oleva koulu oli aikanaan keskeisellä paikalla ajatellen niin mantereelta kuin järven ylikin tulevia oppilaita. Tuolloin oli viisi kilometriä vielä lyhyehkö päivittäinen koulumatka.

Isäntäperheemme lapset innostivat kokeilemaan puujaloilla kävelyä (jossa muuten en ollut aivan huono :-) ja heittämään talviturkin. Kiitos heille, ensiuiminen ei tänä vuonna jäänyt heinäkuun lopulle, kuten viime vuonna kävi. Viileä kirkasvetinen järvi ei houkuttanut pulikoimaan pitkään, mutta tarzan-uimahyppy laiturinnokasta piti nuorelle viidakkoväelle näyttää. Läskitarzaniksi menneen hypyn jälkeen puolisoni jostakin syystä naureskeli kovasti yskimiselleni. Saunassa oli mukavaa paljon tavanomaista pidempään talviturkista luopumisen jälkeen.

Sunnuntaipäivä alkoi hienolla jumalanpalveluksella. Sieltä palatessa huomasimme, että vielä hetki sitten Suomen lipun juhlaa viettäneen pappilan vanhan lippusalon kanssa on vakavia ongelmia, jollei nyt niin aivan lähitulevaisuudessa. Suntiolta löytyi moottorisaha, minulta hylsyavain ja kirkkoherralta putkipihdit. Tämän kolminaisuuden ansiosta uhkaava vaara oli nurmikolla kauniina palasina ennen kuin seuraavat kovat tuulet ehtisivät päälle. Tyylikkääseen liivipukuun pukeutunut mies moottorisaha kädessään ja "näytetään sille" -ilme kasvoillaan vanhan kartanorakennuksen edustalla olisi ollut kuvauksellinen hahmo, mutta hylsyavain vei voiton kamerasta.

Pappilan emäntä kattoi visakoivujen muodostamaan lehtimajaan brunssin työn sankareille. Söimme yhtä hyvällä ruokahalulla kuin hyttyset söivät meitä.

Paluumatkalla teimme lenkin Tikkakoskelle ja Keski-Suomen Ilmailumuseoon. Erinomainen museo tekniikan historiasta ja sotahistoriasta kiinnostuneille. Viimeksi olen käynyt museossa yli 20 vuotta sitten isän ja veljen kanssa. Sijainti saattaa olla sama, mutta rakennus ja näyttelyesineistö ovat kasvaneet hurjasti. Vaikuttavia ovat varsinkin korkealle nostetut isot Iljushin Il-28R ja Douglas DC-3.

Kotiinpäin ajeltaessa jouduimme ensimmäistä kertaa elämässämme maantieruuhkaan. Tämä tapahtui valtatie 9:n lounaaseen johtavalla kaistalla Oriveden paikkeilla, jossa jono mateli paikoin noin 20 kilometrin tuntivauhtia. Syy oli oma. Suomen maanteillä välttyy ruuhkilta aina, jos viitsii katsoa kelloa ja/tai GT-karttaa.

Sateinen aatonaatto

Illansuussa kotimarketissa oli ahtauteen saakka väkeä. Vieressä sijaitsevassa viinakaupassa lähes yhtä paljon.

Iltapuhteena istutimme viimeiset kuistin suojassa alkukesää viettäneet kasvit maahan. Esikasvatettuja auringonkukkia siemenestä kylvettyjen ja jo päänsä nostaneiden seuraksi, kesäkurpitsaa ja tomaatit. Näin pitkä puolilämpimässä paapominen johtui yöpakkaspelosta. Viime syksyn yllätysyöpakkasilla on osuutta asiaan. Olisi harmittanut vielä enemmän, jos alkukesän yöpakkaset olisivat tehneet tuhojaan.

Yksi ostoslistalla ollut tuote oli "alueen 5" GT-kartta. Huomenna johonkin sopivalta tuntuvaan aikaan on tarkoitus lähteä juhannuksen viettoon keskemmälle Suomea.

Kesällä ei mennä nukkumaan

Ja kun ei mennä, on seurauksena väsymys. Viime yö tuli valvottua hiljaisella rannalla yleisen edun ja yhteisen hyvän nimissä. Pimeä ei ehtinyt tulla oikeastaan ollenkaan. Veneitä lähti Hämeenlinnan suuntaan harvakseltaan vielä yömyöhällä. Viileä sää piti yöuimarit poissa.

Vastarannalla Tervasaaren tuttu savupatsas oli kadonnut. Juhannuksen huoltoseisokin alasajon oli täytynyt alkaa. Katselin kiikarilla piippuja, hiljaisia rantoja ja silkkiuikkuja. Lokkeja oli yllättävän vähän.

Kiikarit ovat vanhan ajan perua. Ainoa omalla kielitaidollani ymmärrettävä teksti niissä on Made in USSR. Optiikka on erinomainen, ja muistan hintalapun joskus toistakymmentä vuotta sitten hurjan halvaksi. Oikeassa linssissä on stereonäköä edellyttävä piiruasteikko. Kotelossa on lisävarusteena keltaiset suotimet linsseihin. Auringon suuntaan tähyilyä varten? Toinenkin vaihtoehto tuli mieleen alkuperämaan todennäköisintä käyttäjäkuntaa ajatellen, mutta se ei ole kovin mukava ajatus.

Tänään väsyttää. Töissä onneksi lykättiin heti aamusta nokan alle kuppia kahvia ja muuta hyvää, mistä kiitos aina iloisesti yllättävälle keittiölle. Toinenkin kuppi meni heti perään.

Työpäivä alkaa olla lopuillaan, ja suoraan sanottuna ruhtinaallisen pituinen kesäloma häämöttää.

Verkkojulkaisemisen sietämätön helppous

Ilmaiset julkaisujärjestelmät, kuten Blogger, helpottavat verkkokirjoittamista. Ne ovat epäilemättä yksi merkittävä askel matkalla Maalaisen kaipaamaan ikäjakaumaltaan (miksei myös ammattijakaumaltaan) nykyistä luonnollisempaan verkkojulkaisijajoukkoon.

Verkkojulkaiseminen jokakansalaisen mediana ei voi edellyttää Bloggerin kaltaista vaativampia työkaluja. Itse asiassa olemassaolevissakin työkaluissa on vielä puutteena lokalisoimattomuus. Ehkä vasta suomenkielisellä käyttöliittymällä ja ohjeistolla varustettu julkaisualusta innostaisi myös varttuneemmat kirjoittajat sanailemaan.

Julkaisualustoja käytetään myös ammattimaisesti. Ei varmaankaan Bloggeria, mutta muita, joista monet eivät ole ilmaisiakaan. Niiden tarkoitus lienee usein web-sivujen päivittämisen helpottaminen, toisin sanoen tehdä sivujen ajantasalla pysyminen helpoksi niin, että sisältöä voivat tuottaa ajankohtaisten asioiden substanssialueiden osaajat ilman, että heidän tarvitsisi opetella mitään ohjelmointi- tai sivunkuvauskieltä.

Oma mielipiteeni - jonka kanssa muuten jouduin työmaalla hienoiselle törmäyskurssille - asiasta on se, että ammattikäyttöön tarkoitettujen web-sivujen päivittäjällä tulee olla peruskäsitys (X)HTML-kielestä, vaikka päivittäminen tehtäisiin julkaisujärjestelmän avulla. Väittämääni ei voi soveltaa omasta halusta tai harrastuspohjalta tapahtuvaan verkkojulkaisemiseen, vaan tarkoitan yksinomaan työelämää. Minusta henkilölle, joka ei tunne HTML:ää, ei pidä antaa käyttäjätunnusta yrityksen web-sivujen päivittämiseen. Eihän ihmiselle, joka ei tunne liikennesääntöjä, mielellään anneta auton avainta. Ei, minusta HTML:n perustaitoja ei voi verrata ajoneuvotekniikkaan, vaan nimenomaan liikennesääntöihin, koska HTML määrää, miltä sivun pitää näyttää. Autoneuvotekniikan vertailukohdat löytyvät sitten jostakin web-palvelimen ja tietoliikenteen tuntemuksesta, joita sisällöntuottajat ammattikäytössäkään tarvitsevat vain harvoin.

Ei ole hyvä, jos käyntikortti verkon suuntaan näyttää ulkoasultaan epämääräiseltä. Vaikka julkaisujärjestelmä olisi yritetty tehdä miten idioottivarmaksi tahansa, perusasioita ymmärtämätön voi saada sillä vahinkoa aikaan. Onnistutaanhan käyttötaidon puutteesta johtuvaa vahinkoa saamaan aikaan periaatteessa paljon yksinkertaisemmillakin toimisto-ohjelmilla.

Yleinen harhaluulo on se, että HTML olisi vaikeaa. Se ei ole. HTML kun ei ole mikään ohjelmointikieli, jossa olisi omaksuttava uuden kielen kieliopillisia rakenteita ja ajateltava kurinalaisesti. Voiko henkilön haltuun uskoa PC-työasemaa toimisto-ohjelmistoineen, jos HTML:n perusteiden kaltaisen asian opettelu olisi ylivoimaista? Tarkoitan tietenkin vain tilanteita, joissa työtehtäviin alkaa kuulua web-sivujen päivittämistä; eiväthän muut tee HTML-taidolla välttämättä mitään.

Sääli, että vanha kunnon WordPerfect on jo unohdettu toimisto-ohjelma. WP:n peruskäyttötaitoinen ymmärtäisi, että HTML:ssä julkaisualustan apuvälineenä on kyse suunnilleen siitä, että WP:ssä painetaan Alt F3 ja korjaillaan virheet tai tehdään muokkaukset, joita ei muutoin saa onnistumaan. Word ja OpenOffice sucks ;-)

Käsitystä HTML:n perusasioiden vaikeudesta ehkä ylläpidetään atk-koulutuksenkin kautta.

Täsmennettäköön vielä, että olen edellä tarkoittanut vain (X)HTML:n perusasioita, kuten web-sivun rakenteellisia määrityksiä ja ulkoasun perusmuokkausta. Tyylitiedostojen säätämisen puhumattakaan web-ohjelmoinnista jätän suosiolla ulkopuolelle. Julkaisujärjestelmän käyttäjän näkökulmasta hänen päivittämiensä sivujen ulkoasu lienee lyöty lukkoon ja yhdenmukaistettu jo edeltäkäsin, joten CSS-viilaus on tarpeetonta.

Harrastuskäytössä kukin toimikoon, kuten haluaa, ilman sen suurempia julkaisuintoa lannistavia osaamisvaatimuksia.

Toisen todellisuuden tekijät

Olen pahoillani lähteen merkitsemättömyyttä, kun hukkasin jostakin blogista löytämäni viitteen, jota kautta puolestaan löytyi linkki muun muassa tähän legendaksi paisuneeseen kotoiseen verkkoilmiöön. Kirjoitustani älköön otettako henkilöön kohdistuvana. Muistan itse vaihtaneeni jonkun ihan asiallisen Visual Basic -sovelluskehitintä tai jotain vastaavan tyyppistä atk-aihetta koskeneen viestin mainitun henkilön kanssa, eikä yksilöistä tässä sen enempää.

Oltiin sosiaalisen konstruktivismin ideasta mitä mieltä hyvänsä, Internet - ymmärrettäköön se tässä epämääräisen laajasti kaikenlaisen verkkokirjoittamisen näkökulmasta - voi olla hyvinkin paikka, jossa kieli luo jonkinlaista toista todellisuutta. Se voi olla kevyimmillään vain yhdentekevää leikkiä, hieman vakavammin otettuna viehättävää eskapismia, mutta se voi muuttua myös hengästyttäväksi pakoonjuoksuksi.

Nykypäivän tiedostavat tahot pitävät Internetiä mielellään tehokkaana julkaisumediana. Toisin sanoen foorumina, jossa varsinaista todellisuutta (tai oikeaa elämää, objektiivista todellisuutta tai miten itse kukin haluaa empiirisesti koettavissa ja tutkittavissa olevaa maailmaa kuvaavan ilmaisun sanoa) ilmentävät kirjoitukset tai muut esitykset voidaan saattaa esiin.

Mutta verkkomedian mahdollistama sisällöntuottajan (miksei -kuluttajankin) irtautuminen varsinaisesta todellisuudestaan luo toista todellisuutta. Virtuaalitodellisuus ei välttämättä vaadi hienoja silmälappuvideoita, datarukkasia ja muita varusteita. Kieli riittää siihen.

Sama vaikutus on muidenkin medioiden tuottamassa toisessa todellisuudessa. Niissä on kuitenkin perinteisesti pyritty jollakin tavalla säilyttämään toden ja viihteen/sadun raja. Internetin kaltainen demokraattinen julkaisuympäristö ei tällaista erottamisvaadetta voi esittää.

Perinteinen media seuraa toisen todellisuuden luomisen perässä ainakin tosi-TV:n muodossa. Tosi-TV muuten on termi, jota TV:tä pian 11 vuotta kuluttamattomana en yritäkään ymmärtää, Weblog-kollegoiden kirjoituksia lukemalla ilmiöstä saa jonkinlaisen käsityksen.

Mitä sitten, jos toista todellisuutta luodaan newsseissa, tosi-TV:ssä, chateissa, blogeissa? Ei kai mitään, kunhan ei jouduta liiaksi törmäyskurssille varsinaisen todellisuuden kanssa. Jos yksilön ajattelu ja toimintamallit nojaavat liiaksi toiseen todellisuuteen, voi varsinaisen todellisuuden oppitunneilla tulla kylmä kuin Siperiassa.

Avaimia ja lippuja

Hän ja kommentaattorit pohtivat viime viikolla suomalaista tuotantoa ja sen merkitystä kuluttajan preferensseissä.

Raa'asti markkinatalouden kannalta ei ole olemassa oikeita tai vääriä kuluttajan preferenssejä. Markkinat toimivat, kun kuluttaja voi ostaa sitä, mitä haluaa, teki hän valintansa millä perusteilla hyvänsä. Väittämät, joiden mukaan olisi "järkevää" rakentaa preferenssit jostakin kuluttajan itsensä ulkopuolelta määräytyvistä seikoista, palautuvat ennen pitkää poliittisiin näkökulmiin ja sitä kautta arvoihin. Silloin ei olla enää puhtaasti näkymättömän käden vaikutuspiirissä.

Kotitorppaan pitäisi saada uusi vesikatto. Aikanaan oli tapana rakentaa peltikattoja ilman aluskatetta. Kondenssivesi eli katon "hikoilu" varsinkin kevättalvisin lumen sulaessa tekee tuosta rakenneratkaisusta ongelmallisen.

Ruotsalaisvalmisteisesta teräksestä Suomen itärajalla muotoon prässätty ja pinnoitettu katemateriaali olisi kokonaispaketissa reilut tuhat euroa halvempi kuin materiaalista saakka kotimainen vaihtoehto. Molemmille luvataan samat kestävyydet ja takuut. Kotimaisen vaihtoehdon vanhanaikaiseen tapaan pystysaumattu mallisto miellyttää silmää enemmän kuin toisen vaihtoehdon nykyisin suosittu tiilikuviota jäljittelevä muoto. Pystysaumattu alkuperäinenkin on.

Ehtiihän tässä miettiä.

Leimalla

Työmaalla on viime aikojen hommana ollut taas yhden tarjouskilpailun pyörittäminen. Tuntuu erikoiselta, että maailmanmerkki painettuna kotelon kylkeen tekee PC-työasemasta vielä useamman kymmenen kappaleen nipuissakin hankittavana kolmatta sataa euroa kalliimman kuin vähemmän tunnettu merkki. Sisältä löytyy kotelon koristeesta riippumatta kuitenkin samaa Gigabytea, Matroxia, Western Digitalia. Perinteet elävät.

Iltapäivällä käytin auton katsastuksessa. "Leimalla käynti" oli ja ehkä on edelleenkin tietyissä piireissä jonkinlainen riitti. Nuorelle autonomistajalle ensimmäinen katsastus on initaatioriitti ainakin, jos auto on keskiverto-18-vuotiaan budjetilla hankittu ja mahdollisesti itse remontoitukin. Alan miehet (ehkä naisetkin?) puhuvat sitä varmaeleisemmin "leiman hakemisesta" mitä heikommassa kunnossa menopeli on.

Minun on myönnettävä, että en ole hakenut (sic!) tuota rekisteriotteeseen lyötävää leimaa vuosikausiin. Kun vakituista työelämää aloitellessani ryhdyin vuosien tauon jälkeen autonomistajaksi, ensimmäiset kulkupelit vaihtuivat (= luetaan "hajosivat tai muista teknis-taloudellisista syistä menettivät omistamisen viehätyksensä") sen verran usein, että leimalle ei ehditty. Sittemmin on huoltoliike yleensä hoitanut katsastamiset, kuten viime kesänäkin tapahtui ja vielä aivan pyytämättä.

Mukavan oloinen nuori katsastusmies mittasi jarrut dynamometrilla, ajoi pienen lenkin testaillen samalla kojelaudan tärkeimpiä kytkimiä, täristytti iskunvaimennusta, tutki valojen suuntauksen peililaitteen kanssa, ja tarkasteli alustarakenteen. Kurkkasi moottoritilaankin. Joka testin jälkeen hän näppäili langattomasti tietoa siirtävään PDA-laitteeseensa jonkin koodin.

Katsastusleima tuli rekisteriotteeseen ilman ihmettelyitä, mutta yksi kauneusvirhe jäi: ajovalot katselivat liiaksi alas. Tuo menee viime viikkoisen huollon piikkiin. Puhe oli, että katsotaan samalla kaikki katsastuksessa vaadittavat asiat, ja päästömittauksetkin oli huollossa otettu paperille (mistä syystä katsastuskonttorin virkailija palautti etukäteen maksamastani katsastusmaksusta reilun kympin). Mutta valojen suuntaus oli hitoillaan. Ei niin, että asia olisi iso korjattava; hämärässä autotallissa voi suuntauksen passata kohtuullisen kohdalleen omatoimisestikin paria ruuvia kiertämällä, kuten illalla tein, mutta olisiko ollut lievää huolimattomuutta huollolta? Ensin säädettiin valot ja sitten vaihdettiin uudet iskunvaimentimet? Ei vaan, huono vitsi. Enhän minä ammattimiesten työtä epäile, ja sattuuhan näitä.

PDA-laitteen merkityskin selvisi. Samalla, kun katsastus oli valmis, tulostinmasiina sylkäisi leimaa tarkemman erittelyn, jossa huomiota kiinnitettiin juuri valojen suuntaukseen. Nyt on tämänkin menopelin ajankohtaiset tiedot isonveljen hallussa.

Väkevä on isku askelten

Perjantai-ilta ja lauantai kuluivat puolisotilaallisissa toimissa pääkaupunkiseudun nurkalla. Puolisoni kanssa olemme jokusen kerran osallistuneet Kesäyön marssiin, joka on Puolustusvoimien, Suomen Latu ry:n, Suomen Sotilasurheiluliitto ry:n ja Reserviläisurheiluliitto ry:n järjestämä vuotuinen kuntoliikuntatapahtuma, jolle esikuva on haettu tuulimyllyjen maasta. Kotimainen ponnistus on "de 4 daagsen" -esikuvaansa nähden kesytetty versio.

Sotilaallisten tahojen lanseeraama kuntoliikuntatapahtuma kerää niin sotilas- kuin siviilijoukkueitakin ja ennen kaikkea joukkueita pienemmissä ryhmissä tai yksittäin käveleviä harrastajia. Matkat ovat molempina päivinä 15 tai 30 km, joista itse kukin voi valita sopivan paketin. Sotilasjoukkueet kävelevät sääntöjen mukaan aina 2 x 30 km.

Tapahtuman luonteeseen kuuluen maastopuku kuuluu varsinkin miespuolisten pukeutumiskoodiin. Partiomme molemmat jäsenet naamioituivat perjantai-illaksi perinteiseen m/62:een (joka on mukavuudeltaan kuulemma ylivoimainen häivetekniikalla ja muilla hienouksilla varustettuun m/91:een verraten), mutta lauantaiaamupäivän lämpimähkö sää houkutti vaihtamaan asun paria astetta epäsotilaallisempaan versioon.

Tapahtuman johdossa oli arvovaltaista väkeä. Pääesikunnan maavoimapäällikkö kenraaliluutnantti Kalervo Sipi toimi marssin johtajana, ja suojelijana toimi tohtori Pentti Arajärvi. Marssijat matkaan lähettäessään Arajärvi ei tyytynyt starttipistooliin, vaan ampui lähtölaukauksen sijasta lähtösarrrrrjan tunnetusti pahaäänisellä 23 ItK 61:llä. Hyrylässä Hyrylän tavalla.

Perjantai-illan viilenevässä säässä matka sujui kevyesti. Joka viiden kilometrin välein oli järjestäjän puolesta tarjolla mehua ja vettä, 10 ja 20 kilometrin kohdalla evästäkin. Huolto toimii erinomaisesti. Johtoporras Arajärvi & Sipi osallistui itsekin kävelyyn seuralaisineen, jotka eivät kylläkään olleet heidän puolisonsa. Herrasmiesmäistä vauhtia sauvakävelleen kenraalimajurin (jaa että mikä akkojen laji?) ja ilman sauvoja liikkeellä olleen tohtorin ohitimme vähän ennen 10 kilometrin täyttymistä.

Perjantai-illan kolmikymppinen Hyrylän urheilukeskuksesta Lahelan ja Rusutjärven kautta Keravalle ja sieltä Vantaan rajaa sivuten takaisin taittui meiltä noin neljään tuntiin ja viiteenkymmeneen minuuttiin. Yötä vasten viilenevässä säässä on helppoa kävellä, kunhan vain varusteet toimivat.

Kävely yhtään pidemmillä matkoilla kestopäällystetyillä teillä nimittäin on yhdessä suhteessa välinelaji. Kengät ovat hyvin keskeinen väline. Parhaista kävelykengistä on yhtä monta mieltä kuin naista/miestäkin. Itse olen kokenut sotaväen kotimaiset maihinnousukengät lenkkitossujen pohjallisilla varustettuna parhaiksi. Vastaavat kengät kuuluvat sotilasjoukkueiden pakolliseen varustukseen. Onneksi heistäkään ei enää vuosiin kukaan ole käyttänyt kumisaappaita. Aikanaan se oli "hirveetä kattoo". Lenkkitossuilla on omat kannattajansa, mutta itselleni ne tuottavat lähinnä tuskaa ja hiertymiä.

Jalkojen kestävyyttä voi parantaa myös liimasiteen avulla. Liimasiteen pätkät teipattuna hiertymille alttiisiin kohtiin säästävät yleensä rakoilta. Tämä aikanaan eräältä Nijmegen-kävijältä saatu vinkki tosiaankin kannattaa ottaa varteen.

Sotilasjoukkueiden pakolliseen varustukseen kuuluu vähintään 10 kg:n painoinen kantamus. Monet käyttävät reppuja, osa taisteluvyötä. Reppu ei ole lainkaan huono idea, vaikka ei joukkueessa kävelisikään. Asiallisesti muotoiltu nykyaikainen retkireppu pitää ryhdin hyvänä, mikä vähentää selän rasitusta. Joukkueiden ulkopuolella repun voi pakata niin kevyeksi kuin haluaa.

Majoitus tapahtui tuttuun tapaan puolijoukkueteltoista rakennetussa telttakylässä. Teltan numero oli annettu etukäteen. Olimme telttojemme ensimmäiset. Tarjolla oli saunapuun kokoon pilkottuja halkoja siirtolavalla. Kirvestä ei mukana ollut, mutta tulen sytyttäminen kamiinaan onnistui tuohen avulla. Tulta ei tarvittu makuupussilaisille niinkään lämmön vuoksi, vaan kosteuden poistamiseksi ja mukavuussyistä. Retkikirves mukana marssineiden joukkueiden ansiosta yön ääni majoitusalueella oli "klip, klip, räts".

Puolisoni sai teltalleen pian lisää naisväkeä, mutta ihmettelin oman telttani autiutta. Ehkä sinne on tulossa joku rauhallisesti taivaltava joukkue, ajattelin. Kellon käydessä kahta ketään ei ollut saapunut, ja päädyin suorittamaan operaation, jota ei paloturvallisuuden kannalta saisi tehdä: latasin kamiinaan kelpo lastin klapeja ja nukahdin koivun lämpöiseen rätinään. Aamulla heräilin teltassa edelleen yksin. Mielenkiintoista majoitusresurssien allokaatiota.

Jos perjantain lenkki on kesäyön huvikävelyä, lauantain lenkillä mitataan jo marssikestävyyttä. Sen paremmin aerobista, anaerobista kuin lihaskuntoakaan kävely ei juuri vaadi, mutta illan ja yön viileydessä on helppo kävellä jalat rikki.

Lauantain reitti kiersi Tuusulanjärven. Itäranta on täynnä kulttuurihistoriallisia kohteita Aleksis Kiven kuolinmökistä alkaen.

Lauantailenkillä mitataan myös huumorikestävyys tai -yhteensopivuus:
- Yksi joukkue lauloi hienosti Suomen kaartin paluumarssia.
- Eikös ole sellainenkin kuin Suomen kaartin lähtömarssi?
- Niin, se alkaa: "Hurraa, nyt komppania Turkkia kohti!"

- Kas, siinä on Einari Vuorelan tie. Äsken oli Juhani Siljon tie. Runollista seutua.
- "Siljollahan on se runo nimeltä "Lohi".
- Niin, josta Schubert teki coverin nimellä "die Forelle".

Kadettikoulun joukkue paineli ylhäisessä yksinäisyydessään kärjessä lauantaipäivänkin. YK-miesten joukkueen taktiikkana tuntui olleen alusta saakka hirvittävän nopea meno, mutta Järvenpään rantapuistossa se petti. Savion VPK:n nuoret vapaaehtoispalokuntalaiset kiihdyttivät vauhtiaan loppua kohden ja tavoitteessa arvatenkin painelivat kadettien kannoilla, elleivät ohikin. Nopeuskilpailuhan tämä ei tietenkään ollut. Itse käytimme lauantain lenkkiin reilut puoli tuntia enemmän aikaa kuin perjantaiseen.

Lauantain lihashuolto jäi vähiin, kun kiire oli kotiin ja saunaan. Sen jälkeen tuli uni. Sunnuntain mittaan velkaa on maksettu kävelyn vaivalloisuudella.

Muutama kuva tuli tapahtumasta otettua.

10 × log₁₀(P_i / P_o) = aika monta €

Auto vietti päivän huollossa. Vaimentumisen uusiminen niin äänen kuin iskujenkin osalta aiheutti hinnanmuodostusta lähelle puolta kiloeuroa. Silti halvempi remontti kuin pelkäsin.

Remonttibudjetista säästyneet rahat sijoitettiin oksasilppuriin. Koivut puhumattakaan hopeapajuista tarjoilevat kiitettävän määrän risuja, jotka sellaisenaan eivät kelpaa kuin kompostiin ja sielläkin maatuvat hitaasti ja pullistavat kasaa. Haketettuna niistä saa kelpo katetta pensaiden alle ja kuoriketta talousjätekompostiin. Viking-niminen kahden ja puolen kilowatin sähkömoottorilla varustettu laite tekee siistiä jälkeä. Testihaketuksessa kävi huono tuuri. Miten ollakaan, viime viikkojen aikana kerättyyn risukasaan oli sattunut sinne kuulumatonta materiaalia. Pätkä ruosteista noin viiden millin vahvuista harjaterästä naamioituu hienosti risuksi. Se oli silppurille liikaa, mutta järjestelmä kytki luvatulla tavalla moottorin pois päältä, kun este oli terissä. Vaurioilta vältyttiin. Ruohonleikkurikin kävi sytytystulpan vaihdon jälkeen kuin unelma. Kone söi ruohoa neljän ja puolen hevosensa edestä niinkuin piti. Toissapäiväinen muistutti vaivaisen kaakin ruokahalua.

Sotaisaa tarinaa

Henkinen valmentautuminen tulevaan viikonloppuun on sujunut militaariaiheisia julkaisuja lueskelemalla.

Panssari-lehden uusimmassa numerossa 2/2004 muistelee - alunperin jo vuosikymmen sitten kirjoitetussa jutussa - jatkosodan panssariveteraani Lauri Kultalahti kesän 1944 taisteluja. Se taistelukenttä oli kovin erilainen verrattaessa vaikka toisen artikkelin kuvaamaan liittoutuneiden sodankäyntiin viime vuonna Irakissa.

Toinen mielenkiintoinen panssariveteraani muistelee toisessa alaan liittyvässä lehdessä, Suomen Sotilaassa. Jo korkeaan ikään ehtinyt, mutta kuulemma edelleen Panssarimuseon talkoissa häärivä Viki Lohiniemi ehti osallistua sisällissotaan punakaartissa, talvisotaan Lemetin suunnalla ja jatkosotaan T-26-vaunullaan monissa paikoissa.

En ole oikeastaan koskaan ollut suuri sotakirjojen ystävä. Lohiniemi muistelee yleisluonteisesti. Kultalahti kirjoittaa yksittäisistä taisteluista neutraalisti korostamatta sen paremmin sankaritekoja kuin sodan kauhujakaan. Silti hänen tekstinsä tuntui luettaessa lähes ahdistavalta. Ehkä juuri realisminsa vuoksi.

Viimeksimainitussa lehdessä on arvioitu uutta Etulinjan edessä -elokuvaa. Arvioija toteaa elokuvan voittavan realistisuudessaan muun muassa Tuntemattomat sotilaat. Hassua, että sodan käyneet aikanaan pitivät vuoden 1955 Tuntematonta mielestään todenmukaisena. Ehkä heidän kokemuksensa oli väärä, ja 2000-luvun arvioija, aktiivinen maanpuolustusharrastaja ja sotaelokuvien tuntija, tietää asian paremmin ;-)

Suomen Sotilas näyttää uuden päätoimittajansa Jaakko Puuperän myötä muuttuneen huomattavan aktiiviseksi NATO-keskustelijaksi. Aiempi päätoimittaja, evp-upseeri Heikki Tiilikainen oli ammattikuntansa tapaan hyvin pidättyväinen NATO-keskustelun kaltaisissa poliittisissa asioissa. Reserviupseeri Puuperän mielipiteet ovat joskus kärjekkäitäkin. Vapaaehtoisen maanpuolustustyön kentän näkemyksiä NATO-keskustelussa on mielenkiintoista seurailla. Tuntuu - ehkä vain tuntuu - siltä, että suurista toimijoista Suomen Reserviupseeriliitto on varovasti ottamassa NATO-myönteistä kantaa, kun taas Reserviläisliitto on kannanotoissaan pidättyväisempi. Ajatus voi olla kaukaa haettu, mutta melko suuri osa RULin aktiivisesta jäsenkunnasta lienee pitkälle kouluttautuneita, usein kaupunkilaisia, joiden asenteet kansainvälisyyttä kohtaan ovat yleensäkin myönteisiä. RES puolestaan pysyttelee perinteisellä koti-uskonto-isänmaa-linjalla. Vaikka RES on nykyisin niin sanottu avoin maanpuolustusjärjestö, jonka jäsenistöön kuuluu niin reservin miehistöä, aliupseereita kuin upseereitakin, ovat sen aktiivijäsenistön juuret vanhassa Reservin Aliupseerien Liitossa ja sitä kautta paljolti maaseudun asujaimistossa tai muutoin vanhakantaisemmassa kulttuurissa.

Sotahistorian tutkimuksen piirissä on aiheuttanut keskustelua, kohuakin, Markku Jokisipilän väitöskirja "Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus". Koko sodanjälkeisen ajan on pidetty yllä kuvaa presidentti Rytistä sankarihahmona, joka uhrasi oman uransa ja poliittisen tulevaisuutensa Suomen hyväksi solmimalla ilman eduskunnan valtuutusta Saksan aseavun taanneen sopimuksen ulkoministeri von Ribbentropin kanssa. Jokisipilä ravistelee tätä yhtä Suomen historian vankinta sankarimyyttiä esittämällä, että kyseessä oli von Ribbentropin sooloilu, johon Ryti lähti mukaan ja jolla von Ribbentrop pyrki vahvistamaan vain omia asemiaan ahtaaksi käyneessä Kolmannen valtakunnan tilanteessa. Suomi olisi saanut ilman poliittisia sopimuksiakin Saksan aseavun. Tämänkaltaiset jos-hypoteesit ovat historiatieteessä ongelmallisia, mutta Jokisipilän tavoitteena ei ole jossittelu, vaan hän on osoittanut, että Hitler sotilaallisine neuvonantajineen oli varauksetta aseavun takana silloinkin, kun hänen ulkoministerinsä kävi omia neuvottelujaan suomalaisten kanssa. Toisaalta Jokisipilän hyvin perusteltua johtopäätöstä ei voida käyttää uuteen postuumiin "sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin" Rytiä vastaan, vaikka miten haluttaisiinkin ravistella vanhoja myyttejä. Suomalaisilla, presidenttiä myöten, on ollut hyvin epätäydellinen informaatio suuren liittolaisensa tarkoitusperistä hankalassa tilanteessa.

Luulen että lyhytkestoisillakin ajanjaksoilla voi olla historiallisessa mielessä hyvin kauaskantoisia merkityksiä. Väitän, että Suomen historiaa viime vuosikymmeninä - ja osin nykytilannettakin - on vaikea ymmärtää ilman kesän 1944 historian tuntemusta. Selkeimpiä tuolta ajalta nykyisyyteen periytyviä linjoja, tietenkin idänsuhteiden hoidon ohella, on tasapainottelu riippumattomuuden ja (länteen päin) liittoutumisen kesken.

Talvisodasta sai yleisesti ottaen puhua sankarieepoksena kai läpi 1960-1970-lukujenkin. Jatkosotaan sen sijaan on liittynyt milloin mitenkin perusteltuja kansallisen häpeän tunteita alkaen melko tuoreistakin valtamedian vitsailuista "mikä on suomeksi tappio? - torjuntavoitto". Ei sillä, että jatkosodan ajoissa olisi jotain erityistä uutta esiin kaivettavaa, mutta yleisessä historiatietoisuudessa kesä 1944 esittäytyy kai lähinnä Neuvostoliiton "yllätyshyökkäyksen" ja Kannaksen tulimyrskyjen kautta, jotka kuin yhtäkkiä päättyvät rintaman vakiintumiseen ja aselepoon. Miksi-kysymyksiä ei kovin paljon esitetä, vaikka niihin varmasti on tarjolla vastauksia. Riittää, kun kuunnellaan vastauksia mitä- ja koska-kysymyksiin ja lumoudutaan milloin tykistön taktiikasta, milloin ilmavoitoista ja milloin mistäkin. Tätä nyt tämän paremmin perustelematta väitän, että kansallisessa tietoisuudessa kannetaan yhä vastaamatta olevien kysymysten tiedostamattomia kaikuja kesästä 1944.

Yks kaks Virpi onkin jonkun toisen mukaan mennyt

Hänen paikallaan on tuntematon. Nyt tämän tuntemattoman puhelinvastaaja. Arvaan, että kun Virpin seuraaja tavoitetaan, tehdään jonkun verran työtä, ettei olla aivan eri mieltä ja puhuta eri kieltä. Kiitos Microsoftin ei-aina-niin-selväpiiretisen lisenssipolitiikan.

Isojen firmojen puhelinvaihteissa on usein pirteä-äänisiä ilmeisen nuoria naisia. Miksi ei miehiä? Kyllä suomalainenkin mies osaa puhua. Entä miksi firman keulaääneksi ei käy kokemusta henkivä varttuneempi ääni? Ehkä on niin, että iän ja kokemuksen karttuessa puhelinvaihteesta siirrytään vaativampiin töihin. Niin ainakin tämä asiakas haluaisi ajatella.

Tämänkaltaisia vaatteita myydään toki hyvään tarkoitukseen, mutta mahtavatko niitä myyvät ja ostavat aina ajatella, miten ovat osaltaan muuttamassa vakavia asioita viihteeksi ja huumoriksi? Kohta kai on cityn yökiitäjille saatavilla T-paitoja, jotka viestittävät "Kuppapotilas Töölöstä".

Jatkan nautiskelua atk:n perusasioiden parissa. Muistikammat, IDE-kaapelit, levykeasemat. Ja Windows XP Home Edition, joka asentuu muun toimen ohessa niin helposti, että OEM esiasennus -työkalupaketti jää tällä kertaa hyödyntämättä. Välillä on kivaa tehdä aivan perusduunia.

Vain pieniä hajahuomioita

Työmaalla asentelin kai ensimmäistä kertaa elämässäni Windows XP:n Home Edition -versiota. Kumma, että siihen ei ole tullut aikaisemmin törmättyä, vaikka se on ollut yleinen yksityiskäyttöön hankittavien PC-koneiden OEM-käyttöjärjestelmänä jo vuosia. Eipä tuo tunnu Professional-versiosta paljonkaan eroavan.

Ruohonleikkuri heräsi saatuaan 14 euron hintaiset lahjukset eli uuden sytytystulpan ja ilmansuodattimen. Vanhojen puhdistus ei aina riitä. Aloin epäillä huonoa polttoaineen palamista ja siten aikansa elänyttä tulppaa, kun eilisten kiukuttelujen jälkeen ennen aikojaan väsähtänyt kone oli kuluttanut bensaa melkein puolitoistakertaisen määrän normaaliin nähden.

Olen parina päivänä sortunut pelaamaan pajatsoa. Jasso taitaa olla ainoa rahapeli, johon olen 1980-luvun jälkeen varojani tuhlannut. Eilen hävisin 1,60 euroa. Tänään jäin yhden täysosuman ansiosta voitolle 90 senttiä. Miinuksella ollaan.

Tähän on moni varmaan jo tutustunut. Minusta idea on hauska. Kuvat on hyvin valittu. Ne ovat oikeastaan parempia kuin tekstit. Fredi Hansuna ja Halme Tulppuna olivat minusta erityisen osuvia. Puhumattakaan Ollilan aiheeseen harvinaisen hyvin osuvasta ilmeestä tai Bogomoloffista, jota katsoessa voi melkein kuulla hörönaurun.

En ole mikään Ankka-tuntija, mutta muistanko ihan väärin, että Taavi Ankka oli piirretyissä filmeissä saksalaisittain murtava, jonkinlainen Einstein- tai Adorno-hahmo?

Sisäänpäin lämpiävä huumori on välillä hauskaa. Onnistuisikohan joku sanaseppo yhdistämään Ankkalinnan väen Pinserin listan väkeen?

Huoltotaseyhtälön C

Oletetaan, että yritykset A, B ja C tarjoavat samaa tuotetta/palvelua. Kaikilla on nyt hyvä tilauskanta ja kiirettä pitää. Puhelinluettelosta löytyy yritys A. Kun asiakas soittaa, valitellaan kiireitä ja johtopäätös jää "katsotaan nyt" -tyyppiseksi. Riski on, että aikanaan, kun kiire hellittää, voi tuotoksen laatukin jäädä "katsotaan nyt" -tyyppiseksi. Yritys A on todennäköisesti melko pieni yritys tai toiminimi.

Yrityksellä B on hienot kotisivut yhteydenottolomakkeineen, ja firma on suuren oloinen. Puhelinkeskustelun tulos on samansuuntainen kuin yrityksen A kanssa, mutta sovitaan kuitenkin tapaamispäivä lähiviikoille ja puhutaan alustavasti mahdollisista työn aikatauluista.

Yritys C näyttää kotisivujen perusteella jos mahdollista vielä prameammalta kun B. Puhelinkeskustelu asiakkaan kanssa toisi vaikka huomiseksi neuvottelijan paikalle, ja varsinainen työkin voisi alkaa jo ennen juhannusta.

C-tyypin yrityksissä on vain yksi mutta. Euroja palaa ja paljon. Laatu maksaa. Jos asiakas voi arvioida, että C:n lopputuotoksen laatu ei ole ratkaisevasti B:tä parempi, hän joutuu miettimään, miten paljon hän on valmis maksamaan palvelun laadusta.

A-, B- ja C-tyypin yrityksiin törmää yksityisasiakkaana ehkä herkemmin kuin konsepteiltaan yhdenmukaistuvassa b to b -maailmassa.

Yksityisasiakkaan osa näyttää olevan muutoinkin köyhtyminen. Auto pitää viedä isoon huoltoon ja katsastaa. Vettä kulutettiin edellisen vuoden aikana enemmän kuin oli arvioitu. Lieneekö helteinen viime kesä ollut syynä. Ruohonleikkuri sanoi kesken työillan työsopimuksensa irti kaikesta huolenpidosta huolimatta. Kiittämätön kapistus.

En tiedä, oliko järkevä ratkaisu viedä postiin muuan kirje. Olisi väärin sanoa, että se syntyi hetken mielijohteesta, mutta pidempiaikaisetkin mielijohteet ovat kevyitä, jos ne eivät jalostu kunnollisiksi ajatuksiksi, joista olisi johdettavissa konkreettisia toimintasuunnitelmia.

Miehiä metsässä

Eilinen iltapäivä ja ilta menivät reippaiden harrastusten merkeissä, tosin ei itse reippaillen. Metsäkulmilla kisailtiin piirinmestaruuksista ampumasuunnistuksessa (kyllä, sellainenkin laji on olemassa). Hoitelin tuloslaskentaa. Kilpailijoiden onneksi sää muuttui iltaa kohden aurinkoiseksi. Metsässä tosin oli vielä varsin kosteaa.

Pienehköksi jääneen osanottajajoukon tulosten käsittely ei vienyt kauaa, varsinkin kun ampumaradan toimitsijat hoitivat kunkin kilpailijan kaatamien taulujen ilmoittamisen viimeisen päälle mallikkaasti ja nopeasti. Suunnistuskisoille ominaisia protestejakin tehtiin vain yksi, mikä ei viivästyttänyt laskentaa kovinkaan paljon.

Laskentakumppaninani toimi aina yhtä luotettava Excel. Tosin vuosikaudet versioon 2000 tottuneena työmaan lainakoneen XP-version tulostusaluemääritykset olivat alkuun oudot. Siinä erillisten tulostusalueiden määritys käy lopulta paljon loogisemmin - normaaliin Windows-tyyliin Control-näppäimen avulla - kuin 2000-versiossa.

Pienestä joukosta oli pikasuodatustoimintojen avulla helppoa laskea myös hieman monimutkaisella tavalla muodostuvat joukkuetulokset (seura saa joukkuetuloksen, jos sillä on mukana vähintään kolme kilpailijaa ja näistä vähintään yksi osallistuu sarjaan, jossa suunnistetaan pitkä rata; jos kilpailijoita on enemmän kuin kolme, muodostuu joukkuetulos kolmen parhaan yksilösuorituksen mukaan kuitenkin niin, että vähintään yksi on pitkän radan suunnistaja).

Kilpailijoiden huollosta vastanneet rouvat ihmettelivät TFT-näyttöä ja Excel-taulukkoa. He ihmettelivät myös, miksi tietokoneelta ei näykään suunnistajien kulloinenkin sijainti. Myös Ilta-Sanomien web-sivuilla olisi pitänyt päästä "ihan äkkiä" käymään. No joo. Mutta olisi kieltämättä hauskaa ja ehkä hyödyllistäkin, jos tuloslaskenta voisi ennakoida kilpailijoiden ammuntapaikoille saapumista ja maaliintuloaikoja GPS:n, GLONASSin tai vaikkapa Galileon avulla. Ehkä sitten joskus.

Joka tapauksessa muistikuvat infernaalisesta tuloslaskentahässäkästä vajaan parin vuoden takaa painuivat viimeistään tämän leppoisan kesäillan myötä taka-alalle.

Tulosten siirtäminen verkkoon vei puolille öin. Tyydyin lopulta sellaiseen rimanalitukseen, että annoin Excelin tallentaa haluamallani tavalla muotoillun taulukon HTML-muodossa, lisäilin tarpeelliset väliotsikot ja siirsin nämä epästandardeimmasta epästandardeimmat web-dokumentit verkkoon. Tyydyin siihen, että Mozilla näytti nuokin dokumentit oikein. IE ei yleensäkään moiti sukulaisohjelmansa tuottamaa webdesignia.

Suunnistus on muuten hieno laji. Itse en sitä hallitse enkä ole harjoitellutkaan. Sotaväessä tuli alkuun ihan mukavia aikoja, mutta myöhemmin ratojen vaikeutuessa ja kanssajuoksijoiden tason noustessa sijoitukset putosivat kovasti. Sen jälkeen ei rasteja juurikaan ole tullut haettua.

Tarkkailuluokkaa käyvän neekerin verkkopäiväkirja

On korrekteja ja epäkorrekteja sanoja. Monet sanat, jotka nyt ovat epäkorrekteja, ovat olleet alkuaan lähinnä neutraaleja. Syyt kehitykseen ovat moninaisia ja liittyvät sanan kontekstiin, ihmisten tapaan käyttää sanaa. Tämän hetken hyväksytyt termit voivat olla huomisen epäkorrekteja. Otsikon sanoista pari on luokiteltavissa poliittisen epäkorrektiuden piiriin, mutta on myös lievempää epäkorrektiutta.

Aktiivisten asianharrastajien piirissä korrektiuden vaatimus on suuri. Menepäs kysymään salibandyn pelaajalta jotakin sählyn säännöistä tai budolajin harrastajalta jotakin taistelulajin olemuksesta. Tai bloggaajalta hänen verkkopäiväkirjastaan ;-) Yhtä lailla rautatieharrastaja voi pitää hölmönä kuullessaan veturia kutsuttavan junaksi (vaikka saattaakin tietää, että junaturvallisuussäännön mukaan yksittäinen veturi tai muu omin voimin liikkuva kalustoyksikkö voidaan asettaa liikenteeseen junana). Luonnollisen kielen mietitytkään sanat ovat harvemmin eri määritelmien osalta kovin poissulkevia.

Sivistyksen merkki on minusta se, että blogisodat ovat muuttuneet kiistelyksi blogi-sanasta.

Sedis-blogin kirjoittaja esitti perusteellisen blogien kehityshistorian. Oma näkemykseni on edelleen se, että lähes mitä tahansa blogia voidaan sen tyypistä riippuen kutsua joko verkkopäiväkirjaksi (Sediksen journaalikommentaari-tyyli, jonka kirjoituksen tyypillinen kirjoitus on lähes aina ajateltavissa alkavaksi "Tänään tein seuraavaa:" tai vielä useammin "Tänään ajattelin seuraavaa:") tai toimitetuksi portaaliksi eli linkkilistaksi (Sediksen linkkikommentaari-tyyli). Sitten pitääkin alkaa pohtia jo taka-alalle jääneen muotisanan "portaali" merkitystä :-) Janne Jalkasen kommenttipalstalle virittyneessä kattavassa keskustelussa verkkopäiväkirja-termin ongelmaksi nähtiin lopulta päiväkirja-sanan epäkorrektius. Siihen assimiloituu blogi-termin kannattajien mukaan ei-toivottavia asioita. Kysyn vaanin määritelmä oli oikein hyvä.

Ehkä on parasta, että jokainen kutsuu tuotostaan sillä nimellä kuin parhaaksi näkee. En näe ongelmaa siinäkään, että julkaisumuotoon perehtymätön lukee useimpia verkosta löytämiään blogeja verkkopäiväkirjoina. Mitä päivätyt, tekemisiä tai ajatuksia - ei välttämättä lainkaan henkilökohtaisia sellaisia - kuvaavat kirjoitukset sitten olisivat, jos hienoja sanoja ei tunne?

Ahkeralla valistustoiminnalla varmasti saadaan blogi-termi yleiseen tietoisuuteen, jos niin halutaan. Koska julkaisumuodon sisältö ainakin nykyisin on journaaliluonteista, blogi-termistä tullee yleistyttyään verkkopäiväkirjan synonyymi. Ehkä se samalla "puhdistaa" päiväkirja-termiä.

Muuten olen sitä mieltä, että jos J. K. Paasikiven tunnetuimmat päiväkirjat joskus julkaistaan web- tai DVD-muodossa, niiden nimeksi voisi tulla J. K Paasikiven blogi 1944-1956 ;-)

Mutta vakavammin: hienosti kirjoittavien teksteissä käy kato. Verkkomerkit näyttää poistuneen Pinseristä. Sipulikukkien katoaminen verkosta olisi menetys.

Vaalilautakunnasta, iltaa

Päivästä ei tullutkaan aivan niin pitkä kuin ennakoin. Syynä oli pikemminkin tehokas toiminta ääntenlaskennassa kuin laskettavien äänten vähäisyys. Äänestysaktiivisuus nousi tällä paikkakunnalla 36 %:iin, mikä oli suhteellisesta pienuudestaan huolimatta paljon parempi luku kuin uskallettiin odottaa.

Erityisesti nuoria, korkeintaan 30- ja risat -sukupolveen kuuluvia äänestäjiä kävi paljon. Sen sijaan muissa vaaleissa aktiivisin varttuneen väen joukko vaikutti vähäisemmältä. Ehkä nuoret pitävät Euroopan Unionin asioita tärkeämpinä kuin iäkkäämmät?

Jonkinlaista havinaa olin kuulevinani 1880-luvun kansakoulurakennuksen viimeisen päälle saneeratussa luokassa ojentaessani vaalilipun Euroopan Unionin parlamentin vaaleihin äänestäjälle, joka vaaliluettelon tiedon perusteella on syntynyt Suomen Suuriruhtinaskunnassa.

Vaalitoimitsijat ovat niitä pökkelöitä, jotka patsastelevat äänestyspaikalla. Heitä kutsutaan hienolla nimellä vaalilautakunta. Lautakunnan asettaa erikseen jokaisia vaaleja varten sen kunnan kunnanhallitus, jonka alueella äänestys tapahtuu (Vaalilaki 714/1998, 15 §). Yleensä lautakunnan tehtäviin nimetään oman suostumuksensa perusteella kunnassa toimivien puolueiden ja muiden poliittisten ryhmittymien mandaatilla toimivaa väkeä. Näihin(kään) tehtäviin ei enää vuosiin ole ollut suurta tungosta. Kerran valitut jäsenet tulevat valituiksi yhä uudelleen, jos vain suostuvat. Itselläni taisi olla vasta kolmas kerta tätä lajia.

Vaalilautakuntia on yhtä monta kuin kunnassa on äänestysalueita. Vaalilautakunnat toimivat kunnan keskusvaalilautakunnan alaisuudessa.

Vaalilautakunnan tehtäviin kuuluu muun muassa äänestämään tulevien tarkastaminen vaaliluettelosta. Atk-listana saatavaan äänestyspäivän vaaliluetteloon on merkitty ne kunnan alueella äänioikeutetut henkilöt, jotka eivät ole käyttäneet äänioikeuttaan ennakkoäänestyksessä. Kun henkilö tulee äänestyspaikalle, toimitsijat toteavat tämän henkilöllisyyden (pienellä paikkakunnalla usein helppoa, koska joku vajaasta kymmenestä toimitsijasta lähes aina tuntee henkilön, ja henkilöllisyystodistuksen esittämistä joudutaan pyytämään vain harvoin), merkitsevät vaaliluetteloon henkilön äänioikeutensa käyttäneeksi ja antavat äänestyslipun. Toimitsijat huolehtivat äänestyslipun leimaamisesta ennen uurnaan pudottamista, tarvittaessa heikkokuntoisten tms. henkilöiden avustamisesta äänestämisessä, yleisestä opastamisesta ja järjestyksenpidosta äänestyspaikalla jne. Vaalitoimitsijat pitävät myös määrämuotoista pöytäkirjaa äänestyspaikan tapahtumista, kuten toimitsijoiden vuoronvaihdoista, vaaliavustajien käyttämisestä ja vastaavista seikoista. Lisäksi pidetään yksinkertaista tukkimiehenkirjanpitoa äänioikeutensa käyttäneiden määrästä ja - mielenkiintoista sinänsä - heidän sukupuolijakaumastaan, jotta välittömästä äänestyksen päätyttyä voidaan ilmoittaa alustava tieto osallistumisaktiivisuudesta telekopiona eteenpäin. Virallinen äänestysprosentti - tietenkin ilman sukupuolijakaumaa - selviää vasta, kun vaaliliput on laskettu.

Vaalilautakunnan hommat ovat hyvin helppoja. Tällaisella pienellä paikkakunnalla, joka on vielä jaettu kahteen äänestysalueeseen (takavuosina poliittisen aktiivisuuden ollessa nykyistä korkeampi niitä oli peräti neljä), lautakunnan jäseniä on vajaa kymmenen äänestysaluetta kohti. Käytännössä tehtäviin tarvitaan yhtäaikaa 3-4 jäsentä/äänestysalue, joten vuorottelu onnistuu helposti. Ainakin saa syödä ja juoda kahvia ylenmäärin, jos haluaa näistä luontaiseduista ottaa kaiken hyödyn irti. Meistä muutama jätimme suosiolla päivällisen väliin.

Jotkut asiat ovat yllättävän tarkkaan säänneltyjä. Ne harvat äänestäjät, joilta henkilöllisyystodistusta kysyttiin, eivät asiaa ihmeenä pitäneet. Yleensä he olivat nuoria, jotka ovat tottuneet näyttämään papereitaan paikassa jos toisessakin. Jotain kertonee vaalitoimitsijoiden ikäjakaumasta se, että nimenomaan nuorten henkilöllisyyttä jouduttiin erikseen kysymään. Sen sijaan viime aikoina ongelmaksi on tullut alaikäisten lasten yli-innokkuus. Aivan pienistä ei ole ongelmia, mutta vähän isommat tuppaavat jopa vanhempiensa pyynnöstä menemään mukaan äänestyskoppiin, mikä on kiellettyä vaalisalaisuuden kannalta. Niin liioitellulta kuin voikin tuntua, riittävän pitkä ja mahdollisesti numerot tunteva pikkulapsi äänestyskopissa on riski mainitun lain 17 §:n tarkoittaman vaalisalaisuuden kannalta. Samaten jälkikasvu ei saa pudottaa vanhempansa vaalilippua uurnaan. Yleensä epätietoisuus näissä asioissa selviää asiallisesti, mutta on tullut eteen tapauksia, joissa vanhemmat ovat ottaneet virkavallan taholta tapahtuvan jälkikasvunsa toimintavapauden lievän rajoittamisen vähemmän aikuismaisesti. Kertooko se jotain nykyajasta? Tänään näitä tapauksia ei sattunut.

Ruutuhyppelyä eli miten vaalitulos syntyy ruohonjuuritasolla

Ääntenlasku on oma tehtäväkokonaisuutensa. Sikäli kuin ketään kiinnostaa, kerrottakoon tässä, miten pienellä paikkakunnalla vaalitulos lasketaan.

Äänestysajan loputtua levitetään vaaleita tapettirullia (mitäpä muutakaan tässä kylässä, kun ratakisko ei tarkoitukseen sovellu :-) lattialle tai pöytäpinnoille sen mukaan, millaista tilaa on käytettävissä. Äänestyspaikkana toimii perinteisesti kylän isoin ala-asteen koulu, jossa pulpeteista saa kasattua isoja pöytiä. Nyt niitä ei koulun remontin vuoksi ollut, joten lattia palveli tasona. Tapettirulliin piirretään noin 20 x 20 cm:n kokoisista ruuduista koostuvat ruudukot siten, että ruutuja tulee yhtä monta kuin on ehdokkaita (+ yksi ruutu hylätyille vaalilipuille). Ruudut numeroidaan. Yleensä kerran tehdyt tapettirullat kestävät muutamat vaalit. Jos ehdokkaita on enemmän kuin vanhoissa rullissa ruutuja, otetaan tietenkin käyttöön uutta rullaa.

Vaaliuurna tyhjennetään sopivalle pöydälle, jonka ääressä lautakunnan jäsenet laskevat vaaliliput esimerkiksi sadan kappaleen nippuihin. Samalla saadaan tarkka tulos äänestäneiden määrästä. Kun liput on laskettu ja niputettu, itse kukin lautakunnan jäsen alkaa sijoitella niputtamiaan lippuja niihin piirretyn numeron perusteella tapettirullien ruuduille (mieluusti järjestäen ne sitä ennen jollakin tavoin järjellisesti, jotta vältytään holtittomasti sinne tänne poukkoilevilta ihmisflipperipalloilta).

Kun liput on sijoiteltu tapettirullien ruutuihin, jokaisen lippuja saaneen ruudun liput lasketaan siten, että kaksi toimitsijaa laskee ne erikseen ja merkkaa tuloksen ruutuun. Jos he saavat keskenään eri tuloksen, molemmat tarkastavat laskentansa. Kun kaikki ruudut on laskettu, joku, yleensä lautakunnan puheenjohtaja, laatii tuloksista yhteenvedon, joka lähetetään telekopiona eteenpäin ja liitetään vaalipöytäkirjaan.

Tämän jälkeen on vuorossa enää omien jälkien siivous ja vaalilippujen ja muun materiaalin pakkaus keskusvaalilautakunnalle toimittamista varten. Jälkimmäisestä huolehtii yleensä vaalilautakunnan puheenjohtaja nimeämiensä avustajien kanssa henkilökohtaisesti. Kaikki ei-roskaksi luokiteltava materiaali, kuten vaalipöytäkirjan konseptit, tukkimiehenkirjanpidot yms. palautetaan keskusvaalilautakunnan hävitettäväksi säännösten mukaisella tavalla. Vaaliliput toimitetaan luonnollisesti eteenpäin tarkistuslaskentaan.

Pitkän päivän aamu

Siinä, missä sadesää pilasi perjantai-illan iloksi suunnitellun luistelulenkin, pilasi se lauantain suunnitellut ulkotyöt. Runsas sade tekee kasveille ja etenkin pohjavesivaroille hyvää, mutta on siinä omat isohkot ongelmansakin.

Eilisen päivän olisi voinut viettää toisellakin tavalla, vaikka autoilu maakunnassa on kieltämättä mukavaa.

Sunnuntaipäivä menee aamukahdeksasta iltayöhön europarlamenttivaalien äänestyspaikalla kirjanpito- ja muissa virkailijatehtävissä. Joten ei muuta kuin suorat housut jalkaan, silmälasit nenälle ja tärkeä ilme naamalle.

Kuten moni varmaan on huomannut, Janne Jalkasen kommenttipalstalla käydään mielenkiintoista keskustelua siitä, millä nimellä näitä verkkokirjoituksia pitäisi kutsua.

Vanhan lukuvuoden loppu

Tänään päättyi kymmenkuukautinen tietokoneasentajan ammattitutkintoon valmistava koulutus. Nuo kuukaudet kuluivat nopeasti. Tiiviillä aikataululla läpi viety koulutus tuotti kelpo tuloksia, joita mittailtiin pitkin matkaa näytöissä.

Pidin koulutuksen ehkä liiankin suuressa määrin oman peukaloni alla. Toisin kuin ammattikoulussa yleensä, nämä tietokoneasentajakoulutukset ovat meillä muotoutuneet ikään kuin luokanopettajavetoisiksi. Paria tutkinnon osaa lukuunottamatta opiskelijat joutuivat katselemaan samaa naamaa koko ajan.

Päätöstilaisuus oli koko koulutuksen tapaan koruton. Pari lyhyttä puhetta, todistusten jako kättelyineen ja kakkukahvit.

Näitä miehiä minun tulee ikävä. Menestystä työelämässä!

Politiikkaa

Europarlamenttivaalipäivä lähestyy ilman että minulla olisi näkemystä siitä, mitä tai ketä äänestäisin. Kysymys "mitä" lienee tärkeämpi, koska yksinvaltaisten järjestelmien ulkopuolella yksittäisen päätöksentekijän merkitys rakentuu hänen suhdeverkostonsa kautta. Tässä mielessä valta demokraattisessa yhteiskunnassa on aina jonkinlainen sosiaalinen konstruktio. Salonkien saloja tuntemattoman lienee oikeutettua olettaa, että ensisijaisiin suhdeverkostoihin kuuluu ehdokkaan puolue tai muu poliittinen ryhmittymä.

Luulen myös, että on melko turhaa yrittää muodostaa taustaryhmittymän ajankohtaisista mielipiteistä näkemystä ehdokkaiden kauniiden vaalilauseiden ja valtamediaan annettujen lausuntojen perusteella. Hyödyllisempää on seurata kyseisen ryhmän ruohonjuuritason toimijoiden ja maanpinnan tasolla ryhmään tunnustautuvien mielipiteitä. Näitä mielipiteitä kun ykkösrivin ehdokkaidenkin on lopulta kuunneltava ja niiden mukaan toimittava, jollei mieli profiloitua ruokkivan käden purijaksi. Jopa Kekkonen - joka sopivissa tilanteissa taisi tanssittaa Kremlin isoja poikia balalaikkansa tahtiin - mittaili kotimaan saloseutuja nöyremmin mielin kuin Senaatin- tai Punaista toria.

Alkuasukaskieliä

Hän ei taida olla vielä aivan ehtinyt hämäläisen kulttuurin juurille. Totta on, että moni hämäläinen on elämäntapaintiaani. Vieraille hän sanoo "ugh", mutta omiensa kanssa on hyvinkin seurallinen.

Kyllä täälläkin osataan small talk ja sen muuntaminen big/long talkiksi lisäämällä puheeseen suuri määrä tarpeettomia ilmaisuja ikään kuin sideaineeksi, jotta vuo ei katkea. Hämäläinen small talk taitaa olla puhtaimmillaan lähestyttäessä maakunnan lounaisrajaa.

Khmmmh. Kyllä se on semmosta nyj juu. On pannu sitten Mattikin tehren uuren pirtin. On se semmonen pehtoori. Hehheh. Noin. Semmosta sano juu.

Itse asiassa hämäläinen voisi hyvinkin kilpailla savolaisen kanssa siitä, kumpi saa puhuttua enemmän mutta samalla sanottua vähemmän :-)

Muukalainen tietää päässeensä sisälle yhteisöön, kun alkuasukas keskustelukumppanina alkaa käyttää puheessaan runsaasti ilmaisuja, kuten "noin", "sano", "juu". Se on osoitus siitä, että alkuasukkaalla ei ole kiire katkaista keskustelutuokiota ja poistua omille teilleen.

Hämäläisessä small talkissa on myös se mukava piirre, että sen harjoittaminen monologina esimerkiksi jotakin kohtuullisesti mutta ei liikaa keskittymistä vaativaa työtä tehdessä katsotaan yleensä hyväksyttäväksi.

Edward Tavastmarck päättää tutkimusraporttinsa tähän.

B. Virtanen ja projektin hallinta

Eilen saatiin työmaalla päätökseen yksi projekti. Noin kolmen kuukauden hanke liittyi ruohonjuuritason tietoturvallisuuteen. Lopetettiin se tyhjässä ruokalassa, maiskutellen sacher-leivosta (tai oli meillä kaikilla sentään oma sellainen) ja katsellen ikkunaan ropisevaa sadetta.

Tämä päivä meni toisen, paljon suuremman, laatujärjestelmään liittyvän projektin tiimoilla.

Oppilaitosmaailmassa, yhdellä jos toisellakin asteella, on paljon "projekteja", mutta - uskallan väittää - vain vähän projektiosaamista. Poikkeuksia tietysti on esimerkiksi kaupan ja hallinnon alan tai johtamistaidon koulutuksen parissa. Erityisalojen ulkopuolella sitäkin vähemmän. Tätäkään valitusvirttä ei ole kirjoitettu projektiosaajan näkökulmasta.

Lähes asia kuin asia nimetään projektiksi ilman aikomustakaan hoitaa asiaa sellaisena. Oman ymmärrykseni mukaan projekti alkaa tietystä pisteestä ja päättyy tiettyyn pisteeseen. Sillä on selkeästi määritelty tavoite, aikataulu ja vastuullinen organisaatio. Joskus käytetty termi "ikuisuusprojekti" on looginen paradoksi. Sellaisiksi "projektit" vain helposti menevät. Oikean projektin tarkoitus on saada aikaan haluttu tulos, eikä iänkaiken pitää organisaatiota pystyssä ja sitoa ihmisten työpanosta.

Opetusalan ammattilaiset kritisoivat projektien suurta määrää. Se vie monen mielestä aikaa varsinaiselta työltä, kuten opettamiselta, tutkimiselta tai tutkintojen järjestämiseltä. Kritiikki on aivan oikeutettua. Jo se, että projektille ei määritetä selkeitä tavoitteita tai että aikataulu on alkuun epämääräinen ja sitten katoaa jonnekin vuosien päähän, tuntuu osallisista helposti samalta kuin olisi allekirjoittanut avoimen valtakirjan oman selkänahan riistämiseen.

Ikävä kyllä monissa koulutukseen liittyvissä projekteissa jäljet johtavat usein sylttytehtaalle Hakaniemeen. Tarkoitukset toki ovat hyviä, mutta toteutustapa voi muuttaa projektin kirosanaksi.

Arviointi

Osa työpäivästä kului syöttäessä pian päättyvän koulutuksen viimeisiä arviointeja oppilashallinto-ohjelmaan. Standardipituuksista poikkeavien koulutusten päättymisajat eivät aina noudata tavanomaisia lukukausirajoja. Hyvä niin, koska se vähentää lukukausien lopun ruuhkaa niin opettajien, opintotoimiston kuin muidenkin arvioinnin kanssa tavalla tai toisella tekemisissä olevien kohdalla.

Paitsi opiskelijoiden osaamista myös koulutuksen tehokkuutta arvioidaan monin tavoin. Itseen kohdistuva arviointi saattaa tuntua lähes pelottavalta koulutuksen toteuttajan näkökulmasta, oli kyse sitten yksittäisestä opettajasta tai kokonaisesta koulutusmuodosta organisaatioyksiköineen. Ainakin yksilötasolla on ymmärrettävää, että työkseen arvioivasta voi tuntua oudolta olla itse arvioinnin kohteena.

Näin ei pitäisi olla, koska ulkoinen arviointi on viime kädessä ainoa edes jossakin määrin objektiivinen mittari, joka osoittaa koulutuksen laatua suhteessa sille asetettuihin tavoitteisiin ja odotuksiin. Koulutuksen toteuttaja - oli kyseessä yksilö tai organisaatio - on yksinään jäävi arvioimaan omaa laatuaan. Sisäänpäinlämpiävä arviointi ei kehitä koulutusta sen paremmin sisällöllisiltä kuin menetelmällisiltäkään osin.

Koulutuksen keskeisintä tuotosta, oppimista, pitää käytännön syistä arvioida pienimuotoisesti. Objektiivisuuden kannalta on tietenkin kestämätöntä, että oppimistuloksia arvioi kokeiden muodossa sama opettaja, joka on toteuttanut koulutuksen, mutta käytännön järkisyyt eivät jätä arkipäivän kokeille ja tenteille kovin paljon muita toteuttamismahdollisuuksia.

Opetusministeriö julkaisi viime vuonna kuivakan, mutta sisällöltään mielenkiintoisen paperin nuorten ammatillisen peruskoulutuksen tulosrahoituksen mittareista. Mittariselosteessa kuvataan niitä menetelmiä, joilla lasketaan kyseisen koulutuksen tulosrahoitus. Kyse on siis koulutuksen kokonaistuloksellisuuden arvioinnista.

Mittareita ei ole toteutettu yhden putken läpi tuijottaen, mihin asioita kvantifioitaessa joskus sorrutaan. Inhimillinen toiminta on moninaisten syy-yhteyssuhteidensa vuoksi harvoin kuvattavissa yhden tunnusluvun kautta. Mittariselosteessa kuvattu tärkein tuloksellisuuskriteeri, työllisyysasteen laskenta, ottaa huomioon paitsi valmistuneiden työllistymisprosentin (minkä avulla asiaa helposti lähdettäisiin yksinomaisesti tarkastelemaan) myös seutukunnan nuorisotyöttömyysasteen ja koulun erityisopetuksessa olleiden osuuden. Tämänkaltaista useampaan tekijään ja niiden välisiin riippuvuussuhteisiin perustuvaa arviointia olisi minusta syytä kehittää kaikessa koulutuksen arvioinnissa.

On varmaankin niin, että arvioitaessa yksittäisen toimijan tuloksellisuutta, esimerkiksi kun opettaja arvioi opiskelijan oppimistuloksia tai kun opiskelija arvioi koulutuksen onnistumista, on laadullisesta, sanallisesti ilmaistusta arvioinnista enemmän käytännön hyötyä arvioinnin kohteelle kuin tunnusluvuista. Tämä kuitenkin edellyttää melkoista paneutumista asiaan, ja hyödyllinen arviointi jää ehkä vain haaveeksi. Samaten jos arvioinnin tuloksia on määrä käyttää vertailtaessa jotakin, on tunnuslukuihin perustuva arviointi yksiselitteisempää kuin sanallinen. Koulutuksen yksi tunnustettu tehtävä on valikointi, minkä vuoksi yhteiskunta edellyttää oppimistulosten arviointia vertailtavassa muodossa.

Laiskottelua

Vähemmän kirjalliselle ihmiselle on luksusta ottaa sunnuntaiaamuna (edit: se oli aamupäivää) opus - pehmeäkantinenkin - käteen ja istuutua sohvalle. Kirja kertoi asioista, joita isänmaa on pintaa syvemmin tutkinut. Yhdellä sivulla oli kuva, joka kertoo ajastaan ja sen ihanteista yhtä paljon kuin vuosikymmenen historia. Oppineet miehet Eino Kailaa, Erik Palmenia ja Yrjö Väisälää myöten seisomassa Dm3- tai Dm4-moottorijunan edessä. Lentokonemaista "Kiitojunaa" puhdaslinjaisempaa rationalismin symboliikkaa on kotimaan lähihistoriasta vaikea löytää. Tai ehkä ei niinkään vaikea. Monet rapatut matalat kerrostalot ja monet rintamamiestalot ovat sitä. Myös lasi on saanut aikakauden muotoja. En oikeastaan ollenkaan odota sitä aikaa, kun 1950-luvun hallitseva ilme pikkutaajamien rakennetussa maisemassa korvautuu uudemmilla kulttuurikerroksilla.

Mitä ihmettä muuten Blogistadissakin vaikuttava Janne Toivoniemi teki 1950-luvun moottorijunan edessä? Miestä en henkilökohtaisesti tunne, mutta netin perusteella yhdennäköisyys aikansa julkaisufoorumeilla P. Mustapäänä esiintyneen professorin kanssa on ilmeinen :-)

Päivän varaaminen rästissä olleille "kirjallisille" harrastetehtäville oli hyvä idea. Nyt on tietokanta päivitetty ja muut vastaavat tylsät mutta pakolliset tehtävät tehty. Vaikka työpanos oli oikeastaan mitätön, jäi hyvä mieli.

Jälkiruoaksi maistuivat päiväunet. Johan tässä yhdeksältä noustiin.

In the heat of the night

Hain muiden ohjelmien muassa pitkästä aikaa kotitietokoneelleni SiSoftwaren Sandran. Sandra lienee tuttu tapaus nörttineutreimmallekin atk-ihmiselle. Ja kuten kliseisiin kuuluu, Sandra ehdottelee hankkimaan sitä sun tätä. Ainakin nopeampi suoritin ja virheenkorjaava työmuisti olisivat listalla. Vertailua muihin laitteistokokoonpanokandidaatteihin neitonen ei suostunut tekemään. Hyvin kasvatettu.

Mutta silti, on hyvää ja turvallista elää niin sanotusti IRL, jossa feminiinit toimivat aivan eri tavalla kuin netissä.

Konservaattorina

Päivä kului veturitallilla. Raavimme kääntöpöydän mekaanista käyttöliittymää suojaavan kopin irtonaisen vanhan maalin pois. Homma työllisti lähes kaikki paikalle osuneet, tosin lasimestari apupoikineen harjoitti välillä erikoisosaamistaan. Perusduunarin vaihtoehtoina oli auringon aiheuttama hikoilu etelänpuolen paahteessa tai tikapuilla keikkumisen aiheuttama hikoilu pohjoispuolen varjossa. Valitsin jälkimmäisen. Hetken ajan tikapuumiestä kaivattiin etelässäkin, ja se hetki poltti niskan ja kaljun. Olisi pitänyt ymmärtää sonnustaa pääasia Hankkija-lippalakkiin.

Vanhalle maalille emme päässeet tekemään klassista Sinol-testiä huomattuamme vaadittavan aineen puuttumisen. Ennenvanhaan tälläkin alueella tiedetään jokusen janoisen tallimiehen hankkineen itsensä hengettömäksi tai sokeaksi vastaavilla aineilla. Niitä on varastoissa edelleen. Mutta mikä tahansa tenu ei sovi hyötykäyttöön. Ennen vanhan maalin koostumustestiä ei maalikauppaan ole menemistä. Vanhojen puupintojen maalaaminen väärän tyyppisellä maalilla voi olla puupinnan loppu.

Joukon nuorin, tällä kertaa paikalla olleista ainoa ei-täysikäinen, oli isoäitinsä kanssa leiponut kakun. Nuorimies juhli syntymäpäiväänsä samaan aikaan Mannerheimin kanssa. Kakku oli erittäin hyvää ja sisälsi sopivassa määrin kuulalaakereita, tosin ei SKF-kirjainten muotoon päälle aseteltuna, kuten muuan ikimuistoinen kakku aikanaan.

Harmaat rouvat ja herrat

Museoala on ammatillisesti käsittämättömän aliarvostettu. Tehtävissä menestyvällä osaajalla tulisi olla paitsi muodollinen pätevyys (tiedekorkeakoulututkinto) ehdottomasti lisäksi substanssiaiheen pätevyys (joka saattaa olla mitä tahansa pitkästä alakohtaisesta työkokemuksesta museoalaan nähden täysin vastakkaiseen tiedekorkeakoulututkintoon). Siksikö museoalan ammattilaiset mielletään harmaantuneiksi vanhoiksi ihmisiksi? Pätevyyden hankkimiseen kulunee lähes koko työiän elämä.

Myös toimittajien tulisi olla humanisteja. Karmea esimerkki kuutiopäisyydestä (tai pallopäisyydestä, miten vain) tuli luettua eräästä länsiuusimaalaisesta ilmaisjakelulehdestä, jossa kirjoitettiin Karjaan museoidusta "Ukko-Pekasta" nro 1170 (ja "Ukko-Pekan" eli Hr1:n kuvassa komeili Karjaan ainoa museoveturi Tk3 "Pikku-Jumbo" nro 1170) ja kaksikerroksisista Pendolinoista. Pitäisiköhän kaksikerrospendoja lähteä Karjaalle saakka kuvaamaan?

Ikonoklasmia Helsingissä

Kiskot veivät työpäiväksi pääkaupunkiin. Malminkartanolla odotti ikävä yllätys. Maalaavat peittoon takavuosina tehtyjä iloisia graffiteja. Tunneliaseman seiniä kai pian vuosikymmenen ajan koristaneet iloisenväriset kuvat eivät olleet mitään töherryksiä, vaan kuuleman mukaan osaavan väen tilauspohjalta tekemää työtä. Ne loivat mukavan vaikutelman kolkkoon tunneliin. Ikävä kyllä vuosien saatossa ei-osaavat töhrijät "täydensivät" alkuperäisiä kuvia sotkuillaan. Ehkä niitä oli nyt tullut liikaa? Sääli joka tapauksessa.

Sen jälkeen, kun turkulainen Verso (joka taisi olla myös jonkinlainen new age -ja muun vastaavan väen suosikkipaikka) lopetti toimintansa, olen pitänyt Ammattienedistämislaitoksen ruokalan vihreää linjaa maan parhaana märehtijää simuloimaan pyrkivän ihmisen ruokapaikkana. En tosin väitäkään olevani vannoutunut märehtijäsimulaattori enkä tuntevani ravintolakulttuuria laajalti. Tänään oli tuhdin salaattiannoksen ohella tarjolla mm. kasvisborschkeittoa ja leivän päälle sinihomejuustopohjaista levitettä. Nam.

Illalla lähdimme kokeilemaan sauvaluistelua ensi kertaa tänä vuonna. Menneenä talvena hiihdin vapaata tyyliä vain hyvin harvoin, mutta silti lyhyet rullaluistimen"terät" tuntuivat oudoilta, kun potku ei voinut olla suksimaisen pitkä. Mukavassa joskin hieman tuulisessa säässä rullailimme Metsäkansan kirkolle ja takaisin. Oikein hyvä aloituslenkki. Pari hajahuomiota lajista. Naiset tuntuvat yleensä olevan miehiä järkevämpiä luistelijoita. Heillä toisin kuin monilla miehillä on lähes poikkeuksetta kypärä ja muut suojukset. Toisekseen laji on itselleni siitä vekkuli, että syke ei nouse kovin korkealle (lähimpänä vertailukohtana tulee mieleen hiihto), mutta silti tulee reilusti hiki ja jäsenet huomaavat tekevänsä työtä.

In vino veritas?

Työmaalla aamupäivä sujui ensi kerta vähään aikaan opetustehtävissä. Demo-demoni iski pariin otteeseen GPRS-asennusesimerkeissä. Valmistajan web-sivuilta löytyi purukumipaikkaus näistä hämärämpään ongelmaan.

Jos eilen oli puutarhanhoidollisessa mielessä humalahakuinen ilta, tänään haettiin toisenlaisen humalan aineksia. Muuan hallinnollinen toimielin piti perinteensä mukaan tavanomaista vapaamuotoisemman kesäkokouksen sisävesilaivalla, ja siellä piti tai sai olla työn puolesta muuatta asiaa esittelemässä. Kokousasiaa ei riittänyt kuin alkumatkaksi. Sujuihan kaunis työiltapäivä näinkin.

Reitti suuntautui kantahämäläiselle viinitilalle, jossa nautittiin kahvit ja maistiaisiksi tilan antimia. Minun on myönnettävä, että vaikka en suinkaan sylje lasiin, olen hyvin huono nauttimaan tämän sortin virvokkeita tilanteissa, jotka liittyvät työhön tai pariin tiettyyn harrasteeseen. Minusta tuntuu - ehkä vain tuntuu - että monella alalla työelämässä ollaan lipsumassa aikaisempaa löysempään suuntaan, mitä tulee tavanomaista juhlavampien kokousten ja vastaavien yhteydessä harjoitettavaan alkoholitarjoiluun. Tarinat kertovat 1960-70-lukujen olleen tässä suhteessa melko kosteanhämyisiä. Kun vapaa-ajan kulutus on noista ajoista huomattavasti lisääntynyt, ei kai kokonaiskulutuksen kasvua tarvitsisi enää virallisissa tilaisuuksissa lisätä?

Kaksi viinipulloa kilisi omassakin repussa kotiin palatessa.

Iltapuuhissa tuli öljyttyä kädet harvinaisen perusteellisesti.

Pelastakaa muumit!

Voin ihan hyvin olla väärässä, mutta minusta tuntuu että Khiloun luomaa kaunista muuminpoikasta on monin paikoin raiskattu olan takaa :-(

Vieläkö sotaväessä muuten ammutaan yleisesti konepistoolilla? Jokunen nuorehkokin kun myöntää ampuneensa. Klassinen m/31 kuului vielä 1980-luvun lopulla opiskeltavaan kalustoon, mutta eikö 1990-luvun alussa saatu jo kaikille sodanajan joukoille rynnäkkökiväärit, ja Suomi-konepistoolin opetus varusmiehille voitiin lakkauttaa? Erikoisjoukoilla toki kuuluu olevan käytössään myös lyhyttä kalustoa.

Halvat humalat

Työpäivän jälkeen poikkesimme hakemassa istutettavaa läheiseltä puutarhalta. Kesäkukkia ikkunalaatikoihin ja timjami yrttimaahan. Pari humalaköynnöksen alkua seinäkoristeeksi.

Matka ei ole pitkä, joten käsirattaat saivat palvella kuljetusta. Puolisoni toimi istutusmestarina ja minä leikkasin ruohon. Ehdin avustamaan humalien kanssa. En tiedä, olimmeko hieman uhkarohkeita kesäkukkien kanssa. Toivottavasti yölämpötila kohtelee hellävaraisesti pelakuita ja kumppaneita.

Muumi... rakenna! ja muuta blogistiikkaa tiistailta

Blogien lukureissulla irtosi melkoinen saalis asiaa. En malta olla kommentoimatta muutamaa.

Minna Hapulilla oli asiallista asiaa ruumiinkulttuurista. Olkoon mitä hyvänsä dualismin kieltämistä tai ruumismia, ihmisen on vaikea elää ilman fyysistä olomuotoaan ja siitä aiheutuvia riippuvuuksia.

Tulkitsenko oikein arvellessani, että itse Panu Höglund on liittynyt meihin blogiviuhahtajiin aka. naamataulukauppiaisiin ja oikein karavatit kaulassa? Aplodien paikka :-)

Herra Khiloulle puolestaan aplodit loistavasta elokuvaideasta ja erityisen sopivista näyttelijävalinnoista, myös sivuosien osalta ;-) Selvää komentaja-ainesta. Ainakin kaksi uskollista totteli muuminrakennuskäskyä kirjaimellisesti :-)